Antti Vuorenrinne

Antti Vuorenrinne

Antti Vuorenrinne

 

Eläkkeellä oleva entinen Pohjolan Työn, Turun Päivälehden ja Demokraatin päätoimittaja. Toimi 1970-luvulla nuoriso- ja opiskelijaliitossa. Oli SONK:n puheenjohtaja 1979-1980. Filosofian maisteri Oulun yliopistosta (kotimainen kirjallisuus), gradun aiheena oli Työmiehen ”viimeisen toimittajan” Algot Untolan (Maiju Lassila) maailmankatsomus. Ennen journalistin uraansa oli Työväen Sivistysliiton Oulun piirisihteerinä vuosina 1981-1986. Turun Päivälehden ja Demarin fuusion jälkeen (2001) siirtyi Uutispäivä Demarin uutispäätoiittajaksi, josta  Demokraatin vastaavaksi päätoimittajaksi vuosiksi 2013-2015.

Heinäkuu 2018

Hajamietteitä kapinaviikoista

 

Muistovuoden 1918 vietto on edennyt puoliväliin. Sata vuotta sitten sisällissota oli jo ohi. Sen karmeat jälkiselvittelyt olivat vielä kesken.

Näyttää siltä, että sisällissota koskettaa meitä yhä edelleen eri tavoin siksi, että siitä on vain sata vuotta. Useimmat meistä ovat tavanneet ja tunteneet henkilöitä, jotka osallistuivat tai olivat tavalla tai toisella osallisina tapahtumiin. Minunkin isoisäni virui Hennalan vankileirillä kesästä syksyyn.

Siksi vuoden 1918 muistelu ei vieläkään ole helppoa eikä sen pidäkään olla. Suomalaisilla on vielä paljon selviteltävää.

Olen osallistunut aika moniin muistovuoden tapahtumiin, joihinkin esiintyjänä ja puhujanakin. Tunnelmissa olen havainnut sävyeroja riippuen järjestäjätahosta. Tutkijapiireissä käsitykset sisällissodan tapahtumista, niiden syistä ja seurauksista eivät kuitenkaan näytä enää aiheuttavan suuria kiistoja. Muiden kohdalla on vähän huojuntaa. Olemme enemmän tai vähemmän subjektiivisia vaikka pyrimme muuhun.

ooo

Vanhat kiistat sodan nimestäkään eivät aiheuta enää isoja väristyksiä. Sisällissota vakiintui tutkijoiden käyttöön viimeistään käänteentekevän Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksen (1993) jälkeen. Itse olen tullut näköjään niin vapaamieliseksi, että hyväksyn kaikki käytössä olleet termit, vapaussodankin. Havaitsin, että myös punakaartilaiset katsoivat olevansa vapaussotureita. Ainakin kuolinilmoituksissaan heidän kerrottiin menehtyneen vapaustaistelussa. Kavahdan vasta kun termia käytetään tahallisesti poliittisessa tarkoituksessa.

Myös kansalaissota-termi näyttää saaneen jonkunlaisen poliittisen värityksen. Kenties vieroksutaan sitä, että sotaan osallistui muidenkin maiden kansalaisia. Tosin aikalaiset molemmilla puolilla puhuivat nimenomaan kansalaissodasta. Sana lienee käännetty suoraan saksan (bürgerkrieg) tai englannin (civil war) sisällissotaa tarkoittavasta yhdyssanasta.

ooo

Pidän Seppo Hentilän tammikuussa ilmestynyttä Pitkät varjot -kirjaa eräänlaisena muistovuoden 1918 avainteoksena. Hentilä paneutuu ansiokkaasti nimenomaan sisällissodan muistamisen historiaan ja siihen, miten suomalainen yhteiskunta sodan jälkeen muovautui.

Nykyistä muistelua varjostaa se, että tapahtumista vaiettiin niin pitkään. Vaikka SDP vaati heti sodan jälkeen vankien vapauttamista ja laati listoja teloitetuista, kapina haluttiin nopeasti unohtaa. Unohtaa siksi, että puolue piti sitä virheenä, mikä se tietysti olikin.

Hentilän mukaan voimaan jäi valkoisen osapuolen vapaussotakertomus, jota ei horjuttanut edes se kansallinen eheys, jota voitiin rakentaa heti sisällissodan jälkeen ja joka kulminoitui viime sotien talvisodan henkeen.

