Muistokirjoituksia

Aulis Nakari 1932-2016

SWT:n varapuheenjohtaja Aulis Nakari on poissa

Saimme huhtikuun ensimmäisellä viikolla suruviestin joukkoomme kun kuulimme toverimme Aulis Nakarin poismenosta. Aulis nukkui yllättäen pois kotisänkyynsä  huhtikuun 2. päivänä. Aulis oli syntynyt 2.2.1932.

Hän toimi lapsesta lähtien monissa tehtävissä ja luottamustoimissa Sosialidemokraattisessa puolueessa sekä Lappeenrannan kaupungissa.  Myös Lappeenrannan evankelisluterilaisen seurakunnan luottamustoimet kuuluivat Auliksen yhteiskunnallisiin vaikutuskanaviin. Kosketus Sosialidemokratiaan hänelle tuli jo kuusivuotiaana jolloin hän aloitti toimintansa raittiusosasto Sarastuksessa Lappeenrannan työväentalolla. Myöhemmin toiminta jatkui Päivän Nuorissa. Lappeenrannan Työväenyhdistyksen jäseneksi hän liittyi vuonna 1951. Vuodet 1950 – 1958 Aulis oli  Sosialidemokraattisen Raittiusliiton järjestöohjaajana. Hän kuului Työväenyhdistyksen johtokuntaan ja Kymen Sosialidemokraattiseen Piiritoimikuntaan useina vuosina 1970 - luvulla.. Koulutukseltaan hän oli sosionomi. Työväen Akatemian jälkeen hän suoritti Tampereen yliopistossa kunnallistutkinnon vuonna 1964. Varsinaisen työuran Aulis Nakari teki Lappeenrannan kaupungin  kaupunginreviisorina vuosina 1972 -1995. Työ toi mukanaan jäsenyydet moniin työryhmiin ja toimikuntiin. Revisioneuvoksen arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1995. Sosialidemokraattisen puolueen kunniajäsenyys hänelle myönnettiin vuona 2012. Aulis Nakari toimi monien yhdistysten ja järjestöjen toiminnantarkastajana.  Hän toimi virkeästi järjestötoiminnassa ja seurakunnan luottamustoimissa pois menoonsa asti. Hän kuului idearikkaana toimijana sekä valtakunnalliseen että paikalliseen Sosialidemokraattiseen Vanhojen Tovereiden johtokuntaan.

Auliksen harrastuksiin kuului monien harrastusten ohella maalaustaide. Näyttelyn omista maalauksistaan hän piti oman 80 vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 2012.  Aulista jäivät kaipaamaan vaimo Seija ja muut lähiomaiset sekä suuri joukko ystäviä ja vuosikymmenten varrella hänelle tutuksi tulleita henkilöitä.

 

Aulis Nakarin arvonimet ja kunniamerkit

Sosionomi   1964

Suomen Kaupunkiliiton hopeinen ansiomerkki  1985

Suomen Leijonan ritarikunnan ansioristi  1987

Suomen kaupunkiliiton kultainen ansiomerkki  1990

 

Keijo Martikainen

*

Kaarlo Vilhelmi Pitsinki 1923 – 2015

PUOLUESIHTEERI PUOLUSTI SDP:n ITSENÄISYYTTÄ

 

Maaherra  Kaarlo Pitsinki kuoli 92-vuotiaana sotainvalidien sairaalassa Oulunkylässä 26. elokuuta 2015. Hän oli syntynyt laitosmiehen perheeseen
Kemissä 27. joulukuuta 1923. Pitsinki oli presidentti Kekkosen kaudella
Suomen tunnetuimpia politiikkoja.

Valtiotieteen kandidaatiksi sodan jälkeen valmistunut  Kaarlo Pitsinki toimi vuodesta 1949 verovirkamiehenä, asevelijuntan hallitseman  SDP:n puoluetoimiston  toimitsijana ja Kiljavan Ay-opiston opettajana. Tie politiikan ytimeen avautui vuonna 1956, jolloin hänestä tuli pääministeri K-A.Fagerholmin sihteeri. Keväällä 1957 hänet valittiin Väinö Leskisen jälkeen puoluesihteeriksi ja puheenjohtaja Väinö Tannerin läheiseksi työtoveriksi ja luotetuksi. Kansanedustajan tehtävä alkoi seuraavana vuonna. Poliittinen ura huipentui SDP:n suurvoittoon vuoden 1966 eduskuntavaaleissa, jossa Pitsingin rooli oli ratkaiseva.

