Hannu Tapiola

Hannu Tapiola

Hannnu Tapiola

On kotoisin Porvoosta. Opiskeli historiaa ja yhteiskuntatieteitä Jyväskylässä, jossa liittyi SDP:n jäseneksi. Sieltä hän myös sai historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon vanhemman lehtorin viran Jyväskylän Normaalikoulusta. Hänet valittiin SDP:n Keski-Suomen piirin puheenjohtajaksi ja Muuramen kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi. Hänet valittiin sekä Kekkosen että Koiviston valitsijamieheksi. Tapiola oli  kansanedustajana 1979-1983. Hän toimi myös kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Lindblomin poliittisena sihteerinä. Hän palasi takaisin Jyväskylän Normaalikouluun, jonka rehtorina toimi vuoden. Kotkan kaupunginjohtajana hän oli vuodet 1991-2002, josta toimesta jäi eläkkeelle. Hän on kirjoitellut kolumneja Kymen Sanomiin ja teki muusikko Erkki Liikasen elämäkerran ja Kotkan Kaupunginteatterin satavuotishistorian. Hän muutti Tampereelle v. 2005. 

 

Marraskuu 2015

Mikä on SDP:n visio? – Hannu Tapiola

 

Vaikka Sipilän hallitus syöttää SDP:n mailanlapaan, ei siihen pidä tyytyä. SDP:llä on vielä matkaa omalle hillopurkilleen.  Nyt on aika miettiä omia periaatteita kuten sitä mikä on SDP:n visio.

Markkinataloudesta on tullut politiikkaan tapa reagoida kysyntään. Helposti arvaillaan, mikä milloinkin miellyttää äänestäjää. Politiikka on pinnallistunut ja siinä haetaan nopeita julkisuusvoittoja. Periaatteet unohtuvat. Niitä pitäisi noudattaa uskottavuuden vuoksi aina. Niinpä puolueen kannan esimerkiksi presidentin valtaoikeuksiin ei pitäisi riippua siitä, mikä on kulloisenkin presidentin poliittinen tausta. Perussuomalaisten kanssa taas ei kannata kilpailla perusuomalaisuudesta. Oppositiossa tuskin kannattaa ampua kaikkea mikä liikkuu.

Tiedossa on, että SDP:n periaateohjelmaa uudistetaan. Odotan, että syntyy selkeä visio siitä, miten SDP haluaa ratkaista ajan ongelmat. Vision tulisi olla verraten yleisluontoinen. Yksityiskohtaiset tavoitteet kannattaa säästää vaalikausia koskeviin tavoitepapereihin. Uusia avauksia tarvitaan, koska nykyinen kuva puolueesta on vanhahtava. Ei-liike ei maailmaa muuta.

Tasa-arvo, solidaarisuus ja kansainvälisyys ovat itsestään selviä arvojamme. Työn merkitys on tärkeä. Nyt pitäisi nähdä, että työn yhtenä puolena on myös yrittäminen. Työväenliikkeen alkuaikoina käsityöläiset, sen ajan yrittäjät, olivat monesti toiminnan vetäjiä. Moni pienyrittäjä kamppailee toimentulostaan siinä missä palkansaajakin. Keskuudessamme on myös 1990-luvun laman aikana syrjäytyneitä yrittäjiä, joilla ei ole sosiaaliturvaa, kun eläkemaksut jäivät maksamatta. Ei riitä, että yrittäjälle käydään vaalien alla tarjoamassa suklaata. Jos ahtaalle joutunut saisi edes perustulon, hän lakkaisi ehkä kadehtimasta pakolaista, jonka kokee olevan paremmassa asemassa kuin hän itse.

Muitakin syrjäytyneitä on. Olisi siis aika keskittyä köyhyyden poistamiseen. Luulen, että myös keskiluokan piirissä arvostettaisiin puoluetta, joka tuomitsee ylenpalttisen ahneuden ja keskittyisi köyhyyden poistamiseen. Yhteiskunnan kahtiajakautumista kavahdetaan. Oikeudenmukaisuutta arvostetaan. Suomalaiset ovat laajasti osoittaneet myötätuntoa ja auttamishalua pakolaisille. Miksi se ei kohdistuisi myös omaan maan kansalaisiin, kun tavoite esitetään selvästi.

