Alustuksia ja kuvia

Helsingin Vanhat Toverit 40 vuotta 8.12.2011

 

Helsingin Vanhat Toverit viettivät joulukuussa 2011 perustamisensa 40-vuotisjuhlaa Helsingin Työväentalossa. Tämä lähinnä K.A.Fagerholmin, Yrjö Kaarnen ja Emil Skogin ideoima ja perustama toveripiiri on sittemmin johtanut valtakunnalliseen SDP:n veteraanijäsenten järjestäytymisen kautta maan Wanhojen Toverien puitteissa. Juhlan avasi Vanhojen Toverien nykyinen puheenjohtaja Jussi-Pekka Alanen, juhlapuheesta vastasi SDP:n presidenttiehdokas Paavo Lipponen ja lisäksi esiintyi tilaisuudessa muun muassa tunnettu taitelija Seela Sella. Helsingin Vanhojen Toverien toimikunnan pitkäaikainen jäsen Aarne Laurila esitti juhlassa tämän perustajayhdistyksen lyhyen historiikin, joka seuraavassa:

 

Aarne Laurila: Nämä 40 vuotta
 

Kun joukko ”vanhemman polven sosialidemokraatteja” 40 vuotta sitten kokoontui, oli ideana keskustelu ja rattoisa yhdessäolo, mutta Arvo Poika Tuominen innostui Untamo Utrion kannustamana selostamaan maailmantilannetta niin, että puheesta tulikin alustus. Siitä alkaen on kokouksissa syöty lounas, kuunneltu asiantuntijoiden alustuksia ja keskusteltu. Ensimmäisenä kokonaisena toimintavuonna 1972 alustivat Olavi Lindblom, Antero Jyränki, Ylermi Runko, Kalevi Sorsa, Keijo Liinamaa ja Veikko Helle. He avasivat näkymiä yhteiskuntaan aina perustuslakiin ja eduskunnan tehtäviin asti. Käsiteltiin hallituksen tavoitteita, SDP:n tilaa, tulo- ja talouspolitiikkaa.

 

40 vuoden kuluessa on alustajina kuultu poliittisen toiminnan, ay-liikkeen, elinkeinoelämän, keskusvirastojen ja armeijan edustajia, pääjohtajia, tutkijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä. Urho Kekkonen vieraili kerhossa 1977, Mauno Koivisto ensin 1978 Suomen Pankin pääjohtajana, sitten vuonna 1981 pääministerinä ja vt. presidenttinä ja vuonna 1988 tasavallan presidenttinä. Martti Ahtisaari oli vuonna 1991 valtiosihteeri käsitellessään YK:n haasteita. Tasavallan presidenttinä hän vieraili sekä 1995 että Vanhojen Toverien 25-vuotisjuhlassa vuonna 1996. Odotetusti ja toivotusti Tarja Halonen liittyi tasavallan presidenttien hienoon riviin. SDP:n puheenjohtajien käynnit alustajina ovat Rafael Paasiosta Jutta Urpilaiseen saakka olleet sanoisinko selviöitä. Useimmat puheenjohtajat ovat käyneet myös pääministereinä tai muina ministereinä. Kalevi Sorsa kävi alustamassa yhteensä 11 kertaa. Uskon, että käynnit ovat olleet puheenjohtajille mieluisia. Toisen perinteen ovat muodostaneet puoluesihteerien  alustukset.

Useimmat alustajat ovat olleet sosialidemokraatteja, mutta vieraiksi on kutsuttu myös sitoutumattomia virkamiehiä ym. keskeisiä henkilöitä. Venäjän suurlähettiläs Juri Derjapin, Latvian Anna Zigure ja Kiinan rva Ma Keging ovat noudattaneet kutsua. Kirkkojen johtajista ovat kokouksissamme vierailleet arkkipiispat Mikko Juva, John Vikström ja Jukka Paarma sekä ortodoksisen kirkon Paavali. Oikeuskansleri Paavo Nikula alusti vuonna 2002. Muiden puolueiden johtohenkilöistä ensimmäinen oli Johannes Virolainen vuonna 1976. Aarne Saarinen käsitteli työväenpuolueiden yhteistyömahdollisuuksia vuonna 1986. Vuonna 1978 alusti Teuvo Aura keskustelun Helsingin asemasta pääkaupunkina ja Heikki Haavisto maatalouden talouspolitiikasta.

