Kari Arola

Kari Arola

Kari Arola on ollut mm SAK:n lehden Palkkatyöläisen ja Uutispäivä Demarin päätoimittaja. Lisäksi hän oli AKAVAssa ja Insinööriliitossa. Arolalta ilmestyi vuonna 2013 omaelämänkerrallinen kirja ”Savon Arola –Herraduunari”, jossa hän kuvaa yhteiskunnan muutosta sotien jälkeisestä Suomesta tähän päivään. Kirjassa on aikalaismuistoja ammattiyhdistysliikkeen ja työväenliikkeen historiasta yli 30 vuoden ajalta. Arola aloitti SDP:n tietotoimiston toimittajana Rafael ”Pappa” Paasion puheenjohtajakaudella 1970-luvun puolivälissä.

Tammikuu 2013

Seniorit – hukattu voimavara

 

Meille suuriin ikäluokkiin kuuluville ja meitä vanhemmille työ on ollut toimeentulon lähde ja tärkeä elämänsisältö. Jo kansakoulussa opettaja ja papit takoivat päihimme, että jollet tee työtä, ei sinun pidä leipääkään syödä.

Nyt me sotien jälkeisessä vauvabuumissa syntyneet olemme jääneet tai jäämässä eläkkeelle. Monet ovat odottaneet pitkään ja toiveikkaana työstä vapaata aikaa, mutta eläkkeelle jääntipä ei olekaan kaikille ongelmatonta - varsinkin jos työnteko on katkennut kuin seinään, iäkäs on saneerattu tai muuten työnnetty työyhteisöstä pois.

Työ on jaksottanut ajankäytön ja täyttänyt elämän. Ykskaks aikaa on. Työkavereiden muodostama sosiaalinen verkosto hajoaa. Eläkeläiselle saattaa syntyä kaihoisa tyhjyyden tunne ja merkitysvaje, josta voi tietysti ravistella itsensä pois opettelemalla uuden elämäntyyliin.

Suomessa on vallalla ”joko tai” -ajattelu. Olet joko työssä tai eläkkeellä.

Näin ei pidä olla. On luotava senioreiden työmarkkinat. Työelämää on määrätietoisesti muutettava niin, että keskimääräinen eläkkeelle jäänti-ikä, joka on nyt vähän yli 60 vuotta, nousee. Ei kuitenkaan pakolla, vaan järkevällä työelämän kehittämisellä, mikä kunnioittaa iäkkäitä työntekijöitä.

Tarvitaan asennemuutos ja työmarkkinoiden sopimuksia ja ehkä lainsäädännönkin muuttamista.

Ratkaisut, joissa senioreilla on joustava mahdollisuus vetäytyvät hitaasti ja asteittaintyöelämästä, ovat yhtä aikaa inhimillisiä ja kansantalouden kestävyysvajeen huomioon ottavia. Osa-aikaeläke ja osa-aikasairauspäiväraha ovat jo olemassa olevia mahdollisuuksia. Rinnalle tulisi kehittää uusia vaihtoehtoja.

Asennemuutokseen ei riitä hurskaat toiveet, vaan työmarkkinajärjestöjen on tehtävätyönantajia velvoittavia sopimuksia, joilla työntekijöiden hyvinvoinnista pidetään huolta pitkällä tähtäimellä ja senioreiden savustaminen tai muu huono kohtelu työelämässä lopetetaan.

Ai, että ehdotukseni on huuhaata ja idealismia. Ei pidä paikkaansa. EsimerkiksiBerner Oy, joka palkittiin hiljattain työelämäpalkinnolla, laati omansenioriohjelmansa. Ohjelma on nostanut keskimääräisen eläkkeelle siirtymisiän 63,6 vuoteen aiemmasta hieman yli 60 vuodesta.

Johdon, esimiesten ja työntekijöiden yhdessä laatimaan ohjelmaan pääsevätBernerillä mukaan 55 vuotta täyttäneet. He tekevät yhdessä esimiehensä kanssa työurasuunnitelman. Vanhuuseläkkeelle jäävillä on mahdollisuus ilmoittautua henkilöstöpankkiin, jonka kautta heidät voidaan kutsua hoitamaan sijaisuuksia tai kausiluonteisia tehtäviä.

EK on hokenut pidemmän aikaan, että keskitettyjen tulopoliittisten sopimusten aika on ohi ja että voimassa oleva raamisopimuskin oli liikaa. Ei kovin viisasta puhetta.

Työllisyysasteen nostamiseen, johon työelämän parantaminen ja eläkkeelle jäänti kuuluvat, voidaan vaikuttaa osana suurta raami- tai tuposopimusta.

Olkoonpa laajan sopimuksen nimi mikä tahansa pääasia on, että se ottaa huomioon taloustilanteen sekä parantaa työllisyyttä ja työelämää. Ja siinä senioreillekin onannettava voivavarojensa mukainen arvo työelämässä ja lopulta eläkeläisinä.

 

Toukokuu 2013

Kohtaavatko ikäpolvet

 

Ikäpolvet kohtaavat – kokemuksella on kysyntää. Tuon otsikon alla puhuttiin Helsingin Työväentalolla viisaita vanhojen tovereiden seminaarissa toukokuussa.

Keskustelua johti Turun vanha toveri Paasion Pertti. Hän muistutti yhteiskunnallisen keskustelun pinnallistumisesta ja rajoittuneisuudesta.

”Olemme kadottaneet pohtimisen pelin”, Paasio sanoi ja kehotti esittämään enemmän kysymyksiä. ”Tunneyhteys kansalaisiin, äänestäjiin, on palautettava. Kansanvaltaisen SDP:n politikka on muodostettava omissa järjestöissä”, Paasio pohdiskeli keskusteluavauksessaan.

”Nyt media on osapuoli, kohde ja keskustelufoorumi.”

Ulf Sundqvist kaipasi puolueen johtoon eri sukupolvien edustajia.

”Kun minä olin nuorena SDP:n puoluesihteeri, puheenjohtajana oli 15 vuotta vanhempi Kalevi Sorsa ja varapuheenjohtajana vielä iäkkäämpi Veikko Helle.”

Uffen mukaan eri sukupolvien kohtaaminen SDP:n johdossa oli eduksi puolueelle.

