Mikko Majander:

"Väinö Tanner ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti

’Sotasyyllisyys-seminaari’,21.11.2005 Säätytalo, Helsinki

 

Sotasyyllisyysprosessissa voi nähdä stalinistisen näytösoikeudenkäynnin piirteitä sovitettuna Suomen olosuhteisiin. Syytettyjen onneksi nämä olosuhteet olivat tyystin toisenlaiset kuin Neuvostoliitossa. Heiltä ei voitu hankkia Lubjankan kellareiden menetelmillä tunnustuksia, joista palkaksi kuului kuolemantuomio.


Mutta vaikka rangaistusasteikko jäi kauas siitä, mitä esimerkiksi Otto Ville Kuusinen katsoi Suomen johtomiesten ansaitsevan, prosessi noudatti periaatteiltaan bolševistista lainkäyttöä. Siinä toisaalta hallittiin menneisyyskuvaa, toisaalta tehtiin ajankohtaista, tulevaa valmistavaa politiikkaa. Tuomioistuimen tehtävä ei ollut punnita syyllisyyttä, vaan siunata se mitä muualla oli päätetty.


Stalinismiin ei kuulunut sallia poliittisesta vallasta riippumattomia epävarmuustekijöitä, oli kyse sitten oikeudesta tai demokratiasta. Kun Suomessa äänestettiin keväällä 1945 uutta eduskuntaa, lopputuloksesta hermostunut Andrei Ždanov tuskaili Urho Kekkoselle: ”Mitä hyötyä on vaaleista, jos tähänastisen politiikan kannattajat niiden jälkeen pääsevät johtoon?”


Yhtä hyvin Ždanov olisi voinut sanoa sotasyyllisyysprosessista: Mitä hyötyä on oikeudenkäynnistä, jos sieltä ei tule tuomioita ja riittävän kovia sellaisia? Liittoutuneet, joiden nimissä valvontakomission puheenjohtaja katsoi olevansa valtuutettu esiintymään, ei voinut tällaista sallia.


Väinö Tannerin nimi oli kärjessä siinä listassa suomalaispoliitikoita, joita raskaasti painostamalla estettiin asettumasta ehdokkaaksi vapaisiin parlamenttivaaleihin. Kannatusta olisi kansalaisilta kyllä riittänyt. Ja kun sotasyyllisistä tehtiin luetteloa, Ždanov totesi yksikantaan, että oikeudenkäynti ilman Tanneria on kuin auto ilman kuljettajaa.


                *       *       *


Oikeassahan Ždanov oli, jos oikean mittapuuksi otetaan Neuvostoliiton näkökulma. Sotavuosien ratkaisevissa käänteissä Tanner oli noussut useaan kertaan ehkä keskeisimmäksi henkilöksi, joka esti Kremlin strategeja saavuttamasta tavoitteitaan Suomessa. Nimeän seuraavassa niistä kolme.


Talvisodan asetelma on jo niin klassinen, ettei sitä tarvitse tarkemmin toistaa. Sen sijaan on syytä nostaa esiin kesän 1940 tilannetta, jolloin vasemmistoradikaali joukkoliikehdintä yritti saatella Suomea suuntaan, joka muistutti Baltian maiden samanaikaista luisua Neuvostoliiton syliin.


Tannerin ja hänen kannattajiensa tinkimätön asenne esti sen, että Suomen työväenliike ei ollut tässä suhteessa vietävissä. Sosiaalidemokraattisen puolueen vasen reuna pidettiin terävänä, tarvittaessa vaikka erottamisiin turvautuen, kuten niin sanottujen kuutosten kohdalla.


Moskovasta katsoen syntipukki epäonnistumiseen oli Tanner, jonka Molotov painosti eroamaan hallituksesta. Heti perään naapuri teki selväksi Tannerin kuuluvan niihin miehiin, jotka eivät tulisi kysymykseen presidentiksi, mikäli Suomi haluaisi pysyä väleissä.


Kolmas kohtalonhetki koettiin kesällä 1944. Neuvostojohtoon välittyi sellainen käsitys, että sen suurhyökkäys oli saattanut puolustuslinjojen lisäksi myös suomalaisten poliittiset rintamat sekasortoon.


Tulkinta ei ollut kovin kaukana Helsingin todellisuudesta. Sosiaalidemokraatit tekivät lähtöä hallituksesta protestiksi ns. Rytin–Ribbentropin sopimukselle, jota muutkin kuin rauhanopposition kellokkaat saattoivat pitää eduskunnan sivuuttaneena kaappauksena.


Tanner sai taitavalla ja maltillisella toiminnallaan vaikeassa välikädessä mielialat sen verran rauhoittumaan, että sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä salli kaikesta huolimatta ministeriensä jatkaa hallituksessa. Kansallista rintamaa ei sittenkään haluttu hajottaa yhteisen hädän hetkellä.