Vasta 1950-luvun lopussa ja viimeistään vuonna 1960 Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian myötä muistelu sai toisenlaisia sävyjä. Vapaussotakertomus sai rinnalleen kertomuksen, jossa kapinaan ei noussut punaryssien rosvojoukko vaan parempaa maailmaa tavoitelleet tavalliset ihmiset. Jossa sodan syynä oli nälkä, sosiaalinen hätä ja yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Ja jossa sodan seurauksena teloitettiin tutkimatta.

ooo

Muistovuoden keskusteluissa Väinö Linnan osuutteen on tullut säröjä. Esimerkiksi keskustavaikuttaja Risto Volanen ja oikeistofilosofi Jari Ehrnrooth ovat väittäneet Linnan antaneen sisällissodasta ”vinon” kuvan. Toki fiktiivisen Pentinkulman fiktiiviset yksityiskohdat saattavat antaa aihetta kritiikkiin. Torpparit eivät olleet välttämättä punakaartin ydinjoukkoa, eivätkä papit yleensä ottaneet torppareiltaan maita pois.

Pitää kuitenkin nähdä iso kuva. Linna osoitti, miten siihenastinen historiankirjoitus oli ajastaan jäljessä. Hän haastoi vapaussotakertomuksen. Väinö Linnan nerous ei näyttäytynyt ainostaan siinä, miten hän kuvasi sisällissodan unohdettua tragediaa. Hän linjasi teoksissaan myös tulevaisuuden mahdollisuuksia, sitä hyvinvointiyhteiskuntaa, jota 1960-luvun lopulta alkaen alettiin rakentaa. Kuulun niihin, joiden mielestä Pohjantähti-trilogialla ja SDP:n vuoden 1966 vaalivoitolla on vissi yhteys.

ooo

Volasen, Ehrnroothin ja muutamien muidenkin missiona näkyy olevan todistelu siitä, että sisällissota syttyi vain siksi, että Venäjän bolshevikit yllyttivät sosialidemokraattien vallankumoukselliset Mannerin ja kumppanit kapinaan.

Tietysti tapahtumat olivat osa ensimmäisen maailmansodan kuohuntaa. Bolshevikkien ja viimeistään heidän punaisille lähettämänsä asejunan merkitys oli kenties ratkaiseva sen jälkeen kun sosialidemokraattinen puolue oli tammikuussa lopullisesti päätynyt vallankumouksellisten käsiin.

Mutta sota ei ollut vain Leninin ja Mannerin sota. Se oli myös Akseli Koskelan ja muiden tavallisten vähäväkisten sota. Ilman toista ei olisi ollut toistakaan. Pidän erikoisena, että joidenkin on tätä niin vaikea käsittää.

Väinö Linnan jälkeen kuva sodasta on tietenkin tarkentunut. Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle ja sitä seuranneet sotasurmaprojektit ovat syventäneet tietämystä sisällissodasta. Ja työ jatkuu.

Monet varsinkin sodan jälkeen tehdyt veriteot ovat yhä tutkimatta. On joukkohautoja, joissa lepäävistä vainajista ei yhäkään ole tietoa, keitä he ovat.

Sodassa ja välittömästi sen jälkeen tehtiin vakavia sotarikoksia, ihmisoikeuden räikeitä loukkauksia ja jopa etnistä puhdistusta. Monet sisällissodan sankarit, jotkut punaisetkin, olisivat joutuneet vastaamaan raskaisiin syytöksiin Haagin tuomioistuimessa, mikäli sellainen olisi silloin ollut olemassa.

Svinhufvud järjesti joulukuussa 1918 niin, ettei valkoisten sotarikollisia ryhdytty edes tutkimaan. Ja useimmat niistä punaisista, jotka pääsivät valkoisten kostolta karkuun saivat nappituomionsa myöhemmin Neuvostoliitossa Stalinin vainoissa.

ooo

Jos muistovuosi on tähän mennessä jotain opettanut, niin varmaankin sen miten vihapuhe ja kansan kahtiajako johtivat katastrofiin. Kansallinen eheys ja demokratia eivät ole arvoja, jotka joko ovat tai eivät ole. Ne on rakennettava uudestaan joka päivä. Demokratiaan kuuluu myös opposition huomioon ottaminen, ei niinkään ”bolshevistinen rauhallisuus”.

Joulukuu 2018

Vallankumousko vaiko taantumus?

 

Ajattelin jossain vaiheessa, että Suomessakin eurooppalaistyylinen blokkipolitiikka olisi poikaa. Hiiteen iänikuiset hallituskompromissit kepun tai kokoomuksen kanssa. Punamulta ja sinipuna maistuivatkin loppuaikoinaan kalanmaksaöljyltä ilman terveysvaikutuksia. Sosialidemokratian oli lähes mahdotonta erottua sotkusta. Puhumattakaan siitä, että se voittaisi vaaleja.