Osmo Soininvaara kaipaa demareita tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Jäähyväiset eduskunnalle, koska politiikka uhkaa muuttua helppohintaiseksi oikeistolaisuudeksi. Hänen mielestään SDP oli ennen turvallinen valtionhoitajapuolue. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen toi muuten neljänneksen kannatuksen. Nyt SDP:n pitäisi näyttää tietä, miten hyvinvointiyhteiskunnan keskeisimmät osat säilytetään. Jos SDP ei sitä tee, jotkut muut tekevät omilla ehdoillaan..  

Maaliskuu 2016

Maakuntien Suomi? – Hannu Tapiola

 

Sipilän hallitus on esittänyt itsehallintoalueiksi maakuntia. Demarit ovat pitäneet kaupunkiseutuja tärkeämpinä kuin maakuntia. Demokraatin pääkirjoituksessa (28.1.) todettiin, että Suomeen riittäisi sata kuntaa. Millähän hallituspohjalla kuntauudistukseen voitaisiin palata, kun siitä ei tullut mitään  sdp:n ja kokoomuksen voimin edellisessä hallituksessa?  Maakuntamallissa on ongelmansa, mutta sen kanssa voidaan elää etenkin, jos keskitytään ainakin aluksi sosiaali- ja terveysuudistuksen aikaansaamiseen.

Maakuntaliitot olivat aluksi kotiseutuhenkisiä kansalaisjärjestöjä. Kun aikoinaan muutin Keski-Suomesta Kymenlaaksoon, huomasin, että molempien maakuntalauluissa oli sama ajatus: täällä on kaikki, mikä kalleinta on. Kotkassa tosin Kymenlaakson laulua rakkaampi oli Kotkan Ruusu.

 Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, Esko Ahon hallitus uudisti aluelainsäädäntöä v. 1994. Silloin yhdistettiin maakuntaliitot ja seutukaavaliitot ja perustettiin parinkymmentä kuntainliittopohjaista maakuntaliittoa.  Niitä tuli alun alkaen pieneen maahan turhan monta. Keskustapuolueelle tuntuu kuitenkin olevan tärkeätä nimittää Kainuuta ja Keski-Pohjanmaata maakunniksi, vaikka niiden asukasluku on vain 70 000-80 000. Maakunnan pitäisi olla niin suuri, että keskushallinto kuuntelee sen ääntä.  Muuttoliike johtanee aikanaan siihen, että maakuntien määrä vähenee.

Useimmat maakunnat rakentuvat niin, että niissä on suuri kaupunkiseutu. Pirkanmaan puolesta miljoonasta asukkaasta 370 000 asuu Tampereen kaupunkiseudulla. Maakuntavaaleissa voi käydä niinkin, että valituksi tulevien enemmistö on Tampereelta. Kaupunkiseutuja ei siten voi ohittaa päätöksenteossa, mutta pelkoa lienee siitä, ketkä lopulta rahoittavat uuden hallintotason.

Pääkaupunkiseudulla ei ole saatu aikaan metropolihallintoa. Olen huomannut, että nyt toivotaan Uudenmaan jakamista kahtia. Euroopasta katsottuna Uudenmaan maakunta ei ole mikään jättiläinen. Maakunta tarjoaa siis sopivasti yhteisen foorumin myös metropolialueelle.  

Viisasta olisi aloittaa antamalla itsehallintoalueen tehtäväksi aluksi vain SOTE-uudistus. Sananlaskun mukaan ei sitä koskaan tiedä, missä puussa piru istuu. Jos samalla kertaa halutaan uudistaa myös aluehallinto ja miettiä kuntien tehtävät uudelleen, niin voi olla melko varma, että jossakin se piru piileskelee. Toistaiseksi on kiinnitetty melko vähän huomiota kuntien aseman muuttumiseen. Kunta ei ole vain palvelujen tuottaja ja järjestäjä, vaan sillä on itseisarvo. Kunta on paikallisen kehittämisen moottori ja elinvoimaisuuden takaaja.

