Harri Järvinen

Harri Järvinen

Harri Järvinen on SAK:n yhteyspäällikkö vastuullaan erityisesti yhteiskuntavaikuttaminen. Aiemmin hän työskennellyt mm. politiikan toimittajana, päätoimittajana, KTV:n, SDP:n ja SAK:n viestintäpäällikkönä sekä kahden valtiovarainministerin erityisavustajana. Lukion jälkeen hän on suorittanut nuorisotyön tutkinnon. 

SDP:hen Järvinen liittyi vuonna 1982 tullen samalla valituksi Kuusankosken demarinuorten puheenjohtajaksi. Puheenjohtajana hän on toiminut myös mm. Suomen Sosialidemokraattisessa Sanomalehtiliitossa 2000-2006 ja Suomen Keilailuliitossa 2008-2016, jonka kunniapuheenjohtajaksi hänet kutsuttiin 2019.

Tällä hetkellä Järvinen on puheenjohtajana parlamentaarisessa Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta MTS:ssä.

Marraskuu 2020

Outoa oppositiopolitiikkaa

Olen seurannut ja ollut mukanakin erilaisissa poliittisissa riennoissa jo yli 40 vuoden ajan – ei kai tänne SWT:n kolumnistiksi muuten pääsisikään – mutta nykyisen opposition kaltaiseen toimintaan en ole aikaisemmin törmännyt. Lyhyesti sanoen se on ollut ala-arvoista, jopa vastenmielistä.

Perussuomalaiset toki tiedetään, mutta että sivistysporvareiksikin joskus mainitut kokoomuslaiset ovat monessa mielessä samaa sakkia. Kyllä on sivistys karissut kauas, kun lukee useidenkin kokoomuslaisten, kasanedustajista lähtien,  some-vuodatuksia ja muuta julkista huutoa.

Jos oppositio haluaa Suomen parasta, sitä ei varmasti edistetä henkilöihin menevällä ilkunnalla tai jopa täysin valheellisilla väitteillä. Tietynlainen trumpismi näyttää olevan hyvin lähellä monen kokoomuslaisen nykyistä toimintatapaa. Totuudella ei ole väliä, mutta kaiken mahdollisen haukkumisella on. Asiallisten vaihtoehtojen esittäminen hallituksen politiikalle on ihan eri asia kuin vallalla oleva tahallinen asioiden vääristely ja liioittelu.

Esimerkiksi: ainakaan minä en ole koskaan kuullut enkä nähnyt pääministeri Sanna Marinin suhtatuvan yritys- ja elinkeinoelämään ”vihamielisesti”. Tai että hän olisi todennut yritysten irtisanoneen työntekijöitään ”huvin vuoksi”. Tämän tapaista roskaa kokoomus on kuitenkin suoltanut pitkin vaalikautta.

Täysin reaalimaailmasta irtautuneet ovat myös ne väitteet, että nykyiset irtisanomiset ja lomautukset olisivat nykyisen hallituksen syytä. Jokainen oppositiossakin tietää, ettei tämä pidä paikkaansa. Totuudella ei siis ole niin väliä, kunhan saa reippaasti sanottua.

Kokoomuksen oppositiopolitiikka vaikuttaa arvottomalta senkin takia, että puheenjohtaja Petteri Orpo on aikaisemmin vakuutellut, että puolue tekee oppositiopolitiikkaa porvarillisella charmilla viitaten muun muassa kotikasvatukseen. Kai sitten monen kokoomuslaisen kotikasvatus on jollain tavalla epäonnistunut, kun meno on sellaista kuin se on – niin eduskunnassa kuin perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa.

Nykyajan mallin mukaan kokoomuslaiset ovat ottaneet tavakseen myös loukkaantua, kun heitä arvostellaan. Puolue on jopa yrittänyt taivuttaa suomalaista demokratiaa ja parlamentarismia siihen suuntaan, ettei hallitus saisi arvostella oppositiota, vaan että se oikeus olisi ainoastaan oppositiolla hallitukseen päin.