Lehtimiehiä on alustajien joukossa ollut useita. Yleisradiota ovat käsitelleet Erkki Raatikainen, Sakari Kiuru, Pekka Holopainen ja Mikael Jungner. Vaikutusvaltaisia Wahlrooseja on ollut vieraina kaksikin, ensin Bror ja sitten Björn.

Naisten kasvava osuus tärkeissä tehtävissä saanee vastaisuudessa meitä pyytämään naisia tähänastista enemmän alustajiksi. Toistaisksi naiset ovat jääneet valitettavan pieneksi vähemmistöksi. Naisista ensimmäisiä olivat alustajien joukossa Pirkko Työläjärvi vuonna 1978 ja Vappu Taipale vuonna 1988. Naisten, ja nimenomaan sosialidemokraattisten naisten tähänastinen osuus ei mitenkän vastaa heidän merkitystään siinä yhteisessä elämässä, mitä Vanhat Toverit haluavat seurata. On korkea aika tehdä parannus.

En ole kuullut, että joku alustajaksi pyydetty asiantuntija olisi kieltäytynyt tulemasta. Kiireistenkin henkilöiden aikatauluun on vierailu saatu sopimaan. Kaikki kysytyt ovat antaneet kutsulle sen arvon, mikä sille on syytä antaa. Sosialidemokraatit ova tienneet voivansa Vanhoissa Tovereissa puhua vaikeistakin asioista ja muutkin alustajat tuoda heille tärkeitä näkökantoja esiin. Ohjelmaa suunnitelevan toimikunnan jäsenenä olen iloinnut siitä, miten puheenjohtajat ovat saaneet toivotun henkilön liikkeelle. Tässä on ollut käyttöä puheenjohtajien yhteiskunallisille ja silloin tällöin myös ystävyyssuhteille.

Se, että alustuksia  ei tallenneta eikä julkaista, on tarkoituksenmukainen periaate, tietäähän alustaja voivansa puhua vapaasti, mutta historiankirjoituksen kannalta se on puutos. Mitä mahtoivat aikanaan – muutaman kuriositeetin mainitakseni – puhua Erkki Aho tapakasvatuksesta kouluissa, Aho ja Johannes Koikkalainen kasvatuksesta ja kurista Suomen nuorisoon kohdistettuina, Ilkka Taipale rauhankasvatuksesta, Hannes Tiainen rötösherroista ja virkamiehistä, mitä Pekka Kuusi maailmasta, jossa elämme, ja sen tulevaisuudesta? ja Hugo L. Mäkinen kertoi rautatiematkasta Siperian kautta Kiinaan? Yleisemmätäkin eikä vain Vanhojen Toverien historian kannalta on jännittävää ajatella, mikä on kunakin aikana kussakin asiassa ollut tärkeää ja miten ongelmia on ajateltu ratkaistavan. Suomi, maanosamme ja maailmamme ovat 40 vuodessa muuttuneet perusteellisesti ja politiikka, kulttuuri, talouselämä ovat kaikki olleet ja ovat murroksissa. Vanhoissa Tovereissa pidetyistä alustuksista on punoutunut pitkä näkemysten ketju. Me emme siis voi sitä jälkikäteen keriä, vaikka siinä olisi paljon oppimistakin, mutta tiedän alustusten jääneen aikanaan askarruttamaan kuulijoitaan. Eivätkä alustukset ole vaikuttaneet vain yhteen suuntaan. Jo yhteisessä keskustelussa sekä sitten toverien kesken tai kotona tai muissakin piireissä toverit ovat kertoneet omia mielipiteitään ja kokemuksiaan. Korostan niitä omia kokemuksia.

