Eeva Donner

Eeva Donner

Eeva Donner

On toisen polven turkulainen sosialidemokraatti, joka nykyisin asuu Espanjassa. Eeva  Donner on ollut elämän sekatyöläinen, työuraan kuuluu mm siivoamista, laivatuurauksia, rakkausnovellien kirjoittamista, teatterityötä, radiohommia kuin myös työskentelyä politiikassa – muun muassa viisi vuotta Suomen eduskunnassa. Hän toimi vuosikausia free lance journalistina. Journalistin opintoja on sekä Turun Yliopistosta että Åbo Akademista. Eeva  Donner jäi eläkkeelle vuonna 2011 JHL:n liittolehden Motiivin toimituksesta, mutta on sen jälkeen  jatkanut aktiivisesti kirjoittamista. Kulttuurit ja niiden vuorovaikutus ovat tärkeitä Eeva Donnerille, samoin tasa-arvo ja suvaitsevaisuus. 

Lokakuu 2015

PALOMA

 

Useimpina päivinä kun ajan lähikaupunkiini Torreviejaan hän istuu siinä, vakituisella kerjäyspaikallaan. Kaupungin pääkadun varressa, aina saman liikkeen portailla. Hän on istunut siinä jo vuosia, edessään  pahvilappu, johon on kirjoittanut: Espanjalainen avioliitto. Työttömyysturva lopussa.  Lapun vieressä on peltiastia. Hän on Paloma, esimerkillinen ilmentymä yhteiskunnasta, jonka hallinto on päättänyt että jokainen on oman onnensa seppä.

Paloma asuu kadulla.  Miehensä kanssa hän on  muuttanut hylätyn talon terassin jonkinlaiseksi kodikseen, siellä heillä on kaksi patjaa, aurinkovarjo näkösuojana, pöydällä sievästi kukkia ja pyhimyksen kuva.  Muuta heillä ei olekaan, vain vaatteet päällään. 

Ennen kuin Espanjan taloudellinen alamäki alkoi,  Paloma oli keittiöapulainen, hänen miehensä kokki. Heidän elämänsä näytti kohtalaisen hyvältä; oli asunto, asuntolaina, kaksi lasta ja työ.  Ensin lähti työ. Pari joutui työttömyysturvan varaan, jota Espanjassa maksetaan kaikenkaikkiaan tasan 24 kuukautta, kaksi vuotta. Sen suuruus on verrannollinen siihen, miten pitkään henkilö on ollut työelämässä, mitä pitempään, sen paremman työttömyyskorvauksen saa. Kuitenkin on oltava työhistoriaa vähintään vajaan vuoden verran. Jos sitä ei ole, ei saa minkäänlaista turvaa.  Työttömyyskorvauksen määrällä on myös katto,vähän yli 2000 euroa ennen veroja.

Paloman tapauksessa hänen työttömyyskorvauksensa ei voinut olla kovin suuri; keittiöapulaisten palkat Espanjassa saattavat jäädä  pitkälti alle 1000 euroa kuukaudessa, brutto. Työttömyyskorvaus on 50 – 70 prosenttia viimeisimmästä palkasta, miinus verot. Ehkä hänen miehensä sai vähän enemmän, mutta tuskin merkittävästi. Sillä rahalla ei pystytty maksamaan asuntovelkaa pankille. Maan tavan mukaan pankki otti asunnon haltuunsa ja hääsi pariskunnan lapsineen. He saivat ottaa mukaansa vain henkilökohtaiset tavaransa, kaikki muu jäi asuntoon. Laina jäi heille kuitenkin edelleen maksettavaksi. 

Vaikka julkiset koulut sinänsä ovat ilmaisia, kirjat ja opiskeluvälineet pitää kustantaa itse. Samoin ei kouluissa ole ilmaisia aterioita, niistäkin on maksettava. Hyvin pian selvisi että lapset on lähetettävä isovanhemmilleen, jotka asuvat Salamancassa. Paloma ja hänen miehensä kerjäävät paitsi syödäkseen, myös lähettääkseen rahaa lastensa ylläpitoon. 

Paloman kaltaisilla ei ole tässä yhteiskunnassa toivoa, vaikka maan makrotalous onkin saatu nousuun. Paloman haluttaisiin olevan oman onnensa seppä, mutta hänellä ei ole mistä takoa. Tietä nousuun ei ole näkyvissä ja siksi Paloma istuu päivästä päivään lähikaupunkini kadulla ja kerjää.

Miksi tämä tarina? Koska näen pelottavan paljon yhtäläisyyksiä siinä, mitä Suomessa hallituksen taholta tällä hetkellä puuhataan. Pyritään heikentämään työttömyysturvaa, leikataan erilaisista sosiaalimenoista, otetaan sieltä, missä kulut ovat suurimmat, seurauksia miettimättä.

Ystäväni Paco ja Loles huokailivat taannoin, kun kerroin Suomen sosiaalilainsäädännöstä, ilmaisesta kouluruokailusta, subventoidusta päivähoidosta joka on jokaiselle lapselle subjektiivinen oikeus. Kerroin työttömyysturvastamme, erilaisista koulutusmahdollisuuksistamme. - Jos meillä olisi jotain tuollaista, voisimme kansana paljon paremmin, sanoi Paco, kirjailija ja politiikko.  Tämä tapahtui ennen eduskuntavaaleja. Loles, ystävättäreni, kysyi viime viikolla olenko ollut yhteydessä Pacoon. Totta puhuen, en kehtaa. Minua hävettää se, mitä Suomessa kaikkineen nyt tapahtuu. 

Espanja on luokkayhteiskunta. Se oli matkalla toisenlaiseen malliin, mutta maan sisäiset, ikiaikaiset käytännöt sotkivat kaiken. Sosialistipuolue sortui laittomuuksiin ja korruptioon. Hyvän aatteen pilasivat siis omat jätkät. Sellaista yhteiskunnallista tasa-arvoa, mihin Suomessa on totuttu, ei täältä ole vielä koskaan löytynyt. Pääministeri Mariano Rajoyn hallitus on myös tehnyt kaikkensa, että luokkayhteiskunta sen kuin vahvistuu. - Meillä on oikeistolaisin hallitus sitten Francon ajan, sanoi ystäväni taannoin, he ovat kaikki täysiä fasisteja.  

Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Ainoa turvaverkko on perhe ja hyväntekeväisyysjärjestöt.  

Suomessa ihaillaan yrittelijäisyyttä, rohkaistaan niitä, joilla jo on. Otetaan pois sieltä, missä muutenkin voidaan huonosti. Pääministeri Sipilä vinkui kuuluisassa tv-puheessaan miten maalla menee huonosti ja miten kaikki joutuvat ottamaan osaa leikkaustalkoisiin.

