Assi Liikanen

Assi Liikanen

Assi Liikanen

Assi Liikanen on työskennellyt sosiaali- ja terveysalalla vuodesta 1974. Ensin Mikkelin sosiaalitoimessa, sitten Mikkelin Lääninhallituksessa ja myöhemmin Stakesissa (nyk. THL) sekä Helsingin kaupungin vanhustenhuollossa. Brysselin vuosien jälkeen hän toimi Suomen Mielenterveysseuran Terveyttä kulttuurista - verkoston vetäjänä. Siitä syntyi vuosien mittaan myös väitöskirja, aiheena taiteen merkityksellisyys ihmisen terveydelle ja hyvinvoinnille. Ennen eläkkeelle jäämistä Assi teki tutkimusta kulttuurin vaikutuksesta sosiaali- ja terveydenhuolloin hoitoyksikössä Suomen Kulttuurirahastolle. Nykyisin hän toteuttaa väitöskirjansa oppeja käytäntöön, maalaamalla akvarelleja!

Joulukuu 2020

Taiten vanhentua

Pian on joululaulujen aika!  Kirkko on perunut perinteiset Kauneimmat joululaulut-tilaisuudet koronan takia, mutta ainahan niitä voi laulaa ja soittaa kotioloissa. Joululaulut virittävät iloisiin tai kaihoisiin tunnelmiin. Muistuu mieliin lapsuuden joulut, omat vanhemmat, sisarukset ja isovanhemmatkin. Mitä kaikkea jouluun kuuluikaan, tortut, laatikot, kinkut, suursiivoukset ja lahjatouhotukset, joskus stressaamiseen asti! Taitavat kuulua edelleenkin. Joillekin joulunaika voi tuoda myös vähemmän myönteisiä muistoja. Lapsuuden joulujen salaperäisyys säilyy!

Musiikilla on todistetusti kyky säilyttää yhteys muistoihin ja tunteisiin. Neurologian professori Teppo Särkämön mukaan meillä on kaksi muistijärjestelmää, on asia- ja tapahtumamuisti sekä tiedostamattoman alueella taitomuistijärjestelmä. Sieltä kumpuaa musiikin hahmottaminen, kerran opitut taidot ja tuttuuden tunteet. Oma mielimusiikki auttaa aivojen virkeyttä muistin heiketessä. Monissa tutkimuksissa on pystytty osoittamaan musiikin myönteisistä vaikutuksia muistisairaudesta kärsivälle. Sairaalamuusikko Anna Brummer laulaa saattohoidossa oleville heidän toiveidensa mukaan, vaikka kehtolaulun. 

Taiteen ja kulttuurin myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin on tutkittu kotimaassa ja kansainvälisesti. Toinen neurologian tohtori Markku T. Hyyppä on tutkimuksiinsa vedoten kehottanut kaikkia liittymään kuoroon. Kuorossa ollaan tasa-arvoisesti laulamassa ilman titteleitä, harjoitellaan säännöllisesti, esiinnytään ja vietetään mukavaa sosiaalista yhdessäoloa, kuulutaan ryhmään. 

Sama pätee kulttuurin parissa harrastamiseen yleensäkin. Tärkeää on löytää omalta tuntuva harrastus, piirtäminen, maalaaminen, tanssiminen, kirjapiiri tai luonnossa liikkuminen. Koskaan ei ole liian myöhäistä toteuttaa itseään ja unelmaansa!

Olen harrastanut kuvataiteita kouluajoista saakka, maalannut öljyllä, tehnyt grafiikkaa, kokeillut kuvanveistoa! Sitten hurahdin akvarelleihin. Kauan harkittuani vihdoin tänä syksynä päätin ottaa riskin. Toteutin pitkäaikaisen unelmani, oman taidenäyttelyn, jolle keksin nimen Taiten vanhentua! 70 vuotta antoi siihen luvan!

