Jäsenkokous 7.5.2019 - Pentti Väänänen: Valtiomies Kalevi Sorsa

Pentti Väänänen kertoi Kalevi Sorsasta valtiomiehenä ja kansainvälisen politiikan johtohahmona Pääkaupungin Wanhojen Toverien kokouksessa 7 toukokuuta 2019.

Pentti Väänänen Pääkaupungin Wanhojen Toverien kokouksessa:

Kalevi Sorsa valtiomiehenä kansainvälisen politiikan kentillä

 

Sosialistisen Internationaalin entinen pääsihteeri, Pääkaupungin Wanhojen Toverien jäsen Pentti Väänänen tarjosi uskomattoman hienon tietopaketin Kalevi Sorsasta kerhon tiistaisessa (7 toukokuuta) kokouksessa täällä Helsingissä.

Pentti Väänänen keskittyi Sorsan valtiomiesuraan etenkin kansainvälisen politiikan kentillä. Tässä työssä Väänänen oli keskeisellä tavalla itse mukana, SDP:n kansainvälisten asiain sihteerinä 1976-83, pääministeri Sorsan ulkopoliittisena erityisavustajana valtioneuvoston kansliassa 1982-83, Sosialistisen Internationaalin pääsihteerinä Lontoossa 1983-89.

Haluamme nyt jakaa jäsenillemme ja muillekin tämän hienon luennon kokonaisuudessaan. Kuten kirjoittaja itse lopuksi sanoo: Kalevi Sorsa oli merkittävä suomalainen valtiomies.

Kiitos Pentti Väänäselle siitä että hän on tehnyt tämän mahdolliseksi. JF

---

Pentti Väänänen
Alustus Wanhat Toverit tilaisuudessa Helsingissä 7.5.2019

KALEVI SORSA VALTIOMIEHENÄ

Kalevi Sorsan pitkää ja poikkeuksellista valtiomiesuraa voi katsoa monesta eri näkökulmasta. Tässä alustuksessa sitä katsotaan ensisijaisesti kansainvälisen politiikan näkökulmasta. Näin siksi, että se on näkökulma, jonka parhaiten tunnen toimittuani puoluetoimistossa SDP:n kansainvälisten asiain sihteerinä 1976-83, pääministeri Sorsan ulkopoliittisena erityisavustajana valtioneuvoston kansliassa 1982-83, Sosialistisen Internationaalin pääsihteerinä Lontoossa 1983-89.

Alkuun kuitenkin pari sanaa Kalevin muista ansioista, jotka nostavat hänet merkittävälle paikalle Suomen historiassa. Hän on Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Pääministerinä hän toimi neljässä hallituksessa. Aikaa kertyi 3653 päivää, siis kymmenisen vuotta. Kalevilla oli keskeinen rooli suomalaisen konsensuspolitiikan rakentajana. Tästä merkittävin näyttö on hänen ideoimansa ja hänen johdollaan toteutettu Korpilampi-seminaari. Wikipedian mukaan ”myyttiseen maineeseen nousseessa kokouksessa synnytettiin poliittinen konsensus Suomen tulevasta talouspolitiikasta”. Kyse oli uudenlaisen poliittisen kulttuurin kehittämisestä. Kalevi halusi rakentaa Suomea yhteisyöllä, neuvotellen ja sopien. Konsensuspolitiikka merkitsi asenteiden muutosta myös SDP:ssä. Se merkitsi luopumista perinteisestä luokkataisteluajattelusta ja markkinatalouden realiteettien tunnustamista. Tai ehkä pikemminkin kyseessä oli puolueessa jo tapahtuneiden asennemuutosten tunnustamisesta ja tiedostamisesta. Jossakin yhteydessä Kalevi on kutsunut Korpilampi-seminaaria SDP:n ”Bad Korpilammeksi”. Tämä oli viittaus Bad Godesbergin puoluekokoukseen, missä Saksan SPD vuonna 1959 oli luopunut vanhoista luokkataisteluasenteistaan.