¡Hostia! Kiroilin puhetta kuunnellessani. Suomalaisia sumutetaan kertomalla kaiken aikaa miten surkeasti asiat ovatkaan! Yhtään Palomaa en viimeksi käydessäni kaduilla nähnyt, en yhtään suomalaista keittiöapulaista, jolta olisi viety omanarvontunto, toivo paremmasta ja koti. 

Mutta kun hallitus on päättänyt, niin se on päättänyt. Onko suomalainen tulevaisuus samanlaista kuin on espanjalainen nykypäivä?  Maassa on tällä hetkellä enemmän miljonäärejä kuin koskaan, Señor Rajoyn talouspolitiikka on pitänyt siitä huolen. Ja kaduilla kerjää yhä useampi Paloma.

Tammikuu 2016

Meksikolainen muslimi

 

Olen joutunut surukseni luopumaan joistain suomalaisista ystävistäni.  He eivät ole kuolleet. Mutta heistä on paljastunut piirteitä, joita en uskonut heistä löytyvän. Vain muutama vuosi takaperin en olisi uskonut heissä sellaisia piirteitä edes olevan. Suvaitsemattomuutta, erilaisuuden pelkoa, ennakkokäsityksiin uskomista. Muukalaisvihamielisyyttä. 

Ulkosuomalaisena seurustelen paljon toisten ulkosuomalaisten kanssa erilaisissa verkostoissa. Meitä on kaikkialta maailmasta. Meitä yhdistävä tekijä on se, että olemme syntyjämme suomalaisia, muuten olemme kaikki erilaisia taustoiltamme ja koulutukseltamme.   Kerromme ryhmissämme toisillemme asioita, joita aina ei uudessa kotimaassa ymmärrettäisi, mutta myös asioita, joita kummastelemme isänmaassamme. Suomi on meille näyttäytynyt viime aikoihin asti turvallisena ja rauhallisena maana jossa asuu kiihkoton, joskin sisäänpäin kääntynyt viiden miljoonan kansa.

Jotain on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana. Jotain epämiellyttävää.

Nina-niminen verkostoystäväni kertoi kauhuissaan, miten juuri ennen viime joulua oli Helsingin Kalliossa hakattu sairaalakuntoon hänen ystävänsä, meksikolainen opiskelija. Hakkaajat olivat huutaneet muslimi, muslimi. 

Laitoin kirjoituksen seinälleni facebookiin. Sain Suomen ystäviltäni hämmentynyttä palautetta, kuten “nyt on niin paljon kaikenlaisia uutisia”, “ hirveitä ihmisiä”. Ihmettelin hämmennystä, ystäväni tietävät minkälainen olen. Kunnes yksi ystävistäni postasi:” Niitä on kuulemma tullut tänne joukoittain eivätkä ne pakolaisia ole.” 

Mitä mitä? Meksikolaisiako on tullut joukoittain? Eivät meksikolaiset tietenkään ole pakolaisia. Kunnes minulla välähti. Postaukseni oli käsitetty väärin. Oli pakko tehdä korjaus. Siis, meksikolainen opiskelija oli hakattu suomalaiskansallisten ihmisten toimesta ja hänelle oli huudettu muslimi, muslimi. 

Turvapaikanhakijoiden saapumisen myötä Suomesta näyttää  tulleen kylmä ja pelottava maa.  Pienessä yhteiskunnassa vieraan pelko leviää huhujen ja tahallisten väärien tietojen avulla nopeasti ja tehokkaasti. Tulijoita katsotaan joukkoina, kuin karjalaumoina, ei ihmisolentoina, yksilöinä. Tummatukkainen mies hakataan koska hän näyttää erilaiselta ja sana muslimi on äkkiä synonyymi rikollisen kanssa.  Poliisi on se taho, , jonka pitäisi pitää yllä rauhaa ja järjestystä  mutta nyt se onkin kommenteillaan lisännyt pelkoa ja myös väkivaltaa.  Jokainen erivärinen, erilailla puhuva ja jollain lailla pottunokkasuomalaisesta poikkeava on vapaata riistaa, kuten Ninan meksikolainen ystävä.

Äskettäin nykyisessä asuinmaassani  vieraillut suomalainen ystäväni, valtakunnan tason poliitikko, kysyi minulta miten Espanjassa kirjoitetaan pakolaisista. Piti oikein pysähtyä miettimään. Totesin, että tiedotusvälineet kuvaavat pakolaisten surkeita oloja väliaikaisilla leireillä Euroopassa, joskus on uutinen siitä, kun Saharan afrikkalaiset hyppäävät Espanjan puolelle korkealta Ceutan kaupungin muurilta. Valistuneemmat lehdet, kuten El Pais, kirjoittavat miten Espanjan pitäisi hävetä, kun on ottanut vastaan aivan liian vähän turvapaikanhakijoita.

Pakolaisia ei hakata, kaduilla ei päivystä siviilipartioita ( moinen olisi laitonta, samoin natsisymboleiden julkinen käyttö), en ole lukenut yhtään uutista, jossa olisi väitetty että pakolaiset raiskaavat tai käpälöivät täällä naisia. Yhtään polttopulloa en tiedä lentäneen vastaanottokeskuksiin.

Pakolaiset eivät ole median ykkösaihe maassa josta paettu ja jonne on paettu. - Me olemme tottuneet siihen että hädänalaisia autetaan. Totta kai tulijoiden joukossa on kaikenlaista väkeä, mutta  virkavalta hoitaa sen, että todelliset pakolaiset erotetaan laittomista, eräs paikallinen ystäväni sanoi kun asiaa häneltä tiedustelin.  Sitten siirryimme puhumaan meille tärkeämmistä ja ajankohtaisimmista aiheista.

Toukokuu 2016

Kun seniori ei ole kuluerä

 

Silmiini osui jokin aika sitten  Lancet-lehden juttu, jossa ihmeteltiin miten Espanjassa ikäihmiset voivat erittäin hyvin ja pysyvät terveenä yli 70-vuotiaaksi.  Syyksi arveltiin muun muassa terveellistä ruokavaliota ja hyvää ilmastoa. Itse pidän vielä tärkeämpänä yleistä asennetta ikäihmisiin.

