Muistoja ja tuumailuja 1960–90 -lukujen aalloilla

 

Erkki Hatakka:
YLE-idyllistä Reporadioon ja mediailmiöihin


Olin kirjoitellut ensimmäiset lehtijuttuni Imatralla mm. Kansan Työhön, myöhemmin Saimaan Sanomat, mutta kesätoimittajaksi pääsin johtavaan maakuntalehteen Etelä-Saimaaseen. Kesällä 1958 pääsin kiertämään Etelä-Karjalaa ja tekemään uutisjuttujen lisäksi kaikkea mahdollista urheilupakinasta teatteriarvosteluun.

Seuraavana kesällä vaatimustaso nousi, ja joskus pääsin yön tunteina taittamaankin lehteä.


Syksylläkin oli mentävä töihin valtiotieteellisen opintojen rahoittamiseksi.

Avautui erinomainen näköalapaikka valtakunnallisen Ylioppilaiden taloudellisen valistuskampanjan YTV-59:n tiedotussihteerinä Vanhalla Ylioppilastalolla. Meinasi lipsahtaa ura pois lehtimaailmasta. Viipurilaisen Osakunnan lehti “Kaukomieli“ piti kuitenkin yllä jonkinlaista kontaktia toimittamiseen.


Ja ViO: n yhteiskunnallisessa keskustelukerhossa Leena Krohn usutti sittemmin hakemaan kesätoimittajaksi radioon. Ja sieltä alkoi yli kolmen vuosikymmenen kestänyt elämäntyö Yleisradiossa.


Radion ajankohtaistoimituksen päällikkö Kalevi Kilpi palkkasi allekirjoittaneen kesätoimittajaksi toimitukseensa keväällä 1961. Uutishenkisyyttä edustivat toimituksessa oikeastaan vain Eila Rantanen ja Esko Tommola, monia muita kiinnostivat ajattomat tai viihteellisemmät juttuaiheet.


Leo Meller johti suvereenisti radion puheohjelmia, Martti Silvennoinen ja Eero Saarenheimo olivat  suuria tähtiä.  Pekka Tiilikainen oli kuitenkin eräänlainen henkinen johtaja, jonka maine ja karisma purivat. Vanhassa Pressiklubissa hän kertoili meille  usein sota-ajan kokemuksistaan Aunuksen radiossa ja värikkäitä tarinoita Hella Wuolijoen ajasta Yleisradiossa.


Pääjohtaja Einar Sundströmin Yleisradiossa elettiin 60-luvun alussa vanhan ajan epäpoliittista idylliä, jossa ei esim. lakkoja sopinut selostaa. Maaliskuun 1956 yleislakon selostuksetkin olivat jääneet arkistoon, eetteriin ei niillä ollut asiaa. STT:llä oli täydellinen uutismonopoli radiossa.


Kalevi Kilpi oli veitsenterävä maailmanmies ja hyvä opastaja radiotyöhön, mutta terveys alkoi reistailla.  Ei hän paljon puhunut tunnetuista poliitikkovanhemmistaan, vaimonsa isoisästä Jean Sibeliuksesta kylläkin. Syksyllä 1962 tuli noottikriisi, ja Kalevi Kilpi alkoi muuttua. “Kyllä minä tiedän“ -ilme tuli toimituksessa tutuksi ja kohta Kilpi siirtyikin vanhempiensa jälkeen SKDL:n kansanedustajaksi.


Ennen kuin sain vakinaisen paikan radiossa kesäkuussa  1962 ennätin sentata myös Erkki Raatikaisen johtamiin TV-uutisiin. Pasilan Vanhassa lähetyskeskuksessa Teija Sopanen kuulutti, Anssi Kukkonen kertoi urheilu-uutiset, Heikki Kahila harjoitteli filmikatsauksien kanssa tulevalle uutistenlukijan uralleen.


Fabianinkadun radiotalon miljöö tuntui tutummalta ja tarjosi pikemmin haastavia tehtäviä. Erityisesti jäi mieleen pääsihteeri Nikita Hrushtshevin 60-vuotispäivien selostaminen Kremlissä. Vuoden 1965 alussa olikin mahdollisuus siirtyä radion ensimmäiseen ulkomaantoimittajan tehtävään (Pasi Rutanen oli kollega TV:n puolella). Myöhempi UKK:n valtiovierailun selostusmatka Egyptiin ja karismaattisen presidentti Nasserin haastattelu oli unohtumaton kokemus.


Lipponen sijaisena


Vuoden 1965 alussa oli edessä pitkä reportaasimatka Etelä-Afrikkaan ja Lounais-Afrikkaan, nykyiseen. Namibiaan, ja sijainen piti hankkia. Sijaisen piti huolehtia myös silloin aloittamastani Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmasta, joka lähetettiin viikoittain. Soitin silloiselle Ylioppilaslehden toimitussihteerille Paavo Lipposelle, jonka ulkomaankatsauksia olin lukenut. Pyysin Paavoa muutaman kuukauden sijaiskeikalle radioon ja hän suostui aikailematta.