Hän muistutti, että tuolloin SDP toteutti peruskoulun ja kansanterveysuudistuksen. Ne ovat olleet suomalaisten elämään merkittävimmin vaikuttaneita hallinnollisia päätöksiä.

Niin Matti Louekosken kuin Pekka Alasenkin puheenvuoroissa korostui, että vanhat toverit voivat olla ajatushautomona ja tarjota apuaan SDP:lle, mikäli sellaista halutaan.

Psykologi Pirkko Lahti tiesi, että nuorten maailma on usein mustavalkoinen ja vanhoilla taas on elämänkokemusta.

Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman sanoi suurten ikäluokkien syntyneen hyvien tähtien alla ja hän toivoi iäkkäiden oivaltavan, että ”emme ole enää vallankäyttäjiä”. Korkman uskoi opiskelijanuoriin, joilla on raikas suhtautuminen esimerkiksi yrittämiseen.

Laitoin tuohon ylle muutamia lainauksia ”Ikäpolvet kohtaavat – kokemuksella on käyttöä” –seminaarista.

Kolumnissa on oltava omakin mielipide. Se tulee tässä:

Suomessa on runsaasti eläkkeelle vapaaehtoisesti jääneitä tai työstä pois työnnettyjä senioreja. Työkulttuurimme on sellainen, että ikääntyneillä ei ole käyttöä.   Kuitenkin yhteisöt, joissa on useiden sukupolvien kokemus, ovat kaikkein tuloksellisimpia.

On oivallettava, että eri sukupolvien rinnakkaiselo niin työelämässä kuin politiikassakin tuo lisäarvoa.

Tämän minusta on mainiosti oivaltanut Demarinuorten pääsihteeri 23-vuotias Miikka Lönnqvist.

Hänellä oli vanhojen tovereiden vierellä istuessaan niin kypsiä mielipiteitä ja hänen esiintymisensä oli niin vakuuttavaa, että Juttutuvan lyhyessä pikkupiirin yhteenvetoistunnossa Mikko Katajisto, Pertti Paasio ja allekirjoittanut olimme sitä mieltä, että Miikka SDP:n on tulevaisuuden toivo.

Laitoin pohdiskelumme Pepen ja Mikon kanssa edelliseen kappaleeseen omin lupine. Arvelen, että vanhat toverit eivät tästä nuoren toverin julkisesta kehumisesta pahastu.

”Hyvä, tuore toveri Miikka!  Eteenpäin  kypsään ikään ehtineiden tovereiden viitoittamalla tiellä!”

Lokakuu 2013

Irti tuhotalouden vankeudesta

 

Olemme tuhoisan talousjärjestelmän vankeja. Liikevoittojen maksimointiin perustuva yritystoiminta ja vapaa markkinatalous ovat tuoneet ihmiskunnan ja maapallon katastrofin partaalle.

Tilalle tarvitaan ekologisesti kestävä ja sosiaalisesti oikeudenmukainen talous, yhteishyvän talous.

Näin viestittää Wienin talouskorkeakoulun lehtori ja kansalaisaktivisti Christian Felber, jonka kirja Näkyvä käsi ( Gaudeamus) on ilmestynyt juuri suomeksi.

Tässä kolumnissani toistelen Christian Felberin ja teokseen jälkikirjoituksen laatineen Maria Joutsenlahden ajatuksia. Joutsenlahti on kauppatieteen tohtori ja tutkijana Aalto-yliopistossa. Lisään joukkoon vähän omianikin.

Harpoin Felberin kirjan läpi ahmien ja miellyin sen sanomaan. Omassa pienessä eläkeukon päässäni olen tullut siihen tulokseen, että nykymeno on kohtalokasta. Ihminen tuhoaa hitaasti, mutta varmasti elinympäristönsä ja hankaloittaa elämää maapallolla. Ilmaston lämpeneminen ja luonnonvarojen hupeneminen ovat tästä ensioireita.

Moni on alkanut maailmalla ja Suomessakin oivaltaa, että nykyinen talousjärjestelmämme on auttamattomasti vanhentunut. Tarvitaan uuden talouden ajattelua ja liikkeitä, joita putkahtelee maailmalla siellä täällä esiin.

Olemme vielä lukkiutuneet teollistumisen alkuajoilta peräisin oleviin hyvinvoinnin tuottamisen ja toimeliaisuuden tapoihin, vaikka ne eivät enää vastaakaan ekologisiin haasteisiin.

Markkinakapitalismin ylin päämäärä on yhteishyvän sijasta finanssipääoman kartuttaminen, liikevoitto. Muut päämäärät, kuten ympäristönsuojelu, jäävät taka-alalle. Ekosysteemi romahtaa, jos nykykehitys jatkuu, ennemmin tai myöhemmin. Kapitalismi tuhoaa ihmiselämän ja talouden toiminnan luonnollista pohjaa, koska se tavoittelee sokeasti pääoman kasvattamista eikä yhteistä etua.

Chrstian Felber tarjoilee uutta talousjärjestystä, jota hän kutsuu  yhteishyvän taloudeksi.

Yhteishyvän taloudessa palkitaan yrityksiä, jotka tuottavat tuotteensa eettisesti, reilusti, kestävästi, paikallisesti ja ekologisesti. Epäeettisesti toimivia yrityksiä ja lyhytikäisiä tuotteita valmistavia yrityksiä taas rasitetaan erilaisin maksuin.

Yhteishyvästä voidaan palkita esimerkiksi matalalla arvonlisäverokannalla, edullisilla pankkilainoilla, suorilla tuilla tai antamalla niille etusija julkisissa hankinnoissa Nykyisin ihmiskunnan korkein päämäärä tuntuu olevan oman edun ja taloudellisen voiton tavoittelu. Tähän harhaan on mennyt myös EU, kun se uskoo sokeasti vapaan kilpailun, vapaiden pääomien ja ihmisten liikkuvuuden tuovan parhaan lopputuloksen.

Oman edun etiikassa yksityinen etu on yhteisen edun edellä.  Globaalit yritykset taivuttelevat lobbauksellaan ja mediavaikuttamisellaan myös demokraattiset valitut poliittiset päättäjät puolelleen.

”Vapaan markkinatalouden uhreista viimeinen, mutta ei vähäisin onkin demokratia”, Felber kirjoittaa.

On upeaa, että uuden talouden liike on alkanut nostaa päätään ja kyseenalaistaa huonoa kehitystä ylläpitäviä rakenteita.

