Toimittaja, FM Seppo Väisänen:


Unohdettu puoluekokous - askel kohti kansalaissotaa
 

90 vuotta sitten Suomen työväenliike oli kohtalokkaan valinnan edessä. Lähteäkö Pietarin tapahtumien houkuttelemana kumouksen tielle vai jatkaa edelleen entisellä parlamentaarisella pohjalla?


Maassa oli lähinnä  elintarvikepulan hoitamiseksi julistettu poliittisen suurlakko. Sen aikana oli 14.11. 1917 jo päätetty ottaa valta käsiin. mutta päätös peruttiin välittömästi.


Kysymystä vallanotosta eli “menettelytapakysymystä“ ratkomaan kutsuttiin marraskuun lopuksi Sosialidemokraattisen puolueen ylimääräinen puoluekokous.  Tuo ylimääräinen puoluekokous kokoontui mitä kriittisimpänä aikana 25 - 27.11. . Poliittinen suurlakko oli saatu 20.11. loppumaan lupaamalla täysin epärealistisesti “punasta senaattia“, vaikka puolue oli juuri jäänyt vähemmistöön lokakuun alun eduskuntavaaleissa.


Tuo puoluekokous on kuitenkin jäänyt lähes unholaan, vaikka se tarjoaa selityksen pään avautumiselle vallankumoukselle. Kokous pidettiin lähes täydellisessä uutispimennyksessä. Siitä ei kerrottu sosialistisissa lehdissä juuri mitään, mistä oli mitä ilmeisimmin sovittu. Hämmästyttävää on, että porvarillinen lehdistö ei edes yrittänyt onkia mitään uutista, vaikka suurin sellainen oli luvassa: Lähteäkö kumoukseen vai ei!


Kansalaissodan jälkeen hävinneiden puolella alkanut sisäinen taistelu työväen sieluista toi kuitenkin kiistan kohteeksi myös sen, vallitsiko marraskuussa 1917 “ vallankumouksellinen tilanne “,  ja mitä tuo ylimääräinen puoluekokous kansalaissotaan lähtemisestä oikein päätti.


Kesti kuitenkin hämmästyttävän kauan, ennen kun kokouksen pääsihteeri Antero Huotari toimitti vuonna 1925 puolueen toimesta lyhennetyn version kokouksen pöytäkirjasta. Tuo vain 25- sivun kokoinen lyhennelmä sisältää paitsi muistivirheitä  myös ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuusvirheitä.


Vuoden 1925 sosialidemokraateista on tehty maltillisia vuonna 1917 ja vastaavasti vuoden 1925 vasemmistolaisista taas reippaita kumousmiehiä vuonna 1917. Totuus on kuitenkin paljon moni-ilmeisempi ja jo perusteiltaankin toinen.

 

Äärilaidat todellisuudessa pieniä

 

Huotarin myöhemmin tekemän karakterisoinnin mukaan noihin selväpiirteisiin reunaryhmiin kuului valtaosa kokousedustajista, ja niiden välissä olisi ollut vain pienilukuinen “ hoipertelijoiden” ryhmä. Totuus on täsmälleen päinvastainen: ääriryhmät molemmin puolin olivat pieniä, ja suurin osa oli juuri tuossa keskustassa.


Lisäksi tämä keskusta ei suinkaan ollut mikään epämääräinen joukko, vaan puolueen silloisen ohjelman mukaisesti luonnollinen enemmistö. Sen suhde vallanottoon oli kauskyläisen teorian mukainen. Kumousta ei voinut tehdä. Sitä ei voinut sen paremmin jouduttaa kuin estääkään.


Piti vain odottaa, kunnes hetki , tuo paljon puhuttu vallankumouksellinen tilanne olisi syntynyt. Silloin pitäisi mennä johtoon johtamaan liikettä oikeisiin uomiin myös  siksi, että oma asema säilyisi! Tuo valtaenemmistö ei tosin ollut yhtäläinen kuin periaatteessa, van sen jakoi juuri tuo kysymys, oliko nyt tullut tuo oikea hetki - monelle ehkä toivottu toisille taas pelätty.


Vaihtoehtoja tarjottiin


Puoluetoimikunta ei ollut tahtonut eikä kyennytkään esittämään vain yhtä tiettyä toimintamallia. Näin ollen sen puolesta puhunut Otto Wille Kuusinen vain hahmotteli vaihtoehdot. Oli joko otettava valta heti, vaikka se olisikin vain tilapäistä, tai sitten palattava ( jos sellainen olisi enää mahdollistakaan) perustuslailliselle tielle.


Kuusinen ilmoitti henkilökohtaisesti kallistuvansa väliaikaiseen vallanottoon siksi ajaksi, kunnes perustuslakia säätävä kokous voitaisiin valita.


Vallankumous kyllä, mutta ei tänään


Maltilliset piirit olivat valmistelleet etukäteen kokousta.  Seth Heikkilä esitti lähetekeskustelussa ponsilausumaesityksen, jonka oli allekirjoittanut 18 edustajaa. Aika paljon, kun kokousedustajia oli vajaat 130.