SOTE-uudistus vähentää tuhansia luottamushenkilöpaikkoja, kun alan lautakunnat poistuvat. Kunnalliselämässä on totuttu hoitamaan yhteisiä asioita ja jotkut ovat sieltä nousseet valtakunnallisiinkin tehtäviin. Tulevaisuudessa yhä harvempi pääsee osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kansanvalta siis kapenee. Todellinen huoli on siitä, minkälainen tulevaisuuden kunta on. Asia pitäisi valmistella perusteellisesti.

Kesäkuu 2016

Oppiiko historiasta mitään?

 

Kävin lukion 1950-luvun jälkipuoliskolla. Historian tunnilla ei koskaan ehditty Suomen itsenäistymistä pitemmälle, koska kansalaissota, 1930-luku ja sotavuodet olisivat olleet ns. vaikeita asioita. Kun opiskelin yliopistossa 1960-luvun alussa pääaineena Suomen historiaa, puhuttiin vielä maastamme ajopuuna kertomatta, että Hitler valittiin, koska Stalin olisi ollut vielä pahempi. Jos elää riittävän kauan, saa nauttia tutkimuksen uusista tuloksista, mutta oppiiko historiasta mitään.

Kansalaissodan kivistä on jo suurin osa käännetty. Nuoret tutkijat ovat arvioineet myös 1930-lukua, jolloin jo monin tavoin lähennyttiin Saksaa. Viimeksi ilmestyi tutkimus fasismista Suomessa. Sotavuosiakaan ei enää käsitellä vain taistelujen kautta. On kiinnitetty huomiota sotilaiden mielen järkkymiseen, huumeiden käyttöön, kotirintaman ravitsemustilaan, sotavankien käyttöön työvoimana, naisten työpanokseen, moraaliin, sotalapsiin jne.  

Kukin aika kirjoittaa aina uudestaan edellisen sukupolven kokemuksista, kun niitä voidaan arvioida hieman etäämmältä. Myös kirjallisuus tarttuu vaiettuihin tai unohdettuihin lähihistorian tapahtumiin. Loistavana esimerkkinä on Väinö Linna, jonka Tuntematon sotilas vasta pakotti myös historian tutkijat liikkeelle. Katja Ketun romaani Kätilö tuo hyvin esille poikkeuksellisten olojen heijastumisen yksilötasolle.

Kiinnostavaa on, että kirjailijat kuten Raija Oranen, ovat ryhtyneet luomaan fiktiivisiä kuvauksia, joissa historian suuret faktat ovat paikallaan, mutta henkilöiden vuoropuhelu on kuviteltua, mutta kylläkin ajanhengen mukaista. Orasen romaani J.K. Paasikivestä Hirmuinen mies on hyvä pitkittäisleikkaus autonomian ajasta 1950-luvulle. Kun me suomalaiset olemme kovin huolissamme, mitä meistä maailmalla ajatellaan, panee Oranen Paasikiven suuhun mielestäni mahtavan repliikin:” Jos Suomi yhtäkkiä katoaisi maailmasta, ihmiskunta ei sanottavasti kärsisi”.

Tietoa on siis tullut lisää, mutta historian miestä myös masentaa. Tuntuu, että nykyään uskotaan enemmän luuloon kuin tietoon. Vaikuttaa siltä, että tutkittuun tietoon suhtaudutaan samoin kuin mielipiteeseen. Ei se vielä mitään, jos joku ei halua ottaa rokotusta ja luottaa uskomushoitoihin.  Mutta se on huolestuttavaa, että holokaustin eli natsien suorittaman kuuden miljoonan juutalaisen hävitys kiistetään. Netissä on tutkimuksen muotoon puettua ”faktaa”, johon saattaa uskoa, jos ei ole tietoa historiasta.

Syksyllä alkavassa lukiokokeilussa historia on valinnainen aine. Tulevilta ylioppilailta ei siis edellytetä menneisyyden tuntemista. Jos historiasta ei mitään opikaan siinä mielessä, että sieltä saisi ratkaisuja tämän päivän pulmiin, on kuitenkin pelottavaa, jos historiaa ei tunneta. Sanotaanhan, että kansa, joka ei tunne historiaansa, saatetaan tuomita elämään se uudestaan.