Myös SDP:n kansanedustaja Aki Lindén on arvostellut kokoomuksen oppositiopolitiikkaa. Hän on nähnyt siinä jopa noitavainon piirteitä. Erityisesti kokoomuksen toiminta maskiasiassa on ihmetyttänyt.

”Mitä siitä olisi ajateltava, että kansanedustajat, jotka liikkuvat ympäri eduskuntaa ilman maskia, tulevat television eteen maskit kasvoilla esittämään epäluottamusta hallituksen maskilinjauksille. Olin 43 vuotta työelämässä ja vasta eduskunnassa näen tällaista pelleilyä”, Lindén latasi twitterissä lokakuussa.

Maskeista – kuten yleensäkin koronasta ja siihen liittyvistä toimista – on kevään ja syksyn aikana lausuttu ja kirjoitettu niin paljon, niin moneen suuntaan ja niin monen ihmisen suulla, että jokainen voi siitä paljoudesta noukkia itselleen ja kulloiseenkin tilanteeseen sopivat sanat. Kyse on kuitenkin ollut kokonaisuudesta, jossa on jouduttu elämään vaikeissa, alati muuttuneissa olosuhteissa ja kaikkiaan aika lailla tuntemattoman sairauden kanssa.

Jälki on kuitenkin ollut varsin hyvää, kun vertaa Suomen koronatilannetta moneen muuhun maahan. Tasapainon hakeminen terveydellisten, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien suossa ei ole helpoimpia tehtäviä. Sen sijaan teitpä niin tai näin, tekemisten arvosteleminen ilman vastuuta on oikeinkin helppoa.

Huhtikuu 2021

Koronan takia – mutta myös koronan varjolla

Suomessa on jouduttu tekemään paljon asioita eri tavalla kuin ennen pitkään jatkuneen koronakriisin takia. Tuskin kukaan ihminen tai mikään taho on välttynyt koronan aiheuttamista välttämättömistä muutoksista omassa elinpiirissään.

Mutta koronan varjolla, koronatilannetta hyväksikäyttäen on myös tehty ja halutaan tehdä paljon. Tässä touhussa kaikki ei mielestäni ole ollut aivan oikeutettua. Monet elinkeinoelämää edustavat tahot ovat katsoneet, että nyt on hyvä tilaisuus ulosmitata kaikki mahdollinen, mitä ulosmittavissa on. Yleensä valtioon nuivasti suhtautuvat tahot ovat löytäneet parhaan ystävänsä valtiosta. Kunhan vaan rahahanat pysyvät auki. Lisäksi myös erilaisia verohelpotuksia on vaadittu – eikä välttämättä pelkästään määräaikaisina, koronaan liittyvinä.

Ja tottahan se on, että vaikeina aikoina valtion onkin hyvä olla niin yksilön kuin yritysten auttajana, tietynlainen viimekätinen turva. Mutta vastavuoroisesti toivosi, että myös normaaleina, hyvinä aikoina julkinen sektori nähtäisiin tasavertaisena ja tarpeellisena toimijana.

Kun ankeista korona-ajoista ei ollut tietoakaan eikä talouden ongelmistakaan ollut nykyisen suurta hätää, yrityksiä tuettiin miljarditolkulla muun muassa työnantajan kansaneläkemaksun poistolla, yhteisöveron alennuksella sekä sosiaalimaksujen siirroilla työnantajilta työntekijöille. Mutta näiden satsausten perusteluina esitettyjä investointien kasvua ja parempaa työllisyyttä ei ole erityisesti ollut mitattavissa. Osinkoja on toki jaettu.

