Raimo Kantola, SAK:n III puheenjohtaja 1983-91, johtaja 1991-96:

"Palkansaajien edunvalvontaa lamakaudella"

 

(Teksti on kirjoitettu"Yhteisten asioiden hoitajat" -kirjaan, jonka toimitti Teuvo Varjas. Kirja ilmestyi lokukuussa 2006 TSL:n kustantamana. Kirjassa on kirjoittajina SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinasen kaudella (1981-1990) vaikuttaneita henkilöitä.)

Eräs suomalaisen sopimusyhteiskunnan rakentumisen keskeinen tekijä on ollut työmarkkinoiden sopimusmenettelyn kehittyminen työnantajien yksinvallasta työsopimuslakiin, työehtosopimuksiin sekä lopulta tulopoliittiseen mekanismiin. Ammattiyhdistysliikkeelle sopimusvapaus on ollut ja on tärkeä ja luovuttamaton perusoikeus.

Tulopolitiittisten sopimusten järkevyys keinona yhteensovittaa hyvä taloudenpito, kilpailukyky, työllisyys, tulonjakotavoitteet ja tuki sosiaalisille uudistuksille oli SAK:n sosialidemokraateille selviö 1960-luvun lopusta alkaen.  Jäsenliittojen tuki ajattelulle oli vaihtelevaa, mutta hyvin tärkeää.

Suomessa edettiin 1970 ja 1980 -luvuilla pitkin harppauksin hyvinvoinnin rakentamisessa paljolti tulopoliittisten sopimusten siivittämänä. Työllisyys parani, työlainsäädäntöä uudistettiin, työaikaa lyhennettiin ja sosiaaliturvaa parannettiin. Suunta kohti ihmisten hyvinvointia oli vahva.

Kaikkeen ei kuitenkaan pystytty, joten ajoittain vakautettiin, joskus devalvoitiin. Mutta samalla opittiin sovittamaan mahdollisuudet talouden puitteisiin, tosin alakohtaiset ongelmat syrjään siirtäen ja korvat kuumottaen lähinnä vasemman äärilaidan arvostelua kuunnellen.

Eräs kansainväisestikin tunnustetun tulopoliittisen mekanismin kehittäjä ja toteuttaja oli SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinanen. Hänen rauhallisuutensa. aloitteellisuutensa, sitkeytensä ja yhteistyökykynsä osoittautuivat hyvin arvokkaiksi ominaisuuksiksi järjestelmää sovellettaessa.


Suomi ajautui lamaan


Suomen talous kehittyi  1980-luvulla voimakkaasti. Myös palkansaajien ansiokehitys oli kohtalaista, vuosityöaikaa lyhennettiin noin 100 tunnilla ja  täystyöllisyyttä lähestyttiin. Palveluja lisättiin sekä julkisella että yksityisellä sektorilla ja teollisuus teki suuria investointeja.

Suomesta oli tulossa Japanin kaltainen talousihme, kunnes yht´äkkiä vuonna 1991 oltiinkin syvässä lamassa. Suomi ajautui lamaan ajopuun tapaan. Isompaa kansalaiskeskusteluakaan aiheesta ei käyty ennen laman seurauksia, kuten työttömyyttä, lomautuksia ja budjettileikkauksia.

"Ajautuminen" on oikea termi, koska kukaan ei liene tieten tahtoen halunnut ajaa maatamme lama-ahdinkoon.  Äkillinen siirtyminen puolisuljetusta taloudesta pääomaliikkeiden vapauttamiseen johti  harkitsemattomiin investointeihin, liikakulutukseen ja rajuun velkaantumiseen, sittemmin omaisuusarvojen laskuun, pankkien ahdinkoon, työttömyyteen sekä ansioiden alenemiseen ja sosiaaliturvan leikkaamiseen. Neuvostoliiton viennin romahtaminen vauhditti osaltaan syöksyä lamaan.

