Paavo Rantanen:
"Suomen mutkikas tie rauhaan kesällä 1944"

Vanhat Toverit 14.12.2005
 

Viime vuonna muisteltiin innokkaasti kesän 1944 torjuntavoittoja, jotka avasivat Suomelle tien rauhaan. Silloin ei juuri käsitelty jutun poliittista puolta, minkä vuoksi ryhdyin sitä tarkemmin tutkimaan. Havaitsin rauhanprosessin kuvauksissa paljon aukkoja ja virheitäkin, ja näin syntyi oma näkemys siitä, kuinka se oikein tapahtui. Keskityn kesään 1944, joskin juonen aikaisempia vaiheita on pakko lyhyesti käsitellä.


Taustakehitys kesään 1944 mennessä


Suomen irtautuminen sodasta oli esillä jo syksyllä 1941, ja joulukuussa torjuttiin Neuvostoliiton Tukholman kautta tekemä tunnustelu. Ryti ja Mannerheim olivat sitä mieltä, että Saksan voima ja elintarvikehuollon turvaaminen tekivät ajatuksen mahdottomaksi. Näillä argumenteilla oli myöhemminkin painoa. Keväällä 1942 laskettiin, että 93 % maan tuonnista oli Saksan varassa.


Vuosien 1942 ja 1943 aikana asia kupli yhä, ja mm. syksyllä 1942 jätettiin vastaamatta vanhan tutun, Jartsevin, aloitteeseen Tukholmassa. Mutta talvella 1943 alkoi tapahtua – Saksan tappio Stalingradissa oli vakava ennusmerkki, poliittisen johdon ydin käsitti, että uusi Moskovan rauha oli  edessä. Linkomiehen hallitus muodostettiinkin mm. rauhaan pyrkimistä varten. Kun tätä ei voitu turuilla ja toreilla julistaa, syyllistettiin hallitusta rankasti rauhan vastustamisesta. USA:n tarjottua hyviä palveluksiaan rauhanasiassa , vieraili uusi ulkoministeri Henrik Ramsay  maaliskuun lopulla Berliinissä tunnustellen Suomen liikkumavapauden rajoja. Tuloksena olivat rajut haukkumiset, minkä lisäksi ulkoministeri v.Ribbentrop vaati poliittisen liittosopimuksen tekemistä. Ramsay joutui tästä vaikeisiin neuvotteluihin, joiden tuloksena syntyi Saksaa tyydyttävä paperi. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta sen hyväksyi – eräänä perusteena viljakysymys - mutta Mannerheimin jyrkän kielteinen kanta teki asiasta lopun. Saksa joutui tyytymään vesitettyihin selityksiin.


Elokuussa tuli julki ns. 33:n adressi, jossa hallitusta patisteltiin rauhan tielle. Tämä tempaus koettiin Suomen neuvotteluasemia heikentävänä tekona. Jo aiemmin oli rauhanopposition piirissä esillä ajatus pakolaishallituksesta – ja toivoipa joku Suomen joutumista sotimaan Saksaa vastaan ja vaikka miehitetyksi – näin nähtäisiin, että olimme ”oikealla puolella”. Rauhaa pohdiskeli eduskunnassa syntyneen yhteistoimintakomitean (lähinnä RKP:n ja SDP:n väkeä) ohella myös ns. Nystenin piiri, jossa oli talouselämä vahvasti edustettuna. K.A. Fagerholm oli tässä ryhmässä mukana.


Syksyllä 1943 näytti Moskovan ulkoministerikonferenssin valossa siltä, että Suomella, kuten muillakin Saksan liittolaisilla, oli edessä ehdottoman antautumisen tie. Teheranin huippukokouksessa marraskuun lopussa Stalin kuitenkin ilmoitti tyytyvänsä vuoden 1940 rajoihin ja sotakorvauksiin. Churchill yritti vastustaa korvauksia, mutta lopulta länsi katsoi, että Neuvostoliiton kanta oli kohtuullinen. Tammikuussa 1944 USA vielä kerran kehotti Suomea pyrkimään rauhaan, mutta muutoin jäimme käytännössä Neuvostoliiton kontolle.


