Aulikki Kananoja

Aulikki Kananoja
(kuva: Veikko Somerpuro)

Aulikki Kananoja on eläkkeellä oleva Helsingin sosiaalijohtaja,  joka on työskennellyt sosiaalialalla vauvasta vaariin. Ura alkoi Pelastakaa Lapset ry:n sosiaalityöntekijänä ja jatkui pitkään kuntoutuksen ja vammaishuollon tehtävissä sekä sen jälkeen sosiaalityön opettajana HY:ssa. 1980-luvun puolivälistä alkaen kokemusta on sosiaalihuollon organisaatioiden remonttihommista, ensin Helsingin sosiaalihuollon reformissa 1985 - 1991, sitten lääkintö- ja sosiaalihallitusten  yhdistymisessä 1991-1999 ja lopuksi Helsingin sosiaalijohtajan tehtävässä, josta siirtyi eläkkeelle vuonna 2006. Tasavallan presidentti myönsi hänelle 27.1.2012 ensimmäisen ylisosiaalineuvoksen arvonimen. Arvonimi voi olla vain yhdellä henkilöllä samanaikaisesti.

Huhtikuu 2013

 

OSALLISUUS - UUSVANHA SOSIAALIPOLITIIKAN TAVOITE

 

Viime vuosina  ovat sosiaalipoliittisessa keskustelussa korostuneet yksilön valinnanvapaus, markkinaorientaatio, kilpailutus, tuotteistaminen ja tuottavuus. Näistä lähtökohdista sosiaalipolitiikan sisään on luikerrellut huomaamatta tavarantuotannon toimintalogiikka: tuotamme, myymme, ostamme, välitämme ja kulutamme palveluita ikäänkuin ne olisivat lihakilon taikka farkkujen kaltaista tavaraa. Vallalle on päässyt käsitys, että ihmisen sosiaalinen hyvinvointi syntyy siitä, kun joku toinen tekee tuotteita, toimenpiteitä ja suoritteita. - Näyttöä tämän suuntauksen vaikutuksista vielä odotetaan.

Vastapainoksi on viime vuosina keskusteluun ilmaantunut yhä useammin myös käsite osallisuus. Se alkaa näkyä jo virallisissa ohjelmateksteissä, jopa lakiluonnoksissa. Onko kysymyksessä eräänlainen muotikäsite vai edustaako osallisuuden korostuminen aitoa pyrkimystä luoda  vastaliike markkinoistuvalle ja yksilöllistyvälle sosiaalipolitiikalle?

Itse asiassa osallisuuden tavoite - vaikka toisin ilmaistuna  - ei ole uusi eikä vieras sosiaalipolitiikalle. Se on läheistä sukua käsitteelle sosiaalinen. Sosiaalipolitiikan käsitteen ja sisällön varhainen teoreetikko Eino Kuusi - sosiaalipolitiikan Grand Old Man - määrittelee sosiaalipolitiikan sisältöä  juuri sosiaalinen-käsitteen etymologiasta lähtien. Sen mukaan sosiaalinen tarkoittaa yhtäällä ihmisten elämistä toisiinsa liittyneenä yhdyskuntana  ja toisaalta yhteistä vastuuta niistä ihmisistä, jotka  mukana pysyäkseen tarvitsevat muiden tukea. Eino Kuusi tosin varoitti sekoittamasta sosiaalinen-käsitettä sosialismiin. Mikään ei kuitenkaan estä, että sosialidemokraatit  hyödyntävät ja soveltavat Kuusen erinomaista käsiteanalyysiä.

Osallisuus, osallistuminen ja osallistaminen ovat hieman eri asioita, vaikka lähellä toisiaan. Tiedämme, että aktiivisuus kasaantuu eivätkä kaikki ole kiinnostuneita järjestötoiminnasta taikka poliittisesta vaikuttamisesta. Mutta myös osattomuus kasaantuu eikä osallisuutta voi "antaa" pakolla eikä väkisin osallistaminen onnistu. Filosofit kuitenkin sanovat, että sosiaalisuus on ihmisen sisällä:  ihmisellä on luontainen tarve kiintyä ja  kiinnittyä  muihin ihmisiin, yhteisöön tai ryhmään, tarve saada muiden arvostusta, toive että joku välittää.

Osallisuus edellyttää vähintään kahta osapuolta: ihmistä, jolla on tarve ja halu "päästä mukaan" ja usko siitä syntyvään hyvään kokemukseen, sekä yhteisöä, joka vetää puoleensa ja luo otolliset olosuhteet. Osallisuus ei synny lakipykälillä - vaikka ne toki voivat antaa sille "laillistetun" tavoitteen aseman. Osallisuuden areenat ja  niitä rohkaisevat yhteisöt syntyvät luontevasti paikallistasolla, kunnissa, mutta myös yhteisten tarpeiden ja tavoitteiden ympärille. Vammais-, vanhus- ja potilasjärjestöt, mielenterveys- ja päihdealan yhteisöt, palvelujen käyttäjien verkostot taikka muut yhteisten intressien ympärille syntyneet yhteisöt ovat tästä hyviä esimerkkejä. Sosiaalipolitiikan näkökulmasta  ongelmana eivät olekaan aktiivisten ihmisten omista tarpeista nousevat osallisuuden ja osallistumisen muodot. Niitä tulee vain tukea ja rohkaista. Mutta miten luoda  osallisuutta monin tavoin osattomille, marginaaliin jo siirretyille ihmisille, jotka ovat menettäneet uskonsa yhteiskunnan tai muiden ihmisten välittämiseen ja joilla ei ole edes selkeää vertaisryhmää.

Kunnissa ajankohtainen kysymys liittyy mm. kunnanosavaltuustoihin ja viralliseen päätöksenteko-osallistumiseen. Nämäkin ovat tärkeitä teemoja, mutta tuskin ratkaisevat kaikkein osattomimpien "sosiaalista kysymystä". Tarvitsemme myös palvelujen käyttäjien parempia kanavia vaikuttaa palvelujen sisältöön ja kehittämiseen, mutta nämäkään osallisuuden muodot eivät välttämättä tuo vastausta  kovaosaisimpien ihmisten sisällä asuvaan välittävien ihmissuhteiden, yhteenkuuluvuuden ja muiden antaman arvostuksen tarpeeseen. Hyviä kokemuksia on sen sijaan yhteistä toimintaa  toteuttavista matalan kynnyksen paikoista, kumppanuustaloista - erinomaisia esimerkkejä löytyy  mm. Helsingistä - ja  sellaisten ihmisten vertaisryhmistä, joiden tarpeisiin ei löydy vastausta eikä vertaisia organisoidun järjestötoiminnan piiristä.

Osallisuuden - sosiaalipolitiikan ydintehtävän - toteuttamiseen ei tarvita kalliita rakennuksia, ei jokaiselle ihmiselle omaa ammattiauttajaa eikä edes valtavia toimintarahoja. Tarvittavat tilat ovat usein jo olemassa Ammattiauttajien ohella vertaisryhmän jäsenet ovat myös itse auttajia, verrattomia osallisuuden vahvistajia ja kokemusasiantuntijoita. Kumppanuudet kolmannen sektorin ja seurakuntien sekä muiden yhteisöjen kanssa voivat tuoda lisää voimaa ja toiminnan mahdollisuuksia.

Syyskuu 2013

 

SYRJÄYTYMINEN EI SYNNY TYHJÄSTÄ

 

Syrjäytyminen on ollut viime aikojen keskeinen teema julkisessa keskustelussa. On hyvä, että yksi vaikeimpia sosiaalisia kysymyksiä saa  kansalaisetkin heräämään asian tärkeyteen. Kiitoksen ansaitsee myös se politiikka, jolla haetaan ratkaisua etenkin nuorten syrjäytymiseen koulutuksesta ja työelämästä.

Keskustelusta saa joskus sen kuvan, että ilmiö on tullut "puun takaa". Kuitenkin syrjään jääneet nuoret ja aikuisikäänsä aloittavat ihmiset ovat eläneet meidän omissa ympäristöissäimme vauvasta alkaen. Vaikka joukossa on myös myöhemmin maahan muuttaneita, on kuitenkin valtaosa syrjäytyneistä nuorista syntynyt suomalaisiin perheisiin, kulkenut läpi suomalaisen hyvinvointipalvelujen ketjun äitiys- ja lastenneuvoloista ja päivähoidosta aina peruskouluun saakka.

Sosiaali- ja terveydenhuollon vuosien mittaan kasvaneet kustannukset osoittavat, että kaikkia sosiaalisia ongelmia ei voida panna rahanpuutteen piikkiin. Toki välillä on ollut hitaammankin kasvun vuosia ja 1990-luvun laman kireä talous selittää osan nykyisistä vaikeuksista, mutta ei kaikkea. On myös kysyttävä, onko hyvinvointijärjestelmämme kasvanut enemmän organisaatiorakenteiden ja  ammatillisten reviirien  kuin ihmisten ja heidän auttamisensa ehdoilla. Onko keskitytty enemmän hyvinvoinnin tuottamisen välineisiin kuin toiminnan ydintarkoituksen  toteuttamiseen: lasten turvallisen kasvun aikaan saamiseen tai perheiden elämäntilanteiden parantamiseen?