Toivoa sopii, että älyllinen pohdiskelu laajenee. Nythän poliitikot ja media keskittyvät tekemään sekundana syntyneestä euroalueesta taloudellisesti priimaa ja julkisten talouksien kestävyysvajeeseen.

Todella isot ja ratkaisemattomat ongelmat ovat maapallon ekologisessa kestävyydessä ja ihmisarvoisen elämän tarjoamisessa kaikille.  Siihen tarvitaan uutta talousjärjestelmää.

Helmikuu 2014

Miten käy Urpilaisen

 

SDP:n kannatus lähti laskuun Paavo Lipposen puheenjohtajakauden lopulla. Liuku sai lisävauhtia Eero Heinäluoman lyhyeksi jääneellä vetoperiodilla. Monien mielestä Heinäluoma löi pensselit santaan ja rukkaset tiskiin liian helposti. Näiden mielestä ison Eeron olisi pitänyt sisuuntua tappiosta ja aloittaa puolueen uudistaminen.

 Näin ei käynyt.

Jutta Urpilainen untuvikkona – näin voidaan sanoa - nousi  SDP:n johtoon. Hänen pantiin tiukkaan paikkaan. Monille SDP:n vallankäyttäjille oli edullista, että Urpilainen oli aluksi epävarma ja haparoiva. Saattoi hyvinkin olla, että Urpilaista ajoivat SDP:n johtoon sellaisetkin toverit, jotka uskoivat voivansa ohjata Urpilaisen politiikkaa ja hankkia sitä kautta itselleen hyviä asemia.

Urpilaisen alku oli takkuinen. Hän kiitteli äänestäjiä suorassa tv-lähetyksessä silloinkin, kun hänen olisi odottanut vastaavaan toimittajien kysymyksiin enemmän argumentoivasti ja asiallisesti.

Ei ihme, että Erkki Tuomioja moitti uutta puheenjohtajaa unelmahötöstä. Huonoksi onnekseen, harkitsemattomuuttaan,  ymmärtämättömyyttään tai vahingossa Jutta Urpilainen haki aisaparikseen Mikael Jungnerin, joka ei varmastikaan pitkän linjan sosialidemokraattien silmissä edustanut perinteistä työväenväestön, köyhien, torppareiden ja vähäosaisten arvomaailmasta lähtevää aatteellista ajattelua.

Jungner julisti SDP:n rakkauden puolueeksi, ajeli lehtien kuvissa urheiluautollaan, oli huolissaan sosiaalisessa mediassa silloisen vaimonsa reiden kestävyydestä Tanssii tähtiin kanssa –kilpailussa.

Suhteet ammattiyhdistysliikkeeseen, SDP:n perinteiseen yhteistyökumppaniin laiminlyötiin. Puolueelle haettiin uusia kannattajia. Vanhoja työnnettiin naamasta ulos.

Puheenjohtaja Jutta Urpilaista on työllistänyt valtiovarainministerinä EU:n tukipaketit, joiden puolustaminen ei ole helppoa.

Maassa on ollut kuuden puolueen sixpack-hallitus, jonka sosialidemokraattinen ministeri haluaisi viedä keskikaljan takaisin Alkoon. Hallitus tuskailee sote-uudistuksen ja kestävyysvajeen kanssa.

Oppositiolle tarjotaan räksyttämisen paikka toisensa perään.

Suomen vientiteollisuus ontuu. Perinteiset  kivijalat ovat pettänet. Kansantalous seisoo savipohjalla. Talo on altis sortumaan. Uutta vientiä tulisi saada.

Varsinkin ammattiyhdisliikkeestä, työn liikkeestä, on kuulunut Urpilaisen arvostelua, mikä näkyy siinäkin, että Antti Rinteestä on tullut ay-liikkeen tukema ehdokas SDP:n johtoon.

Ruotsissa ay-taustainen demaripuolueen puheenjohtaja on nostanut naapurimaan demareiden kannatusta voimakkaasti. Hän ei olekaan mikään perinteinen ay-jyrä, vaan kestävän kehityksen nimeen vannova puheenjohtaja.

On selvä, että Jutta Urpilainen saa Rinteestä kovan haastajan. Ehkä muitakin vielä tulee. 

Keskustan puheenjohtajavaihdos nosti puolueen kannatus. Käykö SDP:lle samoin, jos Urpilainen ei tulekaan valituksi enää uudestaan? Veikkaan, että käy, mutta siinä on iso ”jos”. Istuvan puheenjohtajan syrjäyttäminen ei ole helppoa. Se on ihme, liki mahdotonta.

Toukokuu 2014

Vääräuskoisten maailma

 

Wanhojen Tovereiden nettisivujen päällepäsmäri Hannu Ohvo tivasi jälleen allekirjoittaneelta kolumnia. Yritin pyristellä vastaan, koska palkkatyösuhteessa sanoin miltei jokaisesta yhteiskunnan asiasta mielipiteeni, joka useimmiten edusti myös laajemman joukon mielipidettä.

Eläkkeellä olen lakannut ottamasta jyrkkää julkista kantaa kahdesta syystä. Ensinnäkään minulla ei ole joka asiaan mielipidettä ja toisekseen mitä se kenellekään kuuluu, mitä mieltä olen. Ketä kiinnostaa?

Sitäpaitsi epäilevä Tuomas on herännyt ja olen alkanut ajatella valtavirran vastaisesti. Tai ainakin kysellä, ovatkohan asiat niin kuin Suomen Pankin pääjohtaja, valtiovarainministeriön virkamiehet ja EU-koneiston korkeapalkkaiset vallankäyttäjät ja viranhaltijat sanovat.

Heillä kaikilla on samansuuntainen totuus. Sivusta katsojasta kaikki ovat samasta puusta veistettyjä ja toistelevat talouspolitiikan realiteeteiksi sanomiaan asioita liki papukaijan tavoin.

Ikääntyneenä kalkkiksena en niele totuuksia mutustelematta ja maistelematta. Saatanpa sylkäistä muutaman niistä suustani, en pahanmakuisena vaan lumelääkkeenä.

Saunon usein kohtuullisen valistuneiden eläkeukkojen kanssa. He puhuvat saunassa politiikkaa ja heillä on vankkoja mielipiteitä. Poliitikot, varsinkaan vallassa olevat ja päätöksiä tekevät, eivät saa ukkoporukalta korkeaa arvosanaa.