Kolmen kuukauden matkalta palattuani Paavo hoiti muita sijaisuuksia toimituksessa ja laati laajojakin ohjelmasarjoja mm. Lähi- idästä. Paavoa arvostettiin toimituksessa, mutta vakinaiseksi häntä ei valittu. Uusi pääjohtaja Eino S. Repo kärsi johtokunnassa ensimmäisen äänestystappionsa, kun silloinen talousjohtaja Eero Vallila (sd) katsoi Lipposen demariksi epäilyttävän vasemmistolaiseksi ja esti valinnan. Paavo siirtyikin sitten puoluetoimistoon töihin – ja jatko onkin sitten toista historiaa.


1960-luvun puolivälissä olin mukana Eino Leino -seurassa, jossa silloinen radioteatterin päällikkö Pekka Lounela esitteli minut seuran keskeiselle vaikuttajalle Eino S. Revolle nimittäen tätä “Yleisradion seuraavaksi pääjohtajaksi.“ Repo avasi ovet myös tärkeään Paasikivi-seuraan, mikä oli keskeinen ulkopoliittisen keskustelun areena.  Herraseuroihin oli päästy mukaan.


Niihin aikoihin tutustuin myös APN:n apulaisjohtaja Vasiljeviin, joka vei kohta lounaalle maineikkaaseen Savoyhin. Nuorelle miehelle Marskin ryypyt ja vorsmack olivat jotain aivan uutta. Mutta niin oli myös tarjous poikamiestoimittajan ravintolalaskujen “hoitelemisesta“… Mutta kun tarjouksen oli kerran torjunut, uusia ei koskaan tehty. KGB:n arkistot toimivat ilmeisesti hyvin. Ja siihen aikaan kutsuja todella riitti niin itäisten kuin läntistenkin maiden lähetystöjen ym. tilaisuuksiin.


Repo-radio – Eino S. Revon pääjohtajakausi


Yleisradiossa alkoi 1965 todella suurten muutosten aika. Lupamaksutulot kasvoivat sitä vauhtia, että henkilökuntaa voitiin laajentaa nopeasti. 60-luvun jälkipuoliskon radikalisoituva yhteiskunnallinen ilmapiiri toi uutta nuorta väkeä yhtiöön ja tarinat punaisesta “Reporadiosta“ lähtivät lentoon lehtien palstoilla. Mutta uusi pääjohtaja piti kovissakin puhureissa henkilökuntansa puolia ja oli sen suosiossa. Eino S. Repo oli todellinen murrosajan johtaja sen viisi vuotta, jonka sai koko yhtiötä johtaa.


Yksi suuria muutoksia oli aloittaa radion omat uutiset. Uusi uutispäällikkö Ralf Friberg käynnisti uutiset aivan alusta ja valitsi uutishuoneen sähkeuutisten toimittajat. Vanhan ajankohtaistoimituksen väki siirtyi tekemään Päivän peiliä ja muita ajankohtaisohjelmia. Osa heistä tosin siirtyi myöhemmin Niilo Ihamäen johdolla varsinaiseen radioyksikköön, kun radion ja TV:n uutiset muodostivat oman osastonsa. Esko Leskinen hoiti vuosia eduskuntaa molempiin toimituksiin.

Syksyllä 1965 radion omat uutiset alkoivat varovasti ensin iltaisin rinnakkaisohjelmassa, mutta vähitellen toiminta laajentui lähes nykyisiin mittoihinsa.


Radion omat uutiset


Keväällä 1966 tulin valituksi radion uutis- ja ajankohtaistoimituksen päälliköksi 28 -vuotiaana, mutta vanhan toimituksen pisimpään palvelleena. Valintaprosessi oli sikäli värikäs, että kommunistien suunnasta ehdokkaana oli kokenut ulkomaantoimittaja Olavi Laine ja oikeiston ehdokkaana toimitussihteeri Antti Pullinen, maistereita olimme kaikki. Kokenut hallintojohtaja L .H. Vennola hankki kuitenkin johtokunnassa enemmistön taakseni.


Yhteistyö Fribergin kanssa muodostui valintakuvioista huolimatta hyväksi, sain johtaa toimitusta varsin vapaasti ja Friba saattoi keskittyä TV-uutisten kuntoonpanoon sekä kirjeenvaihtajaverkon luomiseen. Joukkomme oli nuorta ja innostunutta, edustin ikäjakaumassa suunnilleen keskiarvoa. Ainoat viisikymppiset olivat Paula Porkka ja Leo Schulgin. Mutta lehdistön leimakirveet olivat ahkeria ja toimituksen uutiset leimattiin oitis “punaisiksi uutisiksi“.


Oikeastaan vasta “Prahan kevään“ päättäneen miehityksen uutisointi elokuussa 1968 lopetti nämä veistelyt. Olimme vihdoin ansainneet paitsi yleisön myös lehdistön luottamuksen. Aloitimme Aamun peilit, siirsimme Päivän peilin aikaisempaan ajankohtaan, uutisia lähetettiin yöaikaa lukuun ottamatta lähes tunneittain. Toimitus teki uutisia molemmilla kotimaisilla kielillä.