Näyttää siltä, että hyvinvointia tuottavat järjestelmät ovat siiloutuneet kapeiksi sektoreiksi, jossa jokainen organisaation osa havaitsee vain omaan reviiriinsä kuuluvat ongelmat, jossa yhteistyö nähdään usein aikaa vievänä rasitteena eikä pyrkimyksenä saada myönteisiä muutoksia aikaan monien vaikeuksien leimaamissa tilanteissa.  Tämän suuntaisesta kehityksestä näkyi merkkejä  esimerkiksi siinä lastensuojelun kehittämisryhmän työssä, jossa sain mahdollisuuden toimia puheenjohtajana.

Jos paljon parjattu sote-uudistus onnistuu luomaan sellaisen palvelujen kokonaisuuden, jossa sosiaali- ja terveydenhuollon yhteen hitsatussa rakenteessa haetaan - erilaista osaamista yhteen liittäen - ratkaisuja myös kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa elävien lasten, työikäisten ja ikäihmisten tarpeisiin, silloin se on tehtävänsä täyttänyt.

Monet tutkimukset osoittavat, että ensimmäiset merkit lapsen kasvuympäristön ja kehityksen riskitekijöistä näkyvät jo varhain. Miksi  vasta nuoruusiässä havahdumme nuoren vaikeuksiin ?

Mitä on nähty neuvolassa, mitä kuultu ja havaittu päiväkodissa, jossa vanhemmatkin nähdään kahdesti päivässä - lasta tuotaessa ja haettaessa - ja lasta koko päivän? Mitä on nähty koulussa ja ovatko koulun viestit menneet perille?

Tammikuu 2014

Uudistumisen pakko vai tahto?

 

Hyvinvointipolitiikan ajankohtainen keskustelu on palauttanut  mieleen joskus 1960-luvulla käydyn keskustelutilaisuuden, jossa silloinen kansanedustaja Antti-Veikko Perheentupa alusti provosoivan teeman: Onko sosiaaliministeriö sosiaalipoliittisen kehityksen jarru? Altavastaajana oli silloinen ministeriön kansliapäällikkö Aarne Tarasti. Debatti oli innostavaa, kiivastakin, eikä radikaalejakaan mielipiteitä pantanttu. Tilaisuudesta lähtiessä tuntui siltä, että nyt  olemme jonkin uuden edessä. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikkakin oli juuri ilmestynyt.

Nykytilanteen samankaltaisuus edelliseen ei tarkoita sitä, että taas pitäisi esittää kysymys sosiaali- ja terveysministeriön uudistamiskyvystä. Päinvastoin, ministeriön johdolla on juuri valmistunut perustavaa laatua oleva sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistussuunnitelma. Sen sijaan on aiheellista kysyä - Perheentuvan tapaan provosoivasti - onko hyvinvointivaltion toimintatavasta tullut hyvinvointipolitiikan uudistamisen jarru?

Jotta lukijan ei tarvitsisi lopettaa lukemista tähän, totean heti alkuun että en tarkoita uudistamisella hyvinvointipalvelujen yksityistämistä, enkä muodikasta valinnanvapauden lisäämistä. Tarkasteluni koskee lähinnä sosiaalihuoltoa, ei hyvinvointipolitiikkaa kokonaisuudessaan.

Suomalainen hyvinvointivaltio nojautuu vahvaan ja yksityiskohtaiseen lainsäädäntöön. Olemme yksilöiden oikeuksia varmistaaksemme luoneet mittavan määrän lainsäädäntöön sementoituja säännöksiä sosiaalihuollon käytännöistä. Erilaisiin elämäntilanteisiin sovitetuille ratkaisuille ei juuri jää tilaa. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että ihmisten omia näkemyksiä ei aidosti kuulla, koska elämäntilanteita sovitellaan pykäliin eikä auttamistapoja elämäntilanteisiin. Työn välineet - lainsäädäntö ja järjestelmät - ovat nousseet  "isännäksi", sen sijaan että työn ydintarkoitus - ihmisten auttaminen, heidän elämäntilanteidensa kohentaminen ja toimintaedellytystensä vahvistaminen - ohjaisi työn jokaista askelta. Olennaista tällöin on asiakkaiden ihmisarvon kunnioitus, osaaminen ja tietysti  johdon lähestymistapa.

Yksilöiden oikeuksia korostettaessa yhteisökohtaiset tai ryhmäkohtaiset lähestymistavat eivät ole kehittyneet kuntien sosiaalihuollossa. Kolmannen sektorin kokemuksista tiedämme, että vertaisryhmiin sisältyy valtava muutosta mahdollistava, sosiaalinen voima.

Uskallammeko uudistaa hyvinvointiyhteiskuntaa yksityiskohtaisten säännösten sijasta korostamalla toiminnan perimmäistä tarkoitusta: ihmisten elämäntilanteiden ja toimintaedellytysten parantamista? Haluammeko jättää keinojen valintaan enemmän yksilöllisiä variaatioita ja uskommeko osaamisen voimaan?  Rakennammeko hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa julkiset palvelut kulkevat uudistumisen kärjessä, jossa kehitystahto nousee työn arvoista ja yhteisestä vastuusta eikä taloudesta tai ulkoisesta pakosta? Haluammeko ottaa asiakkaat yhteistyökumppaneiksi työn kehittämisessä? Ja rohkenemmeko arvioida työtä sen hyvinvointivaikutusten eikä vain suoritteiden tai tuottavuuden perusteella?

Huhtikuu 2014

SOTE OTTI UUDEN SUUNNAN

 

Monilta taisi mennä suupala väärään kurkkuun 23.3., kun TV:n iltauutisissa pöydän ääreen marssi neljän puolueen johto kertomaan yhteisestä sote-ratkaisusta. Itsekin sote-hankkeen suunnitteluun jossakin määrin osallistuneena ja vahvan peruskunnan sitoutuneena kannattajana olin ensin hämmästynyt, sitten järkyttynyt ja lopulta vihainen: "Eihän tämän tähän suuntaan pitänyt mennä".

Onneksi on ollut  mahdollisuus nukkua monen yön yli ja tarkastella ratkaisua useammasta näkökulmasta. Oireellisesti edellisen kolumninikin kirjoitin otsikolla Uudistumisen pakko vai tahto?

Nyt taisi olla kysymys kummastakin.

Kun valmistelutyö on vielä kesken, en ota kantaa ratkaisun sisältöön sinänsä. Sen sijaan kannattaa nostaa hattua sille, että suuren ja  kompleksisen kokonaisuuden tarkasteluun uskallettiin ottaa kokonaan uusi näkökulma. Kun vielä haluttiin saada aikaan yli vaalikausien ulottuva sitoutuminen ratkaisuun, oli taitavaa ja hyvää yhteistyötahtoa osoittavaa ottaa oppositio mukaan työhön.

Sote-ratkaisu antaa aiheen miettiä, miten paljon yhteiskunnallisten uudistusten valmistelussa, suunnittelussa ja päätöksenteossa uskalletaan irrota  vanhoista ajatuskuluista ja entisten raiteiden suunnasta. Sosialidemokraattien  arvot kestävät aikaa, mutta osaammeko rakentaa kestäville arvoillemme uudenlaisia toteutuksen muotoja ja uusia käytännön sovellutuksia? Teknologian  ja sosiaalisen median hyödyntämisessä toki uusia sovellutuksia syntyy koko ajan, mutta uskallammeko arvioida  joitakin poliittisia linjauksia uusista näkökulmista?

Sosiaali- ja terveydenhuollon  järjestämisvastuun siirtyminen viidelle sote-alueelle - nykyisille erityisvastuualueille - antaa hyvän tilaisuuden miettiä, miten kuntien toimintaa voidaan samassa yhteydessä uudistaa. Pitääkö valtion valvoa enemmän vai vähemmän? Pitääkö vahtia toimenpidemääriä ja suoritehintoja, vai pitäisikö seurata ja arvioida hyvinvointipolitiikan vaikutuksia ihmisten elämään, pärjäämiseen ja  olosuhteisiin?

Saksalainen yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Jürgen Habermas jäsensi aikoinaan yhteiskuntaa elämismaailmaan ja järjestelmiin. Sosialidemokraatit ovat perinteisesti uskoneet järjestelmien voimaan ja monissa asioissa se ehkä riittääkin. Syrjäytyneiden ja osattomien määrä kuitenkin viittaa siihen, että ihan kaikessa ei ole onnistuttu. Olennaista on se, miten järjestelmien toiminta  kohtaa ihmisten elämismaailman.  Organisaatio voi olla tuottava ja tehokas, mutta ihmiset kokevat sen vieraaksi, vaikeasti lähestyttäväksi, pahimmillaan nöyryyttäväksi.

Suuren uudistuksen imussa on nyt mahdollisuus ajatella uusiksi myös vanhoja uskomuksia, totuttuja ajatuskulkuja ja vakiintuneita  toimintamalleja. Tämän kaiken voivat tehdä ihmiset:  kuntien asukkaat, palvelujen käyttäjät, ammattilaiset, päätösten valmistelijat, kuntastrategioiden arkkitehdit ja poliittiset päätöksentekijät. Moni asia ei ole ihmisten vallassa, mutta ajattelun uudistaminen on!