Lauteilla istuvien äijien mielestä eurokriisi on hoidettu huonosti. Veronmaksajat ovat pelastaneet Saksan ja Ranskan pankit. Pahin on vielä edessä, mikäli uskoo saunafilosofeja.

Ukoilla on myös virallisen Suomen linjasta poikkeava käsitys Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Natoon olisi pitänyt mennä yhdessä Baltian maiden kanssa. Näin löylynlyömät ähkivät. Heistä Venäjän kehitystä ei voi ennustaa.

Minulla, kuten alussa sanoin, ei ole varmoja mielipiteitä. En myöskään tiedä, olenko samaa vai eri mieltä saunaseurueeni kanssa. Siitä kyllä olen varma, että aina on vaihtoehtoja.  Lähimenneisyydessä on tehty poliittisia virheitä. Niitä ei kenenkään tarvitse myöntää ja vielä vähemmän niitä voidaan virheiksi todistaa muuten kuin mielipiteissä.

Toivottavasti Suomessa ja Euroopassa ei jämähdetä sellaiseen uskoon, että maailma on vaihtoehdoton,  että markkinat ovat aina oikeassa ja että poliitikot myyvät markkinoille sielunsa.

Yhtä asiaa rohkenen vahvasti epäillä, nimittäin Euroopan keskuspankin roolia. EKP:n tehtävänä on hintavakauden turvaaminen. Tehtävässään se on onnistunut erinomaisesti ja liiankin hyvin, sillä deflaatio kurkkii nurkan takaa. Mutta ovatko EKP:n tehtävän laatineet poliitikot olleet erehtymättömiä vai oman poliittisen totuutensa vankeja?

Inflaation taltuttamisen hinta on ollut kova: Massiivinen työttömyys.  EKP vaatii euroalueelle niin puhdasoppista talouspolitiikkaan että muualla maailmassa sitä kavahdetaan. Kautta taloushistorian ongelmat on ratkaistu inflaatiolla ja valuuttakurssien näpelöinnillä, peitellyllä tai avoimella setelirahoituksella. Euroalue kokeilee puhdasoppisuutta vääräuskoisten maailmassa.  

Lokakuu 2014

Euro kuin väärä vitonen

 

”Käkisalmen markkinoilta ennen sotia isä toi kotia väärän vitosen, ruplan setelin”, lauloi Veikko Lavi.

Rupla ei kelvannut maksuvälineeksi, koska 1860 Suomen Suurruhtinaskunta oli anonut Venäjän keisarilta lupaa siirtyä omaan rahayksikköön, markkaan. Ruplasta oli tullut osittain Krimin sodan vuoksi epävakaa valuutta.

Nyt markkakin on historiaa. Meillä on euro.

Yksinäisenä ajattelijana omassa pikkupimeässäni olen tullut kriittiseksi lähimenneisyyden päätöksille, joita itsekin olin kannattamassa isojen herrojen sanansaattajana.

Euro-päätös oli suuressa määrin poliittinen, jopa ulkopoliittinen, kun euron kannattajat halusivat osoittaa Suomen olevan demokraatista länttä eikä ison itäisen rupla-alueen valtapiiriä.

Tuskinpa kaikki kansalaiset oivalsivat äänestävänsä samaan aikaan tulevasta valuutasta, kun he äänestivät EU:hun liittymisestä. Eikä monilla EMU-maaksi Suomea ajavalla tainnut ollut talouspoliittista tietämystäkään siitä, mitä yhteinen valuutta todella merkitsee.

Ruotsi hylkäsi euron ja myös Tanskalla on oma raha, vaikka maat kuuluvatkin EU:hun. Norja on oma lukunsa. Suomi on eurokartalla syrjäinen reuna-alue.

Eurosta on seurannut paljon hyvää, kuten matalat korot ja alhainen inflaatio.

Yhteisestä rahasta piti tulla priimaa. Valmistusvirheen vuoksi euro on kakkosluokkaa  ellei peräti sekundaa. Euro on valuvikainen torso. Euroon Suomen vieneet päättäjät eivät ymmärrettävästi voi muuta kuin kehua emupolkua, josta maa on tullut riippuvaksi.  Valitulta tieltä ei pystytä enää perääntymään. Tätä nimitetään helvetin logiikaksi.

Helvettiin ei ole vielä tultu, mutta euro-alueella ei myöskään mene loistavasti. Talous matelee etanan tavoin ja taivaanrannassa purjehtivat deflaation pilvet.

Jälkiviisastelu on makein viisauden laatu, siksi on helppo olla samaa mieltä taloustieteen professorin Joseph Stiglitzin kanssa. Hänen ja monien muiden mukaan  euromaiden kriisin syy on yhteisvaluuttassa. Euroopan keskuspankilla on yksinoikeus eurojen luomiseen. Samalla jokaisesta maasta on tullut yhteisvaluutan ja yhteisvastuun kautta luottoriski.

Markkinat pitivät kaikkia euromaita lähes yhtä turvallisena. Sitten luottoriskit laukesivat. Maksumieheksi joutui euroluokan hymypoika Suomi, muta ei esimerkiksi naapurimaa Ruotsi.

Rahapoliittisesti itsenäisellä maalla on liikkumatilaa päätettäessä koroista tai vaikkapa elvytyksestä. Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan joustavat valuuttakurssit vähentävät haavoittuvuutta talouskriiseissä.

Euro vei jäsenmailta muun muassa devalvaation mahdollisuuden. Tilalle on tullut Suomessa sisäisen devalvaation vaatimus - siis palkkojen lasku ja rakenneuudistukset.  Suomi ja monet muut euromaat pakotetaan kiristämään vyötä. Tämä johtaa talouden heikkenemiseen edelleen. Kansanväliset luottoluokittajat suosittavat leikkauksia, vaikka esimerkiksi Hollannissa moinen politiikka vei taantumaan.

Nyt jopa IMF:n mukaan leikkaukset ovat aiheuttaneet Euroopalle luultua ikävämpiä seurauksia.

Näin keittiöekonomistina, jolla on yliopistosta vain cumlaudetason kansantalousopinnot, olen varma, että euro ei ollut Suomelle likikään niin hyvä vaihtoehto kuin sen markkinoijat mainostivat.

