Annakati Mattila

Annakati Mattila

Annakati Mattila on Tampereen yliopistossa journalistikoulutuksensa saanut pitkän linjan toimittaja, joka ehti  ennen eläköitymistään työskennellä yli neljän vuosikymmenen ajan työväenliikkeen ja ay-liikkeen viestinnällisissä tehtävissä. Hän on hoitanut mm. politiikan toimittajan ja työmarkkinatoimittajan tehtäviä Suomen Sosialidemokraatissa, ollut toimittajana Saimaan Sanomissa Lappeenrannassa ja tiedottajana SDP:n eduskuntaryhmässä. Puuliiton jäsenlehden Särmän ja sen edeltäjän Puutyöläisen päätoimittajana ja liitontiedottajana hän työskenteli lähes 30 vuoden ajan. Hänelle läheisimpiä harrastuksia ovat teatteri, ooppera ja kirjallisuus sekä Viron kieli ja kulttuuri.

Helmikuu 2019

Kuin veljet keskenään
 

Kun Virosta tuli vuonna 2004 Euroopan Unionin jäsen, meidän jokapäiväisen elämämme piiriin alkoi ilmestyä hauskalla tavalla suomea murtavia Urveja, Anneja ja Maimuja. Heidät saattoi tavata kaupan kassakonetta naputtamassa, työpaikkaruokalan tiskillä ruokaa jakamassa tai uimahallin pukutiloja siivoamassa. Virolaiset maahanmuuttajat ovat olleet niitä pienipalkkaisia työntekijöitä, jotka arkisilla peruspalveluilla ovat huolehtineet jokapäiväisen elämämme sujumisesta. 

Virolaiset ovatkin venäläisten jälkeen toiseksi suurin maahanmuuttajaryhmä Suomessa. On arvioitu, että heitä asuu täällä vakituisesti noin 60 000. Tämän luvun päälle tulevat ”pendelöitsijät”, joiden summittaistakaan lukumäärää kukaan ei tunnu tietävän. He käyvät Suomessa töissä, mutta ovat säilyttäneet asuinpaikkansa Virossa. 

Päältä katsoen virolaiset maahanmuuttajat ovat sopeutuneet Suomeen ongelmitta. Tarton yliopiston tutkijat selvittivät viime vuoden lopulla EU:n aluekehitysrahaston tuella Viron ja Suomen välistä muuttoliikettä ja tulivat siihen tulokseen, että virolaiset ovat integroituneet hyvin suomalaiseen työelämään. Positiivista tutkimustulosta on varmasti edesauttanut maantieteellinen, kielellinen ja kulttuurillinen läheisyys Suomeen ja suomalaisiin. Samoja ugri-mugrejahan tässä ollaan!

Tämä ei kuitenkaan ole virolaisten Suomeen muuton koko kuva, sillä muilla kuin työelämän mittareille mitattuna tilanne näyttää aivan toiselta. Tutkimus osoittaa, että heimoveljeydestä huolimatta virolaiset tuntevat itsensä muukalaisiksi ja että he ovat todellisuudessa kotiutuneet Suomeen heikosti. Kielisukulaisuus ei näytä hälventävän kaipuuta kotimaahan ja omille juurille. Virolaisilla maahanmuuttajilla se ilmenee mm. asunnon ja asuinpaikan sekä elämänkumppanin valinnassa. He asuvat pääasiassa vuokralla ja esimerkiksi Helsingissä omistusasunto on vain parillakymmenellä prosentilla vakituisesti täällä asuvista. Toinen mittari on se, että muihin maahanmuuttajaryhmiin verrattuna virolaiset ovat vain harvoin valinneet elämänkumppanikseen suomalaisen.

Asunnon tai asuinpaikan valintaan vaikuttavat luonnollisesti tulot, mutta myös tulevaisuuden odotukset. Tyypillistä virolaisille maahanmuuttajille on, että Suomessa pyritään tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä. Moni on jättänyt perheensä Viroon ja Suomenlahden pohjoispuolella asuminen on toimeentulon takia ollut pakon sanelemaa. Tavallista on niin ikään haaveilla paluusta kotimaahan ja säästää rahaa tulevaisuuteen Virossa. 

Maahanmuuttotilastojen mukaan yhä useampi virolainen myös toteuttaa kotiinpaluuhaaveensa. Merkkejä virolaisten Suomeen muuttoinnon hiipumisesta on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Jo kolme vuotta sitten Suomen ja Viron välinen muuttovirta kääntyi pohjoisesta etelään ja toissa vuonna Suomesta Viroon muutti peräti puolentuhatta ihmistä enemmän kuin Virosta Suomeen. Muuttajien joukossa on monenlaista väkeä; on Suomessa työuransa lopettaneita eläkkeelle jääneitä virolaisia, mutta myös parhaassa työiässä olevia ihmisiä, joita kotimaahan vetää palkkatason paraneminen ja työkulttuurin kehittyminen entistä positiivisempaan suuntaan. Oma lukunsa ovat sitten ne suomalaiset, jotka uskovat löytävänsä itselleen vihreän oksan etelänaapurista.