Puoluesihteerivuodet olivat sekä kuluttavia että haasteellisia. Pelissä oli paljon. Taistelu parlamentaarista demokratiasta ja puolueen itsenäisyydestä koveni; NKP, SKP ja Maalaisliiton K-linja - ja presidentti – pyrkivät  SDP:n eristämiseen valtakunnan politiikasta. Moskova  sekaantui röyhkeästi  Suomen sisäisiin asioihin ja  hyökkäsi jatkuvasti “sotarikollinen” Tannerin lisäksi varapuheenjohtaja Olavi Lindblomia, Leskistä ja Pitsinkiä vastaan. Listalle mahtui  toki muitakin, kuten K-A.Fagerholm. Puolue kesti painostuksen ja pysyi osana läntistä sosialidemokratiaa. Järjestötyötä kehitettiin ja puoluekoneisto saatettiin huippukuntoon  hajaannuksen jäljiltä. Samalla  puolueoppositio, TPSL jäi marginaaliin. Lopputuloksena oli yhtenäinen  SDP. Tämän päivän näkökulmasta poliittiset valinnat kestävät  “historian tuomion”.

Yhteistyö Tannerin seuraajan Rafael Paasion kanssa takkuili, vaikka Paasiokin oli  vakaa “tannerilainen”. Jo Unto Varjosen ja Leskisen ajoilta puoluesihteerin poliittinen asema oli poikkeuksellisen vahva. Verkkainen puheenjohtaja  jäi usein karismaattisen  puoluesihteerin varjoon; kuuluisan kahdeksan kohdan ohjelman lanseerasi televisiossa puoluesihteeri eikä Paasiota ollut kuulemma siitä edes informoitu. Miesten henkilökemiat eivät toimineet. Pitsinki suhtautui  kriittisesti niin sanottuun kansanrintamaan  keväällä 1966 ja jätettiin  kannatuksestaan huolimatta Paasion hallituksen ulkopuolelle. Vuorossa oli poliittinen  reservi ja syksyllä 1966 yllättävä nimitys Uudenmaan läänin maaherraksi. Samalla SDP aloitti koukeroisen tiensä  Kekkosen leiriin;  Pitsinkikin ryhtyi lojaalisti valitsijamiesehdokkaaksi vuonna 1968 , vaikka kentällä uhottiin, että näissä vaaleissa ei mene lumi kenkään.

Pitsinki siirtyi  eläkkeelle vuonna 1982.  Hän oli maaherrana nopeasti saavuttanut  näkyvän aseman läänissään, jonka keskeiset vaikuttajat hän tunsi jo kansanedustajavuosiltaan. Luottamustehtävistä mainittakoon Taljan, Kieliturvakomitean, Pohjoismaisen Kummikuntaliikkeen tai Suomen tieyhdistyksen  puheenjohtajuudet. Poliittisesti kokeneen, maailmaa nähneen ja kielitaitoisen  maaherran  arvioita kuunneltiin tarkkaan Helsingin diplomaattipiireissä ja luottamuksellisissa kansainvälisissä yhteyksissä. Matkat Kiinaan herättivät huomiota, kuten kiistellyt pamfletit “Jumala rokulissa” ja "Vastahyökkäys”.

Pitsinki ei unohtanut politiikkaa. Jo vuonna 1968 hän oli puolueneuvostossa   ja -toimikunnassa  ehdolla Paasion jälkeen  pääministeriksi; tehtävään valikoitui monien pelikuvioiden jälkeen lopulta Mauno Koivisto. Paasion jahkailuun kyllästynyt presidentti halusi päiväkirjojensa mukaan vaihdosta ja oli  valmis harkitsemaan hallitukseen Pitsinkiä. Kekkosen ja Pitsingin  puheväleistä ei yleisesti tiedetty.