Viimeiset neljä vuotta Kokoomus ja Sipilän Kepu yhdessä EK:n kanssa ovat olleet romuttamassa konsensuspolitiikkaa ja sen tärkeätä osaa, kolmikantaa. Ne ovat tekemässä paluuta menneisyyteen. Tänään innokkaimmat luokkataistelijat löytyvät oikeistosta.

Kalevi oli SDP:n johdossa 1969-87, ensin puoluesihteerinä ja vuodesta 1975 alkaen puheenjohtajana. Tästä kertyy kaikkiaan 18 vuotta. Tänä aikana SDP voi hyvin. Puolue oli hallituksessa melkein koko ajan, yleensä pääministeripuolueena. Vuodesta 1982 alkaen SDP oli sekä presidentti- että pääministeripuolue. SDP, puoluetoimikunta ja puoluetoimisto sekä muu puolueorganisaatio, oli Suomalaisen politiikan keskiössä. Täällä taitaa olla paikalla useampikin wanha toveri, joilla työryhmien jäsenenä taikka muussa roolissa on asiasta omakohtaisia kokemuksia.

Ulkopolitiikka ja kansainväliset asiat oli Kaleville rakas, ehkä rakkain, politiikan alue. Hän toimi ulkoministerinä kolmeen kertaan. Pääministerinäkin hän osallistui ulkopolitiikan hoitoon, joskus jopa ulkoministeriä ärsyttävässä määrin. Tuolloin Suomessa elettiin vanhan hallitusmuodon aikaa. Vuoteen 1981 saakka elettiin myös Kekkosen aikaa. Maan ulkopolitiikkaa johti Tasavallan Presidentti. Tätä tosiasiaa SDP ja Kalevi eivät koskaan haastaneet. SDP tuki presidenttiä, Kekkosta, ja vuoden 1982 jälkeen, tietysti, Koivistoa.

SDP:llä oli kuitenkin jotakin, mikä teki siitä muihin puolueisiin nähden ylivoimaisen. Meillä oli laajat ja elävät puolueen omat kansainväliset suhteet. Niiden perusta oli Sosialistinen Internationaali. SI:n puitteissa tärkeitä olivat myös pohjoismaiset puoluesuhteet. SI ja pohjoismaiset puoluekontaktit antoivat ainutlaatuisen verkoston. Tässä verkostossa Kalevi oli aktiivinen toimija. SDP:n suhteista NKP:hen on puhuttu paljon. SDP:n kansainväliset suhteet painottuivat kuitenkin vahvasti länteen, kansainväliseen sosialidemokratiaan. Olimme sen kiinteä osa.

SI oli Kalevin aikana merkittävä kansainvälinen järjestö. Tämä johtui useammasta syystä. Ensinnäkin, tuolloin sosialidemokratia oli Läntisen Euroopan johtava poliittinen liike. Se tuntui vahvistuvan myös muualla, varsinkin demokratisoituvassa Latinalaisessa Amerikassa. Me olimme hallituspuolueita, usein pääministeripuolueita, suurimmassa osassa läntistä Eurooppaa. Toiseksi, sosialidemokraateilla oli yhteistyön perinne ja sitä harjoittava organisaatio, SI. Internationalismi oli osa ideologiaamme. Puoluejohtajat tapasivat säännöllisesti. SI:n kokouksiin osallistui lukuisia merkittäviä persoonallisuuksia, kuten Willy Brandt, Olof Palme, Bruno Kreisky, Francois Mitterrand, Felipe Gonzalez, Mario Soares, jne. Tähän joukkoon kuului myös Kalevi Sorsa. Kolmanneksi, tuolloin ei vielä ollut Euroopan Unionia. SI puhui usein Euroopan nimissä. Neljänneksi, kylmä sota antoi SI:lle roolia. Olimme osa länttä. Suuri osa eurooppalaisista puolueista tuli maista, jotka olivat EEC:n ja Naton jäseniä. Mutta samalla, varsinkin Willy Brandtin aloittaman liennytyspolitiikan jälkeen, meillä oli halu ja kyky käydä dialogia idänkin suuntaan. SI oli keskeinen liennytystä edistävä voima. Tässä asiassa SDP ja Kalevi Sorsa olivat erityisasemassa.