Varsinaisen poliittisen toiminan rinnalla taustoissamme on leveälti ammattiyhdistysliikettä ja edistysmielistä osuustoimintaa. Työväenliikkeen urheilutoiminta on hyvin edustettuna. Lehtimiehiä on ollut ja on edelleen mukana useita, kuten myös valtion ja kuntien virkamiehiä. Kaikki ovat olleet rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa, toiset näkyvillä paikoilla, toiset ”tavallisten suomalaisten” joukossa, mutta tarkkailemassa ja vaikuttamassa jokainen.

Kerhomme on vasta 40-vuotias, mutta se jäsenten muistojen juonne joka kulkee parhaillaan tapahtuvan rinnalla, tulee kaukaa. Varhaisimmista tovereista jotkut olivat tavanneet Nils af Ursinin. Yrjö A. Ihari jakoi poikasena vuonna 1905 Ida Aalle-Teljon vaalilehtisiä Tiutisen saarella Kotkan edustalla. Hugo L. Mäkisen muistot ulottuivat ensimmäisen maailmansodan alkuun, kuusivuotiaana tämä amerikansuomalaisen perheen poika luki siellä Valloissa lehdestä, että Euroopassa on syttynyt sota.

Kansalaissodan kokijoita on Vanhoissa Tovereissa ollut monta, samoin heitä, jotka tulivat henkilökohtaisesti tuntemaan pulavuodet ja sitten Suomen nousun 30-luvulla. Sotaveteraaneja on edelleen joukossamme, ja on myös heitä, jotka sotien jälkeen kukin kohdallaan puolustivat pohjoismaista demokratiaa. Joukkoon on ikääntyessään liittynyt sekä 50- ja 60-luvun radikaaleja että viime vuosikymmenten hiljaisia, ehkä huomaamattomiakin ahertajia. Jokainen jäsenhakemus kertoo toiminnasta sosialidemokraattisessa työväenliikkeeessä. Valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa saatiin taannoin talteen muistoja mm. siitä,  miten mentiin mukaan ammatillisiin järjestöihin ja miten rakennettiin työväentaloja ja toimittiin niissä. Helsingin Vanhoissa Tovereissa on pöytäkeskusteluissakin noussut mieleen mittaamattomat määrät menneisyyttä. Retkillä ja tutustumiskäynneillä on avarrettu näköpiiriä ja Vanhojen Toverien retkeily- ja kulttuuripäivillä kohdattu tovereita muualta Suomesta; Helsinki järjesti nämä päivät yhdessä Vantaan ja Espoon kanssa vuonna 2002. Yhteiskunnallisen vastuun osoitus oli se, että vuonna 1983 Vanhat Toverit laati työllistämisohjelman, joka sai kiitosta silloiselta työvoima-ministeriltä Veikko Helteeltä. Marssittukin on.

Tulee olemaan jännittävää nähdä, miten viimeksi joukkoomme liittyneet toverit, joiden elämänkokemukset ovat erilaisia kuin meidän vanhempien, vievät Vanhojen Toverien toimintaa vuorollaan eteenpäin muuttuvassa ympäristössä, joka meitä vanhimpia välillä hämmentääkin.

Paavo Lipponen tulee täällä puhumaan aateperintömme tulevaisuudesta. Kysyn kuitenkin minäkin yhtä asiaa; mitä Vanhat Toverit voivat antaa nykyisille nuorille? Joukossamme on Työväen Akatemian käyneitä, nuorisoliittolaisia, kisällejä – kisällilaulujen perinnettä ovat Tauno Mäkeläinen, Martti Pöysälä ja Ilpo Rossi jatkaneet meidän päiviimme saakka. Nyt nuoret elävät maailmassa, missä teknologia antaa ennennäkemättömiä mahdollisuuksia, mutta missä toisaalta tyhjänpäiväiset muodit viettelevät ja yksilön oikeuksien korostaminen voi johtaa yltiöliberalistiseen ajatteluun. Samaan aikaan tiedämme nuorten kyselevän ja etsivän. Voisimmeko siirtää heille aatteellista perintöämme ja miten nuoret haluavat sitä muokata? Tätäkin perintöä pitää uudistaa, mutta toivon, että seuraavatkin polvet kokevat sellaista kestävää yhteyttä ja yhteisöllisyyttä, mitä me vanhat olemme kokeneet.