Varoittavia ääniä tosin oli kuultu niitäkin. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon presidentti Mauno Koivisto, joka tavatessaan palkansaajajohtajia 12.6.1989 yhtyi Suomen Pankin taholta esitettyyn varoitteluun sanoen, että talouden vauhti voi katketa Pariisin MIG 29-onnettomuuden tapaan liukuen, mutta alas voidaan tulla myös Tukholman JAS-onnettomuuden malliin syöksymällä.

Työmarkkinasopimuksia ei lamasta voida syyttää, mutta eivät ne synnittömiäkään olleet. Vuoden 1988 alun liittokohtaisten sopimusten tulos sopi huonosti ylikuumenevaan talouteen ja tasapaino-ongelmiin. Korjausta yritettiin elokuussa 1988 tehdyllä yhdistelmäratkaisulla, mutta siitä ei tullut kovin kattavaa. Vientialoilla alkoi esiintyä selvää kaipuuta devalvaation suuntaan, mutta Holkerin hallitus ja Suomen Pankki olivat tiukasti vahvan markan kannalla.

Marraskuussa 1989 tehty seuraava sopimusratkaisu hajosi yllättäen liittotason neuvotteluissa, vaikka se sisälsi lähes kaikki SAK:n valtuuston asettamat tavoitteet. Toisaalta sopimus indikoi jo selvästi muuttunutta taloustilannetta mm. matalin nimelliskorotuksin, joten siitä näkökulmasta vaikeudet eivät yllättäneet. Hankalinta oli metallin ja paperin sopimusaloilla. Solmu saatiin aukaistuksi vasta presidentti Koiviston avustuksella tammikuun puolivälissä 1990.


SAK:n johtavien teollisuusliittojen käyttäytyminen johti Pertti Viinasen eroilmoitukseen joulukuun lopussa 1989 ja eroamiseen SAK:sta vuoden 1990 syksyllä. Uusi puheenjohtaja Lauri Ihalainen toimi aluksi valtuuston antamin valtuuksin ja kesäkuusta 1991 alkaen edustajakokouksen valitsemana.


Ahon hallitus ja uusi työmarkkinatilanne

Harri Holkerin sinipunahallitus vaihtui keväällä 1991 Esko Ahon keskusta-oikeistohallitukseen sosialidemokraattien kärsittyä eduskuntavaaleissa suurehkon tappion. SAK ei hallituksia nosta eikä kaada, mutta tiettyä ymmärrystä se osoitti SDP:n halulle jäädä uuden hallituksen ulkopuolelle. Järjestöjohdossa tiedettiin, poliittisen peruskuvion muutoksen merkitsevän hankalaluuksia, mutta järjestö luotti omaan voimaansa. Laman vaikutus edunvalvontaan osoittautui kuitenkin arvaamattoman suureksi.

Mitenkään selvä laman läheisyys ja syvyys ei ollut poliitikoille eikä ekonomisteillekaan, vaikka bruttokansantuotteen kääntyminen laskuun ja työttömyyden nousuun tiedettiin.  Esimerkiksi Esko Ahon vetämissä hallitusneuvotteluissa huhtikuussa 1991 vallitsi selvästi erilaisia käsityksiä talousongelmien ratkaisemisesta, mutta hallitusohjelmassa vakaan markan politiikkaa luvattiin jatkaa. Uuden johtavan hallituspuolueen, keskustapuolueen, tunnettu devalvaatioalttius ei herättänyt luottamusta maan rajojen ulkopuolellakaan.

Erityisen isoa ääntä kotimaassa pitivät ne, joiden mielestä hyvinvointi- ja sopimusyhteiskunta oli tullut tiensä päähän. Vuorineuvosten ja ekonomistien määrä tässä joukossa oli suuri, vaikka hyvinvoinnin saavutukset olivat keskeinen kilpailukyvyn edistäjä, ei sen murentaja. Etelärannassa määräsivät erään määritelmän mukaan tuolloin militantit ja hallituksessa diletantit!