Olin taannoin kutsuttuna kuntamme eläkeläiskeskuksen kevätjuhlaan.   Tanssiryhmä esitti talven aikana oppimiaan vetäviä latinalaisrytmejä, lantiot keikkuivat ja tanssijat flirttailivat toisilleen minkä ehtivät.  Ryhmän kaikki jäsenet olivat yli 65-vuotiaita. - Olet tervetullut tänne sinäkin! Sanoi Maria Carmen, paikan johtaja.

Keskuksessa voi harrastaa myös muun muassa joogaa ja  jumppaa. Palvelut ovat ilmaisia käyttäjilleen.  Ravintolassa saa viiden-kuuden euron hinnalla kolmen ruokalajin lounaan viinilasillisen kera. Puhe sorisee ja nauru raikaa.

Espanjassa eläkkeet ovat  pieniä.  Lähinnä kansaneläkettä vastaavan eläkkeen suuruus on vajaa 400 euroa kuussa. Työeläke on keskimäärin  runsaat 900 euroa. Pienuutta kompensoivat eläkeläisille tarjottavat ilmaiset tai lähes ilmaiset palvelut.

Ihminen ei espanjalaisen käsityksen mukaan voi olla vanha.   Vaate on vanha, talo on vanha, ihminen ei. Hän on  persona mayor, helpoimmin kai käännettävissä ikäihmiseksi.  Asenne vanhempia ihmisiä kohtaan on kunnioittava, hyväksyvä ja jopa ihaileva.

- He ovat työnsä jo tehneet, minua valistetaan, heidän on aika nauttia elämästään.

- Kotimaassani asenne on toisenlainen, eläkeläinen on kuluerä, kerron.

- Miten se voi olla mahdollista?  Olemme senioreillemme velkaa elämämme! He ovat meidät synnyttäneet ja kasvattaneet! Barbaria-Suomi saa ystäviltäni jälleen yhden lisäpointin.

Turistisesongin ulkopuolella tarjotaan ikäihmisille  lomia kaikkialle Espanjaan vahvasti subventoituun hintaan. Välimeren rantapaikkoihin saapuu bussilasteittain senioreja maan pohjoisosista loka- maaliskuun välillä.  Viikon reissu Madridista meillepäin busseineen, hotelleineen ja puolihoitoineen saattaa kustantaa parisen sataa euroa henkeä kohden. Hotelleissa  ja kylpylöissä elämästä  sitten nautitaan ja iltaisin pannaan jalalla koreasti.

Tietyissä elintarvikeliikkeissä on yli 65-vuotiaille alennus peruselintarvikkeista – siis juureksista, vihanneksista, leivästä ja maitotuotteista.

Kulttuuria on  ikäihmisen helppo harrastaa. Useimpiin konsertteihin pääsee jos ei ilmaiseksi, niin  lähes ilmaiseksi . Kaikkiin valtion museoihin on eläkeläiskortilla vapaa pääsy.

Kunnalliset terveyspalvelut ovat senioreille maksuttomia. Myös sairaalatoimenpiteet ja leikkaukset. Ennaltaehkäisevästi  alueellamme tehdään paksunsuolensyöpäseulontaa ikäväestölle kahden vuoden välein. Kattavat veri- ja virtsakokeet tehdään  myös kahden vuoden välein.

Lääkkeistä eläkeläisen on pitänyt jonkin vuoden maksaa kymmenen prosentin omavastuun. Valencian aluepresidentti , Ximo Puig ( PSOE), ilmoitti kuitenkin että tämän vuoden alusta alkaen, huolimatta alueemme talouden tilanteesta, alle 18.000 euroa vuodessa ansaitsevien lääkkeet ovat jatkossa ilmaisia.

Espanja on vaikeassa talouskriisissä. Viime vuonna eläkeläisiä oli lähes 8,5 miljoonaa. Työssäkäyvien määrä oli samanaikaisesti vajaa 17 miljoonaa, siis kaksi työllistä yhtä eläkeläistä kohden. Koko ajan pyritään löytämään ratkaisuja tämän ontuvan yhtälön muuttamiseksi.  Aivan samat eliniän odotukset, eläkeiän nostamiset ja työntekemisen jatkuminen pidempään ovat tapetilla kuin koto-Suomessakin.

On kysymys valinnoista.

Maan nykyisen demokratian oikeistolaisin hallitus, pääministerinään Mariano Rajoy (PP), pyrki vähentämään eläkeläisten etuja. Hallitus halusi lopettaa mm.  ikäihmisten subventoidut lomat. Hanke tuotti ankaran vastustusaallon. Ei vähiten Sr. Rajoyn omilta kannattajilta; hotellinomistajilta ja matkanjärjestäjiltä. Sillä samalla kun eläkeläiset saavat positiivisia elämyksiä pilkkahintaan, myös turismi selviää yli talvikauden näiden lomien ansiosta.

Lokakuu 2016

Hintalappuja

 

- Leikattiinko äitisi syöpä? Harvinaista. Hänhän on melkein yhdeksänkymmenen? Näin ihmetteli suomalainen ystävä ja jatkoi: Paljonkohan se maksoi?

- Hänet leikattiin julkisessa terveydenhuollossa, ei se hänelle niin paljon maksanut.

- Mutta todellisuudessahan se kuitenkin maksoi enemmän. 

En ajatellut keskustelua sen enempää, kunnes luin lehdistä että suomalainen työtön maksaa yhteiskunnalle aivan liikaa, että posti sulkee konttoreita haja-asutusseuduilla, koska ne tulevat liian kalliiksi. Miten terveyskeskuksia ei kannata ylläpitää saaristossa, kun netin kautta annettu sairaanhoito tulee halvemmaksi.

Koko  Suomessa oleskeluni ajan törmäsin mitä kummallisimmissa yhteyksissä samaan ilmiöön – kaikelle on pantu hintalappu. Sen hintalapun laittajat  ovat niitä, joilla menee hyvin. Siis terveet, hyvin toimeentulevat työssäkäyvät veronmaksajat, jotka mielestään kustantavat  sairaiden, työttömien ja muuten vain luuserien elämisen.

Ihmisenä olemiseen kuuluu, että on pyrittävä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen jokaisen kohdalla. Ne, joilla menee paremmin ovat vastuussa niistä, joilla menee heikommin. 

Mutta nyt näyttää  raha vallitsevan kaikkea.  Siitä on tullut mittari, jokaiselle elämänilmiölle on hintalappu. Ne joilla on rahaa näyttävät olevan parempia ihmisiä kuin ne, joille elämä ei ole antanut parhaita valttikorttejaan.

Käännetään kupit niin, että syy (suhteelliseen) yhteiskunnan taloudelliseen ahdinkoon onkin sillä, jonka säästyäkseen täydeltä turmiolta on pakko käyttää sosiaalietuuksia tullakseen toimeen.  