Hyvää Joulujen aikaa toivotellen, Assi Liikanen 

Huhtikuu 2021

Punaisen sydämen talo 

Vanhetessa haluamme sinnitellä kotona mahdollisimman kauan! Tämä on vanhuspolitiikkaamme ydintä ja lakikin sen sanoo. Kotia voidaan korjata tarpeita vastaavaksi. Kotipalvelua ja kotisairaanhoitoa on saatavilla. Omaishoitajille maksetaan ja vapaapäivät taataan. Palveluasumisen erilaisia ratkaisuja löytyy joka kunnasta. 

Vanhuspalvelulakiin on kirjattu monimuotoiset ja tarpeenmukaiset palvelut ikääntyville. Niiden toteutuminen on kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen armoilla. Useissa kunnissa vanhusten palvelujen saatavuus on nostettu prioriteeteissa korkealle. Vastaan tulevat raha, työvoiman saatavuus ja laatutekijät. 

Vanhetessa tai sairastuessa tulee useimmiten raja, ettei enää pysty hoitamaan itseään ja kotiaan, vaikka kuinka haluaisi. Usein omaishoitajakin venyy liian pitkälle oman terveytensä kustannuksella. Silloin on hyvä pyytää hoidon arviointia ja tilanteen selvittämistä.

Puhunkin mielelläni palvelutalojen puolesta. Olen mukana Helsingin Käpylässä sijaitsevan Käpyrinteen palvelutalon luottamustoimessa. Käpyrinteen yhdistyksen perustivat 80 vuotta sitten vahvat sosialidemokraattiset naiset kuten Anni Huotari, Martta Salmela-Järvinen ja Ida Aalle-Teljo. Käpyrinteen vanhainkoti, nykyisin palvelutalo valmistui olympiavuonna 1952. Sinne asutettiin amerikkalaiset ja ranskalaiset urheilujoukkueen johtajat ja valmentajat. Vasta Olympialaisten jälkeen pääsivät vanhainkotiin asukkaat, joista monet olivat köyhimmistä köyhimpiä pula-ajan Suomessa.

Yhdistysten perustamat palvelutalot ovat tänään kovassa puristuksessa kansainvälisten palvelujättien vallatessa vanhusmarkkinoita. Kilpailu kuntien ja pian maakuntien rahoittamista palveluista ja sitoumuksista on kovaa. Yhdistys ei voi tehdä tarjousta, jonka tietää jo etukäteen merkitsevän taloudellista tappiota. Niillä ei ole omia pääomia. Palvelujätti voi erinäisin hallinnollisin ja lainasiirroin keplotella suuruuden voimalla. 

Korona-aika on tuonut lisähaasteita. THL:n ja kuntien tarkat ohjeet suojautumisesta ja vierailukielloista ovat lisänneet työtä ja asukkaiden ja omaisten ahdistusta. Vierailukielto eli palvelutalojen sulkeminen ulkopuolisilta on vaikeuttanut uusien asukkaiden saatavuutta. Jokainen vapaa huone on inhimillinen ja taloudellinen menetys. Käpyrinteessäkin sen kohtaamme. Koronaa ei onneksi ja hyvän hoidon takia ole ollut muutamasta epäilystä huolimatta.

Uusi haaste on hoitajamitoitus. Lisähenkilökunnan vaatimukset olivat sosiaalidemokraattien saavutus. Hyvä niin! Jollei kunnat (tai omaiset) satsaa vastaavasti lisää vanhustensa palveluihin, tulee taloustilanne yhdistyspohjaisissa palvelutaloissa olemaan kestämätön. Pätevien työntekijöiden saatavuus on sitten kaikkien palvelujen tuottajien yhteinen ongelma. Rakenteellisia ja laatumuutoksia tarvitaan.

Käpyrinteessä odotetaan kuitenkin iloisin mielin kesän tuloa. Asukkaat pääsevät ulos liikkumaan ja omaiset käymään ilman erillisjärjestelyjä. Uskolliset vapaaehtoiset pääsevät taas osaksi asukkaiden elämää, kulttuuritapahtumat ja pihajuhlat käynnistyvät! 

Tervetuloa vierailulle! Voikaa hyvin!