Ehdotus käsitti kolme kohtaa. Niistä tärkein oli ensimmäinen, jonka mukaan  “Sosialidemokraattisen päämäärän saavuttamiseen on e d e l l e e n pyrittävä valtiollisen, ammatillisen ja kulutusosuustoiminnallisen järjestäytymisen sekä parlamentaarisen ja kunnallisen toiminnan kautta, ja julistaa puolue hylkäävänsä a n a r k i s t i s e t ja anarkososialistiset taistelutavat…”  


Mutta tämänkään mukaan ei vallankumouksen mahdollisuutta voinut sulkea periaatteessa pois. Kolmannessa kohdassa tunnustettiinkin  Marxin teoria yhteiskunnan muuttumisesta kapitalismin kehityttyä huippuunsa sosialistiseksi, mutta päädyttiin siihen, että “k ö y h ä l i s- t ö n  d i k t a t u u r i l l e ei taloudellisesti kehittymättömässä maassa ole riittävästi edellytyksiä .. “  


Kumous ei siis ” revisionisteillekaan ollut puhdas periaate- vaan taktiikkakysymys. Kunnon oikeistolainen selvisikin tilanteesta sanomalla: vallankumous kyllä, mutta ei tänään!


Heikkilän kanta voitti lähetekeskustelussa, mutta kun se tuli takaisin menettelytapavaliokunnasta, niin se oli muuttunut vallanotolle myönteisemmäksi. Todellisia vallankumouksellisia oli vain pieni ryhmä, enemmistö katsoi kysymystä lähinnä taktiselta kannalta päätyen siihen, että nyt olisi tai voisi olla tuo vallanottoon vievä ” vallankumouksellinen tilanne”.


Valiokunnan mietinnön johdantolauseeseen oli lisätty, että “sosialidemokratia pyrkii toteuttamaan…. tehtävänsä kaikilla kansan o i k e u d e n t u n t o a  vastaavilla keinoilla. Se vaatii työväenluokallekin oikeuden, kun muu ei auta, myös ase kädessä puolustaa itseään aseistettuja vihollisia vastaan. Kansan oikeudentuntoa vastaavat keinot ovat tietenkin sinänsä venyvä käsite ja menee pakostakin laillisuuden ulkopuolelle.


Marraskuun  tilanne nähtiin kypsänä kumoukselle: ” Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten läpiajaminen voi vaatia joko hallitus- tai valtiovallan ottamista tilapäisesti työväenluokan käsiin tai sosialidemokraattien osallistumista sellaiseen hallitukseen, jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä.”


Oikeiston mielestä taas: ”Puhdas sosialistinen hallitus, kun sillä ei eduskunnassa ole tukenaan sosialistista enemmistöä, tulisi… ennen pitkää osoittautumaan maamme sosialidemokratialle vahingolliseksi.


Tuo ajankohtaan liittyvä kannanotto oli täysin epärealistinen. Se paljastui viimeistään toisena kokouspäivänä, jolloin työväen talolta lähemmäksi Heimolassa kokoontunutta eduskuntaa säätytalolle siirtynyt kokous keskeytettiin ja eduskunta oli tyrmännyt tämän asettamalla puhtaan porvarihallituksen, ns. Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin!  Suurlakon aikana tapahtuneet väkivaltaisuudet, jotka olivat vaatineet kolmisenkymmentä uhria, olivat vieneet pohjan pois kokoomushallitukselta.

Mutta tuolle kumouksen tiellä oli asetettu este, jonka kukaan ei kuvitellut poistuvan. Myönteisen päätöksen tuli näet tapahtua yhtäläisesti sekä puolueneuvostossa ja eduskuntaryhmässä. Tämän piti olla tae maltillisille, sillä ryhmä ei missään nimessä tulisi lähtemään kumouksen tielle.


Vastuu ei demareiden


Lopuksi ihan lyhyesti, miten tuo solmu sitten aukaistiin tai oikeastaan ei pystytty aukaisemaan, mutta lähdettiin siitä huolimatta kumouksen tielle.


Vastaus on: päätöksen keskeistä osaa yhteispäätösperiaatetta rikkoen tai se sivuuttaen.


Vastuu kapinan tielle lähtemisestä ei ollut siis sosialidemokratian.


Vallanottoon lähdettiin hyvin eri tahtia ja klassiseksi on tullut Salinin suuhun pantu tokaisi, että on oltava mukana silloinkin, kun joukko tekee tyhmyyksiä!

Seppo Väisänen


(Artikkeli perustuu alkuperäiseen pöytäkija-aineistoon, joka joutui aikoinaan valtiorikosoikeuden syyttäjälle. Aineiston on sieltä löytänyt englantilainen David Kirby. Seppo Väisänen on ainoana suomalaisena tutkinut pöytäkirja-aineistoa.)




Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:


Historiallinen Aikakauskirja 2/1993

( Sodan nimityksiä eri näkökulmista: Eino Jutikkala Vapaussota, Seppo

Väisänen Kansalaissota. Heikki Ylikangas Sisällissota)


Ohto Manninen toim.: Itsenäistymisen vuodet 1917- 1920, osat I-III.

( N. 1500 sivua, ” virallinen” historia)


Piilonen, Juhani,  Rinta-Tassi, Osmo, Salkola, Marja-Leena,

Yhden kortin varassa. Suomalainen vallankumous 1918. Helsinki 1989.

( Valtion tukeman ns. ”punakaartiprojektin” tiivistys. )


Anthony F. Upton : Vallankumous Suomessa 1917- 1918, osat I-II.

Soikkanen, Hannu, Kansalaissota dokumentteina 1 -11.