Kun kaikelle on laitettu hinta on helppo ottaa seuraava askel kohti ylemmyydentuntoa ja kumma kyllä - myös kateutta.  Omillaan toimeentuleva veromaksaja katsoo oikeudekseen  kadehtia lähimmäistään joka  jostain syystä  saa valtiolta korvausta tai avustusta.  Yhteisöllisyys on pahasti vinksahtanut itsekkyydeksi. 

Irvokkain esimerkki tästä tuli eteeni  jokin aika sitten. Oikeudenkäyntikateus. 

Netissä avattiin keskustelu siitä miten kaksi Suomessa pitkään käynnissä ollutta oikeudenkäyntiä tulee maksamaan maltaita veronmaksajille. Keskustelu jatkui, henkilöitä nimeltä mainiten, miten erilaisista julkisista päätöksistäkin valittaminen tulee veronmaksajille kalliiksi. 

Kun älähdin, minulle vastattiin että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin ( EIT) on puuttunut Suomen pitkittyneisiin oikeudenkäynteihin.

Oikeusvaltion yksi hienoimpia prinsiippejä on se, että oikeuden edessä jokaisella ihmisellä on mahdollisuus tulla kuulluksi niin perusteellisesti, että  todisteiden perusteella voidaan päättää henkilön syyttömyydestä tai syyllisyydestä. 

EIT:n  tuomioiden motiivina on ollut  että oikeudenkäynnin pitkittyminen on kohtuutonta oikeutta käyvää kohtaan.  On luonnollista että syystä tai toisesta oikeuden eteen joutunut saa asiansa käsitellyksi säädyllisessä ajassa.

Jos  jopa oikeudenkäyntejä aletaan arvostella sen mukaan miten kalliiksi ne tulevat ollaan pelottavalla tiellä.  Mikä olisi sopiva hinta esimerkiksi pahoinpitelylle? Entä montako päivää sen käsittelyyn saa kulua? Varkaus? Tappo? Miten saada rikokset sellaiseen hinta/laatusuhteeseen että se tyydyttää kunnon veronmaksajaa. Kaikkein halvin on luonnollisesti pikatuomioistuin, jossa syytetään, tuomitaan ja tuomio pannaan täytäntöön paikan päällä. 

Helmikuu 2017

Kun politiikka valjastaa uskonnon

 

Vähän Madridin ulkopuolella on Kaatuneitten Laakso, joka rakennettiin heti Espanjan sisällissodan jälkeen. Laakson yläpuolella kohoaa  yli 150 metriä korkea kiviristi.  Ristin juurella on krypta, jonka paavi Johannes XXIII vihki basilikaksi vuonna 1960. Basilikaan on haudattu kaksi ihmistä – falangistipuolueen perustaja José Antonio Primo de Rivera ja diktaattori, Generalissimus Francisco Franco. 

Kun ohitan Kaatuneitten Laakson ja näen taivasta vasten suuren ristisymbolin, minua sekä etoo että pelottaa. Uskonto on valjastettu palvelemaan pahan voimia. Voimakkaimpien mielivaltaa, demokratian vastaisuutta.

Espanjassa on nykyisin uskonnonvapaus eikä katolinen kirkko ole valtionkirkko. Siitä huolimatta juuri katolisella kirkolla  on suunnatonta harmaan eminenssin valtaa mitä tulee politiikkaan. Se on perintöä Francon ajalta, jolloin kirkko ja francolaisuus elivät käsi kädessä.  Vallassa nyt oleva Partido Popular on suoraa jatkumoa francistiajalta ja sitä äänestetään koska kirkonmiehet siihen kansalaisia kehottavat. 

Mutta nyky-Espanjassa on valtava toleranssi niin islaminuskoisia kuin juutalaisiakin kohtaan. Siihen on vakavat historialliset syyt. Espanjassa 1400-luvulla  pakkokäännytettiin kristityiksi maassa vuosisatoja asuneet maurit, muslimit.  Uskontestinä käytettiin sianlihan julkista nauttimista. Jos et syönyt sikaa sinut teloitettiin. Maasta saivat lähteä  kaikki juutalaiset. Jumalan nimissä. Vasta nykyaikainen demokratia, 40 vuotta sitten päättyneen diktatuurin ajan loputtua julisti uskonnonvapauden ja erotti muodollisesti valtion kirkosta.

Euroopassa valtauskontona on historiallisesti ollut kristinusko, sen monissa eri muodoissaan. 

Kerta toisensa jälkeen ensimmäisestä ristiretkestä meidän päiviimme on kristinuskoa käytetty sumuverhona tappamiselle, alistamiselle ja toisenlaista uskoa harjoittavien hävittämiselle. 

Nyt käyttävät islamin oppia ääriryhmät väärin omassa tappamisagendassaan ja tekevät suunnattomasti hallaa sinänsä rauhantahtoiselle uskonnolle joka on syntynyt juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeläisenä. Kristillisyyden nimissä sitten ääripoliittiset liikkeet tuomitsevat itse uskon, eivät sen väärinkäyttäjiä

Suomessa  emme voi enää puhua yksiuskontoisesta maasta jossa politiikka noudattaa maltillista uskonnollista agendaa. Juuri tällä hetkellä maan johdossa on henkilöitä joiden vakaumus kumpuaa uskonnollisuudesta ja joiden politiikka ei palvele kaikkia kansalaisia.  

Kun hiljaisesti hyväksymme vihapuheet joissa sekoitetaan ällöttävällä tavalla uskonnollinen ideologia ja sen väärinkäyttäjät, olemme lähempänä uskonvainoja kuin kuvittelemmekaan. Viha näyttää Suomessa jo olevan nousemassa. Johtuuko nykyisen hallituksen omista vakaumuksista että tähän vakavaan ilmiöön ei ole otettu vahvasti kantaa?

Nykyaikana meidän tulisi pyrkiä kohti toleranssia ja ymmärtämistä ja jättää uskonto uskovaisille. Kristillisten eri suuntausten lisäksi on Suomessa noin 100 000 muslimia, vähän alle 2 000 juutalaista, kymmenisen tuhatta hindua ja buddhistia ja suuri joukko ihmisiä jotka eivät harjoita mitään uskontoa. Vaikka valtionkirkko nykymuodossaan on tolerantti ja suvaitsevainen ja pitää itsensä erossa päivänpolitiikasta, ei tarvita muuta kuin että sen johtoon nousee aivan toisenlaisia arvoja omaavia johtajia. 