Sotatoimista on riittävää todeta Saksan jatkuva ahdinko itärintamalla. Suomen kannalta huolta aiheutti Leningradin saarron lopullinen purkautuminen tammikuussa  1944. Lännessä seurasi Normandian maihinnousu 6.6. , ja kolmea päivää myöhemmin Neuvostoliitto käynnisti strategisen iskun Suomea vastaan.


Ennen kesäkuuta tapahtui paljon. Lähettiläs Kollontayn toimesta ja Ruotsin samansuuntaisesta myötävaikutuksesta kehkeytyi prosessi, joka vei Paasikiven salakähmäisesti Tukholmaan Kollontayn luo. Matka ei pysynyt salassa, ja rauhanehdot tulivat julki Neuvostoliiton toimesta. Maaliskuussa Paasikivi lensi Moskovaan kuullakseen tulkinnan ehdoista. Hän olisi hyväksynyt saamansa  tarjouksen, mutta hallitus ja eduskunta eivät. Vaikeimmilta tuntuivat vaatimukset saksalaisten joukkojen – yli 200 000 miestä (muonavahvuus vuoden vaihteessa 234 000 miestä) – internoimisesta vähän yli kuukauden kuluessa sekä 600 milj. dollarin  sotakorvaus viidessä vuodessa. Niinikään tuntui mahdottomalta hyväksyä vuoden 1940 rajoja – lisäksi piti luopua Petsamosta.


Saksan reaktio pelotti, sillä se oli juuri miehittänyt Unkarin, joka sekin oli elätellyt rauhantoiveita. Stalin puolestaan totesi suomalaisten olevan hidasälyistä kansaa, jonka päähän piti takoa järkeä moukarilla. Neuvostoliitto näytti nyt palaavan Suomenkin osalta  ehdottoman antautumisen linjalle. Saksa rankaisi Suomea ase- ja viljantoimituskiellolla huhtikuussa 1944. Tilanne lukkiutui Suomessa – myös rauhanoppositio lamaantui, ja hallitus jäi odottavalle kannalle. Tannerin yritys hakea kontaktia vastapuoleen toukokuussa jäi vaille vastausta.


Kesäkuun ahdistus


Neuvostoliiton suurhyökkäys tuntui shokkina kaikilla tahoilla. Päämaja reagoi nopeasti, ja Valkeasaaren läpimurron jälkeen se pyysi Saksaa purkamaan asetoimituskiellon. Myönteinen vastaus tuli välittömästi (12.6). Tavaraa, mm. pst-aseita ,alkoi tulla jo 16.6. Seuraavana päivänä Immolaan saapui n.70 koneen vahvuinen lento-osasto Kuhlmey (noihin aikoihin ilmavoimillamme oli käyttökunnossa kaikkiaan 150 hävittäjäkonetta, joista vain 38 ensilinjan Me- hävittäjiä). Venäläiset lähettivät Kannaksen taivaalle yli 1000 konetta. Tässä vaiheessa Hitlerin kanta oli, että apua annetaan, kunhan Suomi taistelee; mutta jos Suomi neuvottelee, apu katkaistaan, hän uhkasi. Mittava virallinen avunpyyntö – peräti 6 divisioonaa – annettiin saksalaisille Mannerheimin toimesta 19.6. Ruotsiltakin pyydettiin apua - tuloksetta. Viljasaarto purettiin 12.6., aivan viime hetkellä, sillä leipäannosten puolittaminen oli vireillä. Saksan lähettiläs v. Blücher toimi tässä asiassa ansiokkaasti.