Kun Sipilän hallitus taapersi avokonttorivaiheessa en vielä käsittänyt, että sitähän tämä nyt on, blokkipolitiikkaa. Oikeistoblokki otti ohjelmaansa kaiken mistä olivat unelmoineet. Kansallisomaisuuden myyminen, yhteisten palvelujen laajamittainen yksityistäminen ja ay-liikkeen nöyryyttäminen muuttuivat lihaksi. Bisneksen henki leijui vetten päällä.

Olen siis alkanut epäillä blokkisysteemin mielekkyyttä. Ainakin tässä nykyisessä muodossaan se lähenee niin sanottua winner-takes-it-all -järjestelmää, jossa oppositiolle lyödään luu kurkkuun. Käsite on tutumpi demokratian kehitysmaissa, jossa oppositioon joutuminen merkitsee parhaassakin tapauksessa vankilatuomiota.

Suomessa siinä tilanteessa oltiin sata vuotta sitten. Punakaartilaisten marssissakin lauletaan, että taiston tuoksinassa ei tiedä kumpi voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus.

ooo

Abban biisinä winner-takes-it-all tuo toisaalta mieleen kehittyneemmän demokratian, Ruotsin. Syyskuun vaalien tulos naapurissa johti tilanteeseen, jossa blokkisysteemin osapuolille, porvariallianssille ja punavihreille jäi käsiin vain kaksi vaihtoehtoa. Oli joko luovuttava blokeista tai sitten hyväksyttävä natsitaustaisten ruotsidemokraattien tuki hallitsevalle blokille. Muussa tapauksessa joudutaan uusiin vaaleihin, jotka eivät ilmeisesti ratkaise mitään.

Tätä kirjoitettaessa tilanne oli vielä auki, joskin jonkinlaista blokkirajat ylittävää vaihtoehtoa etsitään demarien Stefan Löfvenin johdolla.

Äärioikeiston nousu on muuttanut blokkiasetelmia muuallakin, kuten vaikkapa Saksassa.

ooo

Nihkeämmäksi muuttunut suhteeni blokkeihin ei sulje pois punavihreää vaihtoehtoa, jos kansa sellaisen sattuisi haluamaan. Mutta sen hallituksen, kuten muidenkin tulevien, tulisi oppia nykyisen virheistä. Ei merkittävää osaa kansasta pidä sulkea päätöksenteon ulkopuolelle ainakaan sellaisissa asioissa, jotka kantavat vaalikausien yli.

Ei päästä koskaan eteenpäin, jos aina winner-takes-it-all -hallitusten vaihtuessa seuraaja purkaa edellisen päätökset.

Muutaman vuosikymmenen kokemuksen perusteella osaan jo havaita, että suuriin vaalivoittoihin sisältyy aina seuraavien vaalien tappion siemen ja katkeriin vaalitappioihin seuraavan vaalivoiton siemen.

ooo

Ajatteluani saa kernaasti kritisoida. Tämän päivän kokemuksella tuntuu tietysti utopistiselta, että sosialistisia uudistuksia voitaisiin joskus tehdä porvaripuolueiden myötävaikutuksella.

Mutta niitähän Forssan ohjelman ”lähiajan tavoitteet” olivat. Ne voitiin toteuttaa puolueiden yhteistyöllä, koska ne todettiin järkeviksi. Yritysdemokratiaa on viety eteenpäin Saksassa ja Ruotsissa koska se on ollut perusteltua työnantajankin mielestä.

Toisinpäinkin tapahtuu. Mekin olemme oppineet, että markkinataloudella on hyviäkin puolia jos toki kielteisiäkin.

Pitäisi oppia toimimaan niinkuin sivistyspuolueet toimivat sivistysvaltiossa.

Huhtikuu 2019

Kerrataan entiset virheet

 

Eduskuntavaalien tulos ei tainnut olla mikään puhemies Mao Tse-Tungin tarkoittama ”suuri harppaus” kohti sosialismia. Ehkä niin on parempi, sillä ainakin Maon harppaukset tuottivat lähinnä päinvastaisen tuloksen ja paljon kärsimyksiä kiinalaisille.

Viime viikolla (16.4.) Helsingin Sanomat kertoi, miten Suomen Keskusta toisti kuluneella vaalikaudella kymmenen vuoden takaiset virheensä. Virheet oli kirjattu vuonna 2011 Mari Kiviniemen, Annika Saarikon ja muutaman muun kepulaisen ”työkirjaan”. Silloisissa vaaleissa kepulta hävisi alta 16 paikkaa. Nyt lähti 18.

”Keskusta omaksui pääministerikaudellaan pragmaattisen asianhoitajalinjan.”

”Päätöksiä perusteltiin vaihtoehdottomuuden retoriikalla”.

”Pääministeri Matti Vanhanen vertasi mielellään itseään yrityksen toimitusjohtajaan.”