Hyvää kevättä ja hauskaa Vappua!

Syyskuu 2014

YHTEISTYÖTAHDOLLE ON TILAUS

 

Lausuntokierroksella olevan sote-lain kenttäpalautteesta ei vielä ole tietoa. On kuitenkin yksi teema, joka tuskin muuttuu lausuntojenkaan perusteella: yhteistoiminta on uudistuksen keskeinen instrumentti. Kenttäkeskusteluja kuunnellessa on tullut vaikutelma, että näkökulma on vahvasti nykytilanteessa - ei tulevaisuudessa - ja muutosta lähestytään usein uhkien kautta. Yhteinen vastuu niin kestävästä sosiaali- ja terveyspolitiikasta kuin väestön yhdenvertaisuudesta pakkaa jäämään sivurooliin.

Nyt on kuitenkin yhteisen vastuun, yhteistyötahdon ja  yhteistyökyvyn näytön paikka. Yhteistoiminta järjestämisvastuussa olevien sote-alueiden ja toteuttamisesta vastaavien kuntien ja kuntayhtymien välillä on uudistuksen keskeinen akseli. Kummankin organisaation päätöksentekijöinä ovat kuntien luottamushenkilöt. Valta on siis kunnilla, vaikka valtion ohjaus vahvistuisikin. Olennaista on, haluaako sote-alueen päättävä elin  esimerkiksi kunnilta kerättävän rahapotin jaossa katsoa koko alueen väestöä ja sen asukkaiden yhdenvertaista palvelua, vai käytetäänkö poliittinen voima oman kunnan väestön intressien puolustamiseen. Ei oman väestön puolustaminen tietenkään syntiä ole, mutta se saattaa joutua ristiriitaan yhdenvertaisuuden tavoitteen kanssa. - Yhtä kuntaa laajemman yhteiskunnallisen vastuun omaksuminen ei toteudu hetkessä. Tässä on sekä poliittiselle että asiantuntijajohdolle mittava "kasvattamistehtävä".

Yhteistoimintaa tarvitaan myös toteuttajakuntien ja niiden muodostamien kuntayhtymien sisällä. Tässäkin suhteessa jännitteiden syntyminen on luonnollista, mutta kaikkia tyydyttävä lopputulos vaatii myös muiden näkökulmien kuulemista ja kunkin kunnan vahvuuksien yhteensovittamista.

Yksi uudistuksen käynnistänyt motiivi on tarve vahvistaa perusterveydenhuoltoa, jotta painetta erikoissairaanhoidon käyttöön ja kustannusten kasvuun voidaan hillitä. Nykyisin hyvin toimiva erikoissairaanhoito pelkää vahvan asemansa heikentymistä ja vierastaa yhteyksiä sosiaalihuoltoon. Sosiaalihuollon toiminta painottuu jo nyt perustasolle ja  erikoistason palveluja hoitavat suurelta osin kolmas sektori ja yhä useammin myös yksityiset toimijat. Syntyy toisenlaisia jännitteitä.

Perustason ja erikoistason yhteistyön rakentaminen ei siis sekään ole yhden yön asia. Samaa voi sanoa myös sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyöstä mm. vanhuspalveluissa, kuntoutuksessa, lastensuojelussa sekä päihde- ja mielenterveystyössä. Tulevaisuudessa rakenteista ohjautuva toiminta ei  riitä.Tarvitaan asiakkaiden tarpeista ja elämäntilanteista lähteviä, osaamista kokoavia käytäntöjä sekä yhteistyön hyvää johtamista.

Valtionhallinnon ja sote-alueiden yhteistyöstä riippuu, kykenemmekö tulevina vuosina toteuttamaan kaikkien suomalaisten kannalta nykyistä oikeudenmukaisempaa, yhdenvertaisempaa,  väestölliset ja alueelliset erityispiirteet huomioon ottavaa sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Puolueelle, jonka ideologia rakentuu yhteisvastuulle tämän ei pitäisi olla vaikeaa. Lähiajat osoittavat, kantaako yhteisen vastuun periaate myös käytännön ratkaisuihin.

Joulukuu 2014

ELÄMÄ ESIIN REVIIRIRAJAT MURTAMALLA

 

Vuoden päättyessä on tapana tehdä arviointia kuluneesta vuodesta. Itse en rohkene ryhtyä arvioimaan viittä vaille valmista vuotta. Kymmenen vuoden takainen tsunami osoitti, että viime metreillä kokonaiskuva voi muuttua. Tulevaisuuttakin on uskaliasta ennustaa. Näköpiirissä olevien suurten muutosten valossa paljon tulee tapahtumaan, mutta yksityiskohtainen kuvaa täsmentyy vasta ajan myötä.

Suurten myllerrysten keskellä on hyvä palauttaa mieleen perusasioita. Demareita pidetään yleisesti järjestelmäkeskeisinä poliitikkoina. Viime päivinäkin on  kuultu arvostelua ihmisten unohtamisesta sote-suunnittelussa. Arvostelijoille voi todeta, että sote onkin järjestelmä-uudistus, ei sisältöreformi. Se toivottavasti seuraa. Nyt on kuitenkin otollinen ajankohta pohtia, miten saada ihmiset  näkyviin silloin, kun järjestelmissä tehdään heidän elämäänsä vaikuttavia ratkaisuja.

Ei syytös demarien järjestelmäkeskeisyydestä ihan tuulesta temmattu ole. Kun hyvinvointivaltiota ja -yhteiskuntaa on rakennettu, on tarvittu rakenteet. On pitänyt määritellä "rakennuksen" käyttötarkoitus ja kansalaisten oikeudet, on tarvittu strategia ja organisaatio. Pysyvyyden varmistamiseksi on pitänyt sementoida sekä kokonaisuus että yksityiskohdat lainsäädäntöön. Ongelmia syntyy, jos rakentamisvaiheen telineitä ei pureta eikä käyttötarkoituksen toteutumista seurata.

Suurelta osin hyvinvointijärjestelmämme toimii mallikkaasti ja saa aikaan myönteisiä muutoksia. Mutta näkyy myös päinvastaista kehitystä: terveydellisten ja sosiaalisten erojen  kasvua, ylisukupolvisia sosiaalisia ongelmia, osattomuutta ja syrjäytymistä, ihmisten huolta vanhuuden turvallisuudesta. Etenkin sosiaalihuollon tukeen on korkea kynnys ja avun saanti mutkikasta. Vaikeuksien kasautuessa eri palvelujen tuki on heikosti yhteen sovitettua. Kasvavista kustannuksista huolimatta ydintavoitteiden saavuttaminen karkaa yhä kauemmaksi.

Järjestelmiä tarvitaan - ilman niitä kokonaisuus olisi vieläkin huterampi. Sote on vakava pyrkimys luoda uudistumiselle toimivat  rakenteet. Mutta tarvitaan myös sisällön uudistamista.

Olen syksyn mittaan tavannut monien kuntien ammattilaisia ja luottamushenkilöitä. Olen kuullut, että reviirirajoja murretaan monenlaisissa matalan kynnyksen toimintapisteissä. On palvelupisteitä, joihin ihminen voi tulla huolineen kysymään apua, vaikka ei osaisi nimetä lakia, jonka piiriin haluaa eikä aina edes ongelmaansa. On  auttajia, jotka "saattavat" soveltuvan ammatillisen avun tai vertaisryhmän piiriin. Esteettömyys ei ole vain fyysistä vaan myös asenteellista. Ihminen ja elämä alkavat näkyä kaikissa muodoissaan, eivät vain järjestelmien kiikarilla katsottuina. Merkkejä kustannusten kasvusta ei ole näkyvissä.

Nyt ei murreta vain sosiaali- ja terveydenhuollon rajaa, vaan monia rajoja: sosiaalihuollon, kulttuuritoimen tai liikuntatoimen rajaa, julkisen ja kolmannen sektorin rajaa, seurakuntien ja kuntien rajaa - silloin kun ihmisen elämäntilanne sitä vaatii. - Rakenteet taipuvat ihmisten elämään - se on hyvinvointiyhteiskunta.

 

Huhtikuu 2015

Mikael Agricolan päivänä: KIELELLÄ ON MERKITYSTÄ

 

Kieli on politiikan teon keskeinen väline. Etenkin vaalitaistelun aikaan kielen merkitys korostuu. Edustajaehdokkaat luovat mielikuvaa itsestään ja tavoitteistaan kielen avulla, vaikka  muutkin viestimisen muodot saavat enenevästi tilaa kampanjoissa.

Myös vaalien välillä kieli on tärkeä ihmisten ajatteluun ja yhteiskunnan ymmärtämiseen vaikuttava tekijä. Kielen avulla luodaan  mielikuvia yhteiskunnan toimintojen luonteesta, puolueista, niiden tavoitteista, saavutuksista ja epäonnistumisista. Kielikuvilla ohjataan kansalaisten käsityksiä väestön tarpeista ja yhteiskunnan kyvystä vastata niihin.