Poliittiset piirit kävivät kuumina – rauhanoppositio vaati ”rauhanhallituksen” perustamista marskin johdolla. Tästä Mannerheim kieltäytyi. Kesäkuun puolivälissä Kuuterselän läpimurron jälkeen myös presidentti Ryti, pääministeri Linkomies ja ministeri Tanner katsoivat, että hallitusta oli vaihdettava. Mannerheimkin kiirehti asiaa. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä hallitukselle haettiin uutta vetäjää, ja arpa lankesi lopulta ulkoministeri Ramsaylle.  Asiassa oli monta mutkaa maalaisliiton eduskuntaryhmän sekoillessa ja Kekkosen vastustaessa Ramsayn ehdokkuutta. Myös demarien piirissä oltiin hajallaan, jolloin Kekkosenkin nimi tuli esille Tannerin kummastukseksi. Lopulta Ramsayn lista hyväksytttiin.


Hallituksen oli määrä vaihtua 19.6. – toisin kävi. Kenraali Waldenin kieltäydyttyä tulemasta hallitukseen, vallitsi melkoinen hämminki. Mannerheimin mielenmuutos ratkaisi asian, eivätkä poliitikkojen käynnit Mikkelissä asiaa muuttaneet. Miksi näin ? Marsalkan mielestä tilanne rintamalla oli kohentunut, sillä joukot oli saatu aika onnistuneesti VKT-asemaan, ja Saksan apu toimi. Marskin mielestä hallituksen vaihdos oli lykättävä paremman neuvotteluaseman varmistamiseksi, minkä lisäksi muutos olisi voinut vaarantaa jo toimivan aseavun ja aiheuttaa levottomuutta kansalaisissa. Tässä tilanteessa hallitus ei voinut muuta kuin tiedustella Tukholman kautta Neuvostoliiton rauhanehtoja. Ahdistus huipentui 22.6, kun saatiin kuulla, että v. Ribbentrop oli tulossa kaupunkiin. Tannerin kommentti oli ”nyt menee kaikki sekaisin”. Siltä todella näytti, sillä Tukholmasta tuli tyly viesti.


Suomea vaadittiin antautumaan:” Kun Neuvostoliitto on useat kerrat joutunut suomalaisten pettämäksi, toivomme Suomen hallitukselta saavamme presidentin ja ulkoasiainministerin allekirjoittaman selityksen, että Suomi on valmis antautumaan ja pyytämään rauhaa…” Asia ratkaistiin nopeasti 23.6. Ryti ja Tanner olisivat olleet valmiit keskustelemaan vastapuolen kanssa tältä pohjalta, mutta Linkomies, Ramsay, Walden, Reinikka ja tietenkin Mannerheim vastustivat jyrkästi antautumisajatusta. Dialogia ei Neuvostoliiton kanssa jatkettu – neuvostoarmeija rynnäköi Tienhaarassa ja Talin taistelu oli alkamassa.


Ulkoministeri v. Ribbentrop oli kovempi pähkinä. Hän vaati nyt selvää poliittista sitoumusta siitä, että Suomi taistelisi Saksan rinnalla, luvaten avuksi jalkaväkidivisioonan ja  kaksi rynnäkkötykkiprikaatia. Myös armeijakunnan esikuntaa tarjottiin, mutta sellaista ei tänne varmuussyistä haluttu. Kädenvääntö vei kolme päivää. Asiaa hoiti Suomen puolesta taitavasti ministeri Ramsay, onnistuen lieventämään tekstiä jossain määrin. Päämajan viesti oli selvä – sitoumus oli annettava. Saatuaan kahden juristin lausunnon, jonka mukaan presidentti voisi omissa nimissään antaa vaaditun sitoumuksen kirjeellä Hitlerille, Ryti otti vastuun. Kirjeessään hän ilmoitti, ettei tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa, eikä  sallisi nimittämänsä hallituksen ryhtyä aselepoa tai rauhaa koskeviin keskusteluihin Neuvostoliiton kanssa muuten kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Ribbentrop sai paperin illalla 26.6.