”Koetttiin, että keskusta oli markkinainnostuksessaan unohtanut oman olemuksensa köyhien ihmisten ja alueiden puolta pitävänä puolueena.”

Ja niin edespäin.

Nyt saattaa käydä niin, että SDP:stä tulee pääministeripuolue. Niinpä puoluejohdon kannattaisi näin etukäteen opiskella puolueen vanhat virheet siinä tarkoituksessa, ettei niitä toistettaisi.

Löysinkin erään kovalevyn uumenista alan klassikon, eli SDP:n vuoden 2007 vaalianalyysin. Muistion laatijoita, Antti Kalliomäen johtamaa työryhmää kutsuttiin ”totuuskomissioksi”. Tämä totuuskomission raportti tuli minulle hyvinkin tutuksi kun silloinen puoluejohto ja puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta osoitti luottamusta ja hälytti minut kesälomalta tekemään tästä tulenarasta aiheesta juttua Demariin.

Totuuskomission muistio on tuhti paketti poliittista lähihistoriaa, peräti 104 liuskaa. Siinä kiteytettiin SDP:n vaalitappion perimmäinen syy näin:

”SDP:tä on pidetty luotettavana, palkansaajien ja vähäosaisten asiaa ajavana sekä yhteiskunnan eri voimia yhteen keräävänä puolueena. Analyysin perusteella vaalitappion syy voidaan kiteyttää siten, että vaalikampanjan aikana tämä kuva hämärtyi useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksesta. SDP ei myöskään kyennyt riittävän uskottavasti kertomaan äänestäjille talous- ja työllisyyspolitiikan saavutuksista ja siten aikaansaadusta taloudellisesta perustasta, jolla hyvinvointipalveluihin oli mahdollisuus panostaa aiempaa enemmän. SDP samaistui äänestäjien silmissä valtionhoitajapuolueeksi, joka joutui kantamaan päävastuun hallituksen päätöksistä. Tämä johti uskottavuus- ja luottamusvajeeseen.”

Vähän samansuuntaista tekstiä siis kun kepun vuoden 2011 ”työkirjassakin”.

ooo

Kannattaisi oppia myöskin Juha Sipilän perusporvarihallituksen virheistä.

Pari tulee heti mieleen. Hallitus ja varsinkin kepu otti iloisesti piikkiinsä kaudelle sattuneen talouskasvun ja sitä seuranneen hyvän työllisyyskehityksen. Ihmiset kuitenkin hyvin ymmärtävät, että nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa millään hallituksella ei ole paljonkaan osaa eikä arpaa nousu- ja laskukausien vaihteluihin. Siksi kepun, sinisten ja joidenkin kokoomuslaistenkin toitottama ”panimme Suomen kuntoon” -hokema kumisi tyhjyyttään.

Tämä ei tietenkään poista kokonaan hallituksen osuutta asiaan. Talous- ja työllisyyspolitiikassa on luonnollisesti mahdollisuus paitsi mokiin, myös antaa buustia ja myötäillä muutoinkin hyvää kehitystä. Vastaavasti taantuman oloissa talouspolitiikalla on mahdollista lieventää menetyksiä.

Opetus on kuitenkin se, ettei pidä pörhistellä maailmantalouden tuottamilla onnenkantamoisilla.

Toinen opetus on, ettei pidä sortua Juha Sipilän hallituksen harjoittamaan sanelupolitiikkaan. Varsinkin vaalikausien yli ulottuvissa uudistushankkeissa on ainakin yritettävä löytää hallitus- ja oppositiorajan ylittävää eheyttä. Myönnän, että se voi olla vaikeaa ja kirpaista kun eduskunnassa on kuitenkin vankka porvarienemmistö.

ooo

Hankalasti vältettävissä oleva virhe on sisäinen tappelu. Aihetta siihen saadaan heti, jos ja kun ministerinpaikkoja on jaossa. Laskin äkkiseltään, että SDP:n uudessa eduskuntaryhmässä on yli kymmenen edustajaa, joilla on ministerikokemusta. Toki kaikilla ei välttämättä ole hinkua tehtäviin. Puoluejohtoon kuuluvilla Sanna Marinilla, Antti Lindtmanilla, Ville Skinnarilla ja Kristiina Salosella puolestaan ei ole ministerikokemusta mutta aseman ja vaalimenestyksen perusteella he ovat ilman muuta potentiaalisia ministereitä. Lisäksi eduskuntaryhmässä on runsaasti väkeä, jotka ovat joko omasta mielestään tai muutenkin ”vuorossa”.

Asiantuntemuksen perusteella ministerilistalle voisivat päätyä myös Aki Lindén (sote-asiat) ja Timo Harakka (veroasiat). 

