Harri Järvinen

Harri Järvinen

Harri Järvinen on SAK:n yhteyspäällikkö vastuullaan erityisesti yhteiskuntavaikuttaminen. Aiemmin hän työskennellyt mm. politiikan toimittajana, päätoimittajana, KTV:n, SDP:n ja SAK:n viestintäpäällikkönä sekä kahden valtiovarainministerin erityisavustajana. Lukion jälkeen hän on suorittanut nuorisotyön tutkinnon. 

SDP:hen Järvinen liittyi vuonna 1982 tullen samalla valituksi Kuusankosken demarinuorten puheenjohtajaksi. Puheenjohtajana hän on toiminut myös mm. Suomen Sosialidemokraattisessa Sanomalehtiliitossa 2000-2006 ja Suomen Keilailuliitossa 2008-2016, jonka kunniapuheenjohtajaksi hänet kutsuttiin 2019.

Tällä hetkellä Järvinen on puheenjohtajana parlamentaarisessa Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta MTS:ssä.

Marraskuu 2020

Outoa oppositiopolitiikkaa

Olen seurannut ja ollut mukanakin erilaisissa poliittisissa riennoissa jo yli 40 vuoden ajan – ei kai tänne SWT:n kolumnistiksi muuten pääsisikään – mutta nykyisen opposition kaltaiseen toimintaan en ole aikaisemmin törmännyt. Lyhyesti sanoen se on ollut ala-arvoista, jopa vastenmielistä.

Perussuomalaiset toki tiedetään, mutta että sivistysporvareiksikin joskus mainitut kokoomuslaiset ovat monessa mielessä samaa sakkia. Kyllä on sivistys karissut kauas, kun lukee useidenkin kokoomuslaisten, kasanedustajista lähtien,  some-vuodatuksia ja muuta julkista huutoa.

Jos oppositio haluaa Suomen parasta, sitä ei varmasti edistetä henkilöihin menevällä ilkunnalla tai jopa täysin valheellisilla väitteillä. Tietynlainen trumpismi näyttää olevan hyvin lähellä monen kokoomuslaisen nykyistä toimintatapaa. Totuudella ei ole väliä, mutta kaiken mahdollisen haukkumisella on. Asiallisten vaihtoehtojen esittäminen hallituksen politiikalle on ihan eri asia kuin vallalla oleva tahallinen asioiden vääristely ja liioittelu.

Esimerkiksi: ainakaan minä en ole koskaan kuullut enkä nähnyt pääministeri Sanna Marinin suhtatuvan yritys- ja elinkeinoelämään ”vihamielisesti”. Tai että hän olisi todennut yritysten irtisanoneen työntekijöitään ”huvin vuoksi”. Tämän tapaista roskaa kokoomus on kuitenkin suoltanut pitkin vaalikautta.

Täysin reaalimaailmasta irtautuneet ovat myös ne väitteet, että nykyiset irtisanomiset ja lomautukset olisivat nykyisen hallituksen syytä. Jokainen oppositiossakin tietää, ettei tämä pidä paikkaansa. Totuudella ei siis ole niin väliä, kunhan saa reippaasti sanottua.

Kokoomuksen oppositiopolitiikka vaikuttaa arvottomalta senkin takia, että puheenjohtaja Petteri Orpo on aikaisemmin vakuutellut, että puolue tekee oppositiopolitiikkaa porvarillisella charmilla viitaten muun muassa kotikasvatukseen. Kai sitten monen kokoomuslaisen kotikasvatus on jollain tavalla epäonnistunut, kun meno on sellaista kuin se on – niin eduskunnassa kuin perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa.

Nykyajan mallin mukaan kokoomuslaiset ovat ottaneet tavakseen myös loukkaantua, kun heitä arvostellaan. Puolue on jopa yrittänyt taivuttaa suomalaista demokratiaa ja parlamentarismia siihen suuntaan, ettei hallitus saisi arvostella oppositiota, vaan että se oikeus olisi ainoastaan oppositiolla hallitukseen päin.

Myös SDP:n kansanedustaja Aki Lindén on arvostellut kokoomuksen oppositiopolitiikkaa. Hän on nähnyt siinä jopa noitavainon piirteitä. Erityisesti kokoomuksen toiminta maskiasiassa on ihmetyttänyt.

”Mitä siitä olisi ajateltava, että kansanedustajat, jotka liikkuvat ympäri eduskuntaa ilman maskia, tulevat television eteen maskit kasvoilla esittämään epäluottamusta hallituksen maskilinjauksille. Olin 43 vuotta työelämässä ja vasta eduskunnassa näen tällaista pelleilyä”, Lindén latasi twitterissä lokakuussa.

Maskeista – kuten yleensäkin koronasta ja siihen liittyvistä toimista – on kevään ja syksyn aikana lausuttu ja kirjoitettu niin paljon, niin moneen suuntaan ja niin monen ihmisen suulla, että jokainen voi siitä paljoudesta noukkia itselleen ja kulloiseenkin tilanteeseen sopivat sanat. Kyse on kuitenkin ollut kokonaisuudesta, jossa on jouduttu elämään vaikeissa, alati muuttuneissa olosuhteissa ja kaikkiaan aika lailla tuntemattoman sairauden kanssa.