Uskontoa ei pitäisi enää milloinkaan sekoittaa politiikkaan. Kun seurasin Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisia eri kristillisten uskontokuntien edustajat rukoilivat siunausta tulevalle johtajalle. Vähän sen jälkeen presidentti Trump aloitti oman uskonvainonsa islaminuskoisia kohtaan. 

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta. Eikä se ole armon risti.

 

Toukokuu 2017

SUOMEN AIKA TULLA ALAS PUUSTA

 

Nostetaan  kissa pöydälle. Suomi on aina ollut muukalaisvihamielinen maa. Minun lapsuudessani sitä ei edes pidetty kummallisena – lorut romaneista jotka vievät lapsia, pilkkanimet suomenruotsalaisille, epämiellyttävät kommentit juutalaisten ominaispiirteistä,  venäläisiin kohdistuva epäluuloisuus, vain muutama seikka tulee tältä istumalta mieleeni.

Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin kaupungissa jossa asukkaiden olettaisi olleen tottuneita vieraalta kalskahtaviin sukunimiin ja uskonnolliseen diversiteettiin. Turussa. Pinnalta katsoen näin olikin. Mutta kaksikielisessä kaupungissa, jossa oli synagoga, ortodoksikirkko ja pieni muslimivähemmistö,  oli  kuitenkin selvä raja julkisen ja yksityisen käytöksen välillä.  Oltiin ulospäin korrekteja, keskenään ei sitten niinkään.

Ajat kuitenkin muuttuivat ja itselläni oli onni kasvaa ympäristössä jossa kielet ja kulttuurit sekoittuivat ja opin enemmän uteliaaksi kuin ennakkoluuloiseksi mitä tulee erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa.  

Täytän tätä julkaistaessa 68 vuotta. Se Suomi, johon tunsin kuuluvani ja josta olin ylpeä, on kadonnut  kuin taikaiskusta. Maa, jossa koko aikuiselämäni tuntui siltä että mennään kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, käänsikin kelkkansa äkkiä ja näppärästi. Nyt on sallittua  julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään, arvostella  toisen poliittista kantaa jos se ei vastaa omaa, syyllistää työttömiä.  Heittää polttopulloja, katsella läheltä kun epätoivoinen yrittää hirttäytyä, toivoa kokonaisten ihmisryhmien kuolemaa.  Sitä kuulemma kutsutaan sananvapaudeksi. Ei se sitä ole. Se on kulttuurillista näköalattomuutta ja ääliöimäistä moukkamaisuutta. 

Suomalaiset ovat perustaltaan ankeaa kansaa joka pelkää vierasta ja kadehtii jos olettaa jollain olevan asiat paremmin kuin itsellä. Siihen perustuu paljon myös nykyinen muukalaisviha.  Sen sijaan että oppisimme toinen toisistamme ja käyttäisimme oppimaamme edistämään maamme hyvinvointia, siirrytään siilipuolustukseen ja käännetään mahdollisuudelle selkä. 

Ihmetellään mistä johtuu että väestö vähenee, vaikka esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa  se kasvaa.  Ja miksi Ruotsin talous ja työllisyys kohenee vauhdikkaammin kuin Suomen.

Tässä yksi näkökulma: joka kuudes ruotsalainen on taustaltaan muualta kuin Ruotsista.  Ruotsissa on yli kymmenen miljoonaa asukasta ja vuonna 2016 maahan muutti yli 163  000, maasta muutti noin 46 000 henkilöä.  Samana vuonna Ruotsiin syntyi noin 30 000 ihmistä enemmän kuin kuoli. Kiintiöpakolaisia Ruotsi on ottanut eniten kaikista EU-maista, noin 1900 henkilöä vuosittain. Tänä vuonna se on ilmoittanut ottavansa 3400, maailman pahan pakolaistilanteen vuoksi ja vuonna 2018 jopa 5000. Ruotsin bruttokansantuotteen odotetaan tänäkin vuonna kasvavan 3,4 prosenttia.

Suomi? Maahan syntyi vuonna 2016 noin 53 000 lasta. Kuolleita oli lähes 54 000, suurin luku sitten sotavuoden 1944. Maahan muutti lähes 30 000, maasta muutti noin 14 000 henkilöä. Kiintiöpakolaisia 5, 5 miljoonainen Suomi ottaa vuosittain 750. Suomen bruttokansantuotteen ennuste on 1,1 prosenttia. 

Olisiko aika tulla alas sieltä puusta ja katsella maailmaa ilman pelkoa ja ennakkoasenteita? Olisiko hyvä laajentaa Suomen juhlavuoden slogania ja kuvitella että olemme  maailmassa kaikki yhdessä?  Emme elä umpiossa, emmekä voi muuttaa mustaa valkoiseksi väittämällä että rajat sulkemalla ja omaan napaamme tuijottamalla voisimme saada maamme  kuulumaan sivistyneiden maiden joukkoon ja taloutemme hyvälle tolalle.

P.S. Kirjoitettuani edellisen luin EVAn analyysistä  vuodelta 2015: ” Suomi tarvitsee vuosittain 34 000 nettomaahanmuuttajaa, jotta työvoima ei lähivuosikymmeninä supistuisi.”

Lokakuu 2017

Luovutaan vihdoinkin valtionkirkosta

 

- Maassa jossa mainostetaan olevan uskonnonvapaus, ollaan hanakoita  jakamaan ihmiset vuohiin ja lampaisiin sen mukaan mihin uskonnollisiin yhteisöihin he kuuluvat, kirjoittaa Eeva Donner kolumnissaan: "Ehkä vähitellen vuosikymmenten kuluessa voisi syntyä uudenlaista ajattelua sekä poliittiseen päätöksentekoon että ihmisten väliseen dialogiin kun uskomuksista ja rituaaleista tulisi jälleen sitä mitä niiden kuuluu olla – jokaisen yksityisasioita."

Muutama vuosi sitten erosin kirkosta.  Aikaisemmissa elämäni vaiheissa olen ollut Raamattua lukeva tyttö, pyhäkoulun ahkera Jeesus-kiiltokuvien ansaitsija, harras virrenveisaaja, seurakunnan toimintaan osallistuva maallikko ja jopa kirkollisvaalien ehdokas.

Nyt olin lopullisesti lakannut uskomasta. Minusta on vanhemmilla päivilläni tullut sekulaarihumanisti. Uskonnosta vapautuminen sai näkemään yhteiskuntaa toisin kuin ennen.