60-luvun jälkipuolisko oli vasemmiston aikaa, SDP nousi suurimmaksi puolueeksi 1966, kommunistitkin pääsivät Paasion kansanrintamahallitukseen.

Kansainvälinen radikalismi tuntui täälläkin. “Lapualaisooppera“ kuului tähän aikaan, samoin radioteatterin “Orvokki-“ kabareet. Prahan kevään brutaali lopettaminen alkoi kuitenkin jakaa vasemmistoa eri ryhmittymiin, Jyväskylän latinalais-amerikkalainen kesä 1967 repäisevine lauluineen oli jonkinlaisen yleisvasemmiston ehkä viimeinen yhteinen hanke.


Yhteiskunta alkoi kyllästyä kulttuuriradikaaleihin, Eino S. Revosta tehtiin kehityksen syntipukki. YLEn hallintoneuvosto ei antanut Revolle toista kautta, vaan valitsi puheenjohtajansa, puoluesihteeri Erkki Raatikaisen (sd) pääjohtajaksi. Toinen puoluesihteeri Pekka Silvola (kesk) valittiin ohjelmajohtajaksi ja pääjohtajan varamieheksi. Vaikka SKDL:nkin piirissä oli kyllästymistä Repoon, sai hän jäädä radion johtajaksi. Sittemmin hän ajautui kulttuuriradikalismista taistolaisten tuntumaan.


Fribergin alkaessa siirtyä politiikkaan perin häneltä TV2:n “Poliitikot tentissä“ -ohjelman vetämisen muutamaksi vuodeksi. Tämä sivutyönä tehty ohjelmatyö oli kiintoisaa vaihtelua ja tutustutti moniin vasta nouseviin, mutta tuleviin politiikan kiintotähtiin, kuten Ahti Pekkalaan ja Arvo Aaltoon. Ja  ohjelma teki minut tutuksi kaikkien politiikassa toimivien keskuudessa.


Uutispäällikön paikalle en kuitenkaan päässyt, vaikka esim. Pasilan kollegani Yrjö Länsipuro ei hakenut tehtävään. Luulin olevani vahvoilla, mutta jälkeenpäin on ilmennyt syy syrjäyttämiseeni. Nuori toimittajanalku Seppo Härkönen tuli Pressiklubissa “haistamaan henkeä“, ilmeisesti Pekka Silvolan toimeksiannosta. Härköselle ei riittänyt tieto, etten kuulu mihinkään puolueeseen.


Pitkän inttämisen jälkeen myönsin äänestäväni demareita. Reaktio “vai niin“ tuli sellaisella äänensävyllä, että se on jäänyt mieleen. Reaktiona tapahtuneeseen liityin samana vuonna 1970 Puotinharjun Sosialidemokraatteihin eikä se ollut vaikeaakaan, Väinö Linnan “Täällä Pohjantähden alla“ aloittama prosessi oli päättynyt. Kohta tämän jälkeen muutimme, Elina ja kaksi suloista tyttölasta, Espooseen,  ensin Haukilahteen ja myöhemmin Kivenlahteen.


Politisoituminen huipussaan 70-luvulla


70-luvulla kaikki oli poliittista kouluneuvostoja ja Teiniliittoa myöten. TV-teatterin radikalismi kukki, ja Repo päästi radiossa taistolaiset Taanilat ja Seppäset sekä heidän seuraajansa irti. SKP:n hajoaminen oli tosiasia, ja taistolaiset alkoivat joutua sivuraiteelle. Yleisradiossa taistolaisten asema oli kuitenkin vahva, koska SKDL:n väki usein myötäili heitä.


Tästä on omaakin kokemusta. DDR:ään opiskelemaan siirtynyt entinen toimittajamme teki RTTL:lle minusta valituskirjelmän, jossa syytti hänen Itä- Berliinistä lähettämiensä juttujen syrjinnästä. Se oli Johannes Pakaslahti, sittemmin Rauhanpuolustajien pääsihteeri.


Liittomme puheenjohtaja Helvi Kolehmainen (skdl) suhtautui kirjelmään haudanvakavasti. Muistutin Helviä kahden kesken siitä, kuinka hän ja muut toimitussihteerimme, Jaakko Heino, Erkki Hämäläinen ja Yrjö Lindholm, olivat yhdessä vain noin vuotta aiemmin vaatineet minulta Pakaslahden poistamista heidän huoneestaan. He eivät eri syistä yksinkertaisesti voineet sietää päivätoimittajaansa.


Helvi myönsi tapahtuneen ja senkin, että toimittajan ääni oli radioon huono. Mutta valituskirjelmä oli nyt toinen juttu. Taistolaiset kiirittivät ympäri yhtiötä tietoa Pakaslahden syrjinnästä, maineeni tärvättiin “Hymyyn“ toimitettuja herjausjuttuja myöten vuosiksi eteenpäin.


