Pertti Viinanen muistelee

"LUOTTAMUSMIES"


Vanha Toveri Pertti Viinanen, meidän kaikkien tuntema arvostettu ammattiyhdistysmies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja on kuluvana vuonna julkaissut omakustanteena kattavan muistelmateoksensa "LUOTTAMUSMIES".  

Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, vaikka 74-vuotias tekijä ei ole pitänyt systemaattista päiväkirjaa, hänellä on hyvän muistinsa tukena ollut muistiinpanoja ja muuta kirjallista aineistoa. Lisäksi hän on voinut joidenkin hyvien ystäviensä kanssa, kuten Teuvo Varjas, palauttaa mieleen menneiden vuosien tapahtumia.

Tuloksena onkin persoonallinen kuvaus huikeasta elämänkaaresta; se alkoi Karjalan Hiitolasta päätyen perheen raskaan evakkotien kautta monien vaiheiden, vaikeuksienkin jälkeen yhteiskuntamme huipulle. Kaikkina vuosina, sosiaalisessa nousussaankin Pertti on aina muistanut lähtökohtansa: niin sanottu herrahissi ei ole tämän reilun miehen luonnetta pilannut: hattuun ei ole noussut. Viinanen kertoo omasta ajastaan ja työstään ilman monelle muistelijalle tyypillistä itsekehua. Hän on kestänyt paineet, kyennyt säilyttämään Karjalan heimolle ominaisen optimismin, iloisen välittömyyden ja uskon tulevaisuuteen myös silloin, kun on tullut takaiskuja mukaan luettuna vaikeat sairaudet. Hyvä lapsuus aineellisesti puuttellisissakin oloissa ja onnellinen perhe-elämä, josta hän kertoo aidon kiitollisena, on ollut tärkeä voiman lähde ja stressin tasoittaja vaativalla työuralla.

Vuonna 1955 muutamien lyhytaikaisten työsuhteiden jälkeen 18 vuotias Pertti Viinanen aloitti Enso-Gutzeitin paperityöntekijänä, kärrärin ammattinimikkeellä. Hän saavutti nopeasti työtoveriensa luottamuksen ja vuonna 1962 hänestä tuli Tainionkosken tehtaiden luottamusmies, jolta paikalta Paperiliiton legendaarinen puheenjohtaja Veikko Ahtola pestasi hänet viisi vuotta myöhemmin ensin liiton toimitsijaksi, sitten palkkasihteeriksi. Tehtävä oli nuorelle toimitsijalle todellinen ammattiyhdistyspolitiikan korkeakoulu, kun tuolloin tapahtui myös ammattiyhdistysliikkeen yhdistyminen.

Tässä prosessissa sosialidemokraatit saivat isänmaan onneksi selkeän johtoaseman, vaikka eräät liitot, vaikutusvaltaisimpana Rakennusliitto jäi kommunisteille; SAK:n tärkein jäsenliitto, nimittäin Metalliliitto pysyi pitkään niin sanottuna tasapainoliittona, jonka voimasuhteiden muutos erityisesti 1970-luvun alussa olisi ollut potentiaalinen uhka koko suomalaiselle demokratialle. Paperityöväki oli tiukasti Ahtolan otteessa eikä kommunisteilla ollut mahdollisuuksia liiton valtaamiseen.

SAJ:n ja SAK:nsosialidemokraatit löysivät sovinnon jälkeen kentällä suhteellisen helposti toisensa. Tämän Viinanenkin dokumentoi muistellessaan paikallistason kokemuksiaan.

Paperiliitossa Viinanen nousi pian Ahtolan luottotoimitsijaksi saaden vähitellen nimea lupaavana ammatiyhdistysmiehenä. Palkkasihteerin tehtävät opettivat työmarkkinapolitiikkaa ja sopimusneuvottelujen pelisääntöjä, joista keskeinen oli se, että sopimuksista ei livetä, oli se sitten juhlallisesti paperilla allekirjoitettu tai vain kädenpuristuksella vahvistettu. Työnantajien edustajat tulivat myös vähitellen tutuiksi sekä neuvottelijoina että ihmisinä.