Tajusin miten kristillispainotteisesti Suomessa asioita lähestytään. Kummemmin sitä ajattelematta myös poliittisessa elämässä arvot kumpuavat kristillis- juutalaiselta pohjalta.  Olemme niin tottuneet kristilliseen tematiikkaan että emme edes välttämättä sitä enää havaitse. Paitsi jos joku arvostelee Suvivirren laulamisesta tai Jouluevankeliumin esittämisestä. Mutta tuolloin arvostellaan lähinnä heitä joiden mielestä  traditiot on heivattava lopullisesti romukoppaan.

Henkilökohtaisesti pidän traditioista, ei minulla ole mitään niitä vastaan. Niiden säilyttäminen tai niistä luopuminen ovat vain lillukanvarsia siinä suuremmassa kontekstissa jonka vahvistumisen havaitsen päivä päivältä.  Kunnioitan myös henkilöitä joilla on aito vakaumus. Mutta  tapa jolla eräät politiikot lyövät toisia Raamatulla, on vastenmielistä ja jopa pelottavaa.

Maassa jossa mainostetaan olevan uskonnonvapaus, ollaan hanakoita  jakamaan ihmiset vuohiin ja lampaisiin sen mukaan mihin uskonnollisiin yhteisöihin he kuuluvat.  Annetaan eri uskonnoille erilainen painoarvo. Puututaan kärkkäästi toisen vakaumukseen ja puolustetaan yhtä kärkkäästi sitä omaa.  Kauniisti mainitaan uskontojen pyrkimyksestä dialogiin mutta todellista dialogia en ole havainnut. Näennäistä dialogia käydään kristinuskon ehdoilla.

Elämme  aikoja jolloin kristinusko on hämmästyttävällä voimalla läsnä maamme valtapolitiikassa. Lainlaatijat puhuvat vakaumuksesta ja suoraan tai epäsuorasti yhden uskonnon teeseihin vedoten he pyrkivät vaikuttamaan lainlaadintaan ja estämään omaa vakaumustaan vastaan sotivien lakien voimaantuloa. Toisaalta pelotellaan muiden uskontojen, etenkin islamin, oletetuilla opeilla joita tulkitaan omasta uskonnollisesta viitekehyksestä.

Luterilaisen ja ortodoksisen kirkkokunnan lisäksi maassamme oli viime vuonna yli 120 erilaista rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa. Noin neljännes suomalaisista pitää itseään jo nyt uskonnottomina.  Alle kolmekymppisistä Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan vain 15 prosenttia uskoo kristinuskon jumalaan ja  34 prosenttia ei usko mihinkään jumalaan.

Olisikohan aika irrottaa  vihdoinkin kirkko valtiosta?

Aloitettaisiin  luopumalla avioliittoon vihkimisoikeudesta niissä 61 eri yhteisössä joilla se nykyään on ja siirryttäisiin pelkästään siviilivihkimiseen. Merkittäisiin vastasyntyneen lapsen nimi virallisiin papereihin heti syntymän jälkeen kuten useassa maassa jo nyt tehdään, erotettaisiin käytäntö rituaalista. Kristillinen kaste ei ole nimenantotapahtuma vaan lapsen sitominen uskontokuntaan. Jokainen juhlistakoon lapsensa syntymää omilla rituaaleillaan.

Siirryttäisiin kouluissa yhteiseen elämänkatsomustiedon opetukseen jossa eri uskontojen opit voisivat olla yhtenä osana. Jokainen uskontokunta voisi antaa tunnustuksellista opetusta omassa yhteisössään niille, jotka sellaista kaipaavat.

Ehkä vähitellen vuosikymmenten kuluessa voisi syntyä uudenlaista ajattelua sekä poliittiseen päätöksentekoon että ihmisten väliseen dialogiin kun uskomuksista ja rituaaleista tulisi jälleen sitä mitä niiden kuuluu olla – jokaisen yksityisasioita.

Helmikuu 2018

Niskalaukaus synnytystalkoille

 

- Olemmeko luoneet keskiluokkaisen itsekkään hirviön, puoluekannasta riippumatta? Omankin puolueen aikuisiässä olevat, hyvin toimeentulevat jäsenet eivät enää mieti ihanteita tai arvoja. He miettivät mitä mikin maksaa, kirjoittaa Eeva Donner. - On kuitenkin myös henkilöitä joiden sanoissa kuulen toivoa uudesta solidaarisuudesta, aatteen mahdollisesta ”uudesta tulemisesta”, toveruudesta. Yksi heistä on Antti Rinne. Hänen viimeaikaiset ulostulonsa ovat antaneet minulle edes ripauksen toivoa.

Olen kovasti ihmetellyt mitä on tapahtunut puolueelle johon nuorena ja innokkaana liityin. Olen pohtinut kuulunko väärän joukkoon – onko tämä puolue enää se, jonka uskoin ohjaavan Suomea tasa-arvoiseen ja kaikki ihmiset huomioonottavaan suuntaan? Jossa myös minunlaiseni, syntymästä tehtaantytöksi määritelty  henkilö sai mahdollisuuden kehittää itseään ja lähteä pois siitä kahlitsevasta viitekehyksestä joka hänen kohdalleen oli langetettu? Puolue, joka puolusti heikkoja, työttömiä ja vähemmän koulutettuja? Joka toteutti peruskoulun? Jolle oli itsestään selvää että yliopistokoulutus on maksutonta ja että neuvolatoiminnalla ehkäistään ennalta sairauksia ja sairaaloissa hoidetaan kaikki ihmiset, mieluiten maksutta? Joka uskoi että kulttuuri kuuluu kaikille ja että kirjastoissa on hyvää ja kehittävää luettavaa? Joka edesauttoi siinä että myös varattomat tytöt ja pojat saattoivat harrastaa?

Jossa oltiin oikealla tavalla luokkatietoisia, joko perhetaustan vuoksi tai omaan valintaan perustuen. Me olimme työväenluokkaa ja meidän aatteemme oli työväenaate. Meidän unelmamme oli parempi maailma, rauhanomainen ja tasa-arvoinen kaikkien yhteiskunta. Me pyrimme maistereiksi mutta uskoimme myös että yhteiskunnassa etenemiseen ei maisterinpapereita välttämättä tarvita.  Me sosialidemokraatit olimme poliittisia ja aatteellisia edelläkävijöitä kun Suomea rakennettiin hyvinvointivaltioksi.

Kun seuraan Suomen poliittista keskustelua tänään, huomaan että ne joita varten me teimme töitä paremman maailman eteen ovat sen kyllä omaksuneet, mutta erilaisella tavalla kuin mitä me tarkoitimme. Olemmeko luoneet keskiluokkaisen itsekkään hirviön, puoluekannasta riippumatta? Omankin puolueen aikuisiässä olevat, hyvin toimeentulevat jäsenet eivät enää mieti ihanteita tai arvoja. He miettivät mitä mikin maksaa. Onko esimerkiksi taloudellisesti mielekästä hoitaa sairasta joka ei ehkä enää koskaan voi olla yhteiskunnan hyödyllinen jäsen?