Lopulta pj. Kolehmainen lähti terveysmatkalle Tshekkoslovakiaan ja varapj. Heikki Kymäläinen (sd), samasta toimituksesta, löi nuijan pöytään liittomme hallituksessa: kantelu ei kuulu liitolle, vaan työnantajalle. Mainittakoon, että RTTL:n liiton pääluottamusmiehenä toimi taistolaisiin kuuluva Aarre Nojonen, hänkin toimituksemme jäsen, ja asiamiehenä Esko Seppänen, nykyinen europarlamentaarikko.


Todettakoon, että työnantaja piti kantelua aiheettomana eikä siitä koskaan enää kuulunut mitään.


Erkki Raatikaisen aika pääjohtajana

 

Pääjohtaja Raatikainen toi 70-luvun alkuvuosina julkisuuteen termin Yleisradion  “normalisoinnin“ tarpeesta tshekkien puoluejohtaja Husakia lainaten. Poliittiset ylilyönnit oli karsittava ohjelmista.


Raatikainen ja Silvola johtivat kaksikkona Yleisradiota koko vuosikymmenen, hallintoneuvoston aktiivinen puheenjohtaja Atte Pakkanen (kesk.) hengitti läheltä heidän niskaansa. Puolueet lähettivät kaksi muutakin puoluesihteeriä yhtiön johtajistoon Rauno Kosken, (kok) ja Mauno Tammisen, (skdl).


Poliittisia kiemuroita riitti, seuraavassa yksi ajalle tyypillinen. Maineikas toimittaja Sisko Kiuru, (skdl) piti nimittää Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajaksi 1975, mutta kuinkas kävikään. Johtokunta sortui poliittisiin kuvioihinsa ja teki todellisen nahkapäätöksen. 60-luvun Moskovan kirjeenvaihtaja, edellä mainittu Aarre Nojonen lähetettäisiin väliaikaisesti takaisin Moskovaan ja Sisko Kiuru seuraisi häntä “myöhemmin, kun uudet toimitilat on saatu kuntoon.“ Sittemmin julkisuuteen vuosi tieto, ettei Neuvostoliitto halua Kiurua pääkaupunkiinsa…1978 Kiuru ilmoitti, että unohtakaa koko juttu.


70-luvun jälkipuoliskolla TV 1:n johtajaksi valittiin Sakari Kiuru (sd). Osuustoiminnassa johtajakokemuksensa hankkinut Kiuru lähti hoitamaan Pasilan ongelmia toisella tavalla kuin Kesäkadulla oli toimittu. Hän julisti lähtökohdakseen ohjelmatyössä empaattisen suhtautumisen katsojiin, mitä oli vaikea radikaaleimpienkaan vastustaa. Ohjelmapäälliköt alkoivat saada tilannetta eri yksiköissä kontrolliinsa.


Itse olin tullut 1975 nimitetyksi ohjelmapäälliköksi Raatikaisen esikuntaan yhdessä Jarmo Virmavirran kanssa. Nimityksen seurauksena RTTL erotti minut jäsenyydestään, niin kuin muutkin vastaavat päälliköt. Oli sopiva hetki liittyä SSSL:n jäseneksi, mitä aluepäällikkö Mauri Vakkilainenkin suositteli. Niihin aikoihin olin myös kotiutunut Espooseen niin paljon, että olin Espoon sosialidemokraattisen kunnallistoimikunnan jäsen, ja myöhemmin puheenjohtajakin.


Erkki Raatikainen näytti viihtyvän hyvin Yleisradion johdossa, kansainväliset yhteydet olivat vilkkaat ja yhteydenpito eduskuntaryhmiin toimi, omien ohjelmapäälliköiden avustuksella, ja yhtiön asema yhteiskunnassa vakautui. Silvola piti myös Kekkosen ajan tasalla erityisesti idän suhteista, Repo oli sivuraiteella.


Uusia avauksia tehtiin mm. radio- ja TV-teollisuuden ja -kaupan suuntaan. Sain tehtäväksi edustaa yhtiötä Radioalan yhteistyöjärjestössä, jonka puheenjohtajanakin toimin 80-luvulla.


Entisenä lehtimiehenä Raatikainen osallistui aktiivisesti mediakeskusteluun kirjoittamalla ja antamalla haastatteluja. Terävän brittihuumorin edustajana hän tuli kuitenkin vuosien mittaan satuttaneeksi niin useita puolueensa johtohahmoja, että oma puolue aloitti vuosikymmenen lopulla hänelle lähtölaskennan. Ja kun Sakari Kiuru oli osannut säilyttää Pasilan vuosinaan säilyttää SDP:n luottamuksen, hänestä tulikin seuraava pääjohtaja.


1970-luvun lopulla pitkällinen poliittinen taistelu MTV3:n uutisista ratkesi Keskustan puoluekokouksessa. Johannes Virolainen hävisi puheenjohtajuuden Paavo Väyryselle, mutta voitti uutistaiston. Ja  MTV3 sai sekin TV-uutiset 1981. Samaan vuoteen ajoittui myös Urho Kekkosen pitkän valtakauden loppu, pitkään kytenyt, yleisöltä salattu sairaus voitti lopulta valtiomiehen.