Paineita helpottanee Jutta Urpilaisen valinta EU-komissaariksi. Kuka muuten muistaa, että Rinne lupasi Urpilaiselle ministeripaikan jo Seinäjoen puoluekokouksessa?

Myös Tuula Haatainen voi valmistautua jatkopestiin eduskunnan puhemiehistössä.

Marraskuu 2019

Journalismi kapenee

 

Nyt on sekin nähty, että merkittävä eduskunta- ja hallituspuolue lakkauttaa oman lehtensä.

Vihreiden puoluelehden Vihreän langan elämänlanka katkeaa näillä näkymin joulukuussa. Näin on puoluejohto päättänyt.

Minulle ratkaisu ei avaudu. Pidän päätöstä eriskummallisena, outona ja käsittämättömänä. Kenties asiassa on jotakin, jota ei ole julkisuuteen kerrottu. Tuleeko kertomukselle vielä jatkoa?

Ehkä vihreiden puoluejohdossa koettiin lehti liian itsenäiseksi ja siksi kiusalliseksi. Puoluelehtenä Vihreä lanka poikkesi muista ainakin siinä, etteivät sen päätoimittajat läheskään aina tunnustaneet oikeaa väriä. Eivät siis olleet puolueensa jäseniä.

Vihreiden päätöstä on paheksuttu sekä puolueen sisällä että sen ulkopuolella. Muiden muassa entiset päätoimittajat Osmo Soininvaara, Elina Grundström ja Timo Harakka ovat avautuneet sosiaalisessa mediassa.

Blogikirjoituksessaan Soininvaara toteaa olevansa tyrmistynyt. Hänen mielestään Vihreästä langasta olisi pitänyt kehittää tasokas verkkolehti.

”Vihreissä on niin paljon sosiaalista pääomaa, että lehden ympärille saisi helposti avustajajoukon tuottamaan hyvää journalistista aineistoa halvalla”, Soininvaara kirjoitti.

Vihreiden puoluejohdosta puoluesihteeri Veli Liikanen oli laitettu kommentoimaan ratkaisua. Tarkkaan ottaen hänkään ei ole puoluehallituksen jäsen. Liikasen mukaan puolueen lehti ei tavoita vihreiden laajenevaa kannattajakuntaa. Levikki on siihen liian pieni. Puolue ei saa Liikasen mukaan rahoilleen vastinetta.

Näin varmaan onkin jos ajatellaan, että lehti on osa puolueen viestintää. Mutta tässä ajattelussa ei oteta huomioon sitä, että lehti on myös journalistinen tuote, jolla on oma arvonsa.

Vihreän langan päätoimittaja Riikka Suominen muotoili kolumnissaan tämän näin:

”Viestinnän ja journalismin välillä onkin oleellinen ero. Vihreä Lanka lähtee lukijoiden oikeudesta tietää. Journalismin asiakas ovat lukijat. Viestinnän asiakas on lähettäjä. Niinpä ne tahot, joilla on rahaa, saavat sanomansa entistä paremmin julki. Lukijat saavat kuulla niiden viestejä.”

Timo Harakka puolestaan viittasi puoluelehden kaksoisrooliin. ”On oltava sisällä, tunnettava aiheet ja ihmiset. Mutta on välttämättä myös asetuttava ulkopuolelle, otettava välimatkaa varsinaiseen valtaan ja vastuuseen. Niin riippumattomaksi kuin mahdollista, niin sidonnaiseksi kuin on välttämätöntä.”

ooo

Vaikka Vihreä lanka on puolueiden äänenkannattajista nuorimpia, sen syntyhistoria toistaa samaa kaavaa kuin muidenkin. Se syntyi kansanliikkeen lehdeksi. Puolue perustettiin vasta sen jälkeen. Aivan samalla tavalla myös nykyisen Demokraatin edeltäjä Työmies perustettiin jo vuonna 1895, SDP vasta 1899. Työmiehen ensimmäiseen toimitukseen kuulunutta Vilho Virtaa mainittiin Suomen ensimmäiseksi sosialistiksi.

Kun sisällissodan jälkeen syksyllä 1918 Väinö Tanner, Väinö Wuolijoki, Hannes Ryömä ja J.W.Keto ryhtyivät herättämään työväenliikettä kuolleista, he perustivat ensin sanomalehden, Suomen sosialidemokraatin (näytenumero jo toukokuussa 1918). Puoluetoiminta käynnistyi vasta sen jälkeen.