Kaksi esimerkkiä siitä, miten SI:n verkosto toimi. 1980-luvun alkupuolella Espanjan ulkoministeri oli jossakin puhunut ”suomettumisesta” mielestämme loukkaavalla tavalla. Kalevi lähetti henkilökohtaisen kirjeen ystävälleen Felipe Gonzalezille. Felipen vastaus saapui muutamassa päivässä. Hän pahoitteli tapahtunutta ja totesi, että tämmöinen ei toistu. Ei toistunut. Vuonna 1982 SDP:n valtuuskunta vieraili Neuvostoliitossa. Tapasimme Juri Andropovin. Leonid Brezhnev oli vielä muodollisesti maan johdossa. Tapaaminen Andropovin kanssa osoitti, että Moskovassa valta oli vaihtumassa ja muutoksia oli tulossa. Vierailun jälkeen luonnostelin asiasta raportin, jonka Kalevi jakoi valitsemilleen SI:n puoluejohtajille. Luottamuksellinen tieto kulki.

SDP solmi suhteet NKP:hen 1968. Puolue oli kaksi vuotta aiemmin suuren vaalivoiton seurauksena noussut paikalleen maan johtavaksi puolueeksi. Tämä teki meistä itänaapurissa entistä mielenkiintoisemman. Rafael Paasio oli aiemmin käynyt Moskovassa pääministerivierailulla. Tällöin isännät olivat ehdottaneet hänelle tapaamista NKP:n johdon kanssa. Paasio kieltäytyi vedoten siihen, että hän ei halunnut sekoittaa pääministerin ja puoluejohtajan roolejaan. Tästä kieltäytymisestä Rafu sai osakseen arvostelua. Muistan itse SONK:in puheenjohtajana kuuluneeni arvostelijoihin. Jälkeenpäin olen muuttanut mieltäni. Rafu oli oikeassa. Suhteet solmittiin SDP:n valitsemassa aikataulussa. Hän haluasi myös turvata sen, että asia ymmärrettiin SI:n piirissä. Kun vielä samana vuonna SONK:n puheenjohtajana olin lähdössä Moskovaan, pyysin Rafulta ohjeita. Hänen ainoa ohjeensa oli: ”Muista, että meillä on myös läntiset suhteemme.”

NKP suhteissa alkuun kyse oli pääasiassa suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden tukemisesta ja täydentämisestä. SI:n aseidenriisuntatyön käynnistyessä kymmenisen vuotta myöhemmin painopiste siirtyi SI:n ja NKP:n yhteyksien sekä globaalien turvallisuuskysymysten suuntaan. SDP:n NKP suhteet tulivat laajempaan käyttöön.

NKP oli erityisen kiinnostunut suhteista SI:hin. SI:n aseidenriisuntakonferenssin yhteydessä Helsingissä huhtikuussa 1978 Boris Ponomarev esitti Leonid Brezhnevin nimissä ehdotuksen, että NKP ja SI sopisivat yhteistyöstä. Willy Brandt kutsuttiin Moskovaan asiasta neuvottelemaan. SI torjui tämän ehdotuksen. Willy Brandt kertoi asiasta Brezhneville heidän tavatessaan Bonnissa kuukautta myöhemmin. Boris Ponomarev palasi asiaan myöhemmin. Tällä kertaa SI ei lainkaan reagoinut tähän ehdotukseen. Halusimme harjoittaa yhteistyötä yksittäisissä asioissa, kuten rauhaan ja aseidenriisuntaan liittyvissä kysymyksissä. Tämä tarkoitti Kalevi Sorsan johtaman SI:n aseidenriisuntaryhmän työtä. Sopimukseen perustuva järjestöllinen yhteistyö ei ollut mahdollista.