Vanhojen Toverien idean leviäminen eri puolille Suomea osoittaa, että 40 vuotta sitten tehtiin kauaskantoinen päätös. Tässä yhteydessä haluan erikseen muistaa Olavi Hurrin innostusta ja uutteruutta; monilla paikkakunnilla ja monin keinoin hän vei yhteistä asiaa eteenpäin. Kokouksemme ovat arvo sinänsä – on mukava tulla yhteen vailla kiristäviä velvollisuuksia. Fagerholmin ja kumppanien toivomalla tavalla on  kokouksissa saatu tuoretta tietoa ajankohtaisista asioista. Fagerholm itse, Emil Skog, Niilo Teerimäki, Olavi Lindblom, Hannes Tiainen, Esko Niskanen ja Heikki Koski hoitivat puheenjohtajan tehtävät yhtä aikaa valppaasti ja kotoisasti. Jussi-Pekka Alanen jatkaa samalla linjalla. Aivan olennainen on se leppoisa henki, joka leijailee kokouksissamme.

Lokakuussa 1908 Työmies kirjoitti tästä talosta: ”Se on jo melkein valmis, juhlallisena ja vakavana se kohoaa niin sanotulla Saariniemen tontilla. Sen upea, harmaa kiviväri kuvastuu kauniisti läheisen lahden rantaan ja huomiota herättävänä ja miellyttävänä Eläintarhan tielle ynnä rautatietä Helsinkiin tulijoille. Varsin suurenmoinen se on köyhän kansan tiloiksi.” Nykyään tämä talo on moderni kokous-, kongressi- ja juhlapaikka ja suureksi kasvaneessa kokonaisuudessa on nytkin menossa täydennyksiä ja muutoksia.

Me talon käyttäjätkin olemme muuttuneet – emme enää ole köyhiä sanan vanhassa merkityksessä. Helsingin Vanhat Toverit ovat lähes aina kokoontuneet Työväentalolle, tavallisimmin sen uudelle puolelle, mutta usein myös historiallisissa tiloissa. Tätä juhlaa vietämme talon ytimessä. Paikoilla on merkitystä. Tässä talossa on ollut helppo tuntea, että olemme osa sosialidemokraattista työväenliikettä.

Aarne Laurila

Laurila päätti puheensa Pauli Burmanin Pöytäpuheeseen ystäville. Runo sisältyy Burmanin vastailmestyneeseen kokoelmaan Keväästä syksyyn.

Pauli Burman:

Pöytäpuhe ystäville

 

Tässä istumme
jälleen kerran vuosien saatossa
kyhmyisin polvin ja kyynärpäin
mutta harmonista kirkkautta
harmaantuvilla ohimoillamme,
sanoissamme tuttuuden herkkä sointi,
kuten aina tavatessamme

 

Näen katseissamme yhä rohkeutta
kohdata vaikka happamia sateita
tai hyppyjä tuntemattomille rinteille,
ikämme mukaisesti tietenkin.
Puhumme sanoja,
joita me ymmärrämme,
sillä meillä on salasanoja.
kiteytymiä menneiltä ajoilta,
hassunkurisiankin,
kuten joskus me vähän itsekin...

Ei elämä meitä jätä
kapuillessamme vuotten vuoristoteitä.
Se odottaa,
että vaikka hitainkin askelin
etsimme avoimia ovia,
avoimia sydämiä
ja lupaamme
ehkä hieman juhlallisesti tärkeillen:
emme koskaan aio istua
elämän rakastamisen aurinkoon selin.