Turun puoluekokouksessa 1969 Pitsinki valittiin puolueneuvoston johtoon. Pian puhalsivat uudet tuulet; “oikeistolaisia”  ajettiin suomettuvassa ilmapiirissä sivuraiteelle. Pitsingin ohella muun muassa  Lindblom syrjäytettiin vuonna 1972. Pitsinki vieraantui ja erotettiin puolueesta hänen tuettuaan läheisen työtoverinsa Ahti M. Salosen presidenttiehdokkuutta vuonna 1978. Mutta vanhat yhteydet puolueväkeen säilyivät, myös Helsingin Sos.dem.kiltaan, jonka perustajajäsen hän oli. Pitsinki oli syksyllä 1981 valmis valitsijamiesehdokkaaksi, mutta luopui, kun oli viestitetty sen ongelmallisuus Koiviston “ulkopoliittiselle imagolle”.

Sairastumiseensa saakka Pitsinki seurasi aktiivisesti  myös kansainvälistä lehdistöä ja tapasi vanhoja ystäviään. Realisti näki YYA-fraseologian läpi pysyvän turvallisuusvajeemme. Lähes 60 vuotta sitten hän luonnehti  Mäntymäen vappupuheessaan  neuvostokommunismia “punaiseksi imperialismiksi” -  kuten Venäjän presidentti Boris Jeltsin vihdoin 1990-luvulla. Pitsinki iloitsi Suomen liittymisestä EU:n jäseneksi, mutta visionäärinä  muistutti samalla Nato-momentumista. Eläkevuosinaan tämä patriootti saattoikin tyytyväisenä todeta historian  tehneen oikeutta hänen linjauksilleen.

Kaarlo Pitsinki on haudattu  hiljaisuudessa läheisten läsnä ollessa. Kaipaamaan jäivät puoliso Riitta, pojat Heikki ja Matti Pitsinki perheineen, sukulaiset  sekä laaja ystäväpiiri.

 

Pekka J.Korvenheimo

Kirjoittaja on Kaarlo Pitsingin ystävä ja yhteistyökumppani jo 1960-luvulta

***

 

Wanhojen Toverien asiamies Pekka Lahtinen on poissa


Suomen Wanhojen Toverien pitkäaikainen asiamies, järjestöneuvos Pekka Lahtinen kuoli 71-vuotiaana 29. marraskuuta Helsingissä pitkäaikaisen sairauden murtamana. Pekka Lahtisen toiminta jätti pysyvän jäljen niin wanhojen toverien järjestötoimintaan kuin kirjatyöntekijäin ammattiyhdistystoimintaankin.

Eläkkeelle jäätyään Pekka Lahtinen osallistui aktiivisesti Suomen Wanhojen Toverien (SWT) toimintaan, ensin valtakunnallisen toimikunnan sihteerinä ja vuodesta 2008 alkaen SWT:n asiamiehenä. Pekka Lahtisen aikana wanhojen toverien kerhotoiminta laajeni ja kehittyi. Uusia kerhoja perustettiin eri puolille Suomea ja wanhat toverit saivat enemmän näkyvyyttä. Wanhojen Toverien retkeily- kulttuuripäivät ja joka toinen vuosi pidettävä kerhokokous vakiinnuttivat paikkansa sosialidemokraattisen liikkeen kesätapahtumien joukossa.

Osallistuminen työväenliikkeen poliittiseen toimintaan oli Pekka Lahtiselle sydämenasia. Hän oli pitkään Helsingin Kirjatyöntekijäin Sos.dem Yhdistyksen johtokunnan jäsen ja piirikokousedustaja.  Hän myös organisoi useiden vuosien ajan Helsingissä tärkeäksi osaksi sosialidemokraattista vaalityötä muodostunutta SAK-laisen ammattiyhdistysliikkeen soppatykkitoimintaa. Pekka Lahtisen täyttäessä 70 vuotta hänelle myönnettiin tunnustuksena puolueen hyväksi tehdystä työtä SDP:n kultainen ansiomerkki.

Suomen Kirjatyöntekijäin Liiton jäseneksi Pekka Lahtinen liittyi heinäkuussa 1960. Ammattiyhdistystoimintaan Pekka Lahtinen osallistui Helsingin Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen piirissä toimikunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana 1970–73. Ammatilliseen järjestötoimintaan Lahtinen osallistui HKY:n Litografisen Kerhon puheenjohtajana ja valomekaanisen alan Lito-Kemigrafisen Keskusjärjestön puheenjohtajana

Kirjaliiton palvelukseen Pekka Lahtinen tuli 1.11.1973 jaostosihteeriksi, jonka tehtäväkenttään kuului graafisen teollisuuden tekniseen kehitykseen ja ammattikoulutukseen liittyvien asioiden hoitaminen. Kirjaliiton liittosihteeriksi Pekka Lahtinen valittiin vuoden 1981 edustajakokouksessa. Liittosihteerin tehtävissä hän työskenteli vuonna 2001 pidettyyn edustajakokoukseen asti, ja eläkkeelle hän jäi vuoden 2002 alusta lukien.