Puolueiden lehdillä oli aikanaan merkitystä myös massamediana. Kun sotien jälkeen käytiin kamppailua ay-liikkeestä ja siinä sivussa Suomesta, työläisjoukkoja kehotettiin lukemaan päivittäin Demarin pakinoitsijan Muste-Maalarin eli Ano Airiston juttuja. Niissä kun kerrottiin miten asiat olivat.

Tällaista tehtävää ei puolueiden lehdillä ole pitkään aikaan ollut. Mutta yhä edelleen ne journalistisin keinoin ilmentävät liikkeen sielua ja parhaimmillaan ylläpitävät kriittisillä keskustelunavauksillaan kansanliikkeen sisäistä dynamiikkaa.

Vihreätkin ovat hyötyneet lehdestään enemmän kuin nyt havaitsevat.

ooo

Elina Grundström ja Timo Harakka viittaavat kommenteissaan vuoteen 2008, jolloin puoluelehdille myönnetty erillinen lehdistötuki yhdistettiin puoluetukeen. Grundström julkaisi uudestaan silloisen juttunsa, jossa epäili ratkaisua keinoksi kaksinkertaistaa puoluetuki. Timo Harakka totesi fb-postauksessaan, että puoluesihteerien vuoden 2008 kohtalokas virhe oli, että puoluelehti nähtiin pelkkänä viestintänä.

Mekin ymmärsimme silloisessa Demarin hallinnossa ja toimituksessa, ettei siitä päätöksestä mitään hyvää herkeä. Eikä herjennyt.

Ratkaisulla oli mielenkiintoinen tausta. Erillisen lehdistötuen viimeisinä vuosina sitä vahvasti jallitettiin lopetettavaksi kokonaan. Liikenne- ja viestintäministeriössä oltiin sitä mieltä, että lehdistötuki vääristää kilpailua ja rikkoo siten EU-sääntöjä. Uskokoon ken haluaa. Hataran muistikuvani mukaan väitteelle haettiin jonkunlainen esimerkkikin. Erään pohjoissuomalaisen pikkukaupungn valtalehti hermostui kun keskustan Suomenmaa (jonka päätoimitus on Oulussa) tuli reviirille ja jakoi ilmaiseksi lehteään ko. paikkakunnalla. Ja mikä pahinta, myi paikallisille firmoille ilmoituksia jakelunumeroonsa.

Tälläkin sitten perusteltiin ratkaisua lopettaa erillinen lehdistötuki. Jäi näkemättä olisiko EU-komissio haastanut Suomen oikeuteen lehtien välisen kilpailun vääristymisestä. Olisiko komissiolla ollut kanttia esittää, että puoluelehdet vakavasti uhkasivat käytännössä monopoliasemassa olevia alueellisia sanomalehtiä valtakunnan päälehdestä puhumattakaan?

Maaliskuu 2020

Raha ei ratkaissut - vielä

 

Amerikan demokraattien supertiistai osoitti miljardööri Mike Bloombergille, ettei rahalla saa kaikkea. Massiivisesta panostuksesta huolimatta tulos jäi vaisuksi ja Mike pani pillit pussiin. Tai ei aivan. Miken rahamassi siirtyy nyt Joe Bidenin tueksi. Ja jos sekään ei auta, niin kaipa Mike tukee Bernie Sandersiakin, jos niikseen tulee. Tosin Sanders ei varmaankaan halua Miken rahoja vaalityöhönsä.

Tosin Sandersilta ei kysytä. Kuluneen viikon tietojen mukaan Bloomberg aikoo perustaa riippumattoman kampanjaorganisaation, johon palkataan sama monisatapäinen henkilökunta, joka työskenteli Bloombergille supertiistaita varten. Kuluilla ei kuulemma ole ylärajaa. Organisaatio keskittyy niihin osavaltioihin, joissa peli marraskuussa lopullisesti ratkeaa (Wisconsin, Michigan, Pennsylvania, Arizona, Florida ja North Carolina).

Yhdysvalloissa monet asiat ilmaistaan lyhenteillä. Tämä liike on ABT (Anyone but Trump).

Kun Mike Bloomberg ilmoitti viime marraskuussa lähtevänsä kisaamaan ehdokkuudesta, hänen nettovarallisuudekseen arvioitiin 54,1 miljardia. Kun raha pakkaa kapitalismissa kertyä rahan luokse, Bloomberg kerkesi helmikuuhun mennessä tienata yli kahdeksan miljardia lisää. Washington Post -lehden New Yorkin kirjeenvaihtaja Philip Pump yritti taannoisessa jutussaan kuvitella kampanjaa, jolla Bloomberg köyhtyisi. Ei onnistunut.

Yhdenkin päivän tienesteillä Bloomberg voisi teettää ja ostaa kymmeniä miljoonia julisteita, T-paitoja, brodeerattuja lippiksiä, autojen teippauksia ja puheluita kaikkiin mahdollisiin puhelinnumeroihin Yhdysvalloissa. Eli siis kaikkea vaalityössä tarpeellista tilpehööriä.