 

Jacob Söderman:

Olemme voimavara, emme ole ylimääräinen kustannuserä

 

Arvoisat Helsingin Vanhat Toverit! Ensin minulla on Suomen Wanhojen Toverien puheenjohtajana suuri kunnia tuoda meidän tervehdyksemme ja onnittelumme tähän Helsingin Vanhojen Toverien 40 – vuosijuhlaan. Tämä ajatus, joka sai aikaan liikkeemme silloin 40 vuotta sitten, on levinnyt joka puolelle Suomea. Minulla on tapana sanoa, että tämä on työväenliikkeen nopeimmin kasvava haara. Toivon, että sitä ei ymmärretä väärin. 

 

Meillä on tällä hetkellä 59 kerhoa ja noin 3 - 4000 jäsentä. Kun käyn näissä kerhoissa, niin paikalla on paljon väkeä paikalla ja keskustelu on vilkasta ja mielenkiintoista. Luulen, että tämä toiminta täyttää hyvin suuren tarpeen monelle vanhalle toverille kautta Suomen. Toivoisin vielä, että me saisimme muutamia uusia kerhoja toimimaan. Muutamille paikkakunnille uskon vielä että toimintaa lähtee liikkeelle.

Ajattelin muutaman sanan sanoa siitä, miten meidän vanhojen toverien tapana on suhtautua nuoriin. Tällä hetkellähän porvarilehdet kuvaavat meidän puoluesihteeriämme aivan outona ilmestyksenä. Lehdet kirjoittavat siitä, että puolueen vanhemmat jäsenet eivät hänestä pidä eivätkä ymmärrä hänen aloitteellisuutensa.

Muistan elävästi sen, kun minun ikäpolveni, siinä oli esimerkiksi Ulf Sundqvist ja Lars. D.  Eriksson ja Marianne ja Kaj Laxén ja minä ja melkoinen joukko muita nuoria, liittyi Ruotsalaiseen Työväenliittoon. Meillä oli tullessamme puolueeseen kaiken maailman tempauksia ja kannanottoja, jotka kaikki eivät aina kestäneet maltillisempaa asioiden pohdintaa.

K.A. Fagerholmin seuraaja, silloinen puheenjohtaja, kansanedustaja ja ministeri Lars Lindeman osoitti meitä kohtaan ymmärtämystä ja luottamusta. Tosin hän yritti varovaisesti ohjata meitä oikealle tielle, heti kun tilaisuus siihen avautui. Lopulta hän sitten kimpaantui ja Pietarsaaren liittokokouksessa 70 luvun alussa hän piti puheen, jossa hän sanoi, että nuo nuoret ovat tervetulleita puolueen toimintaan. Kuitenkaan he eivät ole tervetulleita työväenliikkeen herroiksi vaan palvelijoiksi. Silloin ymmärsimme mistä oli kysymys ja asetuimme ruotuun. Työväenliitto sai vaaleissa siiloin Lindemanin aikana lopulta viisi edustajaa, eli hänen viisaudestaan oli poliittista hyötyä.

Minusta on oikeastaan hyvin olennaista se, kun tulee nuoria, jännittäviä, uusia ihmisiä liikkeeseemme, ymmärtää, että nuo, toisen ikäpolven toverit toimivat ja elävät ikään kuin toisessa todellisuudessa ja toimivat toisella tavalla. Meidän pitää yrittää tukea ja ymmärtää heitä, koska heidän tehtävänsä  on vaikea. Aatteen levittäminen nyky-yhteiskunnassa ei ole helppoa. Meidän tehtävä ei ole moittia nuoria vaan kokemuksemme perusteella opastaa heitä oikealle tielle, silloin kun siihen avautuu tilaisuus, tosin aina heitä ihmisinä kuunnellen ja kunnioittaen.

Kuitenkin minulla on ollut hyvin vaikea kestää sitä, kun puhutaan tästä huoltosuhteesta, joka ministeriön herrojen mukaan vaatii muutaman sadan kunnan lopettamisen. Huoltosuhde, lasketaan heidän, että palkkatyössä käyvät, ovat positiivisia kunnan talouden kannalta. Kaikki muut ovat pelkkä menoerä. Pahimmat ovat näiden tahojen mukaan eläkeläiset, koska heistä tulee kunnalle suuri menoerä vanhetessaan ministeriön ajatuskulkujen mukaan.