PS. Käpyrinnettä sanottiin Punaisen sydämen taloksi, koska Vanhainkodin kannatusyhdistys myi punaisia sydänmerkkejä talon ja asukkaiden hyväksi 1950-luvulla.

Lokakuu 2021

Rafael Wardi – hieno ihminen ja taiteilija 

Kävelin ruskan keskellä Töölön puistoissa. Maailman värjäsi keltainen, oranssi, okra, punainen sekä vihreän ja ruskean monet sävyt. Värikirjoa löytyi puissa ja maassa. Monenkirjavat pudonneet lehdet täplittivät puistojen vielä vihreää nurmea. 

Noista väreistä nousi mieleeni äskettäin edesmennyt taiteilija Rafael Wardi. Kävelin kuin keskellä hänen maalaustaan. Useimmat tunnistavat hänen työnsä juuri keltavoittoisista asetelmista ja maisemista. Myös Presidentti Tarja Halosen muotokuvasta. 

Kaikkein hienoimpia ja satuttavimpia ovat mielestäni herkät pastellityöt, joissa hän kuvasi vanhainkodin asukkaita ja arkisia tilanteita. Ikäihmisten uurteiset kasvot, surulliset, harvoin iloiset ilmeet ja kumaraiset hahmot herkistivät mielen. Monella Taidehallin vuonna 1999 pidetyn näyttelyn katsojalla oli kyyneleet silmissä. Tuli elävästi mieleen omat vanhemmat ja oma tulevaisuuden kuva. 

Tutustuin Rafael Wardiin väitöskirjaa valmistellessani vuonna 2000. Oli ilo haastatella häntä Terveyttä kulttuurista teemasta, jonka kimpussa vietin useita vuosia, aina vuoden 2003 väitökseen asti. 

Wardin mielestä kulttuurin sallivuus ylittää arjen rajat, koko elämä on kulttuuria. Hoitolaitoksissa kulttuuri näyttäytyy syömisessä, pukeutumisessa, hoidoissa sekä asukkaiden ja henkilökunnan kohtaamisissa. Taide puolestaan virkistää ajattelua ja aisteja. Haastattelussani hän kertoi surevansa ihmisten negatiivista suhtautumista vanhuuteen eli kauemmin eläneisiin. 

Vain harva taiteilija on saanut inspiraationsa vanhuksista. Wardi nosti töissään esille vanhuuden monet kasvot, ”Ihmisen kasvot ovat minulle sielun tulkki. Kun keskustelee ihmisten kanssa, huomaa, että kasvot muuttuvat valoisiksi”. 

Wardi ei halunnut korostaa omaa taiteilijuuttaan. Omien sanojensa mukaan hän ei osaa mieltää olevansa taiteilija, ”mä vaan oon sisällä mun ajatuksissani, osaamisessa ja kynän, pensselin ja värien suhteissa”. Hän perusti taidepiirin vuonna 1959 Nikkilän sairaalaan ja maalasi viikoittain potilaiden kanssa yli 25 vuotta. ”Minä sovin hyvin joukkoon, en ollut enempää kuin oma itseni. Taide on suurta vapautta, jota minä symboloin – kuin poppamies. Taideterapeutti pyrkii parantamaan, taiteilija ei paranna. Taide voi kylläkin antaa suuria mahdollisuuksia ihmisille!” 

PS. Lainaukset ovat Taide kohtaa elämän- väitöskirjaani liitetystä haastattelusta 28.11.2000. 

Maaliskuu 2022

Vahvat naistaitelijat

Seurattuani viikkoja Ukrainan tilanteen kiristymisestä kertovia uutisia, alkoi kovasti ahdistaa. Päätin mennä katsomaan taidetta, se on aina auttanut, vienyt hetkeksi ajatukset muualle ja virkistänyt.

Ateneumiin oli avautunut näyttely ”Moderni nainen”. Sinne piti päästä! Jo nimenkin puolesta tunsin sen heti omakseni. 

Näyttely esittelee naistaiteilijoita 1900-luvun modernismin murroksessa. Vanhimmat heistä ovat syntyneet jo 1800-luvun puolivälissä, nuorimmat kuolleet vasta 2010-luvulla. He edustavat taiteen ja yhteiskunnan eri aikakausia. Se mikä heitä yhdistää on vahva, itsenäinen tahto rikkoa rajoja ja viedä omaa taidettaan eteenpäin. 