Sen jälkeen kun Willy Brandt oli valittu SI:n presidentiksi syksyllä 1976, oli selvää, että järjestö aktivoituisi. Kiitos- ja ohjelmapuheessaan valintansa jälkeen Brandt totesi mm, että hän toivoi joidenkin varapresidenttiensä ottavan vastuuta joillakin SI:n toiminta-alueilla. Me SDP:ssä halusimme olla erityisesti mukana edistämässä Brandtin Länsi-Saksan liittokanslerina aloittamaa liennytyspolitiikkaa ja kilpavarustelun rajoittamista, aseidenriisuntaa. Katsoimme, että siihen meillä oli edellytyksiä. Meillä oli myös tarjolla SI:n varapresidentti, Kalevi Sorsa, tätä työtä johtamaan.

Genevessä Brandtin valinnan jälkeisenä aamuna SDP:n valtuuskunta, Kalevi, Uffe Sundquist, Paavo Lipponen ja minä, söimme aamiaista Brandtin hotellihuoneistossa. Tässä keskustelussa ei vielä pöydällä aamiaisen lisänä ollut konkreettisia ehdotuksia. Siitä kuitenkin oltiin yhtä mieltä, että ”jottain tarttis tehrä”. Aamiaisen päätteeksi Kalevi kutsui Brandtin vierailulle Suomeen. Tämän aamiaisen jälkeen asiassa edettiin läheisessä yhteistyössä Brandtin ja Kalevin, sekä SPD:n ja SDP:n, välillä.

Willy Brandt saapui Helsinkiin heinäkuussa 1977. Kävimme myös lounaalla Turun linnassa, kävelyllä idyllisessä Naantalissa sekä kalastamassa Turun saaristossa. Kun Nesteen huvilan tiloissa kävimme keskusteluja, mukana seuranneet Suopon turvamiehet kiinnittivät huomiota lähellä liikkuneeseen veneeseen. Se näytti oleva kalastuspuuhissa. Suopon ammattilaisten mielestä veneestä sojottavat onkivavat näyttivät pikemminkin antenneilta. Kukahan siellä mahtoi kalastella ja mitä? Neuvottelujen jälkeen mekin kalastelimme, ilman antenneja. Brandt veti ylös pulskan hauen, joka ylösnostamisensa ja lehdistökonferenssin välisenä päivänä ehti huomattavasti kasvaa. Tämä hauki päätyi meidän pakastimeemme. Syksyllä Outi valmisti vonkaleesta sunnuntailounaaksi maukasta uunikalaa.

Brandtin kanssa sovittiin siitä, että SDP seuraavana keväänä isännöisi Helsingissä SI:n aseidenriisuntakonferenssin. Sinne kutsuttaisiin vieraiksi myös Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain edustajat. Konferenssissa etsittäisiin yhteistä SI:n linjaa idän ja lännen välisten dialogin kehittämiseksi sekä aseidenriisunnan edistämiseksi. Merkittävää oli nimenomaan suurvaltojen läsnäolo. NKP tuli mielellään. Yhdysvaltain edustajan saameseksi jouduttiin tekemään työtä. Tässä Helsingin silloinen Yhdysvaltain suurlähettiläs Rozanne Ridgway oli suureksi avuksi. Konferenssin yhteydessä esitimme ajatuksen SI:n aseidenriisuntaryhmän perustamisesta. Päätös asiasta tehtiin SI:n byroon kokouksessa Dakarissa kesäkuussa 1978. Sitä ennen kävin kiertomatkalla Euroopassa lobbaamassa työryhmän perustamista ja Kalevia sen puheenjohtajaksi.