Pekka Lahtinen muistetaan myös toverina, joka piti tärkeänä Eläkkeensaajien Keskusliiton EKL:n toimintaa. Hän oli itse myös erittäin aktiivinen toimija Helsingin Kirjatyöntekijäin Yhdistyksen Torstaikerhossa toimien sen puheenjohtajana 12 vuotta. Pekka Lahtinen korosti aina kerhon merkitystä eläkkeellä olevien kirjatyöntekijöiden yhdyssiteenä.

Pekka Lahtista jäi kaipaamaan vaimo Salme ja kaksi lasta perheineen. Suomen Wanhojen toverien jäsenet ympäri Suomen muistavat Pekan aatteellisena ja uskomattoman tarmokkaana toverina, joka oli aina valmis tarttumaan toimeen silloin kun tarvittiin.

Heikki Kehälinna

Suomen Wanhat Toverit ry:n
sihteeri

***

HUGO L. MÄKINEN - In Memoriam

 

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ansioitunut kunniajäsen Hugo L. Mäkinen on siirtynyt ajasta iäisyyteen 26.syyskuuta 2010 ehdittyään 9.heinäkuuta 2010 täyttää peräti 102 vuotta.

 

 

Hän liittyi puolueeseen jo vuonna 1927, joten hän oli sekä iältään että jäsenvuosiltaan puolueemme ykkösveteraani, todellinen ennätysmies. Viimeiset kuukautensa hän vietti Kustaankartanon vanhainkodissa Helsingissä, mutta oli korkeasta iästään huolimatta loppuun saakka henkisesti vireä, seurasi aikaansa ja kertoi vielä sairasvuoteeltaan meille nuoremmille kokemuksiaan vuosikymmenien varrelta viisaiden neuvojensa kera. Vielä tämän vuoden kesäkuussa Hugo kertoili tarkalla muistillaan minulle Kustaankartanon huoneessaan monista historiamme tapahtumista, joita oli ollut todistamassa.

 

Toverimme Hugo teki pitkän, merkittävän ja ansiokkaan elämäntyön lehdistön, osuustoiminnan ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen vaativissa tehtävissä. Hänellä oli poikkeukselliset valmiudet osallistua myös työväenliikkeen kansainväliseen toimintaan, koska Yhdysvalloissa syntyneen siirtolaisperheen poikana hän hallitsi poikkeuksellisen hyvin englanninkielen, mikä muutama sukupolvi sitten ei ollut työväenliikkeessä kovin yleistä.

Mäkinen syntyi Rocklandissa, Mainen osavaltiossa vuonna 1908 ja muutti Suomeen vuonna 1921. Hän kuului siihen puolueemme valiojoukkoon, joka oli jo 1920-luvulla opiskellut Työväen Akatemiassa ja jatkanut opintojaan Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa.

Työelämässä Hugo oli monessa mukana:toimittaja Kansan Työ-lehdessä Viipurissa,Tampereen Kansan Lehdessä, Työväen Sanomalehtien Tietotoimistossa ja S.Sosialidemokraatissa, myöhemmin hän työskenteli muun muassa OTK:n kirjallisena- ja tiedotussihteerinä. Mäkinen oli ahkera, tuottelias kirjoittaja, jonka artikkelit eri julkaisuissa olivat arvostettuja. Intohimoisena matkailijana hän vieraili monissa maanosissa ja julkaisi vielä 100-vuotispäivänään pari vuotta sitten kirjankin 1970-luvulla tekemältään matkaltaan rahtilaivalla maailman ympäri.

Hugo L. Mäkinen oli vakaumuksellinen sosialidemokraatti, aatteen mies ja puolueen altis palvelija. Omalta osaltani muistan hänen pyytettömän apunsa, kun puolueemme tarvitsi 1960-luvun vaikeina vuosina kielitaitoisia, kokeneita tovereita avustamaan puoluetoimistoa kansainvälisten vieraiden hoidossa. Hugon tietoihin ja taitoihin saatoimme Paasivuorenkatu kolmosen legendaarisessa puoluetoimistossa aina luottaa.

