Heikki Koski:
"Kekkonen, Fagerholm ja Unkarin kansannousu syksyllä 1956
"

(Julkaistu syyskuun 2006 alussa Salon Seudun Sanomissa ja Satakunnan Kansassa)

Maaliskuun 3. päivänä 1956 juuri virkaansa astunut presidentti Urho Kekkonen nimitti K.-A. Fagerholmin johtaman hallituksen, jossa mukana olivat sdp, maalaisliitto ja molemmat kansanpuolueet. Näin Fagerholmin toinen hallitus, punamullan varaan rakentuva enemmistöhallitus oli Suomessa vallassa, kun tilanne Unkarissa kiristyi kansannousuksi.


Unkarin tapahtumat syksyllä 1956 koettelivat suomalaisten uskoa hyviin naapurisuhteisiin. Unkari koettiin läheisenä sukulaismaana, monilla oli yhä muistissa Unkarin, Viron ja Suomen vilkas heimoyhteistyö maailmansotien väliseltä ajalta. Kun Varsovan liiton panssarit vierivät Budapestin kaduille, sitä ei voinut seurata tunteettomasti. Sitä paitsi Neuvostoliitto oli meidänkin naapurimme: mitä sieltä käsin voisi olla odotettavissa?


Juhani Suomi kertoo Urho Kekkosen elämäkertasarjan osassa Kriisien aika, että ilmeisesti sotienvälisen ajan heimoyhteyksiensä innoittamana Kekkonen tarjoutui jopa välittäjän tehtäviin saamatta kuitenkaan tarjoukseensa mitään vastausta. Kekkonen oli ollut ensimmäisen kerran Unkarissa jo vuonna 1928, mistä juontui hänen elinikäinen ystävyytensä Unkariin.


Kekkosella oli edeltäjänsä J.K. Paasikivi vielä syksyllä 1956 keskustelukumppanina aivan kuten Paasikivellä oli ollut K.J. Ståhlberg silloin, kun yya-sopimuksesta Neuvostoliiton kanssa oli neuvoteltu. Yhdessä presidentit päätyivät keskusteluissaan varovaiselle linjalle. Tämä linja merkitsi sitä, että YK:ssa suoritetussa äänestyksessä Suomi pidättäytyi äänestämästä julkilausumasta, jossa Neuvostoliittoa kehotettiin luopumaan hyökkäyksestä ja interventiosta sekä poistamaan heti kaikki joukkonsa Unkarista ja jossa valitettiin, että Neuvostoliiton joukot polkivat Unkarin kansan perusoikeuksia.


Tämä valtiojohdon omaksuma linja ei vastannut suomalaisten enemmistön käsityksiä. ”Se seikka, ettei Suomi YK:n yleiskokouksessa katsonut voivansa antaa veljesmaalleen Unkarille edes sitä tukea, mitä sen ääni olisi edustanut, on epäilemättä katkera pettymys kaikille suomalaisille”, kirjoitti Helsingin Sanomat 6. marraskuuta.


Siinä ei paljon auttanut se, että Suomi kannatti YK:ssa humanitäärisen avun antamista Unkarille koskevia päätöslauselmia ja että lisämenoarviossa osoitettiin Suomen Punaiselle Ristille varoja ”aineellisen hädän lieventämiseksi Unkarissa”.


Mutta kyllä Suomen valtiojohdosta myös tuettiin Unkaria. Pääministeri K.-A. Fagerholm sanoi puheessaan Sippolassa 25. marraskuuta, ettei Suomi luonnollisestikaan voi hyväksyä aseellista ratkaisua millekään kansainväliselle kiistakysymykselle. ”Emme voi yksinämme parantaa maailmaa, mutta meidän selvä velvollisuutemme on pyrkiä realiteettien pohjalta ratkaisuihin, jotka lopettavat ja ehkäisevät verenvuodatuksen ja ovat avuksi vääryyttä ja hätää kärsiville.”


Eduskunnassa 30. marraskuuta Fagerholm toimi virallisella foorumilla suomalaisten tulkkina: ”Tunnemme kaikki myötätuntoa unkarilaista veljeskansaamme kohtaan ja olemme järkyttyneinä seuranneet tapahtumien kehitystä. Meidän toivomuksemme on, että tämä kansa saisi tilaisuuden rauhassa ja vapaudessa rakentaa maatansa viime viikkojen hirvittävien koettelemusten jälkeen.”

 

Neuvostoliitossa ei ollut unohdettu näitä lausumia, kun Fagerholm vieraili pääministerinä Moskovassa 29.1.-5.2.1957. Moskovan arkistoista löydetty asiakirja osoittaa, että vieraaseen suhtauduttiin epäillen. Häntä pidettiin alttiina ulkopuolisten mielipiteiden vaikutukselle, pääministerinä heikkona ja päättämättömänä, mutta hyvin kunnianhimoisena henkilönä, joka pyrkii Suomen presidentiksi.


Vierailu onnistui kuitenkin hyvin, ehkäpä juuri siksi, että se oli ensimmäinen lännestä Neuvostoliittoon suuntautunut valtiovierailu sen jälkeen, kun Unkarin kansannousu oli panssarein kukistettu. Sellaisena se lienee ollut Neuvostoliitolle tärkeämpi kuin meillä silloin ajateltiin. Edes se, että Fagerholm oli oma-aloitteisesti ja vastoin Kekkosen ohjeita ottanut esille Karjalan kysymyksen, ei ollut häirinnyt vierailun tunnelmaa.


Vaikka Kekkonen ja Fagerholm suhtautuivat lämpimästi Unkariin, tunteilla ei tuon ajan ulkopolitiikassa ollut sijaa.



Heikki Koski

heikki.koski@kolumbus.fi