Tehtyään aluksi markan kiinteää arvoa tarkoittavan ECU-kytkennän markan ollessa selvästi yliarvostettu, Ahon hallitus haki oikaisua talousvaikeuksiin houkuttelemalla palkansaajajärjestöjä sellaiseen "yhteiskuntasopimukseen",  jonka todellinen luonne ja sisältö osoittautui suureksi shokiksi.  Vaikutusta tehostivat työnantajien hallituksen kautta ajamat vaatimukset työelämän lakien muuttamiseksi.

Työnantajien "saatanalliset säkeet" esiteltiin palkansaajien keskusjärjestöille 12. elokuuta. Niiden keskeinen vaatimus oli kokonaiskustannusten alentaminen teollisuudessa 10 prosentilla, mikä pelkästään palkkakustannuksiin kohdistettuna olisi tarkoittanut noin 20 prosentin alennuksia palkkoihin yms. etuuksiin. Lisäksi vaadittiin pakkosovittelua ym. muutoksia työlakeihin. Palkansaajapuolen toipuminen järkytyksestään kesti useita päiviä, mutta uhkaavista reaktioista se pidättäytyi.

SAK:n jäsenistön lamatietoisuus ei riittänyt tuollaisen esityksen kunnolliseen käsittelyyn, eikä työmarkkinamekanismia oltu muutoinkaan rakennettu siten, että palkkojen alentamisesta voitaisiin sopia. SAK:n ja hallituksen välit viilenivätkin selvästi, mistä palkansaajien yhteinen suurmielenosoitus Senaatintorilla 3. lokakuuta 1991 selvästi viestitti. Vientiteollisuuden lobbaus devalvaation puolesta otti uusia kierroksia.

Hallitus ajoi vakaan markan linjaa kuitenkin vielä pitkälle syksyyn 1991. Suomen Pankin johtaja, arvostettu valtiomies Kalevi Sorsa saatiin antamaan nimensä sopimusehdotukselle, joka aluksi suurin vaikeuksin SAK:ssakin hyväksyttiin, mutta joka marraskuussa kaatui soveltamisvaikeuksiin erityisesti paperissa ja metallissa. Taustalla oli vientiteollisuuden molempien osapuolten devalvaatiotahto. Noin 7 - 8 prosentin työvoimakustannusten alentamiseen perustuvan sisäisen devalvaation vaikutuksia ei siis lopultakaan päästy mittaamaan.


Lamaa torjuttiin kiitosta saamatta

Suomen markka devalvoitiin 12.3 prosenttia marraskuun puolivälissä 1991, joten "devalvaatiohaukat" lopulta voittivat kiistan. Myös SAK:n ja sen jäsenliittojen kriisitietoisuus nousi uudelle tasolle. Akava ja TVK suhtautuivat hallituksen toimiin myötäsukaisesti, STTK torjuvammin.

Devalvaatiosta huolimatta räjähdysmäisesti kasvavia vaikeuksia torjuttiin apein mielin allekirjoittamalla marraskuun lopussa historiassamme ainutlaatuinen kaksivuotinen työmarkkinasopimus, joka vuoden 1992 osalta ei sisältänyt palkankorotuksia edeltäneestä devalvaatiosta huolimatta. Samalla hyväksyttiin palkansaajien työeläkemaksu tulevaksi voimaan 1993.  Hallitus puolestaan "luopui" mm. työttömyysturvan heikennyksistä ja kaikkien lakkoavustusten verottamisesta. Koskaan aiemmin ei oltu tehty myöskään sellaista sopimusta, johon liittotason osapuolet sitoutuivat jo ennalta määrämuotoisella kaavakkeella.