Marraskuu 2016

Valtiokin saa yrittää

 

Viime vuosina on ollut muotia siirtää valtiovallan tehtäviä yksityiselle sektorille. Liberalistisen ajattelun mukaan julkisen sektorin tulisi olla mahdollisimman pieni. Ajatellaan, että valtio ei saa yrittää eikä se kuulu kunnillekaan. Professori Markku Kuisma on tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Valtion Yhtiöt todennut, että historia ei tunne yhteiskuntaa, jossa valtio olisi heikko eikä puuttuisi lainkaan talouteen. Kuisman mukaan valtionyhtiöt ovat tarjonneet yhden yritteliäisyyden kasvualustan ja synnyttäneet uusia aloja ja innovaatioita.

Kuisma ottaa historiallisessa tarkastelussaan esimerkeiksi Gutzeitin, Outokummun ja Nesteen. Valtionyhtiöt eivät saaneet alkuaan ideologisista syistä. Kun metsät ostettiin valtiolle v.1918, kysymys oli pikemminkin käytännöllinen ja kansallinen. Ilman tätä toimenpidettä maanomistus olisi voinut keskittyä kovin eri tavalla. Valtio osti 1920-luvulla Outokummun kaivoksen. Sen ympärille kehittyi seuraavalla vuosikymmenellä Outokumpu Oy, jonka liekkisulatusmenetelmällä valmistetaan edelleen suurin osa maailman kuparista. Valtionyhtiö synnytti jalostusketjun, johon verkottui pääosin yksityistä metalli-, kemia- ja paperiteollisuutta. Sellaisia yksityisiä voimavaroja ei ollut, että vastaava kehitys olisi ollut mahdollinen.

Uusia valtionyhtiöitä perustettiin vielä 1950- ja 1960-luvulla. Nesteen perustaminen ei ollut helppoa. Kylmän sodan maailmassa öljy oli erityisen arka asia, johon kytkeytyi ulkopolitiikkaa. Yhtiön synty perustui sosiaalidemokraattien ja Kekkosen kaitseman maalaisliiton tukeen. Valtionyhtiöissä on usein ollut merkittäviä johtajapersoonallisuuksia kuten Uolevi Raade Nesteessä. Hänen mielestään köyhän piti ottaa pitkiä askelia, että kengänpohjat eivät kuluisi. Kokonaan uusi käänne koitti valtionyhtiöiden historiassa, kun Fortum ja Outokumpu listattiin pörssiin v. 1988.

Valtio on vastannut satoja vuosia postin kuljettamisesta, mutta nyt puuhataan postistakin pörssiyhtiötä. Sama kohtalo saattaa olla VR:llä. Fortum myi pörssiyhtiöksi tultuaan sähkönsiirron Carunalle, jonka hinnoittelu ei ole kuluttajia innostanut. Langattomien viestintäverkkojen operaattorina on Digia, jonka omistus ulottuu Australiaan. Monopolien listautuminen ei ole järkevää eikä se hyödytä juuri muita kuin sijoittajia.

 Valtion omistusta ei tarvitse ihannoida, mutta sitä ei pitäisi vastustaa pelkän muodin vuoksi. Jos listautuminen pörssiin osoittautuu virheeksi, sitä on vaikea korjata. Ei kannata kieltää valtion mahdollisuuksia luoda uutta taloudellista toimintaa myös tulevaisuudessa. Etsiihän esimerkiksi Fortum uutta liiketoimintaa kierrätyksestä, Neste biomuovista ja Vapo teknisestä hiilestä. Kukapa ylipäätään tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kuisman kirja kertoo, että historian näkökulman muistaminen suojaa yhteiskunnalliselta likinäköisyydeltä.

Maaliskuu 2017

Lähteekö kansa uurnille?

 

Sosiaalidemokraatit ovat mielipidetiedustelujen perusteella tavoittelemassa vaalivoittoa kunnallisvaaleissa. Kannatus perustuu osittain tyytymättömyyteen Sipilän hallituksen poukkoilevaan päätöksentekoon ja siihen, että mielensäpahoittajia arvellaan olevan runsaasti.  Oppositiokausi on antanut demareille aikaa kirkastaa omia tavoitteita ja arvoja.  Viime kunnallisvaaleissa äänestysprosentti oli 58,3. Demokratian kannalta luku oli häpeällisen alhainen. Keskeinen kysymys onkin, missä määrin kansa lähtee nyt uurnille.