Jälki on kuitenkin ollut varsin hyvää, kun vertaa Suomen koronatilannetta moneen muuhun maahan. Tasapainon hakeminen terveydellisten, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien suossa ei ole helpoimpia tehtäviä. Sen sijaan teitpä niin tai näin, tekemisten arvosteleminen ilman vastuuta on oikeinkin helppoa.

Huhtikuu 2021

Koronan takia – mutta myös koronan varjolla

Suomessa on jouduttu tekemään paljon asioita eri tavalla kuin ennen pitkään jatkuneen koronakriisin takia. Tuskin kukaan ihminen tai mikään taho on välttynyt koronan aiheuttamista välttämättömistä muutoksista omassa elinpiirissään.

Mutta koronan varjolla, koronatilannetta hyväksikäyttäen on myös tehty ja halutaan tehdä paljon. Tässä touhussa kaikki ei mielestäni ole ollut aivan oikeutettua. Monet elinkeinoelämää edustavat tahot ovat katsoneet, että nyt on hyvä tilaisuus ulosmitata kaikki mahdollinen, mitä ulosmittavissa on. Yleensä valtioon nuivasti suhtautuvat tahot ovat löytäneet parhaan ystävänsä valtiosta. Kunhan vaan rahahanat pysyvät auki. Lisäksi myös erilaisia verohelpotuksia on vaadittu – eikä välttämättä pelkästään määräaikaisina, koronaan liittyvinä.

Ja tottahan se on, että vaikeina aikoina valtion onkin hyvä olla niin yksilön kuin yritysten auttajana, tietynlainen viimekätinen turva. Mutta vastavuoroisesti toivosi, että myös normaaleina, hyvinä aikoina julkinen sektori nähtäisiin tasavertaisena ja tarpeellisena toimijana.

Kun ankeista korona-ajoista ei ollut tietoakaan eikä talouden ongelmistakaan ollut nykyisen suurta hätää, yrityksiä tuettiin miljarditolkulla muun muassa työnantajan kansaneläkemaksun poistolla, yhteisöveron alennuksella sekä sosiaalimaksujen siirroilla työnantajilta työntekijöille. Mutta näiden satsausten perusteluina esitettyjä investointien kasvua ja parempaa työllisyyttä ei ole erityisesti ollut mitattavissa. Osinkoja on toki jaettu.

Nyt kun korona runtelee yhteiskuntaamme vähän joka puolelta, miljardien jakaminen on monella tavalla perusteltua. Mutta olisi myös syytä katsoa sen perään, ovatko kaikki myönnetyt ja vaaditut tukitoimet todella olleet oikeutettuja suhteessa menetyksiin nähden. Voisin kuvitella, että tässä työssä parhaatkaan asiantuntijat eivät välttämättä pysty lukemaan tulevia tilinpäätöksiä ja taseita riittävän syvällisesti havaitakseen mahdollisia ylitukia tai jopa väärinkäytöksiä.

Tähän mennessä valtio on jakanut yrityksille useita erilaisia rahallisia tukipaketteja ja lisää on tulossa. Lähes kaikki alat ovat niitä vaatineet ja useat myös saaneet. Ja niin pitääkin, sillä on tärkeää, että yritykset pysyvät pystyssä ja työntekijät säilyttävät työpaikkansa. Luovasta tuhosta puhuminen koronaoloissa ei ehkä ole ihan reilua, mutta edelleen toivoisi, että edes jonkinlainen järki ja kohtuus tuen antamisissa säilyisi. Eihän se hullu ole joka pyytää, vaan se joka antaa.

Kaiken kukkuraksi elinkeinoelämän toimijat ovat korona-aikana olleet erityisen vahvasti ammattiyhdistysliikkeen kimpussa. Korona-aika kun kuulemma vaatii sitä. On työnantajilta ja yrityksiltä aika häpeämätöntä toisella kädellä pyytää valtiota apuun ja samaan aikaan toisella kädellä kurittaa palkansaajia. Sivistymätöntä ja härskiä tilanteen hyväksikäyttöä. Esimerkiksi paikallisen sopimisen ja työttömyysturvan kehittämistä on varmasti syytä yhdessä työmarkkinatoimijoiden kesken pohtia, mutta nykyinen kriisiaika ei anna tälle työlle oikeutusta.

Ammattiyhdistysliikettä on mielestäni suotta moitittu siitä, ettei se suostu muuttumaan yhteiskunnan mukana. Vähänkin lähihistoriaa seurannut tietää, että muutoksia ja myönnytyksiä on tehty paljonkin. Mutta on hyvä myös noteerata se, että sekä palkansaajilla että myös työnantajilla on monia perusfundamentteja, joista osapuolet eivät ole valmiita antamaan periksi. Jos ja kun joku asia koetaan edunvalvonnan kannalta elintärkeäksi, ei aika syö sitä.

Suomi tarvitsee menestyviä ja rehellisesti toimivia yrityksiä ja niiden luomia työpaikkoja. Siitä ei ole epäilystäkään. Saa ja on tarpeenkin menestyä. Korona-ajan kuitenkin soisi lisäävän ymmärrystä näkemykselle, etteivät yritykset ja valtio, julkinen sektori yleisemmin, ole toistensa kilpailijoita – vihollisista puhuttamattakaan – vaan toisiaan täydentäviä toimijoita hyvinvointiyhteiskuntamme takaajina. Erilaisissa suhdanne- ja vastaavissa tilanteissa toinen tulee tarvittaessa toisen avuksi.