Muutoksien ja kaupallistumisen 80-luku


Pääjohtaja Kiuru antoi minulle tehtäväksi selvittää Teksti-TV:n aloittamisen mahdollisuudet ja sittemmin käynnistää uusi toiminta. Tehtävä oli tosi haastava, kaikki oli aloitettava alusta, niin tekniikka kuin journalistinenkin puoli. Uutiset, urheilu, sää- ja ohjelmatiedot piti välittää, mutta samalla käynnistää kuulovammaisille suunnattu tekstityspalvelu. Kansainväliset kontaktit esim. Ruotsiin, Itävaltaan ja Englantiin auttoivat tässä paljon.


Mutta oli myös markkinoitava täysin uusi palvelu yleisölle. Radioalan yhteistyöjärjestö ja erityisesti Kodintekniikkamessut olivat tässä keskeisiä kanavia. Seurasi siirto Pasilaan ja TV1:n ohjelmapäällikkyys vastuualueina Teksti-TV:n lisäksi TV:n opetusohjelmat ja lähetystoiminta. Syyskausi 1980 YK-valtuuskunnan jäsenenä New Yorkissa sopi tähän saumaan hyvin, elämäni paras “stipendi“, ja samalla tilaisuus seurata Reaganin nousua USA:n presidentiksi.


Kiurun vuosikymmen Yleisradion johdossa merkitsi johtokunnan tiiviimpää yhteispeliä monessa suhteessa uudenlaisessa Koiviston Suomessa. Niin presidentti Koiviston kuin pääjohtaja Kiurunkin oli varmistettava toimintaedellytyksensä. Vuonna 1987 porvarillisten puolueiden yhteistyö presidentin selän takana “kassakaappisopimuksineen“ pakotti Koiviston koviin otteisiin ja kaiken valtansa käyttöön. Sen hän taitavasti tekikin, mutta herkistyneessä ilmapiirissä syntyi myös ongelmia.


Vahva presidentti ja eteläpohjalaisen luonteen omaava pääjohtaja joutuivat ristiriitoihin, kun julkikuvaansa vaaliva presidentti vaati televisiolta luvan pyytämistä hänen aikaisempien esiintymisiensä uusintakäyttöön. Kumpikin osapuoli piti kiinni periaatteistaan, ja välirikko oli valmis. MTV3 käytti tilannetta epäreilusti hyväkseen, ja presidentti alkoi antaa haastattelunsa etupäässä sille.


1980-luvulla mediamaailmassa tapahtui paljon. Vahvan pääministerin Kalevi Sorsan voimakas mediakritiikki vuosikymmenen alussa, kaupallisten radioitten tulo uusina toimijoina, TV1:n viihteen kultakausi jne.


Toimittajamaailman ilmapiiri alkoi myös muuttua uuden kyynisemmän toimittajapolven ilmaantuessa. 60-luvun toimittajat leimattiin idealistisiksi maailmanparantajiksi, ehkä voi puhua eräänlaisesta toimittajamaailman “isänmurhasta.“ Alkava vieraantuminen politiikasta johtikin 80-luvun lopulla uudenlaisten “kasinopelureiden“ ihannointiin tiedotusvälineissä. Seuraavan vuosikymmenen talouslaman myötä tässä suhteessa toki palailtiin pikkuhiljaa normaalitilaan.


Itä-Euroopan murros


80-luvulla maailma alkoi muuttua enemmän kuin sitä silloin tajusimmekaan. Suurvaltojen suhteiden muuttuminen ja Gdanskin telakalta alkanut Itä- Euroopan murrosprosessi puolalaisen paavin rohkaisemana johtivat lopulta Berliinin muurin murtumiseen marraskuussa 1989. Sain katsella sitä amerikkalaisen televisioyhtiön suorana lähetyksenä satelliittiyhteyden hankkineessa hotellissa Zagrebissa, missä olin EBU:n opetusohjelmien katselutilaisuudessa. Se yö oli elämäni riipaisevin kokemus. Sota-ajan lapselle Berliinin muurin murtuminen merkitsi erään ympyrän täyttymistä.


Itäisen Euroopan miehitetyt maat vapautuivat kohta tämän tapahtuman tuloksena. Gorbatshovin aikana oli keskustelu alkanut vapautua, myös Suomessa. Sellainenkin Kekkosen ajan vaiettu aihe, kuten karjalaisuus nousi nyt Talvisodan alkamisen 50-vuotismuiston myötä uudestaan esille kaikissa tiedotusvälineissä televisiota myöten.


Baltiaa ja Karjalaa 90-luvulla


Euroopan myllerrys johti sitten aikanaan Neuvostoliiton hajoamiseen, Gorbatshovin aika oli ohi. Venäjän uusi kiintotähti Boris Jeltsin nousi Venäjän presidentiksi ja murskasi vanhoillisten kommunistien kaappausyrityksen. Hän osoitti oitis hallitsevansa television keinot puhuessaan kansalle tankin päältä.


Baltian maat käyttivät tilanteen hyväkseen ja karkasivat itsenäisyyteen, Viron palaaminen itsenäisten kansojen joukkoon riemastutti kaikkia suomalaisia. Vapaan Viron ensimmäinen presidentti Lennart Meri oli kansatieteilijänä suomalais-ugrilaisten kansojen tuntija, jonka TV-ohjelmat kaukaisten sukulaistemme piiristä olivat pitäneet Suomessakin yllä kiinnostusta sukukansoihimme aikana, jolloin se ei ollut muotia Suomessa.