Palvelujen kapulakielestä on puhuttu paljon. Kun juridista, hallinnollista tai asiantuntijoiden terminologiaa käytetään sairaiden tai vaikeassa elämäntilanteessa olevien ihmisten auttamistyössä, ei voi puhua asiakaslähtöisyydestä. Pahimmillaan tilannetta voidaan kuvata vallankäyttönä. Kieli  kertoo ihmisille, ohjautuuko toiminta  järjestelmän säännöistä vai ihmisten elämäntilanteista.  

Kieli  muuttuu. Byrokraattisen kielen tilalle on viime vuosina tullut markkinoiden kieli. Tämän ovat omaksuneet niin politiikot, virkamiehet, asiantuntijat kuin ruohonjuuritason ammattilaisetkin. Joskus asiakkaatkin.

Itseäni vaivasi koko monipolvisen sote-prosessin ajan palveluihin siirtynyt markkinoiden kieli. Järjestämisvastuun vastinparina kulki käsite tuottamisvastuu sen sijaan, että olisi puhuttu  vain vastuiden toteuttamisesta. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut nähtiin tavaran kaltaisina tuotteina: palvelutehtaiden  suoltamana palvelutavarana, jota ostetaan ja myydään,  jonka valikoimasta voi hankkia itselleen parhaiten sopivan. Jos ei kykene valitsemaan, joutuu tyytymään muiden valitsemiin standardituotteisiin.

Terminologia häivytti toiminnan todellisen luonteen. Toki terveydenhuollossa ja sosiaalihuollossakin on toimintoja, joita voidaan - ja kustannusten tuntemiseksi pitääkin - pukea tuotteiksi, mutta tällä tavoin tulee kuvatuksi vain toiminnan "kuori". Sisältö - parantaminen, auttaminen, elämäntilanteen helpottaminen, toimintakyvyn, itsetunnon tai osallisuuden vahvistaminen - ei ole tuote. Se on auttajan ja avun saajan yhteistä työtä, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus itsessään vahvistaa kasvua, edistää  kuntoutumista, synnyttää energiaa, antaa osallisuuden ja ihmisarvon kokemuksia. Vertailukohdaksi autotehtaan tai tukkuliikkeen sijasta voisi ottaa vaikkapa tanssin, jossa auttajalla ja avun saajalla on yhteinen tavoite, yhteinen  rytmi ja jossa hyvä tulos syntyy yhteen sopivista askelista.

Itseäni on miellyttänyt  ruotsalaisten julkisista palveluista  joskus käyttämä käsite "yhteiset palvelut". Julkinen palvelu käsitteenä on omiaan luomaan mielikuvaa toiminnasta, jossa virkamies on pääosassa ja palvelun käyttäjä on  kohde. Yhteiset palvelut kertoo selvemmin siitä, että kysymyksessä on ihmisten - kunnan asukkaiden, kansalaisten - yhdessä ylläpitämä ja yhteiseen hyvään pyrkivä toiminta. Tästähän sosialidemokraattien tavoittelemassa yhteiskunnassakin on kysymys.

Syyskuu 2015

PALUU PERUSKURSSILLE

 

Pakolaiskysymyksen  nouseminen voimalla Euroopan ja Suomen asialistalle on palauttanut  mieleeni sosiologian perusopintoihin 1950- ja 60-luvuilla kuuluneen klassikon: Ruth Benedictin Kulttuurin muodot. Se on vaikuttanut maailmankuvaani ehkä enemmän ja pidempään kuin mikään muu peruskurssien aineisto. Benedictin teos käsittelee kulttuurin erilaisia merkityksiä ja kuvaa muutamien  esimerkkien avulla kulttuurien moninaisuutta.

Eteläpohjalaisessa yhtenäiskulttuurissa kasvaneelle nuorelle Benedictin kirja räjäytti esiin uuden maailman, kulttuurien valtavan kirjon. Se hämmensi, mutta myös helpotti. Maailmassa ei ole yhtä tapaa elää. On kulttuureja, joissa naisilla on valta. On kulttuureja, joissa taloudella ei ole keskeistä kulttuurista asemaa. On kulttuureja, joissa mies asettuu vuoteeseen toipumaan synnytyksestä. Ja vaikka tiesin, että uskontoja on monia, en tiennyt miten monin tavoin uskontoa harjoitetaan ja miten monin tavoin se vaikuttaa yhteiskuntaan.

Pakolaiskysymykseen sain tuntumaa ensimmäisellä ulkomaan matkalla Salzburgiin, YK:n pakolaisleirille rakentamaan koteja itä-Euroopasta tulleille pakolaisille. Tapasin siellä ensimmäisen kerran mustan afrikkalaisen, ghanalaisen Kofin ( ei Annan), jonka elämänilo oli niin tarttuvaa, että se välittyi vielä kirjeenvaihdonkin välityksellä. Samassa parakissa asuvilta pakolaisilta kuulin monta tarinaa. Opiskellessani myöhemmin sosiaalityötä USA:ssa olin käytännön opetuksessa pohjois-Philadelphian mustien täysin asuttamalla alueella, slummissa. Opin kotikäynneillä, miten syvällä epäluulot valkoista ihmistä kohtaan edelleen ovat, taikka päinvastoin kuinka liikkuessani kaduilla ainoana valkoisena tai kulkiessani julkisliikenteen bussissa en koskaan kokenut mitään uhkaa. Amerikkalaiset opiskelutoverit sen sijaan kauhistelivat pelotonta liikkumistani  kotikäynneillä ja varoittelivat monenlaisista uhkista. Mikään niistä ei toteutunut..

Mitä olen oppinut? Kulttuurien eroista huolimatta ihmisten peruskysymykset ovat  samat. Olenko itse tai onko perheeni turvassa ? Jos sairastun, saanko apua? Miten varmistan lapsilleni hyvän tulevaisuuden? Voinko luottaa ihmisiin, yhteisöni tukeen, viranomaisiin, yhteiskuntaan yleensä? Minkä arvoinen ihminen olen? Kelpaanko töihin? Jos en saa töitä, mistä saan taloudellisen turvan?

Olen etuoikeutettu, koska minulla on ollut mahdollisuus tutustua eri kulttuureihin sekä teoriassa että käytännössä. Tiedän, että erilaisuus voi pelottaa ja että  kulttuuriset uskomukset ovat syvällä. Ne muuttuvat vain kokemusten myötä, eivät saarnaamalla. Yksikin kokemus voi olla ratkaiseva, kuten minulla Benedictin kirjan lukeminen.

Pitäisikö maahanmuuttajien kotouttamisen rinnalla meillä olla myös kantaväestön kulttuurientuntemusohjelma?  Kansalaisopistot, työväenopistot: nyt voisi olla tilausta kulttuurien tuntemusta ja  vuorovaikutusta koskevalle kurssille. Suosittelen  kurssikirjaksi Benedictin teosta, sen lukemisella on elinikäiset vaikutukset.

Tammikuu 2016

KAUPUNKIPOLITIIKAN AIKA ?

 

Nuori tutkija kävi haastattelemassa kaupunkipolitiikasta. Väitöskirjaa varten hän oli selvittänyt 1990-luvun kaupunkipoliittisten työryhmien kokoonpanoja ja sieltä löytänyt minunkin nimeni Sisäasiainministeriön nimeämänä työskenteli tuolloin useampikin kaupunkipoliittinen työryhmä. Helsingin sosiaalivirastosta katsoen suurkaupungin ongelmat ja mahdollisuudet näyttivät vaativan painopisteiltään ja lähestymistavaltaan toisenlaista sosiaalipolitiikkaa kuin vähenevän väestön maaseutu taikka keskiverto Suomi. Yksityiskohtia myöten lainsäädäntöön sementoitu sosiaalipolitiikka - niin turvallinen ja tasa-arvoa  vahvistava kuin se yksilöiden kannalta olikin - taipui huonosti muutosvirtojen, moniarvoisen kulttuurin, kansainvälistymisen, väestön muuttuvien tarpeiden kaupunkiympäristöön.

Raportteja tuli, seminaareja pidettiin ja ulkomaisia asiantuntijoita konsultoitiin. Kansainvälistä vertailutietoa kerättiin. Selasin haastattelun pohjaksi  vanhoja raportteja ja totesin, että  samat kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia, ehkä vielä kärjistyneempinä. Suomen kasvun nähtiin jo tuolloin kietoutuvan tiiviisti kaupunkiseutujen kehitykseen. Kaupunkielämän moniulotteinen syke merkitsee dynaamisuutta ja kasvupotentiaalia, joka vahvistaa koko Suomen elinvoimaa. Näin ajateltiin työryhmien keskusteluissa ja tämän  uskon pätevän edelleen.

Kaupunkipolitiikkaan liittyy myös professorien Matti Kortteinen ja Mari Vaattovaara pitkäjänteinen Helsingin seudun sosiaalisen kehityksen tutkimus. Alueeltaan rajattujen "ongelmataskujen" sitkeä pysyvyys ja laajeneminen nostaa esiin kaupunkien kehityksen nurjaa puolta ja esittää vakavia haasteita kaupunkipoliittisiin ratkaisuihin. Tämä olisikin oman messunsa väärtti..