Viime aikoina on tullut esille tutkimustietoa, jossa luottamus tulevaisuuteen koetaan epävarmana. Alman haastattelututkimuksessa 80 % suomalaisista piti ilmapiiriä ahdistavana. Pienituloisia huolestuttaa enemmän kuin hyvätuloisia. Kahtiajakautuminen yhdistyy usein maahanmuuttoon, jonka ympärille kertyy muita pettymyksen tunteita. Ihmiset ajattelevat, että joku muu vie heille kuuluvat tuet ja yhteiskunnan avun. Itseäni masentaa se, miten hankalaksi perheen yhdistäminen on tehty. Luulisi jyrkimmänkin maahanmuuton vastustajan ymmärtävän, että perheitä ei pidä hajottaa.

Myös kansainvälinen ilmapiiri on poikkeuksellisen arvaamaton. Kerrotaan, että länsirannikolla suurten moottoriveneitten omistajat pitävät tankit täynnä voidakseen lähteä tarvittaessa Ruotsiin. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan edellä kuvatut ilmiöt vaikuttavat vaaleissa. Ajattelen itse niin, että pintakuohu politiikan ympäriltä voisi vähentyä. Valinnat tulisivat toivottavasti perustumaan enemmän asiasyihin ja arvoihin kuin populismiin. Koimmeko populismin huipun jo perussuomalaisten taannoisen nousun myötä?

Itsenäisyyden juhlavuoden tunnuksena on ajatus tekemisestä yhdessä. Se ei ole helppoa eikä itsestään selvää. Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemia –kirjasarjassa julkaistussa ”Pilaako eliitti Suomen” –teoksessa arvioidaan, että suomalaisten kyky luottaa yhteiskuntaan ja sopia asiat yhdessä on heikentynyt.

Yhteiskunnallisten uudistusten valmistelu on viime vuosina tehty hallituspuolueitten työryhmissä. Valtioneuvosto kuoppasi komitealaitoksen 2000-luvun alussa. Valmistelua pidettiin ilmeisesti liian hitaana. Ulko- ja puolustuspolitiikasta on pystytty sopimaan ilman suurempia soraääniä. Jos sotea olisi ryhdytty valmistelemaan komiteatyönä kymmenen vuotta sitten, olisimme varmaankin jo saaneet uudistuksen. Kyllähän nytkin tiedetään, että maailma muuttuu sitä vauhtia, että ratkaisuja tarvitaan seuraavalla ja sitä seuraavalla vaalikaudella. Mikä siis estäisi jonkintasoisen laajapohjaisen valmistelun esimerkiksi puolueita lähellä olevien taustaryhmien kesken.

Voisi tästä oppia ainakin sen, että esimerkiksi SDP:n täytyy huolellisesti itse valmistautua tulevaisuuden asiakysymyksiin. 

Kesäkuu 2017

Selkokieltä ja suoraviivaisuutta

 

Kesällä ei politiikka muuten kiinnostaisi, mutta golfkierrosten lomassa mietityttää, mitä seurauksia perussuomalaisten puoluekokouksesta on. Kiinnostava kysymys on, tavoittaako edes populistinen politiikka äänestäjiä. Olen ihmetellyt, miten alhaiseksi kunnallisvaalien äänestysaktiivisuus jäi. Yhtenä syynä lienee, että politiikkaan ei tunneta riittävää kiinnostusta. Puolueitten toimintaan osallistutaan verraten vähän. Arvelen, että syrjäytyminen ja mm. lukutaidon heikkeneminen heijastuu sekin passiivisuutena vaaleissa.