Puhumattakaan TV-mainonnasta. Amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl -finaalin TV-lähetykseen Bloomberg osti 10 miljoonalla minuutin mainosajan. Sekään ei ollut kuin 1/11-osa hänen päivittäisestä ansiostaan.

Koronavirus voi köyhdyttää Bloombergia, ei kampanjointi.

Mike Bloomberg on 20-kertaa Donald Trumpin varakkaampi. Nämä miljardöörit kampanjoivat toisiaan vastaan menemällä niin sanotusti henkilökohtaisuuksiin. Trumpin (190cm) mielestä Bloomberg (172cm) on pätkä, ”Mini-Mike”. Bloomberg taas on viitannut Trumpin kuohkeaan fledaan ja solarium-rusketukseen.

Kaikki miljardööriehdokkaat eivät Yhdysvalloissakaan sortuneet alakoululaisten tyylilajiin. Ennen supertiistaita vetäytynyt Tom Steyer oli ehdokkaista ainoa, jonka pääteemana oli ilmastonmuutoksen vastustaminen. Siis fiksu mies. Tosin Steyerin nettovarallisuus on ”vain” 1,7 miljardia.

Nyt demokraattien ehdokaskilpa näyttää olevan kahden kauppaa. Siinä onkin pähkäilemistä. Nyky-Suomen olosuhteisiin siirrettynä demokraattinen sosialisti Bernie Sanders on ilmiselvästi vasemmistodemari. Joe Biden on varmaankin keskitien kokoomuslainen. Tähän asti valinta olisi meikäläisellekin helppo.

Mutta entä ABT? 

Siinä alkaisi savu nousta mietintämyssystä.

Kesäkuu 2020

Kiiviksi kiivin paikalle
 

Monet ovat varmaankin leikitelleet ajatuksella, mihin maahan muuttaisi, jos olisi pakko. Vaikeusaste nousee, jos Suomen lisäksi muutkin pohjoismaat pitäisi sulkea pois vaihtoehtojen joukosta.

Olen melko varma, että minusta tulisi sellaisessa tapauksessa kiwi.

Kiwi on lintu, joka ei osaa lentää. Siksi se on myös erittäin uhanalainen. Suomeksi linnun nimi on kiivi. Nämä linnut ovat jäänne Uuden-Seelannin alkuperäisestä luonnosta, josta puuttuivat kokonaan maanisäkkäät (lepakoita lukuunottamatta). Tällaiset lentokyvyttömät, kanan kokoiset mutta lähes puolikiloisia munia munivat linnut olivat helppoa ruokaa vieraslajeille, joita Uuteen-Seelantiin aikanaan rantautui. Ensimmäinen vieraslaji oli ihminen ja sen mukana tuli muitakin linnuille vaarallisia nisäkkäitä.

Nykyään uusiseelantilaiset arvostavat näitä lintujaan niin paljon, että kutsuvat itseäänkin kiiveiksi.

On mystistä miten joskus matkalla ollessa tulee tunne, että on ikään kuin kotona. En tiedä mistä se tulee. Ovatko kyseessä matkalla tavatut ihmiset, jossakin tapahtumassa koettu yhteisöllisyyden kokemus, yhteiskunnan toimivuus tai maisemat ja luontokokemukset? Vai nämä kaikki yhdessä?

Uuteen-Seelantiin on pitkä matka. Turusta ei taida yleisillä kulkuneuvoilla juuri kauemmas päästä. Mutta juuri siellä minulle tuli tällainen kotona olemisen tunne.

Uusi-Seelanti on ilmiselvästi eteläisen pallonpuoliskon pohjoismaisin maa. Toki sen kulttuurissa on tietty brittiläinen twisti. En osaa sanoa onko se etu vai rasite, ehkä molempia. Historiansa perusteella kiwit ovat linkittyneet brittien kansainyhteisöön. Joutuivat sotimaankin Britannian rinnalla - jopa Euroopassa.

Uuden-Seelannin yhteiskuntarakenteessa ja politiikassa on paljon pohjoismaisia piirteitä. Matkailijakin voi sellaisia tunnistaa. Tämä näkyy myös erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa. En tosin tiedä miksi Uusi-Seelanti tulee maiden onnellisuusrankingissa vasta kahdeksanneksi (Ruotsi on seitsemäs). Transparency internationalin korruptiolistauksessa Uusi-Seelanti on ykköspaikalla yhdessä Tanskan kanssa (Suomi on kolmas). Lehdistönvapaudessa Uusi-Seelanti on yhdeksäs (Suomi toinen).