Hugo oli paitsi sosialidemokraatti, myös todellinen isänmaan mies, aina uskollinen Suomen länsimaiselle demokratialle ja vapausihanteelle. Historiaan on jäänyt hänen komennuksensa Talvisodan aikana, kun hän Puolustusvoimiemme tiedotusmiehenä opasti ulkomaisia kirjeenvaihtajia Pohjois-Suomen rintamalohkolla Raatteen ja Suomussalmen voitokkaiden mottitaistelujen jälkeen. Hän oli yksi vapaan Suomi-kuvan rakentajia lännessä, kun Suomi kamppaili itenäisyydestään bolshevistista imperialismia vastaan. Vain pari vuotta sitten Mäkistä haastateltiin ja hänen kokemuksistaan Talvisodan tiedotustoiminnasta kerrottiin arvostavasti Suomen Television dokumenttiohjelmassa; se ei olisi ollut mahdollista vielä Neuvostoliiton ja suomettumisen aikana.

Hugo L. Mäkinen oli perustamassa vuonna 1971 yhdessä muun muassa K-A.Fagerholmin, Emil Skogin, Atte Pohjanmaan ja Yrjö Kaarneen kanssa Helsingin Vanhoja Tovereita. Hän oli viimeinen elossa ollut perustajajäsen; nyttemmin vanhojen toverien järjestöverkosto kattaa koko Suomen. Helsingin Vanhojen Toverien tilaisuuksiin hän osallistui aina viime vuosiiin saakka uskollisesti, meidän kaikkien kunnioitettamana veteraanina. Me Helsingin Vanhojen Toverien edustujat saimme pari vuotta sitten osallistua hänen perheensä järjestämiin hienoihin 100-vuotisjuhliin. Tässä lämminhenkisessä tilaisuudessa syntymäpäiväsankari piti ilman papereita koskettavan, sisältörikkaan puheen; se oli samalla eräänlainen testamentti meille nuoremmille onnittelijoille.

Hugo L. Mäkistä jäivät kaipaamaan kolme lasta perheineen. Me Helsingin Vanhojen Toverien jäsenet, kuten puoluetoverimme ympäri maan, teemme kunniaa aatteen miehelle, suomalaiselle patriootille ja sosialidemokraatille.
 

Pekka J. Korvenheimo

Hugo L. Mäkisen pitkäaikainen ystävä ja puoluetoveri

***

Wanhojen Toverien "ikoni"

Olavi Hurri on kuollut

Olavi Hurrin muistolle

 

Suomen Wanhojen Tovereiden kerhoverkoston rakentaja, opetusneuvos Olavi Hurri menehtyi 82-vuotiaana vaikeaan sairauteen Torniossa 29.10.2010. Olavi Hurri jätti maamme politiikkaan, työväenliikkeeseen sekä koulutus-, kulttuuri- ja sivistyshistoriaan pitkän ja valoisan, mutta myös syvän jäljen.

Eläkevuosinaan Olavi Hurri teki mittavan työn SDP:n vapaajäsenten hyväksi perustamalla kerhoverkoston, jossa nyt on 56 kerhoa ja arviolta 3000 - 4000 jäsentä. Vuodesta 1993 alkaen kerhojen suuret retkeily- ja kulttuuripäivät eri kaupungeissa toteutettiin hänen johdollaan ja paikallisten tovereiden myötävaikutuksella. Viime vuosina tapahtuma on vuorotellut kerhojen edustajien kokouksen kanssa.

 

Olavi Hurri oli Wanhojen Tovereiden henkinen johtaja, joka viimeisinä vuosinaan toimi viisaasti taustalla haluten turvata jatkuvuuden alkaneessa ja hyvin menestyneessä verkostossa. Wanhat Toverit ry tukeutui aivan viime viikkoihin saakka hänen  osaamiseensa, työväenliikkeen tuntemukseensa ja aktiivisuuteensa toimintaa kehittäessään. Hänen lupauksensa Wanhojen Tovereiden historian kirjoittamisesta ei valitettavasti sallittu toteutua.