On kuitenkin myös henkilöitä joiden sanoissa kuulen toivoa uudesta solidaarisuudesta, aatteen mahdollisesta ”uudesta tulemisesta”, toveruudesta.  Yksi heistä on Antti Rinne. Hänen viimeaikaiset ulostulonsa ovat antaneet   minulle edes ripauksen toivoa. Hänen sanavalintansa ovat oikeita- noin puhuu oppositiojohtaja ja aatteen mies.

Mutta kun Rinne puhui synnytystalkoista, loukkaantuivat eniten juuri  hyvinvoivat virkanaiset koska he kokivat sanan alentavana.

Olen pohtinut että jos saman olisi sanonut nainen olisivatko reaktiot olleet yhtä rajuja? Tuskin. Tosiasia on että Suomi tarvitsee uusia ikäluokkia, uusia sukupolvia.

Me suuret ikäluokat emme huoltosuhdetta kauaa enää rasita, meitä odottaa pian jo hiekkahoito.

Viimeksi kohistiin Rinteen kertoessa surullisesta viestistä työttömältä joka kertoi miltä hänestä tuntuu. Kuin odottaisi niskalaukausta. Omalta kohdaltani sanoisin että minä tiedän kyllä miltä tuntuu merkitä joka päivä nätisti että tänäänkin olen työtön. Tiedän miltä tuntuu lähettää lukuisia työhakemuksia ja saada aina sama vastaus. Että se valinta nyt vain ei osunut sinuun. Minulla oli kuitenkin hyvää onnea siinä että tulin työttömäksi aikana jolloin melkein kaikki muutkin kokivat samaa. Sinä oikeana lama-aikana, silloin kun oikeasti ei ollut lehdissä edes työpaikkailmoituksia. Minua työttömyys ei päässyt stigmatisoimaan, mutta tuolloin, parikymmentä vuotta sitten, ihmisiin suhtauduttiin vielä ihmisinä, ei vain taloudellisina tuotantoyksikköinä.

 

Toukokuu 2018

Katalonia – toisenlainen näkökulma

 

Tätä kirjoittaessani seuraan suorana lähetyksenä Katalonian parlamentin keskustelua, joka koskee 

Quim Torran valitsemista Katalonian aluepresidentiksi. Torra sai ensimmäisellä kierroksella tarvittavan enemmistön kun äärivasemmistolaisen CUP-puolueen edustajat jättivät äänestämättä. Nyt käydään toisen kierroksen keskustelua ja ilmeisesti Quim Torra valitaan. Näin näyttäyisi päättyvän monien kuukausien piinallinen kausi jolloin Katalonian talous on kärsinyt ja virkakoneisto käytännössä seissyt. Näin myös vältettäisiin välittömät uudet vaalit.

Mitä muuta Torran valinta tarkoittaa, siitä antoi esimakua se kun parlamentin puhemies Roger Turrent ilmoitti että jos ja kun Torra valitaan, hän ei aio mennä asiasta ilmoittamaan kuninkaalle. Eli Turrent eleellään antoi ymmärtää että Espanjan laki ei koske enää Kataloniassa. Itse asiassa Quim Torran valinta on voitto Carles Puigdemontille, entiselle aluepresidentille joka piilottelee Euroopassa.Torra on Puigdemontin marionetti. 

Suomessa olen ollut havaitsevinani kovasti yksisilmäistä näkemystä Katalonian kysymykseen. Esitänpä nyt vähän toisenlaista.

Katalonia on yksi 17 Espanjan autonomisesta alueesta, jotka kaikki syntyivät  Francon kuolemaa seuranneena ns. siirtymäkautena vuodesta 1975 vuoteen 1979, jolloin nykyinen perustuslaki astui voimaan. Jokainen alue neuvotteli itselleen sopivaa sopimusta ja tuloksena on aikamoinen sekametelisoppa. Kataloniaa on aina hiertänyt se, että mm. Navarra ja Baskimaa neuvottelivat itselleen paremman verosopimuksen ja jo vuosikausia tätä verosopimusasiaa on pyritty ratkomaan eri tavoin. Mariano Rajoyn hallitus, laadussaan oikeistolaisin ja huonoin nykyisen  demokratian aikana, on vähentänyt  alueen verotusoikeutta osittain, mikä on lisännyt vettä suoraan itsenäisyyttä ajavien myllyyn.

Tähän saakka Katalonia on ollut kaksikielinen maa ja sen koulut ja yliopistot ovat tunnustaneet opiskelukieliksi sekä katalaanin että kastiliaanon ( espanjankielen).  Ilmassa on nyt ilmiselvää kielivihaa.  Kun Katalonian talous kukoisti, alueelle muutti runsaasti väkeä Espanjan muista osista. He olivat osa maankolkan talousihmettä, joka nyt on hiipumassa itsenäisyysliikkeen ansiosta. Paitsi kataloniaa, myös espanjaa saattoi vapaasti käyttää joka puolella. Nyt on toisin. - Älä vahingossakaan käytä espanjankieltä jos menet Barcelonaan, minua varoitti ystävä.  Hän hämmästytti minut jatkamalla: Muista puhua englantia!

Katalonialla on oma aluehallitus, presidentti ja parlamentti. Alue on itsenäinen mm. terveydenhoidon, koulutuksen, kulttuurin, yhdyskuntasuunnittelun ja maankäytön suhteen. Sillä on omat poliisivoimat, Mossos  d’Esquarda, mutta alueella toimii myös kansallinen Guardia Civil. Viime viikkojen uutisia on ollut miten katalaaniopettajat ovat julkisesti pilkanneet kouluissa kansallisen poliisin lapsia. 

Maankäyttö ja koulutus sekä yhdyskuntasuunnittelu ovat olleet alueita joissa mm. Katalonian ensimmäinen itsenäisyyshahmo, Jordi Pujol perheineen, on kunnostautunut käyttämällä alueen rahoja kuin omiaan ja ottamalla vastaan lahjuksia gryndereiltä. Rahat Pujolit ovat piilottaneet Andorraan.  Suurin osa Pujolin perhettä on tällä hetkellä, jos ei tutkintavankeudessa niin oikeudenkäyntiä odottamassa. Myöskään ei ole kahdella edellisellä aluepresidentillä, Artur Masilla ja Carles Puigdemontilla, puhtaita jauhoja näissä pusseissa.