Tämä sisäisen eheyden varmistaminen juhannuskriisin kuohuissa oli Tannerilta poliittinen uroteko. Sen voi rinnastaa Mannerheimin kylmäpäiseen linjaukseen, jonka mukaan puna-armeija oli pysäytettävä ennen ryhtymistä neuvotteluihin vihollisen kanssa. Molemmat ratkaisut olivat tärkeitä edellytyksiä sille, että rauhaan päästiin lopulta niinkin kestävällä pohjalla kuin syksyllä päästiin.


                *       *       *


Mitään näistä Tannerin kolmesta suuresta ”synnistä” ei oikein voinut kääntää juridiikan kielelle, syyllisyydeksi sotaan. Talvisota rajattiin koko oikeusprosessin ulkopuolelle, ja välirauhan aikana Tanner oli eronnut hallituksesta, ennen kuin Suomi alkoi hankkiutua Saksan kylkeen ja kohti hyvityssotaa.


Saksalle annettavaa poliittista vakuutustakin Tanner oli muiden sosiaalidemokraattisten ministerien tavoin vastustanut hallituksessa johdonmukaisesti. Paradoksaalisesti Tanneriin kohdistuneet syytökset kääntyivät usein muotoon, jossa hänen syyllisyyttään perusteltiin paremminkin sillä, mitä hän ei tehnyt kuin mitä hän teki.


Rauhanoppositiossa katsottiin esimerkiksi, että Tannerin olisi pitänyt estää Ribbentrop-sopimus lyömällä hallituksessa tiukemmin nyrkkiä pöytään. Se olisi ollut työväenliikkeen vahvan miehen velvollisuus.


Tällä argumentoinnin saralla Neuvostoliitolla oli paljon pantavaa Tannerin piikkiin aina talvisotaa edeltäneestä neuvotteluvaiheesta asti. Hänhän oli ollut avainasemassa, jotta sosiaalidemokraatit olisivat rauhanvoimana ajaneet Suomea sisältäpäin suurempiin myönnytyksiin. Sen sijaan ”Tanner antoi asioiden kehittyä sotaan”, kuten Molotov sen myöhemmin muotoili.


                *       *       *


Tannerin omasta näkökulmasta sotasyyllisyysprosessiin nousee päällimmäiseksi hänen kokemansa moninkertainen vääryys ja vääristely. Neuvostoliitto yritti leimata hänet sotahulluksi ja kiihkeimmäksi vihollisekseen, vaikka hän oli edustanut 1920- ja 1930-luvulla Suomessa sovittelevampaa idänpolitiikkaa kuin mikään porvaritaho.


Ja jos Mannerheimin pelasti sotasyyllisyydeltä se, että hän solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa, niin Tanner oli tehnyt niitä kaksi.


Jatkosodan aikana Tanner ei tosin peitellyt toiveitaan bolševikkihallinnon kukistumisesta. Mutta toisaalta hän saattoi dokumentoida vastustaneensa vanhan rajan taakse suuntautuneita heimohankkeita ja unelmia Suur-Suomen toteuttamisesta valloituksin.


Kotikommunistien syytöksille Tanner ei pannut paljoa arvoa. Tietysti karkea propaganda ja kielikuvat loukkasivat, kun Hitlerin veriseksi lakeijaksi ja fascistiksi leimattiin miestä, joka sentään oli ollut rohkeimpia kansalaisoikeuksien puolustajia suomalaisessa työväenliikkeessä, yhtä hyvin sisällissodan jälkeen kuin lapualaisuuden kuumina vuosina.


Sen sijaan sosiaalidemokraattien riveistä noussutta kritiikkiä oli katkera kuunnella. Tanner ei kavahtanut omaa vastuutaan mutta piti raukkamaisena, että toverit työnsivät koko taakkaa hänen harteilleen. Nämähän olivat aikanaan olleet samalla kannalla, tai eivät ainakaan olleet nousseet sitä vastustamaan.


Rauhanoppositiosta ei löytynyt juuri muita kuin K.-A. Fagerholm, joka rohkeni julkisesti puolustaa Tanneria, vaikka suhtautui tähän monin osin myös kriittisesti. Entisenä ministerinä Fagerholm oli tietysti omallakin asialla tähdentäessään, että sosiaalidemokraattien linjaukset oli kaikissa vaiheissa hyväksytty puolueen virallisissa elimissä.


                *       *       *


Sittemmin rauhanoppositiossa profiloituneet miehet olivat olleet vetämässä Tanneria takaisin hallitukseen heti kohta jatkosodan sytyttyä nimenomaan sen takuumieheksi, että Suomi ei natsi-Saksan rinnalle astuessaan tinkisi kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Tästä syystä esimerkiksi Väinö Voionmaa olisi tehnyt kuuluisammasta kaimastaan saman tien pääministerin.


Tanner symboloi Suomen halua pitää etäisyyttä Saksaan myös ulkomaailmaan päin. Ensi töikseen ministeriksi paluunsa jälkeen hän vakuutti länteen koko arvovallallaan, että ”olemme demokraatteja ja pysymme sellaisina”. Mikäli Helsingissä toimineet lähettiläät raportteineen kelpaavat todistajiksi, lausumalle laskettiin myös painoa.