Karjalaisuudesta alkanut keskustelu sai myös Karjalan liiton johdon presidentti Koiviston puheille. Liiton puheenjohtajan, kenraali Meriön johdolla oli tultu esittämään presidentille Karjalaa koskevien keskustelujen aloittamista Venäjän kanssa viitaten Neuvostoliitolta jääneeseen melkoiseen velkaan Suomelle.


Paikalla olleen varapuheenjohtaja Matti Mansikan kertoman mukaan Koivisto mietiskeli ehdotusta hyvän aikaa ja lausui sitten: “Ai, Te meinaatte, että meille tulisi sellainen kuminauharaja, joka siirtyisi aina bilanssien mukaan.“  


Liiton seuraavan puheenjohtajan Markku Laukkasen aikana ei ihan vastaavia ehdotuksia ole liiton puolelta enää valtion johdolle tehty, muita keskustelijoita toki riittää. Karjalaispojasta on ihan hyvä näin, muutakin työtä riittää karjalaisuuden ylläpitämisessä ja sukukansojemme tukemisessa. Ja karjalainen presidentti Martti Ahtisaarikin tuntuu olevan samoilla linjoilla.


Paasilinnan lyhyt kausi YLE:n johdossa


Yleisradiossa Sakari Kiuru jäi kolmen johtajakauden jälkeen eläkkeelle, vaihteeksi niin tuulisessa talossa. Oli Reino Paasilinnan vuoro nousta pääjohtajan paikalle, Arne Wessberg  (sd) sai siirtyä Tampereelle TV 2:n johtoon, Aarno Kaila (kok) astui hänen paikalleen Pasilaan, Tapio Siikala (kesk) koko radiotoiminnan johtoon.  


Paasilinna oli kuuluisa 60- ja 70-lukujen räväköiden TV-ohjelmien tekijä, Revon aikana RTTL:n johtajakin, mutta ei osannut oikein hyödyntää vanhoja työsuhteitaan yhtiöön palattuaan. Tosin hän oli välillä tehnyt uran sekä diplomaattina että

kansanedustajana, mutta visioita riitti yhä radio- ja TV-maailmaan.


Diplomaatin ja venäjän taitojaan Paasilinna pääsikin hyödyntämään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana. Amerikkalaiset TV-yhtiöt pyrkivät vetämään ent. neuvostotasavallat suoraan yhteistyöhön kanssaan, mutta Paasilinna tuli väliin. Hän pystyi neuvottelemaan entiset OIRT: n jäsenmaat Euroopan yleisradioliiton EBU:n jäseniksi. Se oli isänmaallinen ja tosieurooppalainen tempaus, jota ei Suomessa kuitenkaan noteerattu. Ne, jotka tiesivät, eivät tietoa levittäneet. Paasilinnaa ruvettiin syyttämään siitä, että hän keskittyy liikaa kansainvälisiin asioihin.


Paasilinnan syyksi pantiin myös TV1:n onnettomat uutiskokeilut. Kokeneen ja arvostetun faktan pomon Lars-Peter Ringbomin jäätyä eläkkeelle TV1:n johtoryhmä jäi toispuoleiseksi, vaikka Aarre Elo olikin erinomainen viihde- ja fiktiopuolen päällikkö. Aarno Kailan porukalla oli kyllä hauskaa, mutta jalat eivät oikein tainneet pysyä maan pinnalla.


Paasilinna palautti kyllä pääuutiset vanhalle paikalleen, mutta vahinko oli jo tapahtunut, Paasilinnan lähtölaskenta oli kulissien takana aloitettu. Keskustan vahvat miehet hallintoneuvoston puheenjohtaja Seppo Niemelä ja johtaja Siikala painostivat varapuheenjohtaja Ulpu Iivarin (sd) luopumaan Paasilinnan tukemisesta. Wessberg kyllä heille kelpaisi pääjohtajaksi, muuten paikan ottaisi Keskusta.


Jälleen erotettiin Yleisradion pääjohtaja. Mutta Reino Paasilinna tuli taas kerran jaloilleen kuin kissa ja on ansioitunut europarlamentaarikko. Wessbergistä tulikin Yleisradion uusi pääjohtaja. Ja häneltä meni lähes puolet ajasta Genevessä EBU:n – sinänsä tärkeissä – tehtävissä…Pääjohtajan varamies Seppo Härkönen sai huseerata täällä rauhassa Radio Suomen ja muitten Keskustalle tärkeitten asioitten – ja nimitysten – kanssa.


Uusi aika koittaa


Uudessa ilmapiirissä tiedotusvälineissä sopi nyt keskustella aiemmin vaietuistakin aiheista, kuten suomettumisesta. Myös televisio järjesti keskusteluja tästä aiheesta, keskusteltiin myös mediassa ilmenneestä suomettumisesta ja sen seurannaisilmiöistä 60- ja 70-luvuilla.