On tietysti aivan luonnollista, että ihminen ikävöi kotimaahansa. Silti olisi mielenkiintoista tietää, miksi niin moni virolainen maahanmuuttaja kokee itsensä muukalaiseksi, vaikka on saattanut asua täällä jopa 10-15 vuotta. Kieliongelmat tai kulttuurierot eivät varmaankaan ole siihen syynä, vaan kyse on ihan jostain muusta. Ehkä kotiutumisen suurin este onkin se, että me suomalaiset ja veljemme virolaiset olemme liian samankaltaisia. Kummatkin haluavat puuhastella omissa porukoissaan eivätkä pidä siitä, että joku vieras ja ulkopuolinen tulee sotkemaan tuttuja ja turvallisia kuvioita. 

Elokuu 2019

Minna on aina ajankohtainen
 

Kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme kirjoitti viime joulukuussa Kaleva-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että vuoden 2018 vinkkelistä Minna Canth on 1800-luvun lopun lahjakkain ja tärkein suomenkielinen kirjailija. Sitähän Canth oli varmasti jo minun kouluaikoinani 1960-luvun alkupuolella, mutta tuon ajan suomalaisen koululaitoksen mielestä oli tärkeämpää oppia kalevalat ja runebergit ulkoa kuin tutustua hänen yhteiskuntakriittisiin teksteihinsä. Mielenkiintoista onkin, että Minna Canthin merkitys kirjailijana ja yhteiskunnallisena keskustelijana on nostettu arvoonsa vasta viime vuosina.

Minna Canth on nähty meillä ennen muuta tasa-arvon puolestapuhujana. Hänen syntymäpäivänsä 19. maaliskuuta onkin nimetty tasa-arvon päiväksi ja hän on ainoa suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivä. 

Minna taisteli koko 53 vuotta kestäneen elämänsä ajan tasa-arvon puolesta. Itsellään hänellä oli tytöksi 1800-luvun puolivälissä vallitseviin oloihin nähden poikkeuksellisen hyvät lähtökohdat. Työnjohtaja-isä antoi täyden tukensa tyttärensä kouluttautumisella ja kannusti häntä opettajan uralle. Vaikka opinnot jäivät kesken Minnan avioiduttua opettajansa Johan Ferdinand Canthin kanssa, hän ei tyytynyt kiltin perheenäidin ja lehtorinrouvan rooliin, vaan – miehensä kannustamana – kirjoitti tuolloisella kotipaikkakunnallaan Jyväskylässä ilmestyviin lehtiin naiskysymyksestä artikkeleita, jotka saivat monet aikalaiset kohottelemaan kulmakarvojaan. Kun aviomies yllättäen kuoli, Minna Canth jäi 35-vuotiaana leskeksi ja muutti lapsineen kotikaupunkiinsa Kuopioon, jossa hänen kirjailijanuransa varsinaisesti pääsi vauhtiin.

Minna Canth ei ollut pelkästään naisten oikeuksien ajaja, vaan myös köyhien puolestapuhuja Seitsemän lapsen yksinhuoltajan, kirjailevan leskirouvan tekstit ja mielipiteet olivat monelle hänen aikalaiselleen kauhistus. Canthia nimiteltiin vallankumouksen lietsojaksi, Jumalan järjestyksen horjuttajaksi ja ”inhuuden ihantelijaksi”. Useat hänen näytelmistään, novelleistaan ja lehtikirjoituksistaan käsittelevät eriarvoisuutta, yhteiskunnan vähäväkisten kohtaloita ja heidän kurjia elinolosuhteitaan. Niin Työmiehen vaimon vuonna 1885 kuin Kovan onnen lapsia –näytelmänkin ensi-ilta kolme vuotta myöhemmin saivat ”skandalöösin” vastaanototon. Kovan onnen lapsia aiheutti vuonna 1888 varsinaisen selkkauksen ja Suomalainen teatteri poisti sen heti ensi-illan jälkeen ohjelmistostaan. Päätöstä saattoi tosin nopeuttaa senaatin uhkaus lopettaa teatterin taloudellisen tukemisen, jos näytelmä palaa ohjelmistoon. Seuraavan kerran teos pääsi näyttämölle vasta vuonna 1904. Työmiehen vaimo puolestaan muistetaan useimmiten siitä, että se – näin ainakin väitetään –  vauhditti senaattia hyväksymään vuonna 1892 lainmuutoksen, joka salli vaimon hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan. Ennen lain muuttamista aviomies sai käyttää vaimonsa tienestejä ja omaisuutta, miten halusi - vaikkapa kumoamalla ne kurkustaan alas, kuten Työmiehen vaimon Risto. 