Suomi nilkuttaa, tarjoaa kalliiksi käyneitä eurosauvoja toisille ja nykymenolla voi itsekin joutua turvautumaan kävelykeppeihin.  Kelluva oma valuutta olisi ollut parempi kuin keinotekoinen ja jatkuvaa tekohengitystä vaatia yhteisvaluutta.

Vai olisiko?

Ainakaan rahapoliittisesti itsenäinen maa ei ajaudu maksukyvyttömäksi omassa valuutassaan.

Esimerkiksi Ruotsi ja Iso-Britannia ovat yhteisvaluutan ulkopuolella ja niiden talous kasvaa paremmin kuin euroalueen. Saksalla, eurojoukkueen kuria vaativalla kapteenilla, on huonoja kokemuksia suuresta inflaatiosta. Ehkäpä siksi euroalueella on keskitetty hintavakauteen.

Nyt deflaatio uhkaa suistaa euroalueen pitkään taantumaan ja suureen työttömyyteen.

Tämä kaikki on tapahtunut, vaikka on tutkimuksiin perustuvaa näyttöä siitä, että matala inflaatio ja massatyöttömyys ovat kavereita. Sopiva inflaatio saattaa sittenkin olla talouden ahkera renki. Isännäksi siitä ei kuitenkaan ole.

Euron liitokset natisevat, kuten entisessä Neuvostoliitossa Aeroflotin Tupolev-lentokoneen siivet  nousun ja laskun aikana. 

Helmikuu 2015

Lipponen, lopalisaatio ja konsensus

 

Paavo Lipposen ollessa Suomen pääministeri satuin olemaan Demarin päätoimittaja.

Lipposen hallitukset tekivät päätöksiä, vaikeitakin. Paavo ei pitänyt turhia seminaareja, vaan hän vei omalla, ehkä vähän jyräävälläkin tyylillään, asioita eteenpäin. Napinaa kuului omilta tovereiltakin. Silti valmista tuli. Maa nostettiin lamasta. Sitä oli yrittänyt Lipposen edeltäjä pääministeri Esko Aho. Laihahkoin tuloksin.

Sitten tuli Anneli Jäätteenmäen, Matti Vanhasen, Mari Kivimäen, Jyrki Kataisen ja Aleksander Stubbin vuoro olla päällimmäisenä päättäjänä. En lausu arvioitani Lipposen jälkeisten pääministerien onnistumisesta enkä heille siunatuista päättäjän lahjoista.

Sen verran lähihistoriasta on opittavissa, että hallitus tarvitsee vahvan pääministerin ja aisaparikseen samanmielisen valtiovarainministerin, mikäli tavoitteena on isänmaan asioiden hoitaminen. Jos pääministeri hamuaa kansainvälisiin tai EU-tehtäviin, kotimaa jää heikomman käden hoidolle.

Suomi on ollut pitkään päättämättömyyden ja avuttomuuden tilassa. Ei näin saa jatkua.

Metsäläisenä omassa pimeässäni pohdiskelin muutamia viikkoa sitten, että Lipposen kaltaista pääministeriä olisi tarvittu pitkään. Sitten havaitsin Kokoomuksen yrittäjäsiiven kansanedustajan Eero Lehden ehdottaneen, että Lipposesta pitäisi tehdä vaalien jälkeen pääministeri.

Savon Sanomien haastattelussa Paavo Lipponen torjui tuoreeltaan Eero Lehden julkisen kosiskelun sanomalla, että demokratian tehtävänä on vaalien kautta synnyttää vahvaa johtajuutta.

Uskokaamme siis demokratiaan!

***

Konsensus on ollut Suomen vahvuus. Sen alkujuuret ovat talvisodan juoksuhaudoissa ja työmarkkinajärjestöjen kihlauksessa. Konsensuksen voittoja ovat 1960-lopulla Liinamaa-sopimuksista alkanut tulopolitiikan kausi, pääministeri Kalevi Sorsan Korpilampi-seminaari 1977 ja sen jälkeen lukuisat talous- ja työmarkkinasopimukset, joita kolmikanta on jauhanut.

Sosialidemokraattinen ammattiyhdistysliike oli alusta alkaen konsensuksessa mukana. SAK:n puheenjohtaja ja STK:n johto olivat olleet samoissa talvisodan poteroissa. Elinkeinoelämän keskusjärjestö EVA oli alkuaikoinaan konsensusta ajankohtaistanut arkkitehti. Nyt Eva taitaa touhuta muuta. Kansandemokraatit, nykyinen Vasemmistoliitto, tuli konsensusjoukkoihin mukaan vähitellen, ehkä vähän vastahakoisesti. Taistolaiset olivat konsensussopuilua vastaan ja Neuvostoliiton puolella.

Pääministeri Aleksander Stubb kielsi taannoin konsensuksen, jos nyt ei kolmesti, niin ainakin kerran.

Globalisaatio - eli savolaisittain lopalisaatio - on vienyt poliittisilta päättäjiltä, hallitukselta ja eduskunnalta, työmarkkinajärjestöiltä sekä muilta kansallisilta voimilta valtaa. Ei kuitenkaan kaikkea.

Vaalien jälkeen on yritettävä yhteistä kansallista ponnistusta kasvun ja työllisyyden parantamiseksi. Siihen tarvitaan konsensusvipua. Tässä katsannossa ei ole merkityksetöntä, minne kansa äänestää SDP:n, hallitukseen vai oppositioon.

Konsensusvoimien soisi menestyvän eduskuntavaaleissa. Se olisi isänmaan etu.

***

Sitten ajan nopeaan rientoon ja niin sanottuun kehitykseen. Elinaikanani miltei kaikki vanha on kadonnut ja uutta puskenut tilalle:

Mökki, jossa vietin lapsuuteni, on autioitunut.

Putkiradio, jota kuuntelin, on heitetty mäkeen ja mustavalko-TV sen perään.

Koulu, jota kävin, on palanut.

Kivijalkakauppa, jota vanhempani pitivät, on suljettu.

Kämppä, jossa nukuin risusavottakesinäni, on ränsistynyt.

Kartonkitehdas, jossa maistoin yövuoron raskautta, on tehnyt konkurssin.

Tukkukaupan liitto, joka oli ensimmäinen vakinainen työpaikkani, on fuusioitu Kaupan liittoon.