Vuoden 1976 SAK:n edustajakokouksen alla Pekka Oivion jälkeen SAK:n luottamustoimiseksi III puheenjohtajaksi vuonna 1974 valittu Ahtola päätti keskittyä Paperiliiton johtamiseen ja kysyi Viinasen halukkuuta siirtyä hänen paikalleen, nyt päätoimiseksi. Viinanen suostui, vaikka piti, kuten hän vaatimattomasti muistelee, "ehdotusta liian vaativana, mutta yhteistyötä korostavien keskustelujen jälkeen ajattelin vastuun siirtyvän osin myös valitsijoille". Tästä alkoi nousu valtakunnalliseen tietoisuuteen, laajempiin kammareihin ja suurempiin ympyröhin. Paperiliitto oli eräille muillekin ollut merkittävä ponnahduspaikka: 1970-luvulla Sulo Penttilästä tuli Metalliliiton puheenjohtaja, Ahti Fredriksonista SAK:n sihteerivaiheen jälkeen Kelan johtaja ja lakimies Paavo J.Paavolasta menestyksellinen valtakunnansovittelija. Tosin joissakin kabineteissa juoruiltiin, että Viinasen valinta oli eräänlainen potku yläviistoon, jotta Antero Mäen asema olisi vahvistunut Ahtolan perintöprinssinä. Muodollisen ehdotuksen SAK:n demariryhmässä teki lopulta Sulo Penttilä ja Viinanen valittiin yksimielisesti.

Kun puheenjohtaja, entinen veturimies Pekka Oivio SAK:n 12. edustajakokouksessa 1981 siirtyi eläkkeelle, Pertti Viinanen oli itsestään selvä seuraajaehdokas. Hänet valittiinkin ilman todellista vastakilpailijaa. Viidessä vuodessa tämä lahjakas, kentän luottamusta nauttiva III puheenjohtaja oli ehtinyt kypsyä miljoonajäseniseksi kasvaneen keskusjärjestön ykkösmiehen suuriin saappaisiin, tosin joukkoon kuului päteviä työtovereita, kuten järjestön sihteeri ja talouspolitiikan huippuekspertti Pekka Morri. Viinanen merkitsi SAK:n johdosta sukupolvenvaihdosta, sillä Oivio ja edeltajänsä Niilo Hämäläinen olivat sodankäyneita rintamamiehiä.

Puheenjohtajana Pertti Viinanen oli joulukuuhun 1989, jolloin hän SAK:n valtuuston ylimääräisessä kokouksessa Helsingin Työväentalolla ilmoitti eroavansa kesken viisivuotiskauden. Kysymyksessä oli kiista valtakunnansovittelija Teuvo Kallion talous- ja tulopoliittisen kokonaisratkaisun hyväksymisestä. Viinanen oli SAK:n pääneuvottelijana noudattanut yhteisesti sovittuja linjauksia ja sitoutunut Kallion ehdotukseen. Nyt kuitenkin vedettiin matto hänen altaan. Valtataistelu, kähmintä ja liittojen kilpailu oli myös Viinasen puheenjohtajakaudella ongelma: korkeita vakansseja oli vähemmän kuin sellaisia toimitsijoita, jotka kantoivat ainakin omasta mielestään marsalkan sauvaa takataskussaan. Vaikka tasapuolinen, ihmisten kanssa hyvin toimeentuleva Viinanen oli yleisesti hyväksytty, paineita hänen syrjäyttämisekseen alkoi pikkuhiljaa kabineteissa syntyä. Niistä Viinanen olisi voinut kirjassaan enemmänkin kertoa - jo tulevaa historiantutkimusta ajatellen. Eräät nimet - Paperiliiton puheenjohtajaksi noussut Antero Mäki tai AKT:n Risto Kuisma - hän kuitenkin mainitsee esimerkkeinä tulehtuneista suhteista. Niiden taustoja hän ei kuitenkaan - tässäkin hienotunteisena herrasmiehenä - suostu yksityiskohtaisemmin valottamaan; erityisen varovaisesti, jos lainkaan, hän arvioi toimitsijatovereidensa ambitioita ja luonteenpiirteitä.