On arvioitu, että sittemmin lähes puolella parantuneesta hintakilpailukyvystä toinen puoli johtui devalvaatiosta sekä markan syksyllä 1992 alkaneesta kellutuksesta ja toinen puolikas malttisopimisesta ja tuottavuuden kasvusta. Tätä tosiasiaa ei lamaa koskevissa muisteloissa ole juuri milloinkaan tunnustettu - eipä silti, ei Hakaniemeen ole vaskisia patsaita ay-liikkeen toiminnan kunnioittamiseksi muutoinkaan pystytetty!

AKAVAN, TVK:n ja STTK:n asema ei ollut paremmista hallitusyhteyksistään huolimatta yhtään SAK:ta parempi. Vetipä hallitus erityisesti ensin mainittua "kölin alta" vielä päättämällä "raippaverosta" siitä sopijapuolille mitään mainitsematta, mutta päätöstään sopimuksen allekirjoitustialisuudessa esitellen.

 

Lamaleikkauksia ja politikointia

Vuonna 1992 kokonaistuotanto aleni edelleen 3,5 prosenttia ja kotitalouksien tulot alenivat kymmenkunta prosenttia. Verojen kiristämisestä huolimatta valtio velkaantui yhä hurjemmin vuosina 1992 ja 1993. Pakkotilanteessa palkansaajapuoli joutui nielemään palkansaajien työeläke- ja työttömyysturvamaksujen lisäksi eräitä muita etuusheikennyksiä. Vaatimukset mm. lomaltapaluurahojen poistamisesta toistuivat tavan takaa, joten ilmapiiri oli kireä.

Hallituksella oli selkeä pyrkimys vähentää leikkauksista johtuvaa syntitaakkaansa yrittämällä keplotella myös palkansaajaliikkeen leikkaustensa takuumieheksi. Tehtävää hoiteli syyskuussa 1992 budjettipäällikkö Raimo Sailas, joka on lukuisissa haastatteluissaan moittinut ay-liikettä kyvyttömyydestä tukea hallituksen säästöpäätöksiä. Listat olivat Sailaksen itsensä kirjoittamia ja niiden hyväksymisen piti tapahtua vuorokaudessa. Jokin itsesäilytysvaisto kait ay-neuvottelijoillakin täytyi olla, jos halusivat työtään jatkaa. Kaiken huipuksi hallitus ei aluksi halunnut tunnustaa listoja omikseen!

Syksy 1992 oli erityisen hankalaa aikaa, vaikka tuolloin piti tehdä vain välitarkistus eli sopia palkkojen korottamisesta vuodelle 1993. Syyskuussa tehty devalvaatio heikensi markkaa heti 10 prosenttia ja suunta alas päin jatkui. Hallitus pakotettiin vetämään eräät lakiesitykset eduskunnasta takaisin SAK:n ja STTK:n laajan lakkouhkan avulla. Palkkojen korottamisesta luovuttiin taas kokonaan, mutta hallitus ei kiitellyt - eikä jäsenistö tällä kertaa haukkunut  ay-johtoa.

Turvajärjestelmien perusrakenteet saatiin 1990-luvun alkuvuosien ristiaallokossa kuitenkin säilymään, kun ei annettu kaikessa periksi eikä viimeisen päälle jousta kiristetty. Säästöpäätöksillä oli näet myös selvät perusteensa, joskin vaikutukset kohdistuivat liiaksi vähäväkiseen kansamme osaan.

Vähitellen kilpailukyky parani, vaihtotase alkoi tasapainottua ja korkotaso alentua. Työllisyyteen syntyi kuitenkin iso ja pysyväisluonteiseksi osoittautunut ongelma, jota kansakunta sulatteli vielä pitkälle uudelle vuosituhannelle.

 

Yhteistyötä haikailtiin turhaan

Laman syvyys oli raju ja pituus uskomaton. Pahimmillaan tilanne oli helmi-huhtikuussa 1993, jolloin markan arvo oli melkeinpä vakaassa pudotuksessa ja luottojen saanti ulkomailta uhkasi katketa. Jos epäluottamus olisi ulottunut myös Suomen valtioon, hallitus olisi todennäköisesti hajonnut ja kriisilait otettu käyttöön. Onneksi ay-liikkeen ei tarvinnut kokea millaista edunvalvonta olisi ollut kriisilakien rajoittaessa toimintaa.