Nyt kun korona runtelee yhteiskuntaamme vähän joka puolelta, miljardien jakaminen on monella tavalla perusteltua. Mutta olisi myös syytä katsoa sen perään, ovatko kaikki myönnetyt ja vaaditut tukitoimet todella olleet oikeutettuja suhteessa menetyksiin nähden. Voisin kuvitella, että tässä työssä parhaatkaan asiantuntijat eivät välttämättä pysty lukemaan tulevia tilinpäätöksiä ja taseita riittävän syvällisesti havaitakseen mahdollisia ylitukia tai jopa väärinkäytöksiä.

Tähän mennessä valtio on jakanut yrityksille useita erilaisia rahallisia tukipaketteja ja lisää on tulossa. Lähes kaikki alat ovat niitä vaatineet ja useat myös saaneet. Ja niin pitääkin, sillä on tärkeää, että yritykset pysyvät pystyssä ja työntekijät säilyttävät työpaikkansa. Luovasta tuhosta puhuminen koronaoloissa ei ehkä ole ihan reilua, mutta edelleen toivoisi, että edes jonkinlainen järki ja kohtuus tuen antamisissa säilyisi. Eihän se hullu ole joka pyytää, vaan se joka antaa.

Kaiken kukkuraksi elinkeinoelämän toimijat ovat korona-aikana olleet erityisen vahvasti ammattiyhdistysliikkeen kimpussa. Korona-aika kun kuulemma vaatii sitä. On työnantajilta ja yrityksiltä aika häpeämätöntä toisella kädellä pyytää valtiota apuun ja samaan aikaan toisella kädellä kurittaa palkansaajia. Sivistymätöntä ja härskiä tilanteen hyväksikäyttöä. Esimerkiksi paikallisen sopimisen ja työttömyysturvan kehittämistä on varmasti syytä yhdessä työmarkkinatoimijoiden kesken pohtia, mutta nykyinen kriisiaika ei anna tälle työlle oikeutusta.

Ammattiyhdistysliikettä on mielestäni suotta moitittu siitä, ettei se suostu muuttumaan yhteiskunnan mukana. Vähänkin lähihistoriaa seurannut tietää, että muutoksia ja myönnytyksiä on tehty paljonkin. Mutta on hyvä myös noteerata se, että sekä palkansaajilla että myös työnantajilla on monia perusfundamentteja, joista osapuolet eivät ole valmiita antamaan periksi. Jos ja kun joku asia koetaan edunvalvonnan kannalta elintärkeäksi, ei aika syö sitä.

Suomi tarvitsee menestyviä ja rehellisesti toimivia yrityksiä ja niiden luomia työpaikkoja. Siitä ei ole epäilystäkään. Saa ja on tarpeenkin menestyä. Korona-ajan kuitenkin soisi lisäävän ymmärrystä näkemykselle, etteivät yritykset ja valtio, julkinen sektori yleisemmin, ole toistensa kilpailijoita – vihollisista puhuttamattakaan – vaan toisiaan täydentäviä toimijoita hyvinvointiyhteiskuntamme takaajina. Erilaisissa suhdanne- ja vastaavissa tilanteissa toinen tulee tarvittaessa toisen avuksi.

Lokakuu 2021

Tärkeät aluevaalit


Useamman hallituksen enemmän tai vähemmän eri sisältöisenä valmistelema sote-uudistus etenee maan nykyisen hallituksen linjaamana kohti toimeenpanoa.

On kuitenkin hyvä huomata, että laki antaa uudistukselle vain hallinnollisen kehikon. Sen pohjalta tammikuun aluevaaleissa valittavat uusien hyvinvointialueiden valtuutetut päättävät, miten uudistus kullakin alueella toteutetaan niin, että uudistukselle asetetut tavoitteet toteutuvat. Tavoitteethan eivät sosiaali- ja terveyssektorin osalta ole vähäiset: hoitoon pitäisi päästä nykyistä helpommin ja palvelujen pitäisi olla tehokkaita, tasa-arvoisia ja kustannustehokkaita.