Ankara jälkipyykki


Asian käsittely hallituksessa, poliittisissa piireissä ja ennen muuta SDP:n sisällä oli todella vaikeaa, ja sitä puitiin kaiken aikaa jo neuvottelujen kestäessä. Jo 25.6. hallitus päätti, että sitoumus Saksalle tuli antaa ja että ratkaisu tuli esittää eduskunnalle. Äänestysluvut hallituksessa olivat 10-5-1 ts. demarit äänestivät vastaan edistyspuolueen Kaupin pidättyessä. SDP:n eduskuntaryhmää informoi Tanner mainitsematta Ribbentropin tuloa, käyttäen tästä ilmausta ”eräs korkea saksalainen virkamies”. Ed. Reinikainen katsoi, että tehtäviin sitoumuksiin olisi saatava eduskunnan suostumus.


Eduskuntaan ei Linkomies asiaa halunnut tuoda, koska Tanner ei voinut taata SDP:n ryhmän kantaa. Hän hylkäsi myös Mannerheimin idean, että sopimus hyväksyttäisiin  eduskunnassa vain parin äänen enemmistöllä. 26.6. hallitus hyväksyi sitoumuksen lopullisesti äänin 10-6. Tilanne oli räjähdysherkkä, hallituskriisi uhkasi Talin-Ihantalan taistelujen lähestyessä huippuvaihettaan. Maalaisliiton ryhmässä Kekkonen laati sopimuksen hylkäämistä tarkoittavan ponnen ja oli valmis välikysymyksen allekirjoittajaksi.


Linkomies piti demarien pysymistä hallituksessa tärkeänä, mutta asia oli SDP:n ryhmälle tuskallinen. Tanner kertoi 26.6. antautumisvaatimuksesta ja Saksan uhkauksesta  lopettaa ase- ja vilja-apu. Vaikka hän epäilikin Saksan avun tehokkuutta, oli jatkuva aseiden saanti välttämätöntä, ja viljan saannin lakatessa, olisi leipäannoksia pienennettävä elokuussa. Kiivaassa keskustelussa Väinö Voionmaa optimistisesti arveli, että vaikka Venäjä vaatii antautumista, voitaisiin ehdoista silti neuvotella. Veteraani Matti Turkia puolestaan ennusti, että kun antautumisesta olisi kulunut viikko, ei maassa olisi enää sosialidemokraattista puoluetta ! Ed. Jokinen vaati lähtöä hallituksesta – siihen ei otettu kantaa, mutta ryhmä hylkäsi Ribbentrop-sopimuksen. Keskustelu jatkui kiivaana seuraavat kaksi päivää niin ryhmässä kuin muissakin puolue-elimissä. Tanner kysyi, mitä saadaan tilalle, jos hallitus hajoaa. Voionmaa esitti kauhukuvia Unkarin tapaan – tämän Tanner kiisti. Hän sekä Hakkila antoivat ymmärtää, että presidentin vaihtuessa sitoumus raukeaisi. Wuori, joka piti tapahtunutta ”poliittisena kaappauksena” vaati SAK:n nimissä lähtöä hallituksesta.


Illalla 28.6. esitti ed. Kuusisto, että jäädään hallitukseen, ja sai jonkin verran tukea. Väittelyssä puhuttiin puolueen kunniasta ja porvarien vastuusta; toisaalta varoitettiin hajaannuksesta sekä hallituskriisin vaikutuksesta rintamalla. Silti eduskuntaryhmän valmistava valiokunta äänin 8-5 katsoi, että hallituksesta on lähdettävä. Puoluetoimikunnassa luvut olivat 6-1. Viimeinen taisto käytiin iltapäivällä   29.6. Keskustelu oli yhä kiivasta, mutta Tannerin argumentit alkoivat purra. Ed. Simonen katsoi, että vain hallituksesta käsin SDP voi vaikuttaa, ja ed. Mäkeläinen tokaisi peräti, että jos ryhmä päättää, että hallituksesta lähdetään, olisi se kokonaisuudessaan vietävä Niuvanniemeen ! Keskustelu päättyi Tannerin upeaan vetoomukseen: ”Jos haluatte tehdä meille henkilökohtaisen palveluksen, olisi meidät kutsuttava pois hallituksesta. Jos sen sijaan haluatte tehdä maalle palveluksen, olisi meitä kehotettava jäämään hallitukseen.” Tannerin kanta voitti äänin 36-26. Linkomiehelle hän lausahti: ”Pakkotöihin jäätiin.” Mielestäni tämä oli yksi kesän 1944 torjuntavoitoista. Alikersantti Veikko Helle ajatteli rintamalla: ”Jos demarit lähtevät hallituksesta, niin mekin lähdemme rintamalta”, ja kuultuaan ratkaisusta, olo keveni, ”oltiin kuitenkin yhteisrintamassa.”