Dakarissa työryhmä perustettiin yksimielisesti. Niin ikään yksimielisesti sen puheenjohtajaksi valittiin Kalevi Sorsa ja sihteeriksi Itävallan Walter Hacker. Brandt sanoi pitävänsä hyvänä sitä, että ryhmän johto tuli puolueettomista maista. Ryhmää kutsuttiin ensin alkuun SI:n aseidenriisuntatyöryhmäksi. Myöhemmin se otti nimekseen SI Disarmament Advisory Council, lyhyesti SIDAC.

Työryhmä päätti valmistella SI:lle aseidenriisuntaohjelman. Ennen ohjelman hyväksymistä siitä haluttiin käydä keskusteluja kahden johtavan suurvallan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain kanssa. Lisäksi haluttiin keskustella YK:n ja sitoutumattomien maiden liikkeen kanssa. Ryhmä valmisteli ensin ohjelmaluonnoksen. Luonnos esitettiin edellä mainituille keskustelukumppaneille. Näin luonnos toimi agendana niiden kanssaan käydyissä keskusteluissa. Keskusteluissa kuullut mielipiteet sitten arvioitiin ryhmässä ja lopullinen versio esitettiin SI:n päättäville elimille.

Ryhmän sisällä oli hyvä henki. Ainoa kriisi koettiin Puolan 1981 sotilaskaappauksen jälkeen. Eräät SI:n jäsenpuolueet vaativat yhteyksien katkaisemista Moskovaan. Erimielisyyksiä synti myös Ranskan suorittamista ydinkokeista. Näistä ongelmista selvittiin, pitkälti Kalevin kontaktien ja diplomaattisten taitojen avulla. Kalevilla oli erinomainen kyky johtaa ryhmää. Hän jaksoi kuunnella ja sovitella. Hän jaksoi myös perehtyä aseidenriisunnan teknisiin kysymyksiin ja sopimuksiin. Näissä asioissa hänellä oli käytettävissään erinomaisia asiantuntijoita. Aktiivisimpia heistä olivat Tasavallan Presidentin ulkopoliittinen erityisavustaja Jaakko Kalela sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Kari Möttölä. Myös professori ja juristi Allan Rosas oli suureksi avuksi. Muitakin oli. Tämä joukko tuotti laatutekstiä, jota kyllä kehtasi esitellä. Oma tehtäväni oli hallinnoida työtä ja pitää yhteyttä ryhmän jäseniin. Tultuani valituksi SI:n pääsihteeriksi nämä tehtävät siirtyivät Lauri Kankaalle. Siirtymiseni Lontooseen merkitsi myös sitä, että SIDAC oli pääsihteerin agendan yläpäässä. Siellä erityisesti keskityin suhteiden hoitamiseen Yhdysvaltain suuntaan. Tärkeitä henkilöitä olivat myös Riitta Korhonen ja Anneli Koivisto puoluetoimistossa.

Keskustelut edellä mainittujen neljän osapuolen kanssa olivat kukin oma tarinansa. Niitä helpotti se, että suuren osan ryhmän toiminnan ajasta Kalevi oli pääministeri. Se status avasi ovia.

Sitoutumattomien maiden liike ei näissä asioissa ollut mitenkään merkittävä. Liike oli lähinnä kolmatta maailmaa edustava löyhä liittymä ilman yhtenäistä linjaa. Näitä keskusteluja käytiin vain pariin kertaan ja niistä ei jäänyt käteen mitään erityisempää.

YK:lla on aina oma painoarvonsa siitä huolimatta, että se ei näissä kysymyksissä ole keskeinen toimija. YK:n pääsihteeri otti SI:n edustajat vastaan aina meidän sitä pyytäessämme. Tämä johtui osittain siitä, että YK:lla oli tarve korostaa omaa rooliaan sekä vakuuttaa meidät ja muut omasta tärkeydestään.

Ainoat todella tärkeät osapuolet olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Niiden suhtautuminen SI:hin poikkesi toisistaan.