”Puistolan poika” aloitti nuorisoliikkeessä sodan jälkeen. Nuoret Kotkat ja muu nuorisoliike olivat hänen sydäntään lähellä loppuun saakka. Hän toimi aikanaan myös eri sd-lehdissä toimittajana ja päätoimittajana jatkaen kirjoitteluaan Demarissa aina viimeisiin viikkoihinsa saakka. Myös vastuulliset tehtävät SDP:ssä ovat osa hänen ansiolistaansa.

Hurri  muistetaan Työväen Sivistysliiton pääsihteerinä sen voimakkaan kasvun vuosilta 1963-1973. Hän vaikutti vahvasti opintokerholain (1964) ja opintokeskuslain (1976) syntyyn. Olavin sytyttävä ja innostava ideapaja takoi myös Työväen Musiikkitapahtumat, Jätkän kulttuuripäivät ja Merimiesten kulttuuripäivät.

TSL:stä Hurri siirtyi silloisen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kautta Kansan Sivistysrahaston päätoimiseksi asiamieheksi. Hänen aikanaan KSR kasvoi pienestä rahastosta merkittäväksi kulttuuri- ja tutkimustoiminnan vaikuttajaksi. Olavi Hurrille myönnettiin työväenliikkeen kulttuuripalkinto vuonna 2005.

Olavi Hurri kirjoitti useita laajan tunnustuksen saaneita kirjoja, lähinnä puolueosastojen ja työväentalojen historiateoksia. Elämänkertateos ”Veikko Helle - puuseppä Suomen eduskunnasta” lienee hänen tuotantonsa tunnetuin teos. Hänen luottamustoimiensa lista on pitkä ja vaikuttava.
 

Olavi Hurrin muistoa voi kunnioittaa lahjoituksella hänen nimeään kantavaan KSR:n rahastoon. Tili 152130-6009, tiedonantoon Olavi Hurri.

 

Muistosi elää ja vaikuttaa kauan, Olavi.

 

 

Raimo Kantola

 

Wanhat Toverit ry:n johtokunnan puheenjohtaja

...

VANHA TOVERIMME ARVO SALO – IN MEMORIAM

 

Pekka J. Korvenheimon puhe Arvo Salon muistotilaisuudessa

 

Merikarvian seurakuntasalissa 25. heinäkuuta 2011

 

 

Ystävämme Tuula ja Arvo Salon lähiomaiset, hyvä saattoväki

 

 

 

Tänään sanomme hyvästejä Arvo Salolle, kirjailijalle, lehtimiehelle ja poliitikolle. Tämä briljantti kirjallinen ja verbaalinen monilahjakkuus oli sukupolveni valovoimaisimpia persoonallisuuksia. Hänen häikäisevä uransa oli monipolvinen: siinä oli huikeaa nousua, mutta myös alamäkeä.

 

Lähes tasan viisikymmentä vuotta sitten, elokuussa 1961 tulin 20-vuotiaana valtiotieteen ylioppilaana Arvo Salon päätoimittamaan Ylioppilaslehteen toimittajaksi. Ehdimme olla yhteistyössä~muutaman kuukauden ennen kuin Arvo siirtyi Honkaliiton toimiston palvelukseen ja sieltä Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kautta Aarne Laurilan seuraajaksi S. Sosialidemokraatin vastaavaksi kulttuuritoimittajaksi. Meistä tuli elinikäiset ystävät ja tämä ystävyys kesti kaikki nämä vuosikymmenet; tosin en aina pysynyt mukana kaikissa Arvon poliittisissa linjanvedoissa erityisesti 1960-luvun lopussa.

Arvo Salo oli Ylioppilaslehdessä päätoimittajana innostava, karismaattinen esimies ja joskus tyylikkäästi myös narsistinen. Vihreä nortti paloi ketjussa kun Arvo naputti koneellaan kymmensormijärjestelmällään – tosin kahdeksan sormea lepäsi – salamavauhtia artikkelitekstejään. Inspiraatio tuntui jatkuvalta. Hän saattoi samanaikaisesti keskustella  toimitussihteeri Markku Rautosen ja minun kanssani lehden sisällöstä tai taitosta. Arvo olikin vuosikymmenien ajan yksi Suomen tuotteliaimpia sanomalehtikirjailijoita.