1990-luvun ja 2000-luvun alun  jälkeen seurasi, jos ei nyt ihan pysähtymisen, niin ainakin hiljaiselon aika. Mutta keskustelu palaa. Ajankohtainen suunta maakuntien Suomeen on aktivoinut kaupunkipoliittisen keskustelun. Tampereen ja Turun kaupunginjohtajat tilasivat aluepolitiikan tunnetuimmalta tutkijalta Timo Arolta raportin ja järjestivät 13.1. kiinnostavan seminaarin suurten kaupunkien merkityksestä tulevaisuuden Suomessa. Väestö keskittyy kaupunkiseuduille, kansainvälistyminen  kasvaa, työelämä muotoutuu uudelleen, kulttuurista nousee uudenlaista pääomaa; pelkästään hallinnollisin rakentein ei muutosta voi hallita eikä ohjata.

Toivottavasti keskustelu käynnistää  eteenpäin vievää  dynamiikkaa ja suurten kaupunkien kehitykselle annetaan riittävästi tilaa, maakuntakeskeiseen suuntaan rakentuvassa Suomessa. Seminaarin puhujat näkivät jopa erityisen suurkaupunkilainsäädännön tarpeen, joidenkin maiden mallin mukaan.

Harmi, että maan ainoa kansainväliseksi mertropoliksi kehittymisedellytyksiä omaava pääkaupunkiseutu on näkemyksissään täysin hajallaan. Osa kaupungeista katselee tulevaisuuttaan lähimaaseudun kumppanina, kun yhdessä pitäisi katsoa Tukholman, Pietarin, Berliinin suuntaan, kenties toisille mantereillekin. Tästäkin syystä nyt on tarve ja tilaus kaupunkipoliittiselle keskustelulle.

Toukokuu 2016

TAIPUVATKO MARKKINAT VAI TAIPUUKO UUDISTUKSEN TAVOITE?

 

Olen näköjään jäänyt kiinni sote-kommentointiin enkä nytkään osaa jättää asiaa rauhaan.Viimeisintä käännettä ovat asiantuntijat - esimerkiksi THL:n ylijohtaja Erhola ja johtaja Pekurinen - kuvanneet HS:ssa kumoukselliseksi. ja sitä se todella on. Sosiaali- ja terveyspalveluja tuottavat  tulevaisuudessa yhtiöt ja järjestöt. Yhtiöittämisvaade tuli yllätyksenä monille: osalle valmistelukoneistoakin, puhumattakaan sosiaali- ja terveysalan kuntakentästä ja muista toteuttajista taikka kansalaisista. Tätä pitää nieleskellä vielä pitkään.

Kerrataanpa hieman. Tänä vuonna 10-vuotistaipalettaan juhliva sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistus käynnistyi Paras-hankkeella vuonna 2007, mutta valmistelutyötä oli tietenkin tehty jo aikaisemmin. Keskeisenä tavoitteena oli ja on kaventaa sitkeästi kasvaneita sosiaalisia ja terveyseroja, parantaa palvelujen saatavuutta etenkin perustasolla, vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiota ja toteuttaa kaikki tämä taloudellisesti ja toiminnallisesti  kestävällä tavalla. Nykymenolla tapahtuvaa kustannusten kasvua tulisi taittaa vuoteen 2029 mennessä 3 miljardilla. Rakennemuutoksen tarpeesta ja sen keskeisestä sisällöstä on läpi prosessin vallinnut suuri yksimielisyys, jos kohta toteutustavoissa on ollut ja on poliittisesti erilaisia painotuksia.

Jos pidämme kiinni sovitusta hyvinvointipoliittisesta tavoitteesta - sosiaali- ja terveyserojen kaventamisesta - , on kysyttävä  onko tämä myös markkinoiden intressi. 

Valinnanvapauden kehyksessä yksityiset toimijat - yhtiöt - tulevat toteuttamaan julkista sosiaali- ja terveydenhuoltoa julkisella eli valtion tuella. Näin ollen on perusteltua odottaa, että yhtiöt myös omaksuvat julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon periaatteelliset ja sisällölliset tavoitteet. Julkisella tuella toimiva yhtiö on kansallisen hyvinvointipolitiikan instrumentti, ei pelkkä markkinatoimija. Mutta pääseekö seepra raidoistaan? Ovatko markkinat valmiit hyväksymään asetetut sosiaali- ja terveyspoliittiset tavoitteet oman toimintansa johtaviksi periaatteiksi?  Kun sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajat asetetaan kilpailemaan keskenään, voivat kilpailun tuoksinassa tuottajien intressit jättää varjoonsa sellaiset tavoitteet kuin hyvinvointierojen kaventaminen, pyrkimys hoidon tarpeen vähentämiseen taikka palvelujen tasa-arvoinen saavutettavuus myös alueellisesti.

Käykö niin, että vähin erin kansalliset tavoitteet taipuvat, mutta kilpailun logiikasta nousevat markkinoiden omat tavoitteet eivät?

Vähintä mitä hallituksen näiden päätösten jälkeen tulisi tehdä, on vallankumouksellisen ratkaisun tihein välein toteutettava seuranta ja arviointi - eikä pelkästään suoritteiden tai kustannusten näkökulmasta, vaan sote-prosessin alkuperäisten väestölähtöisten tavoitteiden näkökulmasta.

Jään seuraamaan, taipuuko markkinoiden logiikka kansallisiin tavoitteisiin vai kansalliset  tavoitteet  markkinoiden logiikkaan.

 

Lokakuu 2016

MIKÄ KESKILUOKKA?

 

Vaaleihin valmistuvat puolueet suuntaavat jälleen sanomaansa ”suurelle keskiluokalle”. Itseäni askarruttaa monikin asia tässä keskiluokan äänien kalastelussa.

On selvää, että äänestystuloksen näkökulmasta keskiluokka on tärkeä kohderyhmä. Keskiluokan käsite on kuitenkin aikojen kuluessa muuttunut melkoisesti. Siihen saattaa itsensä lukea yhtä hyvin akateemisen koulutuksen saanut korkeapalkkainen ammattilainen kuin pienituloinen ”valkokaulustyöntekijä”, joka ei katso kuuluvansa työväestöön. Ja mihin luokkaan kuuluvat epäsäännöllisesti työtätekevät itsensä työllistäjät, erilaiset free-lancerit tai pienyrittäjät? Eikö olisi jo aika luopua tästä luokka-pohjaisesta ajattelusta ja hakea poliittisesti relevantimpia määrittelyjä oman sanoman keskeisten sisältöjen kuvaamiseksi?

Monissa poliittisissa puheissa vedotaan siihen, että keskiluokka suurena veronmaksajana ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa. Tottahan se on, mutta suuri osa keskiluokasta on jo veronmaksajaksi tullessaan saanut hyvinvointivaltiolta suuren satsauksen – koulutuksen. Ylempi keskiluokka - jos sitä määrittelyä käytetään – on usein saanut akateemisen koulutuksen. Sitä kautta on  turvattu kohtuullisen hyvä asema työmarkkinoilla, jota tosin viime vuodet ovat jossakin määrin nakertaneet. Alempikin keskiluokka on yleensä saanut joko alemman korkeakoulutasoisen taikka ammatillisen koulutuksen. Näin ollen verojen muodossa maksetaan takaisin jo saatua koulutuksen antamaa ”perusturvaa”.   

Kansainvälisesti menestynyt kappelimestari Esa-Pekka Salonen totesi Kansallisoopperan partneriksi ryhtyessään, että hän on saanut suomalaiselta yhteiskunnalta niin paljon, että haluaa antaa jotakin takaisin. Kaikki me hyvän koulutuksen ja eläketurvan saaneet emme tietenkään ole Salosen tulotasolla. Silti jatkuvan verojen valittelun sijasta toivoisi myös keskiluokan edustajien muistavan saamansa koulutuksellisen satsauksen, jota vailla monet työttömät tai heikosti pärjäävät ihmiset ovat jääneet. Viime vuosien tilastotiedot kertovat, että koulutuksellinen epätasa-arvo jatkuu myös hyvinvointiyhteiskunnassa yli sukupolvien. Tämän  sukupolvelta toiselle siirtyvän huono-osaisuuden poistamisen jos minkä pitäisi olla tasa-arvoa ajavan poliittisen liikkeen ydintehtävä.

Kuulen jo vastaväitteet. Keskittymällä kaikkein huono-osaisimpien aseman parantamiseen ei vaaleja voiteta. Tämä on tietenkin mahdollista. En minäkään tarkoiteta sitä, että universaalin järjestelmän kivijalkaa – peruskoulua, perusterveydenhuoltoa, perussosiaalipalvelua – pitäisi purkaa, mutta sen laajentamisen sijasta pitäisi sitä nyt täydentää selvästi kohdistetummin kaikkein eniten epätasa-arvosta kärsivän väestön osan koulutuksellisten, terveydellisten ja sosiaalisten lähtökohtien parantamiseen. 

Tämän teeman pitäisi olla sosiali-alkuisten poliittisten puolueiden asialistan kärjessä.

 

Tammikuu 2017

KANSANLIIKKEESTÄ  KANSANVALISTAJAKSI?