Kesäkuun loppupäivinä pelättiin saksalaismiehitystä, hajaannusta, sisällissotaa – mielikuvitus oli valloillaan. Rauhanoppositio  oli raivoissaan ”valtiokaappauksesta”, ja Paasikivi langetti Ramsaylle yksityiskeskustelussa jyrkän tuomion. Ruotsin kaikkitietävä lehdistö julisti, että Suomi ei enää ollut pohjoismaa – siitä oli tullut diktatuuri. Pääministeri Hanssonkin arvosteli Suomea, mutta UD:n korkein virkamies kabinettisihteeri Boheman, joka tunsi hyvin maamme asiat, sanoi lähettiläs Gripenbergille olevansa viimeinen tuomitsemaan Suomen hallitusta. Sveitsissä Suomea ymmärrettiin , ja Saksassa iloittiin SDP:n ratkaisusta. Pikantti yksityiskohta: Romanian varapääministeri sanoi Suomen lähettiläälle, että Ribbentrop-sopimus oli Suomen kohtalokas virhe.


Erillissotateesi oli nyt murtunut, ja USA katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen 30.6. Pois lähtevä asiainhoitaja Gullion kysyi ministeri Ramsaylta, mitä Suomi oli sopimuksellaan voittanut. Vastaus – ”aikaa” – osoittautui oikeaksi. Suomen puolustus kesti, Kuhlmeyn koneet antoivat ratkaisevaa ilmatukea, ja Greif-divisioona torjui tehokkaasti venäläisten viimeisen suuren rynnistyksen Viipurinlahdella.


Loppusuoralle


Rauhanoppositio pohti kuumeisesti ulospääsyä, ja ajatus pakolaishallituksesta tuli taas esille. Sille taisi olla karvas yllätys, että Kollontay ei halunnut ottaa vastaan Tukholmaan saapuneita ”rauhanryhmän” edustajia. Neuvostoliitto pani etusijalle Mannerheimin ja istuvan hallituksen. Tieto tästä saatiin Suomen johdolle kiertotietä 14.7. Samoihin aikoihin kävi ilmi, että puna-armeijan offensiivi Kannaksen rintamalla oli keskeytynyt – tilanne hiljeni heinäkuun loppuun mennessä Laatokan takana, ja kohta sen jälkeen Ilomantsissa. Saksalaiset sen sijaan kokivat katastrofin – 23.6 alkanut suurhyökkäys murskasi ns. Keskisen Armeijaryhmän (Heeresgruppe Mitte) , ja eteneminen Itämeren rantaan alkoi. Neuvostojoukot saavuttivat sen 27.7. Attentaatti Hitleriä vastaan lisäsi dramatiikkaa. Virossa ahtaalle joutuneet saksalaiset halusivat Kuhlmeyn ja Greif-divisioonan takaisin – ne lähtivät Suomesta kuun lopussa.