Kustaa Vilkuna puolestaan todisti 1950-luvun alussa, kuinka Tannerin haastattelut olivat aiheuttaneet jatkosodan aikaiselle sensuurille ongelmia. Keskellä hyökkäysvaiheen menestyksen hurmaa tämä leimasi ulkomaalaisille kirjeenvaihtajille merkityksettömiksi ne suomalaispiirit, jotka haaveilivat pysyvistä valloituksista.


”Suomella ei ole minkäänlaisia imperialistisia unelmia”, Tanner ilmoitti ja tarjosi näin vastamyrkkyä Mannerheimin miekantuppi-päiväkäskystä syntyneille mielikuville. ”Kokonaisuutena me olemme realistista kansaa.”


Muutenkin Vilkuna suorastaan ylisti Tannerin panosta sotavuosista selviytymisessä. Hän luki Tannerin niin kuin Rytinkin ”Suomen terävä-älyisempiin ja lujatahtoisimpiin miehiin”, joiden ”koetettu kansalaiskunto oli ikäänkuin veriin syöpynyt.” Sotasyyllisyystuomiot koettiin siten Kekkosen lähipiirissäkin raskaina vääryyksinä, jotka jäivät painamaan mieltä.


Tannerin kansainvälinen maine oli mustunut sitä mukaa, kun kritiikki suomalaisten Saksan rinnalla sotimista kohtaan kasvoi. Työväenjohtajana hän ryvettyi siinä muita pahemmin, varsinkin kun Suomen asioita seurattiin lähinnä Tukholmasta käsin, missä eurooppalaiset sosialistipakolaiset paheksuivat SDP:n tukea sotaponnisteluille natsien puolella rintamaa.


Suomi ja sen sosiaalidemokraatit kävivät mielestään läpi maailmansodan samaa kamppailua olemassaolosta, jota talvisodan aikana oli ihailtu kautta koko läntisen maailman. Jatkosodan loppua kohden Tanner joutui toteamaan kasvavalla katkeruudella, kuinka huonosti Skandinaviassakaan lopulta ymmärrettiin Suomen asemaa.


                *       *       *


En yhdy niihin tulkintoihin, joissa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ryhtyminen kaadetaan ensisijassa suomalaisten itsensä niskaan. Prosessi on mielestäni irtipääsemättömästi kiinni valvontakomissiossa ja Neuvostoliiton ajankohtaisissa tavoitteissa Suomen suhteen.


Tekivätkö jotkut suomalaispoliitikot tässä yhteydessä itseään tykö Neuvostoliiton edustajille, se on sitten toinen kysymys.


Väinö Tanner erottuu muista sotasyyllisistä aivan omaan luokkaansa puoluepoliittisen asemansa vuoksi. Hän oli linjannäyttäjä ja personoituma senkaltaiselle sosiaalidemokratialle, jonka murtaminen – tai paremminkin murskaaminen – oli välttämätön ehto kommunistien otteen vahvistumiselle.


Tämä oli se lähetyskäsky, jonka Ždanov antoi SKP:n johtajille heti syksyllä 1944, vaikka muuten valvontakomission puheenjohtaja alleviivasi puuttumattomuuttaan Suomen sisäisiin asioihin. ”Jos poistetaan Tanner, siitä seuraa sosiaalidemokraattien hajoaminen”, hän kiteytti johtoajatuksen muistiinpanoihinsa.


Poliittinen kehitys tuntuikin kulkevan tähän suuntaan. Ždanov kätilöi keväällä 1945 Suomeen demokraattisen hallitusblokin, jonka piti olla kommunistien ohjailtavissa. Sotasyyllisyys laskettiin kuuluvaksi niihin taktisiin prosesseihin, jotka samanaikaisesti hajottaisivat liittolaispuolueita sekä sitoisivat niitä tiukemmin SKP:n kylkeen.


Tämä oli Neuvostoliiton kannalta virhearvio. Suhtautuminen sotasyyllisyyteen eristi kommunisteja muista poliittisista voimista tehokkaammin kuin mikään muu yksittäinen kysymys ensimmäisen puolentoista rauhanvuoden aikana.


Suomalaisen sosiaalidemokratian valtavirta linnoittautui puolustamaan Tanneria ja omaa riippumatonta identiteettiään, samanaikaisesti kun sosialistit kohti kansandemokratiaa kulkevissa Itä-Euroopan maissa vajosivat yhä syvemmälle kommunistien syliin.


Näin tannerilaisuus nousi vielä kerran patoamaan Neuvostoliiton pyrkimyksiä Suomen suunnalla. Tuossa taistelussa sodan jälkeen Väinö Tanner oli itse enemmän tunnuskuva kuin aktiivinen tekijä. Mutta ilman hänen tarjoamaansa henkistä perintöä eväät kamppailun käymiseen olisivat olleet paljon köykäisemmät.