He ovat ministeriössä jopa valmistaneet luettelon Suomen kuntien paremmuudesta. Surkeimmilla kunnilla on heidän arvion mukaan paljon velkaa ja paljon eläkeläisiä.

Ajatusrakennelma on avoimesti vihamielinen ikäihmisille. Kunnan talouden kannalta on muistettava että ikäihmiset maksavat veronsa ja maksunsa siinä kuin muutkin. Suurin osa heistä on säästänyt eläkerahansa aktiivivuosien aikana ja monet maksaneet kunnalle veroja jopa viisikymmentä vuotta. He eivät suinkaan muodostu eläkkeelle päästyään miksikään menoeräksi, alle 75 vuoden ikäinen ei normaalitilanteessa kaipaa paljonkaan tukea kunnaltaan.

Sen sijaan aktiiviset ikäihmiset toimivat vapaaehtoisena työvoimana urheiluseuroissa, kulttuurijärjestöissä ja poliittisissa puolueissa. Monen puolueen vaalitaistelu kuihtuisi kentällä ilman vanhoja kokeneita, uskollisia tovereita. Monet ikäihmiset helpottavat myös nuorten perheiden asemaa, jota valtiovarainministeriön herrat harvoin muistavat muuten kuin säästösuunnitelmissaan, huolehtiessaan lapsen lapsistaan, kuljettamalla heitä harrastuksiin tai hoitavansa heitä lasten vanhempien saadessa hieman taukoa arjen raatamiseen.

Ja eikö ikäihmisellä ole oikeutta yhteiskunnan huolenpitoon kun elämän ilta hämärtää, vai onko niin että hyödöttömin investointi kansalaisen kannalta on verojen maksaminen kunnille?  Ei Ikäihmiset, me wanhat toverit, vaadi luksusta vaan hiukan kunnioittamista ja sitä mikä heille kohtuudella kuuluu. Eli seuraavan kerran kun joku puhuu huoltosuhteesta, kysykää eivätkö eläkeläisen verot ja maksut ja vapaaehtoistyö kuntalaisten hyväksi kunnalle kelpaa?

SDP on viimeaikoina erityisesti korostanut olevansa työn puolue. Kyllä kai tarkoittaa että myös tehty elämäntyö, eikä vaan kesken oleva, arvostetaan puolueessa. Päättäjien olisi hyvä oivaltaa että me ikäihmiset olemme voimavara, emme ole ylimääräinen kustannuserä.

Sekin asia on suututtanut, että pääministeri Katainen erässä haastattelussaan selitti, että kunta ei ole mitään muuta kuin palvelun kehittäjä. Hänen mielestä se on jonkinlainen hallintorakennelma, joka ei ole kenellekään tärkeä. Se tarkoittaisi sitä, että kukaan meistä ei olisi mistään kotoisin.

 En usko sellaiseen, luulen, että suomalaisten käsitys isänmaastaan perustuu siihen, että on vahva mielikuva siitä, että on jostain kotoisin. Moni on ylpeä kotikunnastaan ja kotiseudustaan. On se tunne syntynyt vaikkapa aikoinaan Helsingissä viime sodan pommituksen aikanatai ehkä tunne on juurtunut kauniin järven tai meren rannalla aamun sarastaessa, mutta jostain ihminen on kotoisin. Ehkä Katainen ei ole mistään kotoisin, mene ja tiedä.

Kun kunnallishallinnon uudistusta pohtii niin pitää muistaa, ettei pääse lähteelle muuta kuin kulkemalla ajassa taaksepäin. Jos me menemme kunnallishallinnon lähteelle, niin se oli se, että vapaat talonpojat kokoontuivat kirkonmenojen jälkeen kirkon läheisyyteen.  Istuivat kivillä, keskustelivat ja päättivät pitäjän asioista. Tsaari hyväksyi 1865 kunnallishallinnon irtautumisen kirkosta, mutta äänioikeus määräytyi maalla manttaalin mukaan ja kaupungissa veroäyrien mukaan. Näin ollen maattomat työläiset ja naiset eivät saaneet äänestää olenkaan.