Taidehistorioitsija Markku Valkonen kelpuutti Suomen taiteen 1900-luvun taitteen kultakauden miehiseen joukkoon vain muutamia naisia. Taiteen murroskauden kirjoihin vielä harvemman. Säätyläistytön oli helppo päästä alkeisopetukseen ja taidetta pidettiin soveliaana harrastuksena. Yhteiskunnan normit kuitenkin sitoivat naiset kotiin. Henkisesti ja taloudellisesti itsenäinen nainen ja vielä taiteilija oli pelottava harvinaisuus. 

Viime vuosisadan unohdettuja naistaiteilijoita on vähitellen nostettu esille, kiitelty ja kiistelty. Kaikki alkoi professori Riitta Nikulan johtamasta vuosien 1985-1990 taidehistorian naistutkimusprojektista. Professori Riitta Konttinen aloitti naistaiteilijoista kertovan kirjasarjan, johon monet muut yhtyivät. Suomen taiteen historiaan kuuluu todistetusti monia lahjakkaita naistaiteilijoita ja arkkitehtejä.

Ateneumin näyttelyyn on heistä valikoitunut 12 uraauurtavaa taitelijaa. 

Tunnetuin naistaiteilijoistamme on Helene Schjerfbeck. Hänen taidettaan on juhlittu monin näyttelyin, jo hänen elinaikanaan. Nuoruuden historialliset ja realistiset aiheet muuttuivat vuosien mittaan pelkistetyiksi pintojen käsittelyksi valoineen ja varjoineen, kaikki epäolennainen on poissa. Erityisesti verkkokalvoillemme on piirtynyt hänen omakuvasarja vuosilta 1962-1946, viimeisin kuolinvuodelta. Antti J. Jokisen elokuva Helene toi hyvin esiin vahvan yksinäisen taiteilijan.  

Ellen Thesleff eleli pitkiä aikoja Italiassa kansainvälisissä piireissä uusien taidevirtauksien keskellä. Hän siirtyi taideaaltojen mukana symbolismiin sekä mystiseen ja vapaaseen ilmaisuun. Thesleff uudisti taiteensa täydellisesti vuosien mittaan. Jäljelle jäi musiikin, liikkeen ja valon kuvaukset sateenkaaren väreissä, kuten teoksessa ”Suomen kevät” on havaittavissa. Hänen kirjeistään löytyi lainaus, ”Ainoa, mitä tiedän on, että maa on kaunis ja siellä väreilee kultainen kieli” (Hanna-Reetta Schrek 2017).

Laila Pullinen on näyttelyn nuorempaa taiteilijapolvea, joka sai kansainvälistä kiitosta jo eläessään. Hän työsti kiveä ja pronssia. Kuvanveisto uudistui ja plastiset muodot hävisivät, mielikuvitus ja mielikuvat tulivat tilalle. Pullinen kehitteli omia veistoksiaan ja niiden materiaalia mm. yhteistyössä Outokumpu Oy:n kanssa. Kuparilevyjä räjäyteltiin panoksin ja niin syntyi vapaita muotoja valtaviin veistoksiin. Tämä oli monen mielestä jo liikaa naistaiteilijalta. 

Sodan uhka ja vaino seurasi näyttelyynkin. Helmi Kuusi toimi jatkosodassa lottana ja kuvasi grafiikan lehdillään sodan kauhuja Viipurissa. Lasten hätä ja pommitetut rauniot ovat vaikuttavia mustavalkoisina viivasyövytyksinä ja tussitöinä. Tässä vain muutama upea taiteilija, muihinkin kannattaa käydä tutustumassa ennen 27.3.2022!

Vanha sanonta on iskevä tässäkin yhteydessä ”naiset, meissä on voimaa!”

Marraskuu 2022

Punapakolaiset Neuvosto-Karjalassa

Tänä syksynä on ilmestynyt todella mielenkiintoinen kirja Punapakolaiset, suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Kirjan tekijä on historian professori Maria Lähteenmäki Itä-Suomen yliopistosta.