Työväen Sanomalehtien Tietotoimisto, jossa olin taloustoimittaja, on lopetettu.

Akava-lehti, jonka päätoimittaja olin, on kuopattu.

SAK:n Palkkatyöläinen, jonka johtotoimittaja olin, ilmestyy harvakseen, ja nyt SAK:n itsenäinen elämä on päättymäisillään suurkeskusjärjestöhankkeeseen.

Paperi-Demari, jonka päätoimittaja olin, havisee haavanlehtenä.

Lehdet luen ipadista, suomalaiset ja muunmaalaiset. Katson telkkaria hd:nä. Tuhlaan aikaani facebookissa.

Olen siis muutoksessa mukana. En kuitenkaan kaikessa.

En mene twitteriin twiittailemaan samanhenkisten ja samanväristen A. Stubbin ja M. Jungnerin kanssa. Viittaan heille kintaalla.

En solmi kaulaliinaani hirttosilmukkaa, vaikka se olisi miten eurooppalaista ja urbaanin muotitietoista.

En osta lahkeista alaspäin kapenevia housuja enkä värikkäitä byysia, vaikka savolaisjunttina olenkin snadisti stadilaistunut ja Turun yliopiston ansiosta hivenen oppinut. 

Toukokuu 2015

Lainahevosella ja omallakin

 

Sosialidemokraattisen taustani tuntevat tuttavani ovat kyselleet kommenttejani vaalituloksesta. En ole niitä jaellut, koska ollessani Demarin päätoimittaja viisastelin tarpeeksi.

Sen sijaan olen enemmänkin ottanut vastaan palautetta.

Hyvä fb-kaverini ja kollega työajoilta lähetti minulle viestin, jossa luki: ”Kyllä nyt demaria v….taa.”

Arvostin hänen oivaltavaa ja purevaa sanankäyttöään. Ja kiitin häntä viestistä pikkupirullisesti.

Pitkän elämäntyön  sosialidemokraattisessa liikkeessä tehnyt fb-toverini taas viestaili Lontoosta saakka.  Englannissa Työväenpuolueen johtaja erosi hävittyjen vaalien jälkeen puolueensa edun nimissä.

”Tästä kannattaisi SDP:ssä ottaa oppia. SDP:llä on pitkään ollut johtajuus- ja johtajaongelma. Se ei ratkea johtoa vaihtamatta. Vaihtoehdot vain tuntuvat loistavan poissaolollaan”, fb-toveri sanaili.

Harrastukseni parissa tapasin helatorstain aattona demareiden tilasta huolissaan olevan ikämiehen. Hän sanoi, että Jutta Urpilainen ja Antti Rinne pitäisi viedä viikoksi kahdestaan Lappiin sopimaan kärhämänsä.

Lisäsin: ”Pistää saman saunan lauteille. Uima-asut päällä!”

Pitkän tovin muusta puhuttuamme ikätoverini palasi sd-aiheeseensa ja tokaisi: ”Ei tuo Rinnekään taida olla paras puheenjohtaja? ”

Vastasin kysymykseen, että SDP löytää varmaan joskus aikanaan uuden sukupolven johtajan, joka karismallaan, valovoimaisuudellaan ja uusilla ajatuksillaan johdattaa demarit vaalivoittoon.

Mies jatkoi jankkaamistaan: ”Enää ei ole vasemmistoa.”

”Ei perinteisessä mielessä”, säestin.

”Puolueet pitäisi jakaa ryhmiin niiden sosiaalisuuden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden mukaan”, keskustelukumppanini opasti.

Jäin pitkäksi aikaan miettimään juttutuokiotamme. Muitakin poliittisia jakolinjoja voisi olla: ”Esimerkiksi, miten puolue suhtautuu ekologisesti kestävään tulevaisuuteen.”

Minussa on vielä sen verran idealismia tallella, että uskon ihmislajin innovatiivisuuteen ja kykyyn ratkaista vaikeatkin ongelmat. Ympäristöystävälliset ratkaisut eivät ole ristiriidassa korkean työllisyysasteen kanssa.

Esimerkiksi Saksassa, joka hakee vaihtoehtoisia energian tuottamistapoja ydinvoimalle, puhutan uudesta teollisesta vallankumouksesta.  

Menneisyyden ei pidä antaa ohjata liiaksi tulevaisuutta.

Lokakuu 2015

PIRUN ROHKEA PÄÄMINISTERI

 

”Tepä olette pirun rohkea mies”. Näitä presidentti Urho Kekkosen sanoja tohdin lainata arvioidessani pääministeri Juha Sipilää. Kekkonen täräytti historiallisen lauseensa Kokoomuksen puheenjohtajalle Juha Rihtniemelle, joka tarjoutui muodostamaan vähemmistöhallituksen vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen.

Suomen toimitusjohtajan hahmon ottanut pääministeri Sipilä on pannut rivakasti ja rohkean uhmakkaasti tuulemaan ja pistänyt Suomi-neidon nälkäkuurille. Muutoin kuulemma Brysselin tai IMF:n tohtorit tulevat määräämään omia karvaita rohtojaan.

Sipilä usuttaa ottamaan kolmen loikan kilpailukykyhypyn.

Pari ensimmäisen yrityksen ponnistukset olivat yliastuttuja. Väki meni toreille näyttämään keltaista korttia.

Ei Sipilällä silti hätää ole niin kauan kuin T. Soini ja A. Stubb ovat sanansa mittaisia miehiä. Varsinkaan ulkoministerin sanaa ei sovi epäillä. Siitä sai varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen jo ankaran huomautuksen.

Soinin puheet tosin muistuttavat SMP:n kukoistuksen ajan kielenkäyttöä. Silloin puolue lupasi poistaa työttömyyden kuudessa kuukaudessa. Puolue pääsi hallituksen. Työttömyys paheni.

ooo

Sipilän johtotroikka on jo uudistanut Suomea.

Eläkeläisiltä, työttömiltä, varhaiskasvatuksesta ja koulutuksesta on leikattu. Aikuiskoulutusta hankaloitetaan. Tosin toimi jäykistää työmarkkinoita. Yliopistoilta leikataan, vaikka yliopistoon sijoitettu euro tuottaa neljän ja puolen euron hyödyn yhteiskunnalle.