Tänä vuonna Minna Canth on ollut tavallista enemmän esillä, sillä maaliskuussa tuli kuluneeksi 175 vuotta hänen syntymästään. Monet teatterit ovat esittäneet hänen näytelmiään joko modernisoituina versioina tai alkuperäisiin käsikirjoituksiin sitoutuen. Olen itsekin katsonut tänä vuonna pari Canthin näytelmien käsikirjoituksiin pohjautuvaa esitystä ja ihaillut sitä, kuinka tuoreita ja ajankohtaisia ne ovat edelleen, vaikka niiden kirjoittamisesta on vierähtänyt aikaa reilusti yli sata vuotta. 

Moni asia on tietysti muuttunut Canthin päivien, mutta hänen vaatimuksensa oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta ovat edelleen ajankohtaisia. Suomea pidetään yhtenä maailman tasa-arvoisimmista valtioista, mutta onko se oikeasti totta vaiko vain meidän hellästi vaalimamme illuusio. Tosiasiat nimittäin kertovat toisenlaisesta Suomesta. Esimerkiksi viimeksi ilmestyneiden tilastojen mukaan naisen euro on yhä pienempi kuin miehen eli vain 84 senttiä. Meillä pitää myös jatkuvasti suurta ääntä suvaitsematon äärioikeistolainen sakki, joka haluaa riistää naisilta oikeuden päättää omasta kehostaan, ajaa naiset työmarkkinoilta kotinurkkiin, lukita homot takaisin kaappiin ja sulkea Suomen rajat. 

Eriarvoisuudessa ei oli kysymys pelkästään sukupuolten välisestä tasa-arvosta, vaan myös siitä, tarjoaako yhteiskunta kaikille kansalaisilleen yhdenvertaiset mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään.  Siihen on vielä pitkä matka, sillä pienituloisuus on päinvastoin kasvanut ja yli puoli miljoonaa ihmistä on pudonnut köyhyysrajan alapuolelle. Itse kukin voi miettiä, millaisia mahdollisuuksia pienituloisella on kouluttaa lapsensa, syödä terveellisesti, matkustella tai viettää laadukasta vapaa-aikaa.

Ehkä yllättävintä on, että toista sataa vuotta sitten eläneen naisen kipakat ja kantaaottavat tekstit jaksavat ärsyttää joitakin ihmisiä edelleen. Aluksi siteeraamani Juha Hurme on löytänyt syynkin siihen: ”Canthin tekstit ovat raikasta ja vaarallista luettavaa. Ne pakottavat omaan ajatteluun, mikä on tunnetusti tuskallista ja vaivalloista.” Se on totta. On paljon helpompaa ulvoa somen susilauman mukana kuin muodostaa näkemyksensä itsenäisen, usein ehkä pitkällisenkin pohdinnan pohjalta. Jollet usko, niin kokeile ja huomaat, että kaikesta tuskasta ja vaivasta huolimatta itsenäinen ajattelu kannattaa!

Tammikuu 2020

Voi lukija-parkaa!
 

Länsimaisten demokratioiden hallintomalli perustuu 1700-luvun puolivälissä kehitettyyn Montesquieun vallan kolmijako-oppiin.  Sen mukaan ensimmäinen valtiomahti on poliittinen päätösvalta, toinen on hallinnollinen toimeenpanovalta ja kolmas on oikeuslaitos, joka valvoo kahta edellistä mahtia ja käyttää tuomiovaltaa. Kolmijaon tavoitteena on, että kukin valtiomahti toimii itsenäisesti ja että näin estetään vallan väärinkäyttö.

Euroopassa ensimmäiset sanomalehdet ilmestyivät lähes sata vuotta ennen kuin filosofi Montesquieun kehittämä vallan kolmijako-oppi näki päivänvalon. Kun lehtien valmistus uusien ja entistä tehokkaampien painatusmenetelmien ansiosta ajan myötä halpeni, sanomalehtien lukeminen yleistyi ja vähitellen lehtien lukemisesta tuli oleellinen osa jokapäiväistä elämää. Tieto tuli kaiken kansan ulottuville ja sen seurauksena lehdistö sai entistä keskeisemmän roolin yhteiskunnassa. 

Lehdistön vaikutusvalta kasvoi ja sitä ryhdyttiin kutsumaan neljänneksi valtiomahdiksi. Lehdistöstä tuli ikään kuin vahtikoira, jonka tehtäväksi muodostui vallan väärinkäytöksiin ja yhteiskunnan epäkohtiin puuttuminen. Tämä perinteinen rooli olisi nykymediallekin ihanteellinen. Valitettavasti kuitenkin vallan vahtikoiran osa on tänään monin verroin vaikeampi kuin aiemmin. Eräissä EU-maissa koiran suu on suljettu tiukalla kuonokopalla, toisissa taas talonvahdin kiusana on sosiaalisen median rakkilauma, jonka äänekkään räksytyksen kohteeksi valikoituu usein perinteinen media ja sen toimittajat.  