Näissä olosuhteissa dramaattinen eropuhe oli epäilemttä raskas ja vaikea. Mutta Viinanen oli kunnian mies. Hän tilittääkin eropäätöksensa Jakobin painia: "Olisiko sittenkin pitänyt perinteiden mukaisesti moittia vain työnantajia joustamattomuudesta, sovelletusneuvotteluissa, kulkea korvat luimussa puolitoista vuotta SAK:n edustajakokoukseen saakka ja hakea kaikessa hiljaisuudessa muita töitä?" Se oli epäilemättä kova paikka: "..menetin kerralla monia hyvinä ystävinä pitämiäni kavereita. Alkoi hiljaisen kyräilyn vaihe..". Käsitykseni on Pertin pitkään tunteneena, että hän voi nyt, vielä yli 20 vuotta myöhemmin olla tyytyväinen ratkaisuunsa, seistä pää pystyssä, sillä kaikki ei sentään ole kaupan, ei ainakaan itsekunnioitus. Arvelen, että hänen tuolloiset arvostelijatkin tai kilpailijansa ay-liikkeessä arvostavat hänen rohkeuttaan ottaa vastuuta.

Vuonna 1990 alkoi sitten Lauri Ihalaisen ennätyspitkä, niin ikään menestyksellinen kausi SAK:n peräsimessä. Toisena vahvana puheenjohtajaehdokkaana oli Viinasen mukaan Raimo Kantola, kokenut ja taitava ay-johtaja. Hänen mahdollisuuksiaan lienee kuitenkin rajoittanut toimihenkilötausta; SAK:n ykkösmiehen kun piti ja ilmeisesti pitää edelleen olla teollisuusliittotaustainen. Ihalainen jatkoi Viinasen yhteistyöhakuista ja konsensushenkistä työmarkkinapoliittista linjaa, joka myös tulevissa vaikeissa talouskriiseissä palveli maamme kokonaisetuja.

Viinanen liikkui ahkerasti ulkomailla ja kotimaassa, oli laajalti verkottunut - nykyistä muotitermiä lainatakseni. Hän vaikutti lukuisissa luottamustehtävissä. Teoksessa vilahtavat lähes kaikki tuon ajan huippuvaikuttajat politiikasta, työmarkkinajärjestöistä ja talouselämästä, jopa kirkon tai puolustusvoimien piiristä. Paljon jää kuitenkin kertomattakin, sillä muistelija on ollut korrektille tyylilleen uskollisena säästeliäs henkilökuvauksissa. Silkkihansikkain hän käsittelee myös ay-liikkeen kommunisteja, vaikka valtataistelu olikin välillä ilmeisen kovaa; yhtenäisyys oli usein enemmän fraasi kuin realiteetti. Kansainvälinen yhteistyökin lienee ollut vähemmän auvoista kuin Viinanen kirjoittaa - esimerkiksi jo nyt tiedämme historian tutkimuksen perusteella, kuinka häikäilemättömästi ja suunnitelmallisesti Moskova oli valjastanut myös kansainvälisen ay-toimintansa palvelemaan kommunistisen imperialismin laajempia tavoitteita.