Sitten kun työväenliike nousi, ja Sosialidemokraatit kokoontuivat Forssaan 1903, he katsoivat , että jokaiselle ihmiselle, myös naisille, kuuluu äänioikeus ja oikeus päättää kunnallisista asioista. Silloin luotiin pohjoismaisen kansanvallan kivijalka, eli kunnallishallinto joka perustuu siihen, että kaikilla on sama äänioikeus ja jolla on valtioon nähden vahva itsehallinto. Olennaisinta kunnallisessa itsehallinnon luomisessa oli sosiaalidemokraattien kannalta kansalaisten vaikutusvalta. Sekin on rehellistä todeta, että sen loivat kaksi kansanliikettä talonpoikaisliike ja työväenliike vaikka manttaalidemokratian poistamisesta kyllä kiisteltiin. Suomalainen oikeisto taas ei ole koskaan arvostanut kunnallista itsehallinnon ydintä, kansalaisten mahdollisuutta vaikuttaa kunnan asioihin ja kunnan toimintaa ihmisten tarvitsemien palvelujen järjestämisessä.

Heidän bisnes on bisnes, se on heille tärkeintä.

Kun siis ajetaan rationaalista ja uutta kunnallista jaotusta, niin pitää  aina muistaa tämä kansanvallan merkitys. Sen ohella sekin miten palvelut järjestetään ja rahoitetaan, pitää olla pohdinnassa mukana. Se on selvä, että kunnallishallintoa voi kehittää ja kunnallista rahoitusta uudistaa, mutta ei pidä koskaan unohtaa mistä lähteestä se lähti ja kuinka vaikuttava työväenliikkeen ja vapaan talonpojan panos siinä on ollut ja kuka taas oli kansanvallan synkkä vastustaja silloin ja on vieläkin.

Olin tässä talossa ensimmäisen kerran Suomen Vanhojen Toverien kokouksessa muistaakseni vuonna 2002 puhumassa, olin silloin vielä Euroopassa töissä Kysyin Väinö Vilponiemeltä, että mikä liike tämä oikein on, kun en ollut siitä kuullut ja että miksi se ei ole muodollisesti järjestäytynyt yhdistyslain mukaisesti. Väinö sanoi, pilke silmäkulmassa, ettei me viitsitä yhdistykseksi järjestäytyä, koska silloin meiltä vaaditaan aina vaalityön tekemistä.

Omasta puolestani pidän hyvin tärkeänä, että me teemme vaalitöitä Paavo Lipposen presidenttiehdokkuuden eteen, senkin vuoksi että hän sattuu olemaan paras ehdokas, juuri nyt kun Euroopassa näyttää nousevan vaikeuksia eteemme. Paavo on tietysti myös yksi meistä.

Samoin pidän hyvin tärkeänä että tuemme puheenjohtajamme Jutta Urpilaista, joka minusta on pärjännyt puheenjohtajana erittäin hyvin ja on tällä hetkellä valtionvarainministerinä hyvin vaikeassa taloustilanteessa. Olen aina pitänyt Jutasta, kun hän muistuttaa isoäitiäni, Pohjanmaalta hänkin, että hänelläkin on kanttia ja selkärankaa ja puhui selkeäsi ja suoraan

Näen Vanhojen Toverien tehtävän sillä tavalla, että me keskustelemme asioista. Välillä me tarjoamme sitä viisauttamme myös nuoremmille tovereille, mutta mieluummin siten, että me tuemme heitä, emmekä aiheuta heille uusia ongelmia.

Pyydän kiittää teitä siitä, että minulla on ollut tilaisuus puhua teille ja toivon, että tämä yhdistys nyt vahvistettuna toisella sukupuolella todella kulkisi suuria voittoja kohti.

Kiitoksia teille upeasta työstänne!.