Yritin jatkaa konkreettisen esimerkin valossa tätä keskustelua Suomen Journalistiliiton omassa lehdessä. Kirjoitin lyhyen jutun edellä esillä olleesta J. Pakaslahden kantelukirjeestä ja lähetin Journalistille. Päätoimittaja Timo Vuortama ei pannut sitä koskaan lehteensä. Että sellaista alan keskeisen ammattiliiton julkaisussa.


Toisessa hankkeessa onnistuin paremmin. Suomen 75-vuotisjuhlavuonna otin yhdeksi viimeisistä hommistani Yleisradiossa järjestää sotaveteraanien valtakunnallinen juhla radioon ja televisioon. Pasilan kahviloissa meni kyllä monta kupillista kahvia näissä merkeissä, kun keräsin ymmärtämystä hankkeelle.


Ja aika oli kypsynyt tarpeeksi. Jäähallin valtakunnallinen sotaveteraanijuhla lähetettiin ensimmäistä kertaa suorana radiossa ja TV:ssä. Ja “Jääkärin morsian“ esitettiin pitkästä aikaa televisiossa. Sittemmin esim. Itsenäisyyspäivän Linnan juhlissa sotaveteraanit ovat olleet huomattavassa roolissa, kuten olemme TV:stä nähneet.


Saatoin jäädä varhaiseläkkeelle 31 vuoden palvelun jälkeen. Oli hyvä, että tein aloitteen itse ja saatoin varautua eri tavoin uuteen “vapaan miehen elämään.“ Oli uusien haasteiden aika. Kotikaupunkini Espoon luottamustehtävissä saatoin sittemmin havaita, miten luottamushenkilöt kokevat median muodostavan heille eräänlaisen agendan keskeisistä asioista, muoti-ilmiöt tulivat sisään sitä kautta. Vihreitten nousu median lemmikeiksi oli uutta 90-luvun mediassa.


Ja vuosikymmenen puolivälissä Espoon kaupunginhallituksessa saattoi kokea kuinka muissa puolueissa koettiin suurta huolta näitten muotiaiheiden takia. Kaikki olivat helpottuneita, kun ulkoa poliitikkojen maailmaan tullut muistutti terveen järjen käytön olevan kaikesta huolimatta sallittua.


Mutta heti on sanottava, että Espoon Sähkön hallinnossa tapasin myöhemmin myös varsin tervejärkisiä vihreitten edustajia. Tosin jätteiden polttamiskysymys oli heille 2000-luvun puolellakin vielä liian kuuma asia.


Tuumailuja viimeaikaisista mediailmiöistä


Meille entisille maailmanparantajille TV-maailman muuttumiseen oli aika vaikea sopeutua 90- luvulla. Erityisesti TV Nelosen tultua kilpailemaan mainosmarkoista ovat erilaiset tosi-tv-ohjelmat lisääntyneet räjähdysmäisesti ja monenlainen viihdytysohjelmisto lisääntynyt huimasti.


Sanomien leiriin kuuluva Ilta- Sanomat on tehnyt tähtiä Nelosen tosi-tv-ohjelmien kilpailijoista ym. ja Alma-Median leiriin kuuluva Iltalehti tehnyt samaa MTV3:n ja SubTV:n ohjelmien suhteen. Erilaisista misseistä ja laulajista ym. on tehty TV-ohjelmien juontajia. Yhä useammat pyrkivät poliitikot ovat lähteneet mukaan tähän karuselliin. Ja katsojakilpailussa erilaisten julkkisten tempaukset ylittävät usein “uutiskynnyksen“ kaikilla kanavilla. Yhä useampi nuori haaveileekin 2000-luvulla julkkiksen urasta…Eli tässä vaiheessa on myönnettävä Osmo Soininvaaran kriittisillä puheenvuoroilla pintajulkisuudesta olevan katetta.


Toki television uutisohjelmia tehdään edelleen vakavan journalismin hengessä, kilpailusta on ollut hyötyäkin. Esim. kansainvälisten tapahtumien seuranta on tasokasta meillä moniin muihin maihin verrattuna. Eurooppalainen TV on aivan toista kuin pelkästään mainostulojen varassa toimiva amerikkalainen.


Toivoisin kuitenkin Yrjö Lautelan ja Reijo Lindroosin tasoisia kommentaattoreita uutisiin, koska kommenttien erottaminen varsinaisesta uutistekstistä on edelleen tärkeää. Luen myös Jarmo Mäkelän , Martti Hosian ja Helena Petäistön  tähän sarjaan. Erikseen on vielä mainittava Kari Lumikeron vahva työn jälki MTV3:n uutisissa, vahva ammattilainen selvitti tsunami-kriisinkin uutisoinnin omassa luokassaan.


On tärkeää, että tiukasta rahatilanteesta huolimatta pidetään edelleen omia kirjeenvaihtajia maailmalla. Talousasioiden seurannan määrä ja taso ovat selvästi nousseet 90-luvulta lähtien, talouslaman yllättämisestä on osattu ottaa oppia mediassa. Taloustoimittajat eivät ole enää niin riippuvaisia firmojen antamista tiedoista kuin ennen, ehkä yhä tärkeämpää energia-alaa lukuun ottamatta, ja tapaus Enron pantiin merkille täälläkin.