Mikkelin saksalainen kenraali Erfurth totesi päämajassa salamyhkäistä toimintaa, mutta ei päässyt siitä perille. Ryti, Tanner ja Walden tulivat 28.7. päämajaan, ja samana päivänä saatiin Tukholmasta vahvistus, että Neuvostoliitto oli valmis neuvottelemaan, kunhan Suomessa olisi uusi hallitus. Ryti ilmoitti olevansa valmis eroamaan, mikäli Mannerheim tulisi tilalle. Nyt marski suostui – tarjous oli neljäs v.1944 !  Tapahtumat vyöryivät nopeasti – Rytin ero todettiin hallituksessa 1.8. ,mitä eräät maalaisliiton ja kokoomuksen ministerit eivät tahtoneet ymmärtää. Ei sitä moni muukaan tajunnut, mutta Paasikivi iloitsi asiasta heti, samoin Voionmaa. Tarpeelliset toimet hoidettiin eduskunnassa nopeasti – Mannerheimista tuli presidentti 4.8.


Erfurth ei haistanut palaneen käryä, mutta lähettiläs v.Blücher oli huolissaan. Propagandaministeri Goebbelsin kommentti kuului: ”Kun jossakin sotaakäyvässä maassa marsalkka asettuu valtakunnan johtoon, se haiskahtaa antautumiselta.”


Ennen seuraavaa siirtoa oli saatava aikaan uusi hallitus – tiedettiin, että Rytin lisäksi myös Linkomiehen ja Tannerin oli väistyttävä. Ruotsalainen pankkiiri Wallenberg varoitti Kollontayta vaatimasta äärivasemmistolaisten tuloa hallitukseen. Antti Hackzell sai lähes vanhalta pohjalta ministeristön kokoon. Hän, kuten ulkoministeri Carl Enckell, oli vanha Venäjän-tuntija, ja puolustusministerinä jatkoi kenraali Walden. Rauhanopposition ainoa edustaja oli Eero A. Wuori. Mukaan tuli myös Ernst v. Born. Paasikivi ei kelvannut – häntä pidettiin ”antautumisen symbolina”. K.A.Fagerholm kritisoi Hackzellille ratkaisua, eikä uskonut hallituksen menestyvän tehtävässään.


Rauhan halu oli yleisesti vahva ja kasvoi päivä päivältä. Vaikka Saksan ote oli lipsumassa, sitä pidettiin yhä uhkana. Mannerheim pelasi varman päälle ja halusi ennen seuraavaa siirtoa informoida Saksan ja odottaa reaktiota. Mikkeliin 17.8 saapuneelle kenraalisotamarsalkka Keitelille marsalkka ilmoitti , ettei katsonut olevansa sidottu Rytin kirjeeseen muuttuneissa olosuhteissa. Tyrmistynyt Keitel ei ollut valmis poliittiseen keskusteluun, eikä kotimatkan tunnelmaa lieventänyt marskin mukaan antama suuri korillinen rapuja. Tämän jälkeen suomalaiset ja saksalaiset kiistelivät asiasta monissa yhteyksissä. Saksa tietenkin halusi pitää sitoumuksesta kiinni.


Lähettiläs Gripenberg on muistelmissaan valaissut rauhantien loppusuoraa. Tavatessaan presidentin 10.8. hän sai kuulla arvion, että Suomi voisi taistella enää 2-3 kuukautta. Viikkoa myöhemmin marski kertoi lähettiläälle Keitelin käynnistä lisäten, että koska Hitler on ”hysteerikko”, on odotettava muutamia päiviä. Tukholmaan palattuaan Gripenberg kertoi Ruotsin ulkoministerille mm. sotakorvausten aiheuttamasta huolesta. Ministeri Günther lupasi tähän auliisti apua. Myös viljaa oli luvassa. Ratkaisu tehtiin 24.8. ja Gripenberg on kuvaillut sisäpiirin neuvottelua marskin salonkivaunussa Herttoniemessä: Hackzellin ja Tannerin puhuttua voimakkaasti rauhan puolesta, marski ilmoitti heti olevansa samaa mieltä. Sitten keskusteltiin viestistä Neuvostoliitolle sekä Suomen valtuuskunnan kokoonpanosta. Tilanne laukesi - ”marsalkka vaati, että joisimme kaikki lasillisen hänen hyvää whiskyään ja polttaisimme hänen voimakkaita havannasikarejaan.”