Luin Petri Tammisen kirjan Suomen historia. Se koostuu eri puolilla maata suoritetuista haastatteluista. Erityisesti viehätti tarina uimakoulusta, joka eräässä kylässä pidettiin yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin käsiä jonkin aikaa ilmassa, minkä jälkeen opettaja tarttui uimahousuista ja heitti järveen. Ihanan suoraviivaista vai mitä? Nykyään haastettaisiin opettaja oikeuteen, iltapäivälehdissä syntyisi kohu ja somessa nimiteltäisiin. Maailma on tietysti muuttunut. Siinä missä ennen hakattiin halkoja ja soitettiin harmonia kansakoulussa, nykyään tuotetaan kestävän kehityksen mukaisesti polttopuuta ja saadaan aikaan elämyksellinen musiikkituokio.

Pisa –tutkimuksissa suomalaisten koululaisten lukutaito heikkeni vuosina 2000-2012 kolmanneksi eniten maailmassa. Joka kymmenennen peruskoulunsa päättäneen lukutaito on riittämätön. Suomessa arvioidaan olevan noin 300 000 henkilöä, jotka eivät ymmärrä lukemaansa. Minusta kuntavaalien yhteydessä käyty verraten käsitteellinen sote-keskustelu kuulosti todennäköisesti aika monen korvissa hebrealta. Kun puolueita on paljon, puheenjohtajien televisiotenteistä tulee sekavankuuloisia tilaisuuksia, joissa puhutaan toisten puheitten päälle. Tämä tuskin innostaa kansalaisia äänestämään. Vaaliväittelyt onnistuvat paremmin, jos osallistujat jaetaan pienempiin ryhmiin.

Jos on politiikan puhe vaikeaselkoista, niin myös omaehtoinen poliittinen osallistuminen ei enää kiehdo. Niistä, jotka syntyivät 1930-luvulla, joka kolmas oli elämänsä aikana ollut jonkin puolueen jäsen. Vastaavasti 1960-luvulla syntyneistä vain 3-5 prosenttia otti jonkin puolueen jäsenkirjan. Aika moni äänestäjä myös kertoo avoimesti vaihtaneensa puolueita. Pysyvyyttä ei siis ole siihen tapaan kuin meidän vanhojen toverien nuoruudessa. En haluakaan antaa mitään neuvoja politiikan tekijöille, koska koen heidän työnsä vaikeammaksi kuin se omana aikanani oli. Suosittelisin kuitenkin suoraviivaisuutta ja selkeän kannanoton ottamista, millä en kuitenkaan tarkoita sitä, että äänestäjä voitaisiin kuvaannollisesti heittää uimakouluesimerkin mukaan veteen. Parempi kuitenkin, että ollaan jotakin mieltä eikä pyritä kaikkia kosiskelemaan. Asiaosaaminen voi tuntua tylsältä, mutta herättää kuitenkin pitkällä tähtäimellä luottamusta. Ei tietenkään olisi pahitteeksi, että demarit saisivat aikaan viime puoluekokouksessa avoimeksi jääneen periaateohjelman.

Lokakuu 2017

 

Pitääkö demokratiasta olla huolissaan?

 

- Jos populistiset ja nationalistiset virtaukset voimistuvat, pitää kysyä miksi tarjotut poliittiset vaihtoehdot eivät kiinnosta, kirjoittaa Hannu Tapiola kolumnissaan. ”Jos kansa ei äänestä, ei siitä kansaa voi syyttää. Kansa ei myöskään äänestä väärin.” Työelämälläkin on osuutensa: ”Jos työntekijät voisivat enemmän vaikuttaa työn tekemiseen, se voisi lisätä kiinnostusta myös yhteisten asioitten hoitamista kohtaan.”

Pitkään oletettiin, että maailma olisi hitaasti matkalla kohti demokratiaa. Nyt demokratian perusedellytykset kyseenalaistetaan sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Demokratian kulissit tosin halutaan ylläpitää kautta maailman, vaikka valta olisi keskitetty harvoille. Ensimmäisen maailmansodan aattona työväenliikkeen kannattajat eivät uskoneen sodan syttymiseen koska he olettivat että työläiset eivät ampuisi toisiaan. Nationalismi kuitenkin voitti solidaarisuuden. Maailmalaajuisesti ajatellen populistinen nationalismi saattaa edelleen olla suurin uhka demokratialle. Merkkejä nähdään jo niinkin lähellä kuin Puolassa ja eräissä itäisen Keski-Euroopan maissa.