Vaikka vienti alkoi 1993 vähitellen toipua, velkojen maksu, noin 50 miljardiin markkaan yltänyt pankkituki, sekä nousseet työttömyyskulut ja sosiaaliturvaleikkaukset nostivat verotasoa ja estivät kulutuskysynnän vauhdittumisen.

Reaalipalkkataso näyttää teollisuudessa jota kuinkin säilyneen, mutta irtisanomisten ohella riesana olivat lomautukset, joten palkkasummat alenivat. Julkisella sektorilla nimellis- ja reaaliansiotkin laskivat, lomautukset olivat yleisiä ja myös työsuhteiden laatu kärsi romahduksen.

Valtiontalouden alijäämän noustessa 15 prosentin tietämiin Ahon hallitus asetti politiikkansa lähtökohdaksi velkakuorman supistamisen. SAK ei sinänsä velkaongelmaa kieltänyt eikä kiistänyt, mutta sen mielestä parempi kehitys olisi saavutettu pitämällä julkiset investoinnit ja kotimainen kysyntä työllisyyden nimissä korkeammalla tasolla.  

SAK esittikin helmikuussa 1993 ja toukokuussa 1994 laajoja sekä pitkäaikaisia talous- ja työmarkkinasopimuksia vakaan talouden tervehdyttämiseksi, mutta täysin ilman vastakaikua hallitukselta ja työnantajilta. Velkaongelman katsottiin estävän kaiken elvytyksen. Asenteen taustalla oli myös Esko Ahon innolla ajama työnjako-oppi, jossa vastuu työllisyydestä olisi sälytetty  ay-liikkeelle ja työmarkkinasopiminen olisi tehty alisteiseksi hallituspolitiikalle.

Työnantajat toimivat Ahon hallituksen kulisseissa pyrkien hyödyntämään lamaa omien tavoitteidensa toteuttamisessa. Tuloksena oli kolme vakavaa konfliktia. SAK joutui uhkaamaan laajoilla lakoilla torjuakseen syksyllä 1992 työttömyysturvan heikennykset, keväällä 1993 eräät työlakimuutokset sekä 1994 jälleen työttömyysturvaheikennykset ja ay-jäsenmaksujen verollepanouhkan.

Laajalla lakolla uhkaaminen on aina niin vakava toimi, että SAK:n syyttäminen valtapolitiikasta ja arvovallan turvaamisesta tuntui absurdilta. Kevyin mielin ei sellaiseen riskinottoon koskaan ryhdytty.

SAK halusi syksyllä 1993 tulo- ja työllisyysperusteista ratkaisua, mutta voimaa operoida samanaikaisesti työnantajien ja hallituksen suuntaan ei oikein ollut. Palkanmaksukyky oli ala- ja yrityskohtaisesti eriytynyt ja kun työnantajat ajoivat edelleen omia lakitavoitteitaan hallituksen kautta, he torjuivat tulopoliittisen sopimisen alkuunsa.

Tuloksena oli liittokohtainen sopimuskierros, joka toi muassaan eritasoisten korotusten ohella työaikajoustoja alakohtaisesti sopien. Tälläkin viestitettiin selvästi, että ay-liike ei edustanut pelkkää etujen betonointia vaan otti vakavasti mm. globalisaatiosta seuranneet haasteet. Työnantajien tavoitteet toki olivat paljon kaempana - sopimusmenettelyn hajauttamisessa kokonaan yrityskohtaiseksi.