 

Sosialidemokratiaa on usein kuvattu kansanliikkeeksi. Menneinä aikoina tämä on ollut osuva kuvaus. Mitä tänä päivänä ymmärretään kansanliikkeellä, on varmaankin muuta kuin  puolueen syntyvuosien kansanliike. Onko Britannian brexit-ratkaisu kansanliikkeen aikaansaannos? Onko Yhdysvaltain presidentinvaali osoitus kansanliikkeen voimasta? Onko ylipäänsä populismi kansanliikettä, käsitteen juurihan on sama?

Kansanliike vaatii liikkeen tavoitteen, sisällön ja menetelmien määrittelyä. Kansanliike voi perustua myös totuuden vääristelylle,  pelon ja vihan lietsomiselle, suvaitsemattomuuden levittämiselle. Sellainen liike voi saada uskomattomat mittasuhteet ja arvaamattomat seuraukset. Monet ovat jo todenneet, että tällainen yhteiskunnallinen liike voi muodostaa todellisen uhkan demokraattiselle järjestelmälle. Kun on työssään nähnyt syrjäytymisen ja syrjimisen äärimmäisiä muotoja, voi kuvitella minkälaista epäluottamuksen maaperää tarkoitushakuisesti vääristelty tieto  kasvattaa.

Vanhoja papereita saneeratessani löysin polarisaatiota koskevasta esityksestä vuoden 2009 Helsingin Sanomista artikkelin, jossa siteerattiin toistakymmentä vuotta huumeita käyttänyttä ”Anttia”: ”Taustoistahan se on paljon kiinni. Melkein koko suku on vankilassa, ei sitä oikein tiennytkään muusta.” Vaikka Antti edustaa syrjäytymisen ääripäätä, on meillä todennäköisesti suuri joukko ihmisiä, joille oma elämänpiiri ei anna edellytyksiä eikä kiinnostusta ymmärtää yhteiskunnallisia asioita. Silloin mikä tahansa lupaus – kuinka katteeton hyvänsä - tai miten tahansa  primitiivinen ”eliitin” tölviminen saa vastakaikua. Mitään menetettävää ei ole, saamapuolella on sanoista nouseva voimantunto.

Nyt jos koskaan on kysyntää kansanvalistukselle. Kaikki poliittinen mielikuvitus ja älyllinen voima pitäisi suunnata sen miettimiseen, miten voisimme vahvistaa yhteiskunnallisen tiedon tasoa –  ei vain niiden kohdalla joita yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat, vaan siellä missä kiinnostus puuttuu ja ”totuudenjälkeisen” agitaation uhreilla on vähiten edellytyksiä arvioida tiedon luotettavuutta.

Demokraattisen järjestelmän kestävyyden kannalta on kysymys paljon suuremmasta asiasta kuin muutaman minuutin viikkotyöajasta tai muutamasta eurosta lapsilisiin. Eivät nekään ole merkityksettömiä niille, joita ne koskevat. Niiden varassa ei kuitenkaan kestä eikä vahvistu kansanvalta siinä merkityksessä kuin se suomalaisenkin yhteiskunnan kivijalkaan on kirjoitettu.

Nyt tarvitaan politiikassa ja sen toteuttajilla yhteiskunnallista lukutaitoa. On nähtävä päivänpolitiikan ohi koko kulttuurin syvempiä virtoja ja käännettävä totuudenjälkeiset kehityssuunnat tietoon, analyysiin ja harkintaan perustuviksi. Kansanliike on suunnattava kansan valistukseen.

Toukokuu 2017

OSATTOMUUS – HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN KIPUPISTE

 

Poliittisten analyysien keskeinen havainto on viime aikoina – muun muassa Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen – ollut osattomiksi itsensä kokevien kansalaisten suuri määrä. TV1:n ohjelma 4.5. Trumplandiasta kertoi lohdutonta kieltä teollisuutta menettäneiden paikkakuntien asukkaiden osattomuuden kokemuksista ja lujasta ”messiasuskosta” uuden presidentin lupaamaan muutokseen. Sama ilmiö näkyy Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja meidänkin viimeisissä eduskuntavaaleissa.

Poliittiseksi ratkaisuksi populistien kauhistelu ei kuitenkaan riitä. On kysyttävä, onko  hyvinvointiyhteiskunnan nykyisillä instrumenteilla kykyä torjua, vähentää tai poistaa osattomuutta: objektiivista huono-osaisuutta ja subjektiivista kokemusta oman ihmisarvon menetyksestä. Populismin valinneiden lisäksi osa äänestämättä jättäneistä todennäköisesti kokee oman äänen merkityksen olemattomaksi, uskoa ”poliittisen eliitin” tahtoon muuttaa tilannetta ei ole. Kysymys ei  ole mitättömästä vähemmistöstä.

Oman arvioni mukaan olemme poliittisen järjestelmän uskottavuuden ja edustuksellisen demokratian kohtalonkysymyksessä. On ymmärrettävää, että monet kansalliset ja kansainväliset kysymykset avautuvat vaikeasti tavalliselle ihmiselle eikä yhteyttä omaan elämäntilanteeseen ole helppo tunnistaa. Tässä suhteessa politiikan kielellä on tärkeä merkitys. Jos poliitikko ei osaa selkokielellä kertoa, miten ongelmat ja niiden ratkaisut koskettavat tavallisten ihmisten elämää, on turha odottaa kannatusta politiikalle.

Kuntavaaleissa käsitellään kuitenkin paikallisia kysymyksiä. Kunnat käsittelevät edelleenkin arkisen elämän tärkeitä tehtäviä: varhaiskasvatusta, perusopetusta ja nuorison asioita, liikuntaa ja kulttuuria, asumista, kunnan tulevaisuuden suuntaa ja arkipäivän turvallisuutta. Mutta tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle: asukas- ja kumppanuustaloja, verkostoja niin fyysisissä tiloissa kuin sähköisestikin. Sosialidemokraattien erityisenä tehtävänä on luoda areenoita ja keinoja, joiden avulla etenkin politiikkaa vierastavat, ”eliittiä” epäilevät, tiedollisesti heikommat, omaa tilannettaan häpeilevät tai eri tavoin avuttomat ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi, ymmärretyiksi ja vakavasti otetuiksi.  

Kansalaisvaikuttamiseen ei riitä edustuksellinen demokratia. Sen paikka on paljon ennen päätöksentekovaihetta. Asukaskeskustelua tarvitaan, kun kerätään tietoa ihmisten arkielämää haittaavista käytännöistä, asuinalueiden tärkeistä kehittämiskohteista, kun haravoidaan asukkaiden mielipiteiden kirjoa,  kun laaditaan uudistuksille asialistaa ja kun luodaan yhteisen vastuun suuntaa ristiriitaisissa kysymyksissä. Aikaa kuluu, mutta parhaimmillaan riski korvautuu vahvistuvalla osallisuudella.

Uusia avauksia osattomuuden käsittelyyn ei kuntavaalien keskustelu tuonut, vaikka sekä kuntalaki – entinen ja nykyinen -  että ehdotukset maakunta- ja sote-laeiksi edellyttävät valtuustojen huolehtivan asukkaiden ja palvelujen käyttäjien osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien toteutumisesta.  

Toukokuu 2017

OSATTOMUUS – HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN KIPUPISTE

 

Poliittisten analyysien keskeinen havainto on viime aikoina – muun muassa Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen – ollut osattomiksi itsensä kokevien kansalaisten suuri määrä. TV1:n ohjelma 4.5. Trumplandiasta kertoi lohdutonta kieltä teollisuutta menettäneiden paikkakuntien asukkaiden osattomuuden kokemuksista ja lujasta ”messiasuskosta” uuden presidentin lupaamaan muutokseen. Sama ilmiö näkyy Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja meidänkin viimeisissä eduskuntavaaleissa.

Poliittiseksi ratkaisuksi populistien kauhistelu ei kuitenkaan riitä. On kysyttävä, onko  hyvinvointiyhteiskunnan nykyisillä instrumenteilla kykyä torjua, vähentää tai poistaa osattomuutta: objektiivista huono-osaisuutta ja subjektiivista kokemusta oman ihmisarvon menetyksestä. Populismin valinneiden lisäksi osa äänestämättä jättäneistä todennäköisesti kokee oman äänen merkityksen olemattomaksi, uskoa ”poliittisen eliitin” tahtoon muuttaa tilannetta ei ole. Kysymys ei  ole mitättömästä vähemmistöstä.

Oman arvioni mukaan olemme poliittisen järjestelmän uskottavuuden ja edustuksellisen demokratian kohtalonkysymyksessä. On ymmärrettävää, että monet kansalliset ja kansainväliset kysymykset avautuvat vaikeasti tavalliselle ihmiselle eikä yhteyttä omaan elämäntilanteeseen ole helppo tunnistaa. Tässä suhteessa politiikan kielellä on tärkeä merkitys. Jos poliitikko ei osaa selkokielellä kertoa, miten ongelmat ja niiden ratkaisut koskettavat tavallisten ihmisten elämää, on turha odottaa kannatusta politiikalle.