Loisteliaat päätoimittajavuodet Ylioppilaslehdessä olivat ehkä Arvon työuran tärkeimmät, niiden kohokohta. Tässä yhdyn muun muassa tunnetun kirjallisuusprofessori Pekka Tarkan arvioon. Arvo oli tuolloin noussut - Matti Kurjensaaren erään kirjan otsikkoa lainatakseni - kansakunnan kaapin päälle. Ylioppilaslehdestä tuli tuolloin Suomen kulttuuriväen ja älymystön keskusteleva, moniarvoinen ja riippumaton äänenkannattaja. Poliittinen lehti oli vain käsitteen liberaalissa merkityksessä, ei puoluepolitiikan kahlitsema. Foorumit olivat tuolloin vähissä: Uuden Suomen palstoja hallitsi konservatiivinen V.A.Koskenniemi, Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa Toini Havu, Suomalaista Suomea Kauko Kare ja Parnassoa Kai Laitinen ja Tuomas Anhava. Muut skribentit, jotka eivät mahtuneet tähän “sabluunaan” kirjoittivat Ylioppilaslehteen. mihin Arvo oli heitä innostanut. Tuolloin epäpoliittinen älymystö vierasti myös vasemmistolehtiä, joilla niilläkin oli usein ahdas näkökulma.

1960-luvun alkuvuosien punainen lanka debatissa oli tilinteko 1930-lukuun ja sen arvostelu. Tämä oli sukupolvemme kapinaa. Muistan hyvin, kuinka Akateemisen Karjala Seuran historiaan jäänyt iskulause “mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna”, kirvoitti sanavalmiilta Arvolta Vanhan ylioppilastalon paneelissa vuonna 1963 nokkelan vastahuulen: “millaisia ylioppilaat olivat eilen, kun kansa on tällaista tänään”.

Arvon osalta tämä vaihe huipentui vuoden 1966 legendaarisen Lapualaisoopperaan. Se muistetaan vielä tänä päivänä. Arvon tytär Riitta Eronen jo käsitteli aihetta upeasti ja sellaisella syvällisellä asiantuntemuksella, johon vain todella läheinen kykenee. Minulla ei ole Riitan arvioon mitään lisättävää. Arvon oopperateksteistä mainittakoon kuitenkin viimeksi valmistunut hieno Ouraooppera, aihepiiri täältä Arvon Merikarvian kasvuympäristöstä. Turhan vähälle huomiolle on jäänyt terävä, oopperan muotoon kirjoitettu analyysi Kekkosen ajasta, nimittäin “ Vallan miehet”. Ilmeisesti se ilmestyi liian aikaisin, kun jälkisuomettunut yleinen ilmapiiri ei ollut vielä valmis tällaiseen rohkeaan avaukseen ja arvioon lähihistoriastamme.

Politiikassa Arvo oli alun perin 1950-luvun SDP:n kasvatti; tärkeimmät oppi-isät olivat itse Väinö Tanner sekä Väinö Leskinen ja Kaarlo Pitsinki. Mainittakoon tässä myös Arvon ikätoveri ja ystävä Pauli Burman, joka ei - ikävä kyllä terveydellisistä syistä - päässyt tähän muistotilaisuuteen; hän pyysi minua välittämään osanottonsa Arvon läheisille.

Arvelen, että ensimmäinen kansanedustajakausi 1966-1970 oli kaikesta huolimatta Arvolle pettymys. Kulttuuriradikalismilla ei~pärjätty eikä päästy näkyviin asemiin sos. dem. eduskuntaryhmän virkaikäsysteemissä. Julkisuuden mies tästä epäilemättä turhaantui. Rasittava taiteilijaelämä vaati vähitellen myös veronsa. Lisäksi Arvon tukijoukoissa oli tapahtunut siirtymisiä enemmän kuin pari piirua vasemmalle, aina kommunisteihin saakka. Arvolle tuli tässä selvä raja vastaan. Seurauksena oli putoaminen vuoden 1970-vaaleissa ja raskas toipumiskausi.