 

Vuonna 1994 odoteltiin parempia aikoja

Viennin vauhdittuessa kansantuote lähti taas nousuun 1994. Solmittaessa saman vuoden syksyllä vuotta 1995 koskevia työ- ja virkaehtosopimuksia ei kuitenkaan tehty edes tosiyritystä tulopolitiikan jatkamiseksi. Suomen liittyessä EU:n jäseneksi 1995 oli tiedossa, että elintarvikkeiden hinnat tulevat alenemaan, mutta tätä lähtökohtaisesti otollista tilaisuutta maltillisten työehtosopimusten tekemiseksi eivät työnantajat välittäneet hyödyntää. Julkisuuteen ehdollisesta palkkojen korottamisesta heittämäni kaavailu tyrmättiin ensin työnantajien ja sitten työntekijöiden suunnalta.

Ilmeistä on, että talouden uusi - onneksi aika lyhytaikainen - notkahdus samoihin aikoihin olisi viisaammalla politiikalla vältetty. Myös SAK:n johdossa tunnettiin tiettyä taisteluväsymystä hallituksen, työnantajien ja vieläpä omien jäsenliittojen asettaessa omat intressinsä päällimmäiseksi sopimuspolitiikassaan.

Syksyn 1994 sopimukset tehtiinkin lähinnä valtakunnansovittelijan toimistossa päätyen suurehkoihin nimellistulokorotuksiin, joiden vaikutus oli inflatoorinen ja ostovoimaa korottava lopputulos heikko. Sovittelija Jorma Reinin valta oli kukkeimmillaan.

Palkansaajaleirin vahva tuki Ahon hallituksen ajamalle EU-jäsenyydelle jää sekin yleensä muistelmissa ja tutkimuksissa kokonaan mainitsematta. Vuoden 1995 alusta toteutunut jäsenyys olisi ollut hyvin vaikea toteuttaa ilman palkansaajajärjestöjen aktiivista tiedotustoimintaa "kentällä". Suomalaisen eläkejärjestelmän perusteiden säilyttäminen oli tässä yhteydessä hyvin merkittävää.
 

Uudet vaalit ja sateenkaarihallitus

Viimeistään talvella 1995 selvisi, että vientiin perustuva kasvu ei työllistä riittävästi, joten valtion talousvaikeudet tulevat jatkumaan. Myös korkotaso pysyi melko korkeana. Kansalaisten uskallus kuluttamiseen pysyi vaimeana. Verotulot kuluivat laman seurausten maksamiseen ja säästöt kohdistuivat sosiaalietuihin.

Maaliskuun 1995 eduskuntavaaleissa keskustapuolue kärsi 11 paikan menetyksen ja sosialidemokraatit voittivat 15 paikkaa. Tämä johti Paavo Lipposen "sateenkaarihallitukseen",  jossa molemmat vasemmistopuolueet, kokoomus, vihreät ja RKP olivat mukana. Uuden hallituksen ohjelma rakennettiin yhteistyön ja erityisesti työllistämisen pohjalle.

SAK käynnisti hyvissä ajoin jo ennen poliittisen peruskuvion muutosta strategiansa mukaisen sopimuslinjan valmistelun. Sen sijaan työnantajaleirissä "haukat" jatkoivat ristiretkeään tulopolitiikkaa vastaan. Palkansaajapuolella pidettiin tärkeimpänä työllisyyden parantamista jopa niin, että palkankorotusvaatimuksissa ei enää viitattu kuuluisaan vientihintojen nousun ja tuottavuuden perusteella laskettuun jakovaraan, ns.  EFO-malliin. Sen ei katsottu oikein soveltuvan muutoinkaan kelluvan valuuttakurssin oloihin.

Ei ammattiyhdistysliikkeen asema kuitenkaan helpoksi tullut, vaikka hallitus vaihtui. Vaalikaudella päätettiin näet toteuttaa vielä 20 miljardin markan säästöt, mitkä sittemmin toteutuivat turhia dramatisoimatta. Työeläkemuutoksista (kuten taitetusta indeksistä) sovittiin jo toukokuussa 1995 keskimääräisen eliniän noustua noin 15 vuotta verrattuna työeläkelain syntyaikoihin.

