Maunu Ihalainen:
"Punaisella viivalla. Renkinä työväenliikkeessä II"

 

Näin joulun aikaan myös eläkeläisellä on aikaa keskittyä lukemiseen. Aluksi ahmin jo lokakuussa ostamani kirjan "Punaisella viivalla. Renkinä työväenliikkeessä II." Kirjoittaja on SDP:n pitkäaikainen hallintopäällikkö Mauno Ihalainen, jonka toki päällisin puolin tunnen. "Manu" oli - ja taitaa olla vieläkin - hiljainen vaikuttaja ja moniottelija, joka kanslianeuvoksen arvoon kohotettuna eläköityi vuonna 2000. Oikein sydäntä lämmittää, kun hän kertoo valokuvan kera saaneensa tuolloin myös Wanhan Toverin nimen ja arvon.


Ihalainen kirjoittaa kokemuksistaan sujuvasti ja tavoittelematta suuria myyntilukuja skandaaleita rakennellen. Puolueen hallintopäällikkönä hän on ollut läheisessä yhteistyösuhteessa sen puheenjohtajiin ja puoluesihteereihin, joten melkoisen paljon jää myös kertomatta - ja hyvä niin. Teksti on kuitenkin pitkälti henkilökeskeistä, joten kirjan henkilöluettelo on peräti seitsemän tiheästi kirjoitettua sivua pitkä.


Politiikan ja työmarkkinajärjestöjen johtomiehet ja -naiset näkyvät yleensä hyvin julkisuudessa. Sen sijaan talous- ja hallintopäälliköistä tiedetään vähemmän, vaika he ovat keskeisiä organisaationsa toiminnan ja jatkuvuuden kannalta. Mauno Ihalainenkin on ollut monessa mukana ja vaikuttanut oman toimensa ohella erilaisissa yhtiöissä, säätiöissä, yhdistyksissä ja herrakerhoissa paljon laajemmin kuin esimerkiksi tämän kirjoittaja on tiennyt. Mutta asiaansa osaavia ja niihin paneutuvia käytetään ja rasitetaan myös työväenliikkeessä paljon.

Ihalaisen muistelmia lukiessani havaitsin erään kummallisuuden: Kirjassa puuututaan vain peräti harvoin SDP:n ja SAK:n väliseen suhteeseen. SAK:n puheenjohtajat Niilo Hämäläinen, Pekka Oivio ja Pertti Viinanen toki mainitaan, mutta eräänlaisina alaviitteinä - esimerkiksi Viinanen vain EKA-yhtymän hallituksen jäsenenä. Lauri Ihalainenkin esitellään lähinnä Maunon isän veljen poikana - ei SAK:n pitkäaikaisena puheenjohtajana.


Mielestäni kirjan vähät maininnat ay-suhteesta osoittavat, että porvarilehtien ja kepuradion nälvintä SDP:n ja SAK:n kiinteästä suhteesta on pelkkää puppua, eikä alkuunkaan verrattavissa kokoomuksen "kauppakamaripoikien" ja elinkeinoelämän väliseen suhteeseen. Samaa todistaa Ihalaisen kirjassa mainittu tieto, että puoluetta jo pitkään palvellut Markku Hyvärinen avasi SAK:n ovet ensi kertaa vasta tultuaan valituksi SAK:n sosiaalisihteeriksi 1980-luvun lopussa. Omasta puolestani lisäisin tuohon, että tullut koskaan käyneeksi SDP:n vanhassa toimitalossa Paasivuorenkatu 3:ssa, vaikka 1970-luvulla olin jo järjestösihteerinä noin 130.000 jäsenen VTY:ssä. Nykyinenkin talo on tullut tutummaksi vasta eläkkeellä ollessani, vaikka monet luulevat SAK:n johtajien siellä alavariinsa käyneen käskyjä jakamassa!


Kun SDP:n ja SAK:n suhde on noinkin etäinen, luulisi hajuraon tekemisen niiden väliin palvelevan molempien etuja vastaan. Mutta jotkut demaritkin näyttävät olevan asiasta eri mieltä - luulevat kait maatamme reaalisosialismin vaivaamaksi?