          Suomi on pohjoismainen demokraattisiin oikeuksiin pohjautuva sopimusyhteiskunta. Jostakin syystä äänestysprosentit ovat Suomessa tuntuvasti heikommat kuin muissa Länsi-Euroopan maissa. Kuntavaaleissa vain noin joka toinen äänesti. Tiedetään, että huono-osaiset äänestävät yleensä heikoimmin.  Se ei kuitenkaan selitä kuin ehkä jonkin osan passiivisuudesta. Kauas on tultu ajoista, jolloin äänestäminen koettiin tärkeäksi oikeudeksi ja velvollisuudeksi. Kunnat ovat olleet eräänlainen kansanvallan perusta. Juuri kunnissa on opittu hoitamaan asioita yhdessä. Nyt puolueiden on ollut yhä vaikeampi löytää ehdokkaita, mikä on näkynyt myös siinä että listoille on tullut myös rikoksista tuomittuja.  

          Jos kansa ei äänestä, ei siitä kansaa voi syyttää. Kansa ei myöskään äänestä väärin. Jos populistiset ja nationalistiset virtaukset voimistuvat pitää kysyä miksi tarjotut poliittiset vaihtoehdot eivät kiinnosta. Uusliberalistinen talouspolitiikka korostaa markkinoiden merkitystä ja arvostelee hyvinvointivaltiota tehottomuudesta. Kun puhutaan kilpailukyvystä mitataan yleensä vain tuotannon kustannuksia. Hyvään kilpailukykyyn kuuluu kuitenkin mm. koulutustaso, yhteiskunnan vakaat perusrakenteet ja lahjonnan vähäisyys. Hyvinvointi on tulosta yhteisistä ponnisteluista. Jos Olof Palme näki politiikan tahdon asiana, nykyäänestäjä näkee sen ehkä lobbarien pelikenttänä jossa äänestäjän on vaikea uskoa että hänen äänensä todella vaikuttaa.

         Työelämän organisointi ja johtaminen perustuvat paljolti johtamiseen ylhäältä. Uudet sukupolvet odottavat modernimpaa otetta. Ihmisiä tulisi motivoida ja kannustaa. Yhteistoimintalaista odotettiin työelämän demokratisointia mutta siitä tuli paljolti irtisanomislaki. Jos työntekijät voisivat enemmän vaikuttaa työn tekemiseen se voisi lisätä kiinnostusta myös yhteisten asioitten hoitamista kohtaan. Paikalliseen sopimiseen olisi luontevaa liittää työntekijöiden edustus yrityksen hallinnossa.

          Demokratia edellyttää sivistystä. Jos sitä ei ole riittävästi syntyy ennakkoluuloja ja levitetään vääriä tietoja. Demokratian kannalta koulutuspolitiikka on avainasemassa. Demokratiaan pitää kasvattaa. Valtioneuvosto antoikin eduskunnalle demokratiapoliittisen selonteon vuonna 2014. Sen pohjalta on tehty demokratiakasvatuksen opetussuunnitelma jota on ryhdytty toteuttamaan eri oppilaitoksissa. Opetussuunnitelma rakentuu ihmisoikeuksien kunnioittamiselle ja pitää tavoitteena edistää hyvinvointia, demokratiaa ja aktiivista toimijuutta.

          Demokratian puolesta on syytä olla huolissaan. Demokraattisia arvoja ja toisen mielipidettä tulee kunnioittaa. Vihapuhetta ja väkivaltaa ei hyväksytä missään olosuhteissa.

 

29.10.2017 Hannu Tapiola

Maaliskuu 2018

Hannu Tapiola: Näin unta punamullasta

 

Vallalla oleva uusliberalistinen ajattelu korostaa markkinatalouden kykyä ratkoa kaikki ongelmat, kunhan suositaan yksityistämistä, kirjoittaa Hannu Tapiola. - Yksipuolinen taloudellisten arvojen korostaminen ei kuulu samaan joukkoon kuin tasa-arvo, tuloerojen kaventaminen ja oikeudenmukaisuus. - Kun seuraavan kerran näen unta, se koskee SDP:n nousua Suomen suurimmaksi puolueeksi. Toivon, että uni toteutuu, hän päättää kolumninsa. Ja niinhän kävikin että juuri kirjoittamisen jälkeen nousi SDP YLE:n kannatusmittauksessa kärkisijalle.