Työehtoihin puuttuvista pakkolaeistaan Sipilä veti osan takaisin, pakon edessä. Osa aiotaan säätää. Puheenjohtaja Riku Aalto sanoo lokakuun Ahjo-lehdessä selvästi: Metalliliitto ei hyväksy mitään pakkolakeja. Hän ennustaa levottomia aikoja, mikäli hallitus ei peru aikeitaan.

”Jos työehtoja ja palkkoja hallituksen toimesta leikataan, haemme ensi syksyn neuvotteluissa menetettyjä etuja takaisin.” 

ooo

Sipilän silmissä ammattiyhdistysliike näyttää olevan uudistusten pahin jarru, jonkinlainen suljetun talouden säätelynormien punoja, joka palkkakartellillaan häiritsee vapaaseen kilpailuun perustuvaa yritystoimintaa.  EK:n pitkäaikainen neuvottelija Lasse Laatunen epäili Aamulehdessä, että Sipilä on nähnyt SAK:ssa pirun ja heittänyt sitä mustepullolla, kuten Matin Lutherkin paholaista.

Työhistoriani (SAK, Akava, Insinööriliitto, Demari) valaisemana olen konsensuksella marinoitu. En ymmärrä Sipilän hätäistä hoppuilua ja sanelevaa kiristystaktiikkaa enkä vihamielisyyttään ammattiyhdistysliikettä kohtaan.

Vai liekö Sipilän ykköstavoite ollut ahdistaa ay-liike nurkkaan häpeämään, tehdä siitä syntipukki mediassa ja sitten nujertaa koko poppoo?

Ennättihän kauppakamarin toimitusjohtaja Risto J. Penttilä  jo riemuitsemaan, että korporativismin aika on ohi. Taisipa iloon yhtyä Sipilän hallituksen ministerikin.

ooo

Pääministeri Sipilän ymmärrys työmarkkinoista ollut vajavaista  tai hän ollut yksipuolisen informaation varassa. Katsomosta saa vaikutelman, että Sipilä ja  on omaksunut hyvin EK:n vielä noviisin pomon Jyri Häkämiehen ja yrittäjäjärjestön  äkkiväärän viestin. Jos Etelärannassa olisi vielä kokeneita johtajia, kuten Seppo RiskiLasse Laatunen ja Tapani Kahri, olisi pääministeri saanut heidän kauttaan realistisemman kuvan myös Hakaniemen torin sopijaosapuolista.

Ammattiyhdistysliike ei ole yritysten kilpailukykyä nakertava mafia. Historian melskeissä nykymuotonsa saanut järjestäytynyt ja vastuunsa  tunteva  palkansaajaliike  on osa kansanvaltaa. Se on jäsentensä eduista ja myös Suomen kilpailukyvystä huolta kantava.

Vapaa ammatillinen järjestäytymisoikeus ja vapaa sopimusoikeus ovat kunniakas ja keskeinen osa länsimaista demokratiaan, Suomen allekirjoittamien ILO-sopimusten mukainen osa.

Valtio säätää palkoista ja muista työehdoista totalitaarissa maissa, ei demokratioissa. Työmarkkinajärjestöjen  sopimukset , etenkin tupot,  ovat tuottaneet ennustettavuutta ja vakautta kansantalouteen,  hyvää tulosta sekä yrityksille että työntekijöille.

Jos hallitus, vaikka se nojaisikin eduskunnan enemmistöön, ottaa työmarkkinaosapuolten roolin ja säätää palkoista ja muista työehdoista yksipuolisia lakeja, hulinaksi menee.

Suosittelen Teille Pääministeri Sipilä luettavaksi Markku Mansnerin STK:n historian ”Suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa”, jos kiireisessä työssänne ehditte. Tai SAK:n historiakirjat.

ooo

P.S. Media on arvostellut hallituksen biotalouden kärkihanketta. On siinä hyvääkin. Sikojen saparoiden suoristamiseen ei varattu määrärahoja.

Helmikuu 2016

Pappa leikkii kuin lapsi

 

”On monta ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa”, laulavat lapset avoimin mielin ja kirkkain silmin.

Tuskin tahraan lopullisesti jo kolhiintunutta imagoani, kun elämää jo pitkän pätkän  nähneenä ukkona hyräilen täysin sydämin  lapsikuoron mukana.

On todellakin monta kulkijan kummastusta herättävää juttua nykyisessä vauhtisokeassa menossa.

Ihmettelen valtion tuottavan omaisuuden harkitsematonta myyntiä, TTIP-sopimuksen ajamista kuin käärmettä salaojaputkeen, maakuntahallinnon ja soten  pakkoavioliittoa, kilpailukykypaketiksi ristittyjä sanktiolakeja, halpoja heittoja nakerre… ei ku rakenneuudistuksista ja muuta onttoa sanaretoriikkaa. Jo Harri Holkerin sinipunakabinetti julistautui hallitun rakenneuudistuksen hallitukseksi.  

Ällistelen, miten suomalaiset eivät osaa myydä ja markkinoida tuotteitaan, kuten esimerkiksi ruotsalaiset tai saksalaiset. Kummastelen, että saneeraus ja kulujen säästäminen ovat liki jumalaisia tavoitteita.  Eikö viisaampaa olisi sijoittaa tulevaisuuteen ja korkean koulutukseen, pitää taloudellista aktiviteettia yllä, suunnata uuteen sekä tehostaa myyntiä ja markkinointia?

Oudoksun, että valittaminen on maan tapa. Voi voi voi!

Päivittelen voittojen siirtämistä veroparatiiseihin, poliittisen vastuun vähäisyyttä ja taloudellisen vallan epädemokraattisuutta.

Vierastan sitä päällekäypää arvostelua, jonka presidentti Sauli Niinistön maahanmuuttopuhe eduskunnan avajaisissa sai osakseen. Ei kai presidentin odotettu pitävän ajankohtaishistoriallista ylätason peruskurssia Suomen ulkopoliittisesta ja geopoliittisesta asemasta sekä hyvistä naapuruussuhteista? Ehkä olisi pitänyt pitää.

”Älä sinä ihminen hermostu, ihmettele vaan”, Veikko Lavi rallatti kupletissaan. Noudatan kuplettilaulajan ohjeita.