Naisten ja vähemmistöjen asema kannattaa mainita. Naiset saivat äänioikeuden ensimmäiseksi juuri Uudessa-Seelannissa (Suomi oli kakkonen). Uuden-Seelannin alkuperäiskansaa eli maoreja arvostetaan. Heidän kielensä ja kulttuurinsa näkyy ja kuuluu katukuvassa. Maorien oikeuksien ja sosiaalisen aseman kohdalla kiweillä on silti vielä paljon parannettavaa.

Uuden-Seelannin ilmasto on miellyttävä. Kesä on kesä ja talvella voi hiihtää. Maa tuottaa erinomaisia valkoviinejä.

Oma lukunsa on Uuden-Seelannin luonto. Yhden rinkkavaelluksen ja neljän muun kansallispuistovierailun jälkeen sen monipuolisuutta voi kuvata vain yhdellä sanalla: mykistävä. Kauneuden vastapainona on luonnonvoimien rajuus. ”Welcome to our broken city”, taksinkuljettaja totesi meille matkalla lentokentältä Christchurchin kaupungin keskustaan. Vuoden 2011 maanjäristys oli auringon tarkkuudella tuhonnut kaupungin ydinkeskustan. Vielä vuosia myöhemmin näky oli paikoin aavemainen. Maanjäristykset ja tulivuorten purkaukset ovat vuosittaisia ilmiöitä.

Vuosi 2017 oli Uudessa-Seelannissa poliittisesti merkittävä muutoinkin kuin että otimme sen uuden vuoden vastaan maorien pääkaupungissa Rotoruassa kauniin järven rannalla. Lokakuussa maassa nimitettiin sen historian kuudes sosialidemokraattien johtama hallitus pääministeri Jacinda Ardernin johdolla. Edellinen demaripääministeri Helen Clark johti maata 1999-2008.

Jacinda Ardernilla on vankka nuorisoliittolaistausta. Ennen valintaansa Uuden-Seelannin parlamenttiin vuonna 2008 hän oli demarinuorten kansainvälisen liiton IUSY:n puheenjohtajana Lontoossa.

Jacinda Ardernista tuli pääministeri 37-vuotiaana johtamansa Työväenpuolueen vaalivoiton jälkeen. Labour ei kuitenkaan ole maan suurin puolue. Enemmistöhallitus on Työväenpuolueen, keskustalais-populistisen New Zealand First -puolueen ja vihreiden muodostama koalitiohallitus. Oppositiossa on edellinen valtapuolue, keskusta-oikeistolainen National Party.

Ardernin demarihallitus lupasi parantaa erityisesti lapsiperheiden asemaa ja puolittaa lapsiköyhyyden. Vanhempainvapaita on lisätty ja vähimmäispalkkoja korotettu. Myös asuntotilannetta luvattiin parantaa. Edellisen hallituksen veroalennukset peruutettiin. Nuoren pääministerin suosio kasvoi, kun hän vuonna 2018 jäi kuuden viikon äitiyslomalle.

Toinen kannatuspiikki toteutui vuoden 2019 Christchurchin moskeijassa tapahtuneen terroristihyökkäyksen jälkeen, kun Ardernin hallitus päätti kiristää maan löysiä aselakeja. Kiwit toivat kiltisti pyssynsä poliisiasemille.

Jacinda Ardern osaa puhutella kansalaisiaan varsinkin sosiaalisessa mediassa. Hän tekee itsestään helposti lähestyttävän vaikutelman. Häneen on helppo samaistua. Juuri Jacinda Ardern oli mielessäni kun viime syksynä päätin kannattaa Sanna Marinia SDP:n sisäisessä pääministerikisassa.

Kun mietin aihetta tähän juttuun, ajattelin, ettei viisauttani ajankohtaiseen koronavirustilanteeseen varmaankaan kukaan kaipaa. Kävi kalpaten. Tätä kirjoittaessani (maanantaina 8.6.) Uuden-Seelannin Työväenpuolue tviittasi Jacinda Ardernin viestin: kaikki Uuden-Seelannin koronarajoitukset poistuvat, koska maassa ei ole yhtään aktiivista koronatapausta. Hän kiitti ”viiden miljoonan joukkuettaan” yhteisestä ponnistuksesta: ”Työ ei ole tehty mutta tämä on kiistatta merkittävä virstanpylväs”.

Tuoreimpien galluppien mukaan Jacinda Ardernin Työväenpuolue saisi 55 prosentin kannatuksen, jos vaalit pidettäisiin nyt. Ardernia seuraavaksi pääministeriksi kannattaa 65 prosenttia kiweistä.

Vaalit ovat syyskuussa.