Politiikan toimittajat eivät ehkä enää muistuta ihan samassa määrin “sopulilaumaa“ kuin ennen, mutta etääntyminen puolueista on ollut kivuliasta. Esim. laajalti arvostetun Paavo Lipposen eduskunnassa suorittama toimittajien “kurinpalautus“ uutisoitiin lähes kansallisena tragediana.


Vanhassa toimittajassa herättää myös ihmetystä sellaisten “uutisten“ suuri tila uutissivuilla ja eri TV-kanavilla kuin curling-miehen poliittisen ura alku. Ja uskomattomalta tuntuu, että Sanomat olisi alistunut Kepun painostuksesta erottamaan Ilta-Sanomien päätoimittajan, vaikka uskonkin Pekka Ervastin tekstiin Suomen Kuvalehdessä.


Kasvavassa politiikan vastaisuuden ilmapiirissä sähköisessäkin mediassa tarvittaisiin Pentti Lumpeen tasoisia persoonallisia ja kokeneita kommentaattoreita. Tuore esimerkki on tri Jukka Seppisen äskettäin julkisuuteen vyörytetty “tutkimus“ suomalaisten poliitikkojen ja muiden toimijoiden seurustelusta venäläisten diplomaattien ja tiedustelumiesten kanssa 60- ja 70-luvuilla.


Tällä kertaa Ilta-Sanomien Tuomas Mannisen ja Iltalehden Tuomas Keskisen kolumnit selättivät kirkkaasti ao. juttuja tehneiden  radio- ja TV-toimittajien jutut. Olen Radio I Ykkösaamun uskollinen kuuntelija, mutta Seppisen haastattelija ei ollut selvästikään tehnyt kotiläksyjään etukäteen. Ja täysin valmistautumattomia olivat myös TV:n uutisten toimittajat. Hesarin toimittajat puolestaan olivat sen verran varovaisia, että panivat professori Seppo Hentilän analysoimaan kirjan lukuisat heikkoudet.


Kuuntelen päiväsaikaan pelkästään radiota, eniten Ylen Ykköstä, välillä Classic Radiota ja tietysti uutisohjelmia Radio Suomesta. Nuorisolle suunnattuja ja popmusiikkia soittavia kanavia minun ei onneksi tarvitse kuunnella.


Maailmanpolitiikan arkipäivää-ohjelma kuuluu edelleen suosikkeihini. Enkä voi ymmärtää, miksei tälle jo 40 vuotta jatkuneelle ohjelmalle ja kaikille sen tekijöille voitu antaa tiedonjulkistamispalkintoa. Vain Tanja Saarelan johtama opetusministeriö tietää syyn, muttei kerro.


Kyllähän telkkaria tulee iltaisin paljon katsottua, kun Kivenlahdessa on oma kaapeliverkkokin ulkomaisine kanavineen. Ja täytyy myöntää, että Canal + on lisännyt katsojan valinnan mahdollisuuksia. Ulkomailla ollessa BBC World on yhä tuki ja turva.


Kotimaisista ohjelmista katson vuorollaan kaikkien kanavien uutisia, Uutisvuoto kuuluu perheemme suosikkeihin. Maailmannäyttämöllä-ohjelman uusi tuleminen sunnuntaille on ilahduttanut. Pyhäiltapäivinä lähetettäviä historiaohjelmia katsomme usein, erityisesti Egypti kiehtoo meitä.


Ilman kirjastoa en tule toimeen, onhan mm. Kauppalehti saatava lukea. Lainakirjoista olen alkusyksyllä viimeksi lukenut Jari Tervon “Ohranan“ ja imatralaisen Taavi Soininvaaran “Marsalkan miekan.“ Kenraali Hägglundin muistelmat on tilauksessa.


TV:n ajankohtaisohjelmat ovat alkaneet kyllästyttää. TV 1:n  A-Pisteen viime talvena tekemät presidenttiehdokkaiden haastattelut menivät minusta yli hyvän maun rajojen. Tällaiset ohjelmat lietsovat politiikan vastaisuutta, jota muutenkin on yhteiskunnassa vähintään riittävästi.


Toivottavasti Yleisradion uusi, kovissa liemissä keitetty, nuorekas johto ei alistu seireenien kuiskutuksille paluusta epäpoliittisuuteen… Sehän merkitsisi paluuta 60-luvun alkuun… En soisi sen ympyrän täyttyvän, Mikael Jungner.


Erkki Hatakka


Kirjoittaja on 69-vuotias valtiotieteen maisteri Espoosta ja SSSL:n jäsen vuodesta 1975. Hän on työskennellyt Yleisradiossa mm. ulkomaantoimittajana, toimituspäällikkönä ja ohjelmapäällikkönä. Artikkeli on julkaistu Sos.dem.lehtimiesliiton 100 v. juhlakirjassa tammikuussa 2007. Hatakka on Espoon Wanhojen Toverien puheenjohtaja.