Markus Aaltonen:
“Miten meistä tuli kansanedustajia?”

Ex-kansanedustaja Markus Aaltonen on toimittanut ja Gummerus äskettäin painanut kirjan nimeltä “Miten meistä tuli kansanedustajia?” Kirja sisältää eri puolueita edustaneiden entisten kansanedustajien omakohtaisia tilityksiä elämänsä kaaresta - kyse ei siis ole silotelluista ansioluetteloista, vaan tosielämän kertomuksista Suomessa.


Tutustuttuani kolmen minulle läheisen entisen demaripoliitikon tarinaan yllätyin sen tien vaikeudesta, jonka itse kukin heistä oli joutunut taivaltamaan. Kukaan heistä ei totisesti ole syntynyt hopealusikka suussaan, kuten monet nykyedustajat. Vai mitä sanotte seuraavista yhteenvedoista?


Matti Luttinen tuli maailmaan haapaveteläisen rengin ja piian poikana, sisarussarjan seitsemäntenä. Perheen elämä pienessä mökissä oli puutteen riivaamaa. Hänen isänsä ja äitinsä taistelivat vakavista sairauksistaan huolimatta perheensä elinolojen puolesta. Tiedot vuonna 1944 sodassa kuolleen veljen vastaanotosta ja äidin kuolemasta ovat riipaisevia.


Asuttuaan vuoden veljensä luona Matti palasi kotiin Haapavedelle 1949.Töissä käynnistään huolimatta hän sai kansakoulun seitsemännen luokan käydyksi 1951, mutta jatkokouluun ei enää ollut mahdollisuutta puhumattakaan yhteiskoulusta. Muutto Hämeenlinnaan vuotta myöhemmin johti alaikäisenä työllistymiseen elintarvikealalle ja ammatilliseen järjestäytymiseen.


Palkkaansa parantaakseen Matti siirtyi Lahteen ja valittiin jo 1961 ammattiosastonsa sihteeriksi, sitten puheenjohtajaksi ja vuotta myöhemmin työpaikkansa pääluottamusmieheksi. Kahinointi kommunisteja vastaan tuli tutuksi. Tehtävät paikallisessa puoluekentässä lisääntyivät. Sitten vuorossa oli työ Lahden Osuuskaupan toimihenkilötehtävissä.


Kansanedustajakausi alkoi 1975 ja sitä kesti 20 vuotta. Luttinen toimi kahteen otteeseen ministerinä, mitä voi perustellusti pitää poliitikon uran huippuna.


Matti Luttinen jatkaa edelleen aktiivia kansalaistyötään. Hänet tunnetaan mm. Eläkkeensaajien keskusliiton valtuuston puheenjohtajana sekä Wanhat Toverit ry:n johtokunnan puheenjohtajana.


Esko Niskanen syntyi maanviljelijäperheeseen Nivalassa 1928. Myöhemmin perhe asui Pulkkilassa ja Oulaisissa, jossa hän vuonna 1945 kirjoitti myös ylioppilaaksi ja rupesi Suomen Sosialidemokraatin tilaajaksi. Kun lainaa opiskeluun ei saanut, hän aloitti farmaseutin opinnot ja meni töihin Luumäelle Taavetin apteekkiin. Apteekki antoi miehelle lopputilin, syynä kunnallisvaaliehdokkuus työväenpuolueessa!


Sitten ei ollut asiaa alalle muuallakaan. Lopulta Turkuun sisarensa luo muuttanut Esko pääsi kuitenkin töihin luvattuaan olla politikoimatta tehtaalla. Myös asunnon saamisessa oli vaikeuksia.


Esko liittyi hetimmiten Turun Kärsämäen sos. dem. yhdistykseen, mutta joutui varaedustajana vielä mukaan kotkalaisten piirikokoukseen ja keskelle silloista puoluerähinää.


Turussa Esko eleli aluksi sivussa järjestötehtävistä työn menettämisen pelossa, mutta seurasi tiiviisti tapahtumia puolueessaan. Monet tunnetut demarialustajat tulivat tutuiksi. Kärsämäen yhdistyksen toiminta oli heiveröistä, mutta onneksi puoluelinjalla, kuten Esko mainitsee.