Kuntavaaleissa käsitellään kuitenkin paikallisia kysymyksiä. Kunnat käsittelevät edelleenkin arkisen elämän tärkeitä tehtäviä: varhaiskasvatusta, perusopetusta ja nuorison asioita, liikuntaa ja kulttuuria, asumista, kunnan tulevaisuuden suuntaa ja arkipäivän turvallisuutta. Mutta tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle: asukas- ja kumppanuustaloja, verkostoja niin fyysisissä tiloissa kuin sähköisestikin. Sosialidemokraattien erityisenä tehtävänä on luoda areenoita ja keinoja, joiden avulla etenkin politiikkaa vierastavat, ”eliittiä” epäilevät, tiedollisesti heikommat, omaa tilannettaan häpeilevät tai eri tavoin avuttomat ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi, ymmärretyiksi ja vakavasti otetuiksi.  

Kansalaisvaikuttamiseen ei riitä edustuksellinen demokratia. Sen paikka on paljon ennen päätöksentekovaihetta. Asukaskeskustelua tarvitaan, kun kerätään tietoa ihmisten arkielämää haittaavista käytännöistä, asuinalueiden tärkeistä kehittämiskohteista, kun haravoidaan asukkaiden mielipiteiden kirjoa,  kun laaditaan uudistuksille asialistaa ja kun luodaan yhteisen vastuun suuntaa ristiriitaisissa kysymyksissä. Aikaa kuluu, mutta parhaimmillaan riski korvautuu vahvistuvalla osallisuudella.

Uusia avauksia osattomuuden käsittelyyn ei kuntavaalien keskustelu tuonut, vaikka sekä kuntalaki – entinen ja nykyinen -  että ehdotukset maakunta- ja sote-laeiksi edellyttävät valtuustojen huolehtivan asukkaiden ja palvelujen käyttäjien osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien toteutumisesta.  

Syyskuu 2017

 

Kirjahyllyn satavuotias helmi avaa ajatuksia myös tämän päivän osallistumisesta

 

Viikon kolumnisti Aulikki Kananoja on löytänyt 'unohtuneen helmen' kirjahyllystään. Yhteiskuntatieteilijä Leo Harmajan pieni kirjanen "Kansalaistietoja syventämään valtio- ja yhteiskuntatieteiden avulla" sadan vuoden takaa herättää tähänkin päivään liittyviä kysymyksiä: ”...nykyään täytyy jokaisen, vähäväkisenkin, oman ammattinsa ja elinkeinonsa ohella kyetä myös tärkeiden kansalaistehtävien suorittamiseen". Olemmeko huolehtineet riittävästi vaikuttamisen edellytyksistä, kysyy kolumnisti. Olisiko sittenkin syytä ottaa Harmajan ajatukset kansalaistietojen syventämisestä vakavasti?

***

Monille eläkeläisille lienee tuttu tilanne, jossa vuosien varrella kertyneitä paperimassoja pitäisi ryhtyä saneeraamaan ja arkistoimaan. Kirjahyllytkin kaipaavat viileällä harkinnalla tehtyä saneerausta ja villiksi levinneen hyllyn järjestämistä. Minulla urakan aloittamiseen meni eläkkeelle jäämisestä 11 vuotta – eikä loppua näy.

Mutta  urakka tuo mukanaan myös iloa ja oivalluksia. Löytyy vanhoja esitelmiä, joita on kiva arvioida tapahtuneen kehityksen valossa. Ja kirjahyllystä löytyy unohtuneita helmiä – niin  kaunokirjallisia kuin asiateoksiakin.

Itselleni kiinnostava löytö oli tilasto- ja kansantaloustieteilijä (ja runoilija Saima Harmajan isä) Leo Harmajan ( 1880 - 1949) pieni kirjanen vuodelta 1918: Kansalaistietoja syventämään valtio- ja yhteiskuntatieteiden avulla (kustantajana Otava). Kirjoittaja maalaa aluksi yhteiskunnallista kehitystä 1800-luvun yksilöllisyyden ja vapaamielisyyden aikakaudesta ”jolloin  yhteiskuntalaitoksen merkitystä tahallansa koetettiin kaikin tavoin vähentää”  kohti päinvastaista suuntaa jolloin ” laajoissa piireissä ollaankin nykyään valmiita menemään äärimmäisyyksiin yhteiskunnan toiminnan lisäämiseksi, varsinkin taloudellisella alalla”.

Harmaja viittaa sosialidemokraattien vaalitulokseen.

Edellisen perusteella Harmajaan voisi suhtautua kriittisesti. Kirjasen viesti on kuitenkin lukemisen arvoinen. Kun valtiollinen ja yhteiskunnallinen valta on siirtymässä harvoilta ”yhteiskunnan pylväiltä” laajoille kansankerroksille, merkitsee tämä Harmajan mukaan ”mullistusta”  yhteiskunnan kehityskulussa.  Aikaisemmin ”.....yksilön, vähäväkisenkin, asia oli vain osata totella, noudattaa esivallan käskyjä, mutta nykyään täytyy jokaisen, vähäväkisenkin, oman ammattinsa ja elinkeinonsa ohella kyetä myös tärkeiden kansalaistehtävien suorittamiseen, joihin hänelle on annettu täysi valta.” Jotta kaikki kansalaiset voisivat täysipainoisesti käyttää saamaansa valtaa, on heidän saatava tutkimukseen perustuvaa tietoa yhteiskunnan toiminnasta. Tähän Harmaja ehdottaa erityistä oppilaitosta eikä pidä suotavana että tehtävän omisivat poliittiset puolueet. ( Itse arvioin edellisessä kolumnissani, että tässä voisi olla tehtävä myös Sosialidemokraattiselle puolueelle.)

Kannattaako tänä päivänä siteerata Leo Harmajaa ? Onhan koulutus- ja sivistystaso itsenäistymisvuoden jälkeen merkittävästi kasvanut. Kun tarkastelemme suomalaisten äänestysaktiivisuuden kehityssuuntaa, kun katsomme puolueemme jäsenten ikäprofiilia ja kun kuuntelemme avoimin korvin ”kansan syvien rivien”  käsityksiä puoluepolitiikasta, emme voi olla tyytyväisiä ”laajojen kansankerrosten” kiinnostukseen yhteisten asioiden hoitamiseen.

Yhteiskunnallisten ohjelmien keskeiseksi tavoitteeksi on noussut ihmisten osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien parantaminen. On syytä kysyä, olemmeko huolehtineet riittävästi  vaikuttamisen edellytyksistä. Kun tähän kokonaisuuteen lisätään vielä löysä tai miltei moraaliton asenne tosiasioihin ja tutkittuun tietoon, olisiko sittenkin syytä ottaa Harmajan ajatukset ”kansalaistietojen syventämisestä” vakavasti?

 

23.9.2017

 

Helmikuu 2018

 

Aulikki Kananoja: Paradoksien hyvinvointipolitiikkaan?

 

- Yleiset hyvinvointipalvelut tarvitsevat täydennyksekseen yksilöllisesti räätälöityjä, monipuolisia, viisaasti yhteensovitettuja toimintoja kirjoittaa sosiaalineuvos Aulikki Kananoja: "Näitä ei ole mahdollista normittaa lainsäädännöllä tai kansallisilla ohjeilla. Sen sijaan ne edellyttävät riittävästi eettisesti sitoutunutta ja osaavaa henkilöstöä, jolla on hyvä taito yhteistyöhön niin asiakkaiden kuin muiden ammattilaisten kanssa."

 

Olen työurani aikana nähnyt ja kokenut suomalaisen hyvinvointipolitiikan hienon kehityskaaren. Tulin ensimmäiseen vakituiseen työsuhteeseen Pelastakaa Lapset ry:n palvelukseen vuonna 1963 ja siirryin vuonna 1965 Vakuutusalan Kuntouttamiskeskuksen (VKK) kuntouttamisneuvojaksi. Sairausvakuutuslaki ja työeläkelait olivat juuri tulleet voimaan. VKK:ssa pääsin toteuttamaan uunituoreita tapaturma- ja liikennevakuutuksen invaliidihuoltolakeja.

 

1970-luvun suuret rakennemuutokset – kansanterveyslaki, peruskoululaki, lasten päivähoitolaki – heijastuivat koko hyvinvointipolitiikan kenttään. 1980-luvun  sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelu- ja valtionosuusjärjestelmän uudistaminen, lastensuojelulaki, sosiaalihuoltolaki, vammaispalvelulaki, päihdehuoltolaki – kolumnin merkkiraja ei riitä kaikkien uudistusten listaamiseen – loivat pohjaa entistä tasa-arvoisemmalle ja koko väestön kattavalle hyvinvointipolitiikalle.

 

Mistä sitten johtuu, että meneillään olevan reformin yksi keskeinen motiivi on kasvavien terveys - ja hyvinvointierojen kaventaminen? Miten on mahdollista, että huolestuttava osa nuorista jää vaille peruskoulun jälkeistä koulutusta ja sijoittuminen työmarkkinoille vaikeutuu? Miksi lastensuojelun ja sijaishuollon luvut ovat kasvaneet vuosia etenkin yli 13-vuotiaiden ryhmässä? Eivätkö aikaisemmat uudistukset riittäneet tai osuneet päämäärien toteuttamiseen, eikö käytännön toimintaa  osattu johtaa tarkoitettuun suuntaan, tuliko apu liian myöhään? Sosiaaliturvan lamavuosien leikkaukset selittävät osan, mutta eivät kaikkea. Kysymys on hyvinvointipolitiikan sisäisestä rakenteesta.