***

Eduskuntavaalit ovat runsaan vuoden kuluttua. SDP: n mahdollisuus muuttaa suunta perustuu vaalien voittamiseen, mikä nykynäkymien mukaan tarkoittaa, että kokoomuksen ohi pitäisi päästä. Viime vaalien voittaja keskusta on pudonnut kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi , kun taas kokoomus on jo pitemmän aikaa pysynyt kärjessä, joten suuruusjärjestys on vaihtunut. Kokoomus on Sipilän hallituksessa osoittanut kykynsä jyrsiä tehokkaasti hallituskumppaninsa keskustan kannatusta. Kokoomusvetoiseen hallitukseen ei sosialidemokraateillakaan siten ole suurta vetoa. Sama asetelma näyttää vaikeuttavan politiikan hoitoa myös Saksassa. Ei siis mikään ihme, että eräänä yönä näin vaihtoehdon kaipuussani unta punamullasta. 

Miksi sitten politiikan suuntaa pitäisi muuttaa? Vallalla oleva uusliberalistinen ajattelu korostaa markkinatalouden kykyä ratkoa kaikki ongelmat, kunhan suositaan yksityistämistä. Yksipuolinen taloudellisten arvojen korostaminen ei kuulu samaan joukkoon kuin tasa-arvo, tuloerojen kaventaminen ja oikeudenmukaisuus. Uusliberalismi korostaa, että yritys on omistajaansa varten ainoana tavoitteenaan tuottaa mahdollisimman suurta voittoa. Kuitenkin myös yritykset tarvitsevat vakaan yhteiskunnan ja koulutettua työvoimaa. Myös kapitalismi tarvitsee hyvinvointivaltiota.

 Perinteisesti sosialidemokratia on arvostellut kapitalismiin liittyviä epäkohtia pyrkimättä kuitenkaan kumoamaan itse järjestelmää. Mielestäni tätä kapitalismin kritiikkiä pitäisi edelleen selväsanaisesti harjoittaa. SDP on myös perinteisesti sivistyspuolue, joka uskoo koulutuksen merkitykseen. Sipilän hallituksen leikkaukset ovat olleet pahimmat koulutuksen ja tutkimuksen alueella kun taas yritystukien vähentäminen on osoittautunut vaikeaksi, vaikka elinkeinoelämä itsekin valittaa niiden vääristävän kilpailua.

Jos historiaa muistellaan, niin punamullalla on ansionsa kansallisen eheyden aikaansaamisessa jo maailmansotien välisenä aikana. Myöhemmin Sdp tarvitsi keskustan apua, kun 1970-luvulla saatiin aikaan peruskoulu-ja terveyskeskusuudistukset. Keskustapuolueen puheenjohtaja Sipilä valitsi vuoden 2015 vaalien jälkeen kumppanikseen kokoomuksen eikä sosialidemokraatteja. Sipilä tuskin on valitsijan paikalla seuraavan kerran, mutta porvarihallitus voi silti olla tuloksena. Ihmeen hyvin keskustan kenttä on kestänyt yrittäjävetoista politiikkaa. Uskon kuitenkin, että keskustan piirissä on myös hyvinvointivaltion säilyttämistä ja kehittämistä korostavaa ajattelua.

 Vaikuttaa siltä, että hallituksen voimat ovat hupenemassa. Tiedetään, että siniset kuulostelevat jo vaaliliittojen solmimismahdollisuuksia maakuntavaaleissa. Jotkut sinisten kansanedustajat miettinevät sitäkin, mitä mahdollisuuksia on loikata jonkun muun puolueen listoille. Seuraavien eduskuntavaalien tulokset voivat olla yllättävät. Kun seuraavan kerran näen unta, se koskee SDP:n nousua Suomen suurimmaksi puolueeksi. Toivon, että uni toteutuu.

 

Hannu Tapiola 3.3.2018