Mauno Koivisto ja Kunto Lehto kehottivat Eskoa siirtymään Turun Akateemiseen Sos. Dem. Yhdistykseen, sittemmin Ursin -seurana tunnettuun vapaamieliseen ja puolueriitoja kartelleeseen yhdistykseen. Muutos oli Eskon mielestä mitä onnellisin sattuma. Hänestä tuli nopeasti tuli yhdistyksensä sihteeri ja sittemmin puheenjohtaja.


Esko sai vuonna 1957 luvan erivapaudella opiskella iltaisin työn ohella Turun Yliopistossa valmistuen humanististen tieteiden kandidaatiksi 1961.


Esko Niskanen tuli vähitellen Turussa yhä tunnetummaksi kirjoiteltuaan mm. Turun Päivälehteen ja niinpä hänet pyydettiin sihteeriksi Turun kunnallisjärjestöön, jonka leskisläiset olivat vallanneet takaisin oppositiolta. Puoluehajaannuksen laineet löivät kaupungissa korkealle. Vuoden 1960 kunnallisvaalitaistelu oli kovaa, mutta Esko tuli valituksi valtuustoon. Vuonna 1964 hänestä tuli Päivälehden toinen päätoimittaja.


Eduskuntaan Esko valittiin ensimmäisen kerran 1966. Sittemmin vuorossa olivat mm. ministerin ja valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtajan tehtävät. Nykyisin Helsingissä asustava Esko Niskanen on Helsingin Vanhojen Tovereiden arvostettu puheenjohtaja.


Timo Roos väittää tarinaansa tavalliseksi, mutta eipä se sitä taida olla. Timo syntyi nykyisin Vammalaan kuuluvan Karkun tienoilla kartanopiian ja konepuusepän vanhimpana lapsena. Sosialidemokraattiset vanhemmat eivät elämöineet aatteellaan, vaan arvostivat ahkeruutta, pirtin rakentamista ja jälkikasvun tulevaisuuden turvaamista.


Timo kirjoittaa hyvin arvostavasti mummostaan, jonka mies kuoli Hämeenlinnan vankileirillä 1918. Mummo kertoili  kapinan jälkeisistä ajoista, mutta katkeruutta ja kostoa hän ei elättänyt. Karkun työväki oli ja pysyi maltillisina sosialidemokraatteina.


Jyväskylään opiskelemaan  1957 lähtenyt Timo sai mummoltaan ohjeen pitää aina heikomman puolta - kyllä niillä vahvemmilla aina puoltajansa on. Ohje on säilynyt mielessä niin opettajan työssä kuin eduskunnassakin.


Timo oppi kokoustekniikan ja poliittisen keskustelun taidot jo työväentalolla, jota hän pitää yhteiskunnallisena korkeakoulunaan kertoen jutun mm. Ernest Hentusen puhujamatkasta kotikyläänsä.


Taitava sanankäyttäjä Timo Roos kertoo isänsä työmies -tittelin johtaneen Tyrvään yhteiskoulussa vierustoverin vaihtumiseen. Yhteiskunnallisen ajattelun rakennuspuita jään sai myös lastatessaan lukiolaisena lankkuja Karkun asemalla. Vuoden 1956 ylioppilas pääsi jo sahalle töihin.


Kesävänrikkinä toimiessaan Timo ei kuulemma saanut Harri Holkeria oppimaan täyskäännöstä vasempaan! Isän vaikutus uranvalintaan opettajaksi tuntuu olleen varsin suuri, eikä valintaa ole tarvinnutkaan katua. Huumorilla ja haitarinsoitolla on ollut erityisopettajaksi opiskelleen Timon toimissa aina suuri merkitys.


Urheiluseuraan Timoa pyyteli paras kaveri, kunnallispolitiikkaan vanhempi kaveri,  Manu-vaaleihin 1982 pyyteli porukka ja eduskuntavaaleihin 1983 Kalevi Sorsa. Timo sanoo myös totelleensa Äärisen Petterin kehotusta 1970-luvulla: “Mee siekin sinne evuskuntaan, on siel tyhmempiikii!”


Jälkimaku Markus Aaltosen kirjasta on mainio. Opimme, miten pomppoisen polun entisajan poliitikot ovat läpikäyneet. Kansanedustajien ja muiden poliitikkojen työn aliarvostus on nykyisin kovin yleistä. Toivottavasti Aaltosen kirja johtaa heidät toisiin ajatuksiin. Markus Aaltonen on luvannut tulla kertomaan Helsingin Vanhoille tovereille kirjastaan syksyn 2007 aikana.


Raimo Kantola