Suomessa luottamus viestintävälineitä kohtaan säilyi yllättävänkin pitkään vahvana. Varsinkin vanhemmat sukupolvet olivat vankasti sitä mieltä, että jos joku asia oli präntätty lehteen, se oli taatusti totta. Tilanne on muuttunut radikaalisti viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, sillä selvitysten mukaan enää vain kymmenkunta prosenttia suomalaisista uskoo lukemiinsa uutisiin. Lukijat pitävät lehtien otsikoita kärjistettyinä, jopa harhaanjohtavina ja mielipiteiden esittämistä tosiasioina kyseenalaisena. 

Ammattijournalistit ovat saaneet sosiaalisesta mediasta vastaansa kilpailijan, joka viis veisaa faktoista tai eettisistä käyttäytymissäännöistä. Valehtelu, väärennökset, vihapuhe ja kaikenlainen ilkeily leviävät netissä kuin musta surma keskiajan Euroopassa. Ikävä kyllä näyttää pahasti siltä, että luotettava journalismi on häviämässä tämän kisan.  Kamppailussa pärjätäkseen perinteinen media yrittää sinnitellä ottamalla käyttöön samoja keinoja kuin kilpailijansa. Vetävillä otsikoilla houkutellaan lukija avaamaan nettilehtien juttuja, jotka entistä useammin perustuvat huhuihin, olettamuksiin tai pahantahtoisuuteen. Klikkijournalismilla mediatalot tahkoavat rahaa, mutta tulevat siinä sivussa tuhonneeksi oman ja ammattijournalistien uskottavuuden.    

Ei käy kateeksi nykymedian journalistejakaan. Toimittajan ammatin hohto on himmentynyt yhtä jalkaa sosiaalisen median leviämisen kanssa. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden runsas vuosi sitten teettämän tutkimuksen mukaan toimittaja nousi vasta sijalle 278 ammattien arvostusta mitattaessa. 

Tästä huolimatta itseään toimittajiksi tituleeraavia näyttää olevan liikkeellä entistä enemmän. Journalistina esiinnytään mieluusti, vaikkei takana olisi päivääkään ammatillista koulutusta tai kokemusta. Näitä omatekoisia toimittajia ei luonnollisestikaan koske sen paremmin alan itsesääntelyohjeisto kuin Julkisen sanan neuvoston päätöksetkään, vaan he voivat sananvapauden nimissä suoltaa ilmoille mitä tahansa.

Suomen Journalistiliiton myöntämä jäsenkortti on perinteisesti toiminut todistuskappaleena, jolla journalistit ovat voineet osoittaa ammatillisen asemansa. Pari viikkoa ennen joulua nettiin putkahtanut rehellisen journalismin yhdistykseksi itseään kutsuva yhteenliittymä lupaa sen sijaan myöntää pressikortin suurin piirtein kaikille, jotka vain älyävät sitä hakea. Mielenkiintoista on, että ”bloggaajat, striimaajat, toimittajat, verkkolehtien toimitukset ja ihan tavalliset somettajatkin” riveihinsä kutsuvan yhdistyksen verkko-osoite on lähes sama kuin alan ammattiliitolla ja nimi perintöä 1980-luvulla toimintansa lopettaneelta taistolaiselta toimittajayhdistykseltä. Yhdistys on niin ikään perustanut elimen, jonka se on nimennyt sananvapausneuvostoksi. Kyseessä lienee yritys heikentää vuonna 1968 perustetun ja laajasti arvostetun Julkisen sanan neuvoston merkitystä.  Mielenkiintoista on myös se, että Toimittajaliitoksi nimetyn yhdistyksen nokkamiehet Juha Korhonen ja Janus Putkonen ovat hankkineet kannuksensa MV-julkaisun ja sen uudemman version ”journalistisilla” areenoilla.

On varma, ettei huhupuheisiin, tarkistamattomiin ja nimeättömiin lähteisiin, valheisiin ja väärennöksiin perustuva kirjoittelu juuri alkaneella uudella vuosikymmenellä ainakaan vähene. Niin perinteisten viestinten kuin sosiaalisen mediankin levittämät ristiriitaiset viestit aiheuttavat sen, että lukija ei enää tiedä, mihin uskoa ja luottaa. Odotettavissa onkin, että meille tarjotaan yhä useammin ns. vaihtoehtoiseen totuuteen perustuvaa viestintää, joiden tekijöiden journalistinen ammattitaito ja –etiikka eivät kestä päivänvaloa. Voi lukija-parkaa!