Seuraavana päivänä Gripenberg toimitti viestin Kollontaylle. Siinä oli ripaus dramatiikkaa, sillä hän joutui hiiviskelemään pimeässä illassa kohtauspaikkaa etsien. Kolmen päivä kuluttua tavattiin uudelleen, jolloin Kollontay ilmoitti ”kolmen suuren” hyväksyneen seuraavat ehdot: ensiksi Suomen tuli julkisesti ilmoittaa katkaisevansa välit Saksaan; ja toiseksi vaatia saksalaisten lähtöä 15.9. mennessä. Tässä viestissä, jonka sisäpiiri hyväksyi , oli sen verran epätarkkuutta, ettei oikein ymmärretty, kuka riisuisi saksalaiset aseista – liittoutuneet vai suomalaiset ? Näin syntyi hermoja repivä viive, joka uhkasi keskeyttää prosessin. Asiaa ei tässä vaiheessa oikeastaan uskallettu selvittää, mutta Suomen toimintamahdollisuuksista annettiin lähetystöneuvos Semjonoville kenraali Heinrichsiltä saadut tiedot. Mannerheimin lähetti Stalinille sähkeen selostaen Suomen valmiutta hoitaa asia.


Helsingissä pantiin toimeksi. Mannerheim kuvasi ratkaisua kirjeellä Hitlerille. Lähettiläs v.Blücherin sekä kenraali Erfurthin viimeiset audienssit suomalaisten avainhenkilöiden luona olivat emotionaalisesti rankat. Illalla 2.9. eduskunta saatiin koolle poliisin virka-apua käyttäen. Hallituksen kanta neuvotteluihin ryhtymisestä hyväksyttiin äänin 113-45 (IKL ja paikalla olleiden maalaisliiton ja kokoomuksen edustajien enemmistö äänestivät vastaan). Myöhään samana iltana piti Hackzell radiopuheen. Rasittunut pääministeri sekosi papereissaan pahan kerran, ja ilmoitus suhteiden katkaisemisesta jäi kertomatta. Olavi Paavolainen kuvasi tunnelmaa näin: ”Radion särinää, epämääräistä puheen muminaa. Äkkiä käheä kuiskaus ´… onko nyt oikea aika´. Ei vaikuta lupaavalta. Sitten kuuluu kolme rykäisyä, ja taas seuraa jännittävä, pitkä hiljaisuus. Loppumattomalta tuntuvan odotuksen jälkeen alkaa aivan käheä ja väsynyt ääni puhua ja menee suoraan asiaan.”


Hackzellin lipsahdus pitkitti rintaman rauhoittumista – suomalaiset lopettivat tulen aamulla 4.9., venäläiset vuorokautta myöhemmin. Kun muuan suomalainen yksikkö Laatokan Karjalassa otti yhteyttä vastapuoleen iltapäivällä, saatiin vastaus, ettei heillä ollut tietoa aselevosta. Tieto venäläisille tuli aamuyöstä 5.9. Aseet vaikenivat, neuvottelijain raskas matka Moskovaan alkoi, ja 19.9 allekirjoitettiin välirauhansopimus – sotakorvauksia vaadittiin nyt 300 milj. dollaria kuuden vuoden kuluessa, ja aika saksalaisten karkottamiseksi piteni. Uutta oli Porkkalan vuokraus. Näin alkoi uusi aika maan historiassa.


Sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kerrattaessa tuntuu nyt uskomattomalta, että useimpia ns. syyllisistä syytettiin mm. rauhan estämisestä. Syntejä olivat  Ramsayn matka Berliiniin, riittämättömien valtuuksien antaminen Paasikivelle 1944 ja Ribbentrop- sopimus. Olivatko nuo vaikeat päätökset rikoksia ? Eivät, mutta SDP:ssä haavat iskivät syvälle – ja se tiedetään parhaiten tässä talossa.