Vaikka tavoitteet ovat mittavat, niiden ratkaiseminen ei ole rakettitiedettä. Tähänkin asti kuntien valtuustoihin valitut eri puolueista ovat vuosikymmenet olleet päättämässä siitä, miten sosiaali- ja terveyspalvelut kunnissa ja myös kuntayhtymissä on järjestetty. Kyse on siis kansanvallasta ja demokratiasta. Uusista hyvinvointialueiden valtuustoista ei saa tulla asiantuntijoiden monopolia.

Julkisuudessakin on annettu ymmärtää, etteivät ihmiset ole kovin hyvin selvillä, mistä aluevaaleissa ja hyvinvointialueissa on kyse. Se voi olla omiaan laskemaan muutenkin Suomen yleisesti alhaista äänestysaktiivisuutta. Kun tällaiseen väitteeseen törmää, kannattaa huomauttaa, että Suomessa vaaleilla valitut kunnanvaltuutetut ja muut demokraattisesti valitut päättäjät ovat pitäneet Suomen sosiaali- ja terveyssektorin asiat varsin hyvällä mallilla. Sote-päättäjän ei siis tarvitse olla sote-alan erityisasiantuntija.

Vaikka sote-uudistus on sinällään tarpeellinen, muun muassa väestön ikääntymisen takia, eivät suomalaiset päättäjät ole hoitaneet asioita mitenkään huonosti. Toki hoitojonoissa on välillä roikuttu, mutta koronapandemiakin on osoittanut, että Suomen malli on jo nyt maailman huippua. Kustannuksetkaan eivät ole kansainvälisessä vertailussa karanneet käsistä. Esimerkiksi Suomen terveydenhuoltomenojen suhde bruttokansantuotteeseen oli vuonna 2018 pohjoismaiden alhaisin. Myös käyttömenot asukasta kohti olivat pohjoismaiden pienimmät.

Eli aikaisemmat ja nykyiset päättäjät – tavalliset suomalaiset – ovat tehneet hyvää työtä. Samaa kansanvaltaista päätöksentekoa kaivataan myös uusille hyvinvointialueille. Eli siitä vaan rohkeasti ehdolle tai ainakin äänestämään sellaisia henkilöitä, joiden tietää antavan tukensa uudelle järjestelmälle ja sen kehittämiselle. Tarkkana kannattaa kuitenkin olla, sillä vaaleissa on varmasti ehdolla myös heitä, joiden tavoitteena on enemmänkin heitellä kapuloita rattaisiin.

Sote-uudistus – unohtamatta hyvinvointialueille siirtyvää pelastustoimea – on myös työmarkkinapoliittisesti iso asia. Onhan sen sanottu olevan Suomen suurin liikkeenluovutus, kun noin 200 000 palkansaajaa siirtyy kunnista ja kuntayhtymistä hyvinvointialueiden palvelukseen. Työmarkkinatoimijoilla onkin tekemisen paikka, että uusilla alueilla henkilöstöllä on asialliset työehdot mukaan lukien työhyvinvoinnista huolehtiminen.

Osaavaa henkilöstöä on hyvä hyödyntää myös hyvinvointialueiden uusien palvelumallien kehittämisessä. Niiden kehittäminen on tärkeää paitsi hoidon saatavuuden ja kattavuuden vuoksi myös kustannuskehityksen hillitsemisen näkökulmasta. Tällä hetkellä sosiaali- ja terveyssektorin menot Suomessa ovat noin 20 miljardia euroa vuodessa eli noin 3600 euroa asukasta kohti.

Nyt kun olemme kovaa vauhtia menossa kohti aluevaaleja ja uusia hyvinvointialueita, jokaisen kannattaa ottaa sopivan myönteinen asenne tulevaan. Uudistus on merkittävä meille kaikille niin asiakkaina, potilaina kuin rahoittajina. Jos kaikki menee hyvin, uudistus tukee aluekehitystä, työllisyyttä ja ihmisten työkykyä. Tavoittelemisen arvoisia asioita.