Muutaman vuoden kuluttua Helsingin Sos. dem. piirin johtoon, kaupunginvaltuustoon ja SDP:n puoluetoimikuntaan ja sitten eduskuntaan maaliskuussa 1979 nousi uudistunut Arvo Salo, joka oli myös palannut nuoruutensa tannerilaisen sosialidemokratian perinteen jatkajaksi. Uudelleen valinta ei kuitenkaan vuoden 1983 vaaleissa onnistunut, mutta poliittinen ura ehti huipentua vuonna 1983 lyhyeen kulttuuriministerin kauteen. Tämän jälkeen Arvo ei enää yrittänyt poliittista paluuta. Oma käsitykseni on, ettei Arvo sosialidemokraattisesta vakaumuksestaan, poliittisista ambitioistaan ja harrastuksestaan huolimatta tuntenut koskaan politiikkaa omakseen: puoluekoneiston pelisäännöt, järjestöbyrokratia, omien puoluetoverien kyräilevä kateus jäi sittenkin vieraaksi tälle itsenäiselle luonteelle, luovalle kirjoittajalle ja sanataiteen mestarille.

Kaikkina näinä vuosina Arvo julkaisi runoja, testejä, artikkeleita ja muutaman kirjankin. Lisäksi hän oli näkyvästi mukana kulttuuripolitiikan järjestöissä, kuten Kirjailijaliitossa, taiteen keskustoimikunnassa ja elokuvasäätiössä, vain muutaman mainitakseni. Hän kirjoitti – tai senttasi, kuten sanotaan – ahkerasti S. Sosialidemokraattiin, S. Kuvalehteen, Apu-lehteen ja lukuisiin muihin julkaisuihin myöhemmin muun muassa Satakunnan Kansaan. Arvoa, jos ketä, voi luonnehtia huipputason sanomalehtikirjailijaksi; tätä puolta hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan ei vielä tutkittu, mutta me aikalaiset muistamme esimerkiksi S. Sosialidemokraatin terävät viikkokirjoitukset.

Arvo Salo sai vuosien mittaan paljon julkista tunnustusta: esimerkiksi vuonna 1977 S. Kuvalehden journalistipalkinnon ja jo vuonna 1964 Eino Leino-seuran palkinnon ansioistaan Ylioppilaslehden päätoimittajana. Ehkä eniten hän arvosti määräaikaista taitelijaprofessuuria ja erityisesti tasavallan presidentin myöhemmin myöntämää professori (honoris causa)-titteliä.

Merkittävä, Arvolle läheinen toimintasarka oli pitkäaikainen puheenjohtajuus Väinö Tanner-säätiössä; se ei silloin ollut kovinkaan suuressa poliittisessa muodissa. Täällä  siitä puhuu myöhemmin  säätiömme asiamies Jyrki Jauhiainen, joten sivuutan sen vain maininnalla.

Lopuksi haluan tuoda esiin Arvo Salon pitkäaikaisen, vakaumuksellisen omistautumisen Suomi-Israel Yhdistysten liitolle, jonka puheenjohtajana ja sittemmin kunniapuheenjohtajana hän seurasi K-A. Fagerholmia – ja olipa tässä ainakin välillisesti myös esikuvina marsalkka Mannerheim ja Väinö Tanner, joiden ansiota on pitkälti, että Suomen juutalaisia maanmiehiämme kohdeltiin tasavertaisesti jatkosodan vuosina. Jo edesmenneen ystävämme Elis Sellan ja hänen edelleen aktiivisen näyttelijäpuolison Seelan kanssa Arvo teki tunnetuksi juutalaista kulttuuria Suomessa. Arvo oli tässäkin merkittävä ihmisoikeuksien puolestapuhuja.

Toimiessani Suomen suurlähettiläänä Israelissa parikymmentä vuotta sitten saatoin omakohtaisesti todeta Arvon - ja tietenkin hänen vaimonsa Tuula Ruoppa-Salon - nauttiman arvostuksen Israelissa. Oli todella mieluisa tavata siellä yhteisiä tuttujamme Arvon ja Tuulan vieraillessa siellä; ne ovat hienoja muistoja.
 

Hyvät ystävät,

 

Kun Arvo on nyt siunattu ja lähtenyt viimeiselle matkalleen tästä elämästä, ajasta ikuisuuteen, me ystävät muistamme ja ajattelemme  Arvoa kiitollisuudella. Arvon mukana poistuu myös osa oman sukupolveni nuoruutta. Tuntuu hieman haikealta.

 

 

(Pekka J.Korvenheimo on Arvo Salon ystävä ja puoluetoveri yli 50-vuoden ajalta)