Tuleva hallitus on ottanut palkansaajat, työttömät ja muut yhteiskunnan heikompiosaiset politiikkansa maksumiehiksi – vai pitäisikö nykyään sanoa maksuhenkilöiksi. Paremmin toimeentuleville ei sen sijaan ole tiedossa heikennyksiä, päinvastoin. Tätä Orpon-Purran hallituksen ”vahva” ”välittäminen” ”näyttää olevan.
Vähempiosaisten kyykyttämisen esimerkiksi käy monen muun ohella se, että ensimmäisen sairauspäivän omavastuu – sairaussakko – halutaan saada voimaan, koska ”on viitteitä siitä, että joskus sairauspoissaoloja käytetään väärin”, kuten hallitusneuvottelija, kokoomuksen Ville Valkonen perusteli. Ja että ”mennään kohti pohjoismaisia käytäntöjä”, kuten saman puolueen Arto Satonen säesti asiaa.
Sairauspoissaoloista Valkonen totesi kuitenkin myös sen, että ”siitä ei ole luotettavaa tilastoa”, mutta kannattaahan oikeistohallituksen hyvä arvaus hallitusohjelmaansa kirjata.
Kokoomustoverit eivät kuitenkaan tainneet olla yhtään huolissaan siitä, miksei hallitusohjelma halua samalla innolla juuri millään tavalla puuttua vaikkapa harmaan talouden torjuntaan ja laittomaan verovälttelyyn, vaikka siitä on enemmänkin ”viitteitä” kuin väitetyistä ”perusteettomista sairauspoissaoloista”.
Ja miksi aina Ruotsista ja muista sopivista maista halutaan hakea itselle sopivat verrokit. Tyhmäkin ymmärtää, että erilaiset vertailut verrokkimaihin ovat tarkoitushakuisia ja rusinoiden poimintoja pullista, koska yhteiskunnat ja eri järjestelmät historioineen ja kulttuureineen eivät ole verrattavissa – eivät edes pohjoismaat keskenään.
Edellä mainitun lisäksi tuleva hallitus haluaa muun muassa murtaa valtakunnansovittelijan itsenäisyyden, rajoittaa sananvapautta ja monin tavoin lisätä työnantajien oikeuksia suhteessa työntekijöihin. Mediakin on todennut, että meillä on nyt vallassa oikeistolaisin hallitus sataan vuoteen. Hallitusohjelmaa lukiessa ei voi juuri tulla muuhun johtopäätökseen.
Se, että valtakunnansovittelijan tai sovittelulautakunnan ei olisi lain mukaan mahdollista tehdä vientialan työehtosopimusten ylittävää ratkaisua, on käytännössä yhtä kuin lakko-oikeuden kieltäminen. Mitä merkitystä lakkoilulla – demokratiaan kuuluvalla ilmaisu- ja sananvapaudella – olisi, jos lain mukaan sillä ei olisi käytännössä mitään vaikutusta palkkaneuvotteluihin.
Suomessakin on viime vuosina puhuttu jonkin verran blokkipolitiikasta. Pahimmillaan siitä, että poliittiset ideologiat heilahtaisivat laidasta toiseen aina vaalikausittain. Nyt kun tulevan hallituksen ohjelmaa lukee, ensimmäiset askeleet – ja aika pitkät – näyttää olevan otettu kohti turmiollista blokkipolitiikkaa. Vaikka nykyistä toimitusministeriötä on syyttäkin moitittu monesta, se ei ole tehnyt blokkipolitiikkaa, ei vaikkapa heikentämällä työnantajien, yritysten asemaa.
Suomea on sata vuotta rakennettu yhteistyöllä. Sisällissota, talvi- ja jatkosodat, kylmä sota, 1990-luvun lama, koronapandemia ja eurooppalainen sota ovat koetelleet Suomea, mutta yhdessä – siis yhdessä – niistä on selvitty. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tuleva oikeistohallitus ei välitä kansakunnan yhtenäisyydestä. Se on ongelma myös kokonaisturvallisuuden kannalta. Vähempiosaisten kyykytys ei nosta Suomea.