 

Suuret uudistukset ovat – onneksi - siirtäneet monia kansalaisia pois sosiaalihuollon viimesijaisen tuen piiristä. Samalla on tullut näkyviin sellaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, joita keskiluokan elämää parantavat reformit eivät ole olennaisesti auttaneet. Yleisten palvelujen luvattu ehkäisevä vaikutus on näkynyt tavoitelauseissa, mutta ei käytännössä. Uusiakin avun tarvitsijoita on tullut palvelukentälle, esimerkkinä vaikkapa maahanmuuttajat.

 

Työkokemukseni vahvistaa käsitystä, jonka mukaan yleiset hyvinvointipalvelut tarvitsevat  täydennyksekseen yksilöllisesti räätälöityjä, monipuolisia, viisaasti yhteensovitettuja toimintoja. Näitä ei ole mahdollista normittaa lainsäädännöllä tai kansallisilla ohjeilla. Sen sijaan ne edellyttävät riittävästi eettisesti sitoutunutta ja osaavaa henkilöstöä, jolla on hyvä taito yhteistyöhön niin asiakkaiden kuin muiden ammattilaisten kanssa. Sosiaalialan ammattilaisten lisäksi muitakin osaajia, myös järjestöjen panosta tarvitaan.

 

Olisiko mahdotonta ajatella, että jokaiseen yleisten palvelujen reformiin liittyisi sitä täydentävä resurssi yksilöllisten tarpeiden mukaan räätälöityihin toimintoihin: lastensuojeluun, mielenterveystyöhön tai päihdetyöhön? Voitaisiinko näin  kaventaa hyvinvointikuilua hyvinvoivien kansalaisten ja kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa elävien ihmisten ja ryhmien välille? Uudistukset sisältäisivät paradoksaalisia elementtejä: yleistä ja yksilöllistä, universaalia ja tarveharkintaista toisiaan täydentävinä osina kokonaisuutta. Löytyisikö  sen koti vasemmistosta?

 

Aulikki Kananoja   24.2.2018

 

 

Heinäkuu 2018

KÖYHYYDEN MONET KASVOT

 

Viime vuosina sosiaalipoliittista keskustelua niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin on hallinnut vanha vitsaus – köyhyys. Vaikka absoluuttinen köyhyys on Suomessa ja koko maailmassa vähentynyt, ei köyhyyttä ole kyetty kitkemään pois edes ns. hyvinvointiyhteiskunnista. Tosin yleisesti käytetty köyhyyden  määritelmäkin on sellainen, että osa pienituloisista jää aina tulojaon pohjimmaiseen osuuteen.

Minua on köyhyys-keskustelussa vaivannut sen yleisluontoisuus. 1990-luvulla suomalaiset tutkijat Matti Heikkilä, Olli Kangas ja Veli-Matti Ritakallio tekivät erinomaista tutkimusta suomalaisesta köyhyydestä. Eri tutkimuksissa päädyttiin siihen, että köyhiä ihmisiä oli noin 10 % väestöstä. Eri mittarit kuitenkin määrittelivät köyhiksi eri ryhmät. Mihin ryhmään siis suunnata korjaavat toimenpiteet: pienituloisiin, toimeentulotuen saajiin, ylivelkaantuneisiin, niihin, joilla oli vaikeuksia suoriutua välttämättömistä menoista vai niihin, joilla ei ollut varaa välttämättömiin tavaroihin? 1990-luvulla vain työttömyys yhdisti erilaisia ryhmiä.

Toinen kiinnostava tutkimus liittyy myös köyhyyteen. 1980-luvulla Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Olavi Riihinen teki laajan tutkimuksen suomalaisen yhteiskunnan hyväosaisuudesta ja huono-osaisuudesta. Riihisen tutkimus tunnisti yhdeksän hyvä- ja huono-osaisuuden ryhmää. Ääripäissä erottuu kaksi ryhmää: kaikilla ulottuvuuksilla kovaosaiset, joita oli vajaa 10 % väestöstä ja kaikilla ulottuvuuksilla hyväosaiset, joita oli hieman yli 8 % väestöstä. Kun mukaan otetaan Riihisen sanoin myös ”sopeutumaton huono-osaisuus”, nousee huono-osaisten osuus liki 20 %:iin. Jos hyväosaisten ryhmään luetaan myös monella – vaikkei kaikilla – mittareilla hyvin pärjääviä, saadaan kokoon noin 27 %. Keskivertoryhmissä on niitä, joiden talous, asuminen, ehkä terveyskin saattavat olla hyvää tasoa, mutta hyvinvointia kaventavat vieraantuminen, vähäiset mahdollisuudet  itsensä toteuttamiseen ja läheisten ystävien puute. Toisaalta on ihmisiä, joiden elämää leimaa taloudellinen turvattomuus, mutta yhteisyyden tarpeet tyydyttävät keskimäärää paremmin. 

Tutkimusaineistot ovat menneiltä vuosikymmeniltä, joten tuloksia ei voi siirtää tähän päivään. Olennaisia eivät ole prosenttiosuudet. Tärkeätä on tunnistaa köyhyyden ja huono-osaisuuden moniulotteisuus ja rosoisuus. 

Antavatko tutkimukset aineksia tämän päivän kysymyksiin, esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria koskevaan politiikkaan? Peruskoulun jatkaminen on hyvä ratkaisu koulutusinvestointina. Tarvitsemme kuitenkin nykyistä paljon monipuolisemman kuvan näiden nuorten elämäntilanteista voidaksemme räätälöidä toimintaa juuri heidän tarpeisiinsa. Mieleen tulee maan mainio Icehearts -yhdistys, joka kasvattaa riskitilanteessa olevia nuoria jääkiekon, jalkapallon ja yksilöllisen tukihenkilön keinoin. Tulokset ovat hyviä ja  tukea saaneista nuorista nousee uusia kasvattajia. He osaavat ohjata ja vahvistaa kaltevalle pinnalle joutuneita lapsia ja nuoria standardipalveluja paremmin.

Joulukuu 2018

MAAGISTA AJATTELUA

 

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu vaihe, jolloin hänen mieltään leimaa maaginen ajattelu. Amerikkalainen lastenpsykiatri  Selma Fraiberg kuvaa tätä näin: Kun tässä kehityksen vaiheessa oleva pikkulapsi sulkee silmänsä, koko maailma lakkaa olemasta - lapsen mielessä ihan oikeasti – ja kun hän avaa silmänsä, maailma palaa paikalleen. Hän on kaikkivoipainen, pelkillä liikkeillään tai äänellään hän saa mahtavia asioita aikaan.

Maagiseen ajatteluun perehtyminen ei edellytä lapsipsykologian oppikirjojen lukemista. Jos kuuntelemme – vaikkapa tuttaviern kesken - yhteiskunnan epäkohtia koskevaa keskustelua, ennen pitkää joku sanoo: ”Minähän olen puhunut tästä jo monta vuotta”. Tai aikoinaan työpaikan kahvihuoneessa kuuli jonkun kommentoivan työpaikan harmittavaa ongelmaa toteamalla, että ” tästä olen puhunut jo ainakin kymmenen vuotta”. Tutkijakin saattaa ihmetellä, miksi hänen tutkimustuloksensa eivät näy lainkaan kyseistä aluetta koskevana uudistuksena.En ole somessa, mutta saatan kuvitella että maaginen ajattelu on tunnistettavissa sielläkin. Kaikille näille esimerkeille on ominaista käsitys, että sanat tai kirjoitettu teksti muuttuvat teoiksi itsestään. Pelkkä tieto ei läheskaan aina saa muutoksia aikaan, vaikka usein onkin välttämätön osa muutosta.

Itselläni tässä suhteessa riittää peiliin katsominen. Kuinka monta kertaa virassa ollessa tuli harmistuneeksi siitä, että tietty ohje tai kokouksessa käyty keskustelu ei automaattisesti muuttunutkaan teoiksi. Eikä kansanedustajan toimintakaan aina voi välttyä maagiselta ajattelulta: kun laki on säädetty ja tullut voimaan, sen oletetaan heti tuovan muutoksia myös toiminnassa. Toki niin tapahtuukin silloin, kun muutetaan eläkkeiden taikka lapsilisien määrää taikka teknisesti toteutettavia uudistuksia. Näissä tapauksissahan työn tekevät pääosin koneet. Sen sijaan uudistuksissa, joissa tuhansien, kymmenien tuhansien taikka satojen tuhansien ammattilaisten pitäisi ensin poisoppia vanhat käytännöt, omaksua uudet tavat toimia ja vieläpä tottua uuteen työkulttuuriin, tarvitaan vuosien tai kymmenien vuosien toteutumisaika. Olen huomannut, että soten yhteydessä – jos sellainen toteutuu – monet asiantuntijat puhuvat mahdollisten hyötyjen näkymisestä vasta 5- 10 vuoden kuluttua. Oma arvioni on kolme vaalikautta. Ongelmat ja kitkat voivat näkyä nopeammin.

Maaginen ajattelu voi olla hauska ja hieman (itse)ironinenkin tapa tarkastella uudistuksia ja uudistajia. Se ei ole kuitenkaan naurun asia, jos se ohjaa suurvallan johtajan toimintaa.