Kirjan ainutlaatuisina lähteinä ovat punapakolaisten naisten itsensä kirjoittamat tai sanelemat pienoiselämänkerrat, joita säilytettiin Petroskoissa, Karjalan Tiedeakatemian arkistoissa. Elämäkerrat oli tallennettu arkistojen uumeniin vuonna 1930-luvun alussa ja säilyivät siellä piilossa jopa suomalaisten suurissa puhdistuksissa 1930-luvun myrskyissä.

Kirja kertoo laajemminkin Suomesta vuosina 1918-1938 lähteneistä poliittisista ja taloudellisista pakolaisista ja heidän liikkeistään Pietarin ja Venäjän Karjalan alueilla. Punapakolaisina, 1918 sodan häviäjinä, pakeni Venäjän puolelle arviolta 10000 ihmistä. Seuraavina vuosikymmeninä heidän joukkoihin liittyivät taloudelliset pakolaiset, arviolta 15000. Amerikansuomalaisia tuli noin 6500 työttömyyttä pakoon. Naiset lapsineen seurasivat miesten mukana toiveena parempi elämä uudessa työläisten valtakunnassa.

Suomalaiset sosiaalidemokraattiset naiskansanedustajat olivat pakon edessä loikanneet Venäjän puolelle vuonna 1918. He aloittivat elämäänsä Pietarissa ja siirtyivät sieltä ympäri Venäjän-Karjalaa bolsevikkien määräysten mukaisesti. Monet liittyivät Skp:hen sekä Venäjän kommunistiseen puolueeseen Vkp:hen. 

Samassa aallossa pakenivat sosiaalidemokraattiset naisministerit Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen. Kirja mainitsee myös kansanedustajat Sandra Lehtisen, Ida Aalle-Teljon, Maria Letonmäen, Hanna Kohosen, Aura Kiiskisen, Aino Forstenin ja Tyyne Salomaan. Itse tutustuin Ida Aalle-Teljon elämään kirjoittaessani pienen kirjasen Käpyrinteen palvelutalon 80 -vuotisjuhlaan vuonna 2018. Hän oli kantavia voimia, kun sotien jälkeen rakennettiin talkoovoimin vanhainkoti Käpylään. 

Lähteenmäen kirja kertoo, että bolsevistinen komento ei sopinut Idan ja Hilja Pärssisen maailmankuvaan ja he pakenivat Pietarista Viroon. Myöhemmin heidät ilmiannettiin ja tuomittiin Hämeenlinnan naisvankilaan vuosiksi. Marjaliisa Hentilä, Matti Kalliokoski ja Armi Viita ovat kirjoittaneet Hilja Pärssisestä hienon elämänkerran (2018).  

Vuosien 1918-1938 dramaattisista tapahtumista ja oloista on kirjoitettu paljon kaunokirjallisuudessa. Muistissa ovat mm. Antti Tuurin Ikitie (2011), josta tehtiin hieno elokuva. Katja Ketun Yöperhonen (2015) ja Anneli Kannon hienot kirjat Veriruusut (2016) ja Lahtarit (2017). Veriruusut saivat KOM Teatterissa tosi väkevän tulkinnan.

Maria Lähteenmäen tutkimukset tuovat poikkeuksellisen elävästi esiin punapakolaisten ja erityisesti naisten rankkaa elämää Neuvosto-Venäjällä. Moni menetti terveytensä raskaan työn, puutteen ja kulkutautien seurauksina. Vain muutama suomalaisista naisista nousi työn sankareiksi tai kommunistien hierarkioissa.  Stalinin 1930- luvun laajassa puhdistusaallossa moni suomalainen menetti henkensä tai tuli karkotetuksi vankileireille. 

Maria Lähteenmäen kirja on omaelämänkertoihin sekä muuhun laajaan lähdeaineistoon pohjautuva aarreaitta. Se sisältää työväenliikkeen naisten historian yhden aiemmin kirjaamatta jääneen osan.