Sopimukseen kaksi ja puolivuotisesta työmarkkinaratkaisusta vuosille 1996-97 päästiin jo syyskuun lopussa 1995 ratkaisun muodostuessa poikkeuksellisen kattavaksi. Tavoitteena oli työttömyyden vähentäminen talouskasvua vauhdittamalla, inflaatiota hillitsemällä, valtion velkaa vähentämällä ja korkotasoa alentamalla.

Talouden vakaa korjausliike voitiin näin saada aikaan kolmikantaisesti sopien ja ilman turhaa rähinöintiä valtasuhteista. Omalta kohdaltani tämä laaja sopimus oli viimeinen, jonka tekemiseen neuvottelijana osallistuin.

 

Eräitä laman opetuksia

Voidaan kysyä, olisiko suuri lama voitu välttää harjoittamalla ennen sen tuloa tiukemmin valvovaa rahapolitiikkaa, kireämpää budjettipolitiikkaa ja tiukempaa tulopolitiikkaa. Ainakaan pelkästään työmarkkinasopimuksin se ei olisi ollut mahdollista. Hyvin ennakoiva edunvalvontakaan tuskin olisi romahdusta edes pehmentänyt.

Palkansaajapuoli osoitti kykynsä saada sosiaaliset perusrakenteet säilymään myös laman ankarissa oloissa. Jos palkansaajat olisivat olleet huonommin järjestäytyneitä ja vähemmän määrätietoisia, sopimus- ja sosiaaliturva olisivat monin osin murtuneet. Sotien jälkeinen pitkä kokemus sopimuspolitiikan realiteeteista auttoi ay-liikettä olemaan provosoitumatta silloinkaan kun provosoitiin.

Olisiko SAK suostumalla joihinkin työmarkkinajoustoihin voinut edesauttaa työllisyystilannetta olennaisesti? Vastaukseni on: ei olisi, eikä valtuuksia toteutuneita enempiin muutoksiin olisi jäsenliitoilta edes saatu. Esimerkiksi yrityskohtainen sopiminen laajasti sovellettuna voisi yksittäisissä yrityksissä johtaa hyvään, mutta talouden kokonaisuutta ajatellen huonoon lopputulokseen ja suhdanneheilahtelujen jyrkentymiseen.

Lamavuosina ei vielä voitu ennustaa, millaiseen nousuun Suomen talous - jälleen tulopolitiikan siivittämänä - kykenisi. Tuottavuuden merkitykseen ja tietotekniikan osaamiseen kyllä jo uskottiin, mutta ei kykyyn valmistaa laajasti oivallisia informaatiotekniikan tuotteita. Vielä vähemmän voitiin tietää globalisaation suurista vaikutuksista, jotka siirtävät teollista työtä laajasti kolmannen maailman maihin ja ohjaavat Suomen tapaisia maita nojautumaan palvelusten tuottamiseen ja vientiin.

Kansallisella tasolla lamakokemukset osoittivat entistä selkeämmin, miten suuri merkitys hallituksen, työnantajien ja palkansaajien yhteisymmärryksellä on talouden ja työmarkkinapolitiikan perustan rakentamisessa. Jos kolmikantaisuuden perusteet seuraavan taantuman tai laman aikana romahtavat, se voi olla kansakuntaa vielä pahemmin koetteleva ajanjakso, kuin nykyhistoriamme suurin lama 1990-luvun alkuvuosina.

Jos "tulopolitiikan isä" Keijo Liinamaa eläisi, hän olisi 1990 -luvun  lamaoloissa tulopolitiikkaa tehneisiin melkoisen tyytyväinen - säilyihän näet maltti ja pitkälle kehittynyt sopimusjärjestelmä, vaikka sen kestävyyttä koeteltiin ankarasti.