SAK-kauden jälkeen Pertti Viinanen teki vielä - terveysongelmistaan huolimatta - mittavan työrupeaman Eläketiedotustoimisto, ETT:n toimitusjohtajana (1991-2000). Sitten alkoivat  63-vuotiaana eläkevuodet, jotka jatkuvat aktiivisina edelleen. Helsingin Vanhoissa Tovereissa hän on säännöllinen osanottaja, jonka puheenvuoroja kuunnellaan tarkalla korvalla. Työuransa aikana hän oli systemaattisesti kehittänyt itseään. Vuodesta 1962 suoritettujen kurssien määrä ja laatu on kunnioitettava: ay-tiedon, työlainsäädännön ja talouspolitiikan kursseja, johtamistaitoa, valtakunnallinen maanpuolustuskurssi, jopa windows-peruskurssi - vain eräitä tärkeimpiä mainitakseni.

Viinanen kertoo myös lukuisista luottamustehtävistään talouselämässä ja politiikassa. Erityisen korkealle on nostettava valtuuston puheenjohtajuus Karjalan liitossa, jossa hänen sosialidemokraattisina yhteistyökumppaneinaan olivat erityisesti Metalliliiton taisteluvuosien arvostettu järjestöpäällikkö Sulo Maanonen ja jo edesmennyt Matti Mansikka. Viinanen oli keskeisesti mukana liiton talouden tervehdyttämisessä. Se kykeneekin edelleen vaalimaan Karjalan ja sen siirtoväen asiaa sekä välittämään Karjalan perinnetietoutta nuoremmille sukupolville. Evakko, Karjalan liiton nykyinen kunniapuheenjohtaja ei ole unohtanut juuriaan eikä menetettyä kotiseutuaan.

Poliittisen historian tutkimukselle merkittävää tietoa sisältää luku "Onko seinillä korvat". Se kertoo kommunismin vastaisesta taistelusta, aivan erityisesti Veikko Puskalasta, joka oli SDP:n 1950-luvun järjestö- ja vt.puoluesihteeri, Väinö Leskisen tasaväkinen haastaja vuoden 1955 puoluekokouksessa. Puskala organisoi SDP:n salaisen, laajamittaisen tiedustelutoiminnan; hänellä oli tiedottajia, "myyriä" jopa SKP:n sisäpiireissä. Toiminta jatkui aina 1970-luvun lopulle saakka yhteistyössä muun muassa Supon ja Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen kanssa. Puskala työsti raportteja valikoiduille vaikuttajille, mikä oli olennainen osa suomalaisen kansanvallan puolustustaistelua kommunismia vastaan. Myöhemmin esimerkiksi Juhani Salminen saattoi tutkimustyössään hyödyntää  Puskalan aineistoa. Vuonna 1989 lähes 80-vuotiaana kuollut Puskala erakoitui kotiseudulleen Kalajoelle ja Viinanen oli hänen viimeisten vuosiensa harvoja luottomiehiä ja konktakteja. Hän otti huolehtiakseen osasta arkistoa. Mainittakoon, että Veikko Puskalasta on valmisteilla elämänkerta, jota kirjoittavat professori Hannu Soikkanen ja FL Risto Reuna.

Rohkenen siis suositella Pertti Viinasen teosta jokaiselle lähihistoriamme harrastajalle. Muistelija on ollut keskeinen päätöksentekijä, Hannu Salamaa mukaellen sekä näkijä että tekijä. Lisäksi kirja on painoasultaan tyylikäs. Monipuolinen kuvitus on Viinasen yksityisesta valokuvakokoelmasta. Kannesta ja taitosta on vastannut Mika Nyström ja etukannen kuva on Harry Juutelan. Teoksen lopussa on liitteenä Työnantajien neuvotteluopas. Se on mielenkiintoinen dokumentti, kurkistus siihen ajatteluun, jota työantajapuoli sovelsi neuvottelutaktiikassaan. Lieneekö vielä voimassa?.

Kirjaa voi tilata suoraan tekijältä sähköpostiosoitteesta pertti.viinanen@a1netti.com tai puhelinnumerosta 050-531 8384.

Pekka J.Korvenheimo

Helsingin Vanhojen Toverien toimikunnan jäsen