Heikki Koski:

"Unkarin kansannousu"

 

Suomessa kerrottiin 1950-luvulla tarinaa vanhasta unkarilaisesta professorista, joka vuosikymmenen alussa oli monen vuoden tauon jälkeen tullut käymään Budapestissa. Kossuth-aukiosta oli tullut Karl Marx-aukio, Teresian kaarikadusta oli tullut Leninin kaarikatu. Professori käveli edelleen Tonavan rantaan ja jäi katselemaan jokea. Kun häntä seurannut miliisi kysyi, mitä hän siinä tekee, professori vastasi: ”Katselen tuota Volgaa.”

Sodan jälkeen Suomessa oltiin yhä kiinnostuneita Unkarista, vaikka heimoyhteydet olivat jääneet 1930-luvulle.


Kun Suomi-Unkari Seura perustettiin vuonna 1950, asialla oli lähinnä vasemmistolaisia, nimenomaan kansandemokraatteja, heitä joita Unkari sosialistisena valtiona innosti. Mutta jo vuoteen 1956 mennessä seuran perusta oli laajentunut, kulttuuriväkeä, erityisesti fennougristeja oli tullut mukaan.


Mutta sitten tulivat vuoden 1956 tapahtumat, levottomuudet kiihtyivät syksyn kansannousuksi. ”Kun ihmiset heräsivät siihen / että kaupunki ammutaan hajalle”, tiivistetään György Petrin runossa, joka sisältyy juuri ilmestyneeseen Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn suomentamaan unkarilaisten runojen kokoelmaan Yhteisessä sateessa.

Ei ollut epäilystäkään siitä, millaisin tuntein Suomen kansan ylivoimainen enemmistö seurasi Unkarin kansannousua ja sen kukistamista. Neuvostoliiton toimenpiteiden hyväksyminen ei varmaan ollut helppoa kaikille kommunisteillekaan. Lehdistön reaktiot olivat hyvin yhdensuuntaiset: Unkarin ”murhenäytelmä on koko sivistyneen maailman murhenäytelmä”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Vähitellen tuli myös kirjallisia silminnäkijäkuvauksia: jo vuonna 1957 ilmestyi suomeksi norjalaisen Erik Rostböllin Budapest marraskuu 1956. Siinä kirjoittaja oli haastatellut tapahtumien keskellä tavallisia unkarilaisia, miten he kokivat kansannousun ja miten he itse olivat siinä mukana. Haastatellut vetosivat kirjoittajaan: Kun palaatte länteen, kertokaa, mitä meille tapahtuu! ”Vapaan maailman täytyy tehdä jotakin.”


Mutta vapaa maailma ei kyennyt juuri muuta tekemään kuin ottamaan vastaan pakolaisia ja järjestämään humanitaarista apua. Suomi osallistui vain jälkimmäiseen.


Unkarilaisten nousu 1950-luvun alkupuolen vallanpitäjiä vastaan oli ymmärrettävää, jopa ennakoitavissa. Vaikka kommunistit olivat vuoden 1945 vaaleissa saaneet pienemmän ääniosuuden (17 prosenttia) kuin kommunistit Suomessa (23.5 prosenttia), he olivat vähitellen hivuttautuneet kyseenalaisin menetelmin ja Neuvostoliiton tuella käytännössä yksinvaltaan. Rákosin ja Gerön valtakausi oli diktatuuria pahimmillaan. Stalinin kuoleman jälkeen hallitus ja puolue jossain määrin uudistuivat ja otteet lievenivät, mutta ihmisten ahdistus jatkui. Ehkä voisi ajatella, että jos kansannousu olisi tyytynyt asteittaiseen etenemiseen, ei olisi esimerkiksi julistettu eroa Varsovan liitosta ja itäisten siteiden katkaisemista niin uhmakkaasti kuin tehtiin eikä olisi päästetty lynkkausmielialaa vallalle, neuvotteluille olisi jäänyt enemmän tilaa.


Oli toiveajattelua luottaa lännen apuun. Heti sodan jälkeen, voi jossitella, Unkari ei ollut Neuvostoliitolle yhtä tärkeä kuin esimerkiksi Puola. Se olisi saattanut neuvotella Unkarin asemasta, jos Yhdysvallat ja Englanti olisivat olleet riittävän kiinnostuneita. Mutta vuonna 1956 ei enää ollut epäselvää, kenen valtapiiriin Unkari kuului. Hillitymmällä kansannousulla olot olisivat ehkä vähän kohentuneet, vapautuneetkin, mutta irti Neuvostoliiton valtapiiristä Unkari ei olisi päässyt.


Kun Unkarissa tänä syksynä muistellaan 50 vuoden takaisia tapahtumia, muistelijana on kahtiajakautunut ja politiikkaan turhautunut kansa. Monet tuntemani unkarilaiset ovat sitä mieltä, että on samantekevää, kuka on vallassa, samanlaisia valehtelijoita ovat kaikki. Sikäli he ovat oikeassa, että järjestelmän muutoksen jälkeiset hallitukset väristä riippumatta eivät ole uskaltaneet kertoa, kuinka kriittisessä tilassa Unkarin talous on, vaan ovat antaneet vaalilupauksia, joilla ei ole ollut katetta.


Unkari on tällä hetkellä keskellä poliittisia ja taloudellisia ongelmia. Taloudelliset tunnusluvut osoittavat, että euro on etäinen haave: se häämöttää ehkä vasta vuoden 2012 paikkeilla. Mielenosoitukset jatkuvat, mutta hiipuvat vähitellen. Politiikan jyrkkä kaksijakoisuus sen sijaan ei nopeasti vähene. Vaikka tämä hieno maa on yhä sinänsä vakaa demokratia, 50 vuoden takaista kansannousua muistellaan epävarmoissa olosuhteissa.


Mutta on ehdottomasti väärin verrata nykytilannetta syksyyn 1956. Unkarissa vallitsee vapaus. Venäläiset panssarivaunut ja sotilaat eivät tule partioimaan Budapestin kaduille, vaikka unkarilaiset kuinka osoittaisivat kaduilla mieltään toisiaan vastaan.

 

(Ilmestyi Savon seudun Sanomissa ja Satakunnan Kansassa 23.10.2006)