Helmikuu 2022

Kannustamisen jalo taito

Reilu viikko sitten maan hallitus teki ja saman tien kertoi julki kauan puheena olleet ja odotetut työllisyystoimet, joiden arvioidaan lisäävän julkisen talouden kestävyyttä noin 110 miljoonalla eurolla ja työllistävän muutama tuhat ihmistä. Eri etujärjestöjen ja eri puolueiden kommentit tehdyistä linjauksista olivat taas liiankin odotettuja.

Takuuvarmasti niin elinkeinoelämä, poliittinen oppositio kuin lehtien pääkirjoittajat moittivat hallituksen päätöksiä riittämättömiksi. Ehkä toimia pidettiin oikeansuuntaisina, mutta lisää olisi pitänyt leikata. Esimerkiksi elinkeinoelämä olisi halunnut "muutoksia" myös asumistukeen sekä toimeentulotukeen ja tietenkin työttömyysturvaankin hallituksen päätöksiä enemmän. Jokainen voi pohtia mielessään, mitä "muutokset" elinkeinoelämän suulla sanottuna tässä yhteydessä merkitsevät.

Eikä hallituksen paketti ollut helppo palkansaajapuolellekaan. Ei vähiten sen takia, että kovimmat toimet – leikkaukset – kohdistuivat taas yhteiskunnan heikompiosaisiin. Nuo edellisessä kappaleessa listaamani tahot kutsuvat tällaisia toimia kauniisti kannustaviksi.

Mielestäni suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee huutava ristiriita siitä, miten eri ihmisiä "kannustetaan". Toisia kannustetaan leikkaamalla vähäisistäkin tuloista ja toisia kannustetaan antamalla vielä lisää jo ennestään muhkeaan pottiin.

Elinkeinoelämän ja poliittisen oikeiston kuulee useinkin vaativan lähes kaikenlaisen sosiaaliturvan heikentämistä. Näiden tahojen mielestä nykyinen sosiaaliturva on sen verran hyvä, ettei se kannusta riittävästi hakemaan töitä. Ounastelen, että jos näin ajattelevat itse joutuisivat elämään sosiaaliturvan varassa, heillekin voisi käydä selväksi, ettei sosiaaliturvalla juuri kukaan halua vapaaehtoisesti elää. Varmasti muutamat haluavat, mutta kaikkien työttömien syyllistäminen tällä tavalla ei ole reilua. 

Mutta entäpä sitten, kun suurten yhtiöiden johtajia ja muita hyvätuloisia ihmisiä pitäisi kannustaa siihen, että he PYSYISIVÄT töissä. Silloin kannustaminen on tosiaan sitä, että maksetaan heille lisää, johon konsteja on kosolti. Muuten kun kuulemma jättävät työpaikkansa ja pahimmassa tai parhaassa tapauksessa lähtevät ulkomaille vielä muhkeampien tienestien perään. Onneksi Suomesta pääsee vapaasti matkustamaan maailmalle.

Maan hallituksen tekemiin työllisyyspäätöksiin liittyen arvelen, etteivät hallituksen linjaukset olleet helppoja sille itselleenkään. Hallitukseen kohdistui sekä ulkoa että myös sisältä kovat paineet tehdä tämänoloisia päätöksiä.

Nyt kun Suomessa on aloitettu yli vaalikausien tehtävä suuri sosiaaliturvauudistus, on mielenkiintoista – ehkä pelottavaakin – nähdä, minkälaisia muutoksia massiiviseen järjestelmään on tulossa. Jos ja kun lisärahaa ei juurikaan ole käytettävissä, pikemminkin päinvastoin, lienee todennäköistä, että "kannustamista" on taas tiedossa. Paljon on tietenkin kiinni myös siitä, minkälainen hallitus Suomea johtaa vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen.