Tosin korruptio on näihin päiviin asti ollut muunkin maan tapa. Ainoastaan vahvassa nousussa oleva keskustalaispuolue Ciudadanos ( tänään tulleissa puoluekannatusmittauksissa 29,8 prosenttia), on korruptiosta vapaa. Ciudadanos vastaustaa Katalonian itsenäistymistä. Puolueen katalonialainen osa, Ciutatans, oli viime aluevaalien suurin yksittäinen voittaja.

Tärkeää on pitää myös mielessä että eivät kaikki katalaanit halua itsenäisyyttä. Kun ikoninen katalonialainen laulaja ja lauluntekijä Joan Manuel Serrat kielsi käyttämästä lauluaan Mediterráneo itsenäisyysmielisten kokouksissa, hän sai vastaansa vihapuheen aallon.Miestä joka joutui pakenemaan kotimaastaan Francon hirmuvaltaa Meksikoon, alettiin parjata fasistiksi ja maanpetturiksi. Nuoremman polven barcelonalainen elokuvaohjaaja Isabel Coixet on kokenut vastaavaa, myös hänen lastaan on lähestytty vihapuheella. - He (itsenäisyysmieliset) haluavat heittää meidät ( toisinajattelevat) pois kotimaastamme, hän sanoo lehtihaastattelussa.

Marraskuu 2018

Salaisuus joka murtui

 

Yhdysvalloissa yliopistossa  opettava nainen kertoi silmät kyynelissä miten  maan korkeimpaan oikeuteen pyrkivä tuomari oli opiskeluaikana kourinut häntä, kaatanut sängylle ja repinyt vaatteista toisen pojan katsoessa. Miten nainen oli pelännyt ja tuntenut nöyryytystä ja häpeää. 

- Ei tuossa ole mitään uutta, tokaisin puolisolleni kun katsoimme  tapahtumaa televisiosta.

Puoliso hätkähti, katsoi kysyvästi. - Hyvin moni nainen on kokenut elämässään samaa, minäkin. Ensimmäisen kerran kun olin 9-vuotias. Luokkatoveri kaatoi maahan ja kouri alapäätäni, vastasin.

Sen kerran jälkeen luvatonta koskettelua miesten taholta on tapahtunut monta kertaa. Tuttujen miesten, tuntemattomien miesten. On kouraistu takamuksista, sipaistu rintoja. On nytkytetty bussissa, maanalaisessa, kaupan jonossa.  Kotibileissä on kaadettu sohvalle, noustu päälle, yritetty repiä housuja. Olen paennut väkisin yrittänyttä vanhempaa miestä hänen kodistaan jossa luulin olevani turvassa.  Minut on myös yritetty raiskata.

En  ole ainoa moista kokenut nainen.  Ennen viime vuoden lokakuuta asiasta ei edes puhuttu. Se on kuulunut osana naiseuteen, sen salaisuuteen.  Turha siitä on melskata, ei sinua uskota kumminkaan. Tai jos uskotaan sanotaan että itse sitä olet kerjännyt, flirttaillut, pukeutunut vihjaavasti. Mennyt miesten mukaan. 

Myös nainen joka kertoi kokemuksestaan opiskeluaikana sai osakseen epäilyä, vähättelyä ja pilkkaa. Tuomaria uskottiin enemmän kuin häntä ja mies sai virkansa.  

Onneni on ollut päästä vähin vaurioin tilanteista. Unohtanut en ole yhtäkään.  Onneni on myös että elämäni mies on tasa-arvoinen feministi. Onneni on ollut  elää yhteiskunnassa jossa naista  pidetään ihmisenä, ei kenenkään omaisuutena.

Nykyisen kotimaani Espanjan  sosialistihallitus julisti ohjelmansa punaiseksi langaksi feminismin. Viime vuonna kaikki puolueet yhdessä antoivat lausuman   että kaikkinainen naisen luvaton koskettelu on rangaistavaa. Juuri nyt erilaiset #metoo- kampanjat ja keskustelut ovat jokapäivisiä täällä, sekä mediassa että ihmisten kesken, missä tavataankin. Machokulttuuri on liian pitkään väärentänyt  naisiin kohdistuvan kohtelun muka joksikin muuksi. - On se vaan niin kivaa kun miehet täällä viheltelevät perääni, minulle on kerran sanonut eräs suomalainen nainen.

Minun mielestäni julkinen viheltely, koskettelu ja vihjailevat sanat ovat tunkeutumista ihmisen yksityiselle kehälle. 

Naisiin kohdistuva koskettelu, naisista kertovat mauttomat machovitsit, naisten esineellistäminen ja alistaminen on ollut perheiden, kaveripiirien ja yhteisöjen sisäinen asia.  Se on ollut naiskulttuurin sisäinen salaisuus ja häpeä jonka nuori amerikkalainen näyttelijä uskalsi paljastaa viime vuonna.

Salaisuutta ei enää ole ja asioista on alettu puhua. Espanjassa on kouluihin tuotu erillisiä tasa-arvo-ohjelmia, sairaaloissa annetaan koulutusta henkilökunnalle tunnistaa perheväkivallan uhrit. 

Espanjassa on ollut vuodesta 2004 laki perheväkivallan uhreja varten. Sen  heikkoutena on  että uhrin on  todistettava asiansa ja  hänen on vastattava poliisilaitoksella 50 kysymykseen todistaakseen tulleensa pahoin kohdelluksi. Mikäli kyselyn lopputulos kelpaa,  uhrin ilmoittamalle henkilölle haetaan lähestymiskielto. Oikeudessakin uhrin on pystyttävä todistamaan että häntä uhataan.   Octavio Salazar, perheväkivalta-asioihin erikoistunut juristi sanoo: “Naisiin ei uskota. Tämä on osa sitä seksististä oikeuskulttuuria jota monet tuomarit vieläkin edustavat.”

Asia ei muutu  jos nainen  mielletään edelleen miehelle alisteiseksi ja jos väkivaltainen mustasukkaisuus ymmärretään virheellisesti tuliseksi rakkaudeksi.

Tänä syksynä Bilbaossa 25-vuotias Maguette Mbeugou kuoli kun aviomies leikkasi naisen kurkun. Mbeugou oli pyytänyt poliisilta suojelua ja oikeudelta lähentymiskieltoa miehelleen. Molemmista pyynnöistä oli kieltäydytty. Tapahtuneen jälkeen Baskimaan korkeimman oikeuden tuomari Juan Luis Ibarra pyysi naisen  perheeltä  ja lapsilta syvästi anteeksi.