NKP oli erityisen innokas yhteyksien solmimisessa. Se olisi halunnut mennä hyvinkin pitkälle. Se halusi SI:n kanssa sopimukseen perustuvaa yhteistyötä ja viimekädessä jonkinlaista yhteistä rintamaa. Sellainen ei ollut mahdollista. Suurin osa SI:n eurooppalaisista puolueista istui NATO-maan hallituksessa. SI:n oli kohdeltava Neuvostoliittoa ja Yhdysvaltoja yhteneväisellä tavalla. Sitä tietysti pidimme hyvänä, että Moskovassa meidät aina otettiin vastaan korkeimmalla poliittisella tasolla. Muutenkin yhteydet toimivat kitkattomasti.

Yhteydet Washingtoniin olivat monimutkaisemmat. Yhdysvaltain State Department ei nähnyt tarvetta seurustelle SI:n kaltaisen, vasemmistoa edustavan kummajaisen kanssa. Kun SI:n työryhmä halusi keväällä 1979 Washingtonissa päästä valkoiseen taloon ja tavata Presidentti Jimmy Carterin, ei se ensin sopimut ollenkaan. Ryhmän kanssa luvattiin keskustella jonkinlaisella virkamiestasolla. Meille ei mitenkään sopinut, että Moskovassa tapaisimme NKP:n pääsihteerin ja maan Presidentin, mutta Washingtonissa vain muutaman ulkoministeriön virkamiehen. Asiasta väännettiin kättä ja olimme häviöllä. Meidän ongelmamme oli se, että vastapuolena oli State Department. Emme päässeet sen läpi poliittiselle tasolle. Mutta sitten me löysimme keinon kävellä State Departmentin ohi. Varapresidentti Walter Mondale vieraili Norjassa. Ystävämme Thorvald Stoltenberg oli Norjan ulkoministeri. Tässä ominaisuudessa hän tapasi Mondalen. Thorvald otti tämän kanssa asiamme puheeksi. Mondale valitti sitä, että Washingtonin byrokratia ei ollut päästänyt asiaa valkoiseen taloon asti. Hän lupasi hoitaa homman. Niinpä Washingtonissa valkoisen talon ovet avautuivat ja tapasimme sekä Presidentin että Varapresidentin. Keskustelut olivat asiapitoiset.

Yhdysvaltain suhtautuminen muuttui Ronald Reagan hallinnon alussa. Vieraillessamme Washingtonissa syksyllä 1981 olimme pettyneitä saamaamme kohteluun ja vastaanoton tasoon. Keskustelut sinänsä olivat mielenkiintoisia, mutta korkea-arvoisin vastapuoli oli apulaisministeri. Onneksi tämä jäi ainoaksi pettymykseksi. Molemmat seuraavat tapaamiset olivat taas korkeimmalla tasolla. Keskustelukumppaneina olivat Varapresidentti George Bush sekä ulkoministeri George Schulz. Puhuttiin asiaa. Washingtonissa ymmärrettiin, että keskustelu SI:n kanssa oli myös heidän omassa intressissään. Nämä kontaktit ja valmistelut olivat pääosin minun vastuullani.

Kansainvälisessä politiikassa Kalevi Sorsa sukkuloi sujuvasti kaikilla tasoilla, myös maailman huipulla. Suomessa se herätti myös kateutta. Vain Kekkonen, ja sittemmin Koivisto, pystyivät samaan. SI:n ensimmäisen Moskovan vierailun johdosta Suomen lehdissä julkaistiin kuvaa, jonka keskellä hymyilivät Kalevi Sorsa ja Leonid Brezhnev. Maunu Harmo selvitti puoluetoimiston pyynnöstä sitä, miten matkaamme oli uutisoitu Suomessa. Maunu totesi, että ensimmäistä kertaa Suomen lehdistössä julkaistiin kuva Leonid Brezhnevistä suomalaisen kanssa ilman Urho Kekkosta. Sellaiseen pystyi vain Kalevi Sorsa.

Kalevi Sorsa oli merkittävä suomalainen valtiomies.