Lokakuu 2022

Kokoomus kurittaisi kohtuuttomasti

Poliittinen oppositio on aika hädissään. Näin se on kai nähtävä, koska vyörytys maan hallitusta kohtaan on vähintäänkin kohtuuton. Vaikka Kokoomus johtaa gallupeita viikosta toiseen, puolue näyttää olevan peloissaan, koska Sanna Marinin hallitus on johtanut Suomea historiallisen vaikealla hallituskaudella varsin hyvin.

Pääministeri Marinin suosio on ollut aivan eri lukemissa lähivuosikymmenten muihin pääministereihin verrattuna. Näin siitä huolimatta, että kaikki entiset pääministerit ovat saaneet johtaa Suomea paljon suotuisimmissa olosuhteissa. 

Kuluva vaalikausi alkoi sisäpoliittisesti hankalasti. Pääministeriä vaihdettiin, samoin valtiovarainministeriä. Koko hallituksen jatko oli vaakalaudalla. Kun näistä hallituksen sisäisitä ongelmista selvittiin, korona-niminen pandemia otti otteeseensa niin Suomen kuin koko maailman. Eikä koronasta päästy edes eroon, kun Venäjän oikeudeton hyökkäys Ukrainaan otti kaiken huomion.

Kokoomuslaisten lisäksi myös perussuomalaiset ovat yrittäneet vyöryttää kaiken mahdollisen syyn koronan ja sodan seurauksista Marinin hallituksen syyksi. Opposition oikeus on toki arvostella hallitusta, mutta kyllähän senkin retoriikalla, arvostelulla joku järjellinen raja pitää olla.

Eduskunnan suuressa salissa ei saa yhteisesti sovitun käytännön mukaan käyttää sanaa, verbiä "valehdella", mutta näköjään valehdella kuitenkin saa niin paljon kuin sielu sietää.

Nyt kun vuodenvaihteen jälkeen tulevat eduskuntavaalit alkavat kuumentaa poliittista kenttää entisestään, suomalaisten on hyvä tarkalla sihdillä seurata, mitä eri puolueet ovat luvanneet , jos pääsevät hallitusvastuuseen.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on listannut oman puolueensa tavoitteiksi muun muassayrittämiseen ja työntekoon kannustavan verotuksen ja sosiaaliturvan sekä toimivat ja joustavat työmarkkinat. Suomeksi tämä listaus tarkoittaa veroalenuksia kaikille, jotka hyödyttävät eniten suurituloisia sekä toimeentulotuen, asumistuen ja työttömyysturvan leikkauksia, jotka kohdistuvat kipeimmin kaikkeinpienituloisimpiin.

Toivottavasti äänestäjät ymmärtävät huhtikuun vaaleissa, mitä Kokoomuksen ja Perussuomalaisten varaan rakentuva hallitus merkitsisi. Se olisi yhtä kuin köyhimpien kurittamista ja yhteisten palvelujen alasajoa.

Enkä jaksa uskoa, että oikeistohallitus malttaisi pitää näppejään erossa työmarkkinasioistakaan. Tuskin sentään yrittäisivät rynniä neuvottelupöytiin, mutta jos oikeistohallitus olisi vallassa, työnantajat saattaisivat hallituksen taustatuella mennä vielä pidemmälle suomalaisen työmarkkinamallin hajottamisessa. Hallitus puolestaan sorvaisi omalle ideologialleen sopivaa työlainsäädäntöä.

Hyvän esimerkin kokoomuslaisesta politiikasta on antanut SDP:n varapuheenjohtaja Niina Malm. Hänen mukaansa kokoomuksen ollessa viimeksi hallituksessa, yhdeksän kymmenestä suomalaisesta köyhtyi. Kun lukee ja kuuntelee kokoomuslaisten enemmän tai vähemmän peiteltyjä vaalilupauksia, samanlainen meno on odotettavissa, jos hallitusovet Kokoomukselle aukenevat.