Suuntaan pappatarmoni valtakunnan tilan kommentointia vähäisempiin, minulle ajankohtaisempiin ja mieluisampiin juttuihin, joilla vetreytän harmaita aivosolujani. Treenaan vähäpätöistä luovaa ajatteluani ja toivottavasti ehkäisen lopullista höppänöitymistäni. Kurssitan itseäni dekkarin, draaman ja novellien raapustajaksi.  Riemuitsen kuin lapsi oppiessani uutta kirjoittamisen teorian ja käytännön hallitsevilta opettajiltani. Nämä ovat minua monta vuosikymmentä nuorempia ja osaavampia.

Yksi pulma harrastukseni jatkolla on: Dekkarikyhäelmäni alku on niin hiuksia pystyyn nostattava ja selkäpiitä karmiva, että hirvittää.  

Uskallankohan kirjoittaa sen loppuun?

Vai keskittyisinkö pusaamaan hyväntahtoisia lyhyen proosan tekeleitäni pöytälaatikkooni eli muistitikulle?  Itseni iloksi.

Pappakin nuortuu kuin lapsi leikkiessään.

Kesäkuu 2016

Häränpyllyn suunpieksäjäiset

 

Terveisiä Häränpyllyltä eli Mullikanperältä, entiseltä Pähkinäsaaren, nykyiseltä Romu-Suomen rajalta. Häränpylly, kovia kokenut kyläpahanen, on viralliselta maanmittauslaitoksen karttaan merkityltä nimeltään Mullikanperä. Mullikka on nuori nautaeläin koiras. Kun Mullikanperällä asiat ovat vuosikymmenet menneet päin sitä itseään, kyläläiset ristivät Mullikanperän uudelleen Häränpyllyksi.

 Suupaltti ja maailmalta synnyinseuduilleen takaisin muuttanut Erkki, ”Sonnintakaliston Ierikka”, askarteli tien varteen kesäturisteille opastekyltin: ”Welcome to Bullshit. You love it.”

Häränpyllyläiset ovat omituinen mutaatio eli risteytys monensorttisista esivanhemmista, jotka ovat eläneet historiallisilla Ruotsi-Suomen ja Venäjän taistelutantereilla. Heidän geeniperimässään on kiertävää kauppamiestä eli  laukkuslaavia, Ruotsin kuninkaan veroalamaisuutta,  piikojen, renkien, isäntien, loisien, kulkureiden ja kruununtilallisten sekasiittoisuutta,  kaskenpolttajien  sitkeyttä ja ripaus Baltian kautta tullutta eurooppalaisuutta. Muinainen Venäjälle tärkeä vesireitti näet kulki Suomenlahdelta Häränpyllyn tietämiltä Pohjanlahdelle.

Jos häränpyllyläiseltä kysyt oppineesti, mihin kontekstiin tämä asettaa itsensä, vänttyrä  vastata mutjauttaa oitis: ”Olemme Suomen gallialaisia.”  

Prototyypin häränpyllyläisellä on lyhyet jalat, väärät leuat, pyylevä vyötärö ja kauhtunut rautakaupan lippalakki, vaihtoehtoisesti Agrimarket- tai Rautia-reuhka. Kun minunkin jalkateräni lähtevät heti ahterista, tunnen kuuluvani persjalkaisten rotuun, klaaniin ja säätyyn. Häränpyllyn kylällä olen vertaisteni joukossa, vaikka en osaakaan seistä kahareisin, kuten originaalit alkuasukkaat.

Kesäkuisena iltana nämä Mustan Pörssin mainoksen Topia muistuttavat tanakat ja vantterat kylän äijät olivat taas tulleet valtatien varteen Teboilin huoltamon terassille turpakäräjöimään.

”Mitä miehet”, kysyin tuttavallisesti mennessäni maksamaan tankkaustani.

”Eipä tässä mittään. Autoja katellaan ja haukutaan herroja”, Ierikka huikkasi vastaukseksi. Erkistä paistoi leppoisan veitikkamainen lupsakkuus. Sitähän pakinoitsija Aapeli kuvasi loistavasti Siunatussa hulluudessa. Haistoin Erkin asenteessa myös enemmän kuin hyppysellinen Arto Paasilannan Jäniksen vuoden kapinoivaa ja luonnonmukaista elämää kaipaavaa Vatasta.

”Ketäs te haukutte”, kysyin pieneltä pyöreältä Erkiltä.

”Ensin haukutaan oman seutukunnan, sitten koko Suomen ja lopulta EU:n herrat. Erikoishaukut saavat nykyhallitus, kaikki raharikkaat, porhot, vinanssikapitalistit, lopalisaatio ja järvien pilaajat.”

”Onpa siinä iso moittimisurakka”, vastasin.

Ierikka oli saamassa suuvärkkinsä käyntiin ja lisäsi:”Ei ennätä koko kesänä muuta tehäkään, etenkään töitä, vaikka niitä ei olekaan.”

”Ettekö kehu ketään”, ärsytin Ekiä.

”Kyllä kehutaankin, nimittäin itseämme. Ja vuorotellen toisiamme. Voidaan kehua sinuakin, kun tarpeeksi maksat.”

”Ei satu olemaan pikkurahaa mukana”, väistin ehdotuksen.

”Iso seteli kelpaa ja luottokortti käy”, Ierikka innostui omasta nokkeluudestaan ja kiihdytti:

”Kyllä me kehutaan sinua laskuunkin. Kaksi viikkoa korotonta maksuaikaa.  Halpuutettu taksa ja ylistystä tulee kuusi minuuttia enemmän kuin ennen, siis kiky-sopimuksen mukaisesti.”

”Jätetään kehumiset toiseen kertaan”, kieltäydyin tarjouksesta.

Näin Häränpyllyn suunpieksäjä selätti minut sanailussa. Tappioni peittääkseni vaihdoin puheenaihetta. Kysyin:

”Miten muuten menee?”

”Ei oo kehumista”, Ierikka vastasi.

Muut huoltoaseman pihan miehet hörähtivät hohottamaan.  Naurunremakka rikkoi suvi-illan rauhan. Räkättirastas yhtyi ukkojen iloon heiveröiseen lehteen ehtineen koivun latvassa. Räksä sätkätti ivallisesti.

Silti toivon: Jospa vaihtoehdoton nykymeno ei nujertaisi eikä ”lopalisaatio” nitistäisi aitoa mullikanperäläisyyttä, ehtyvää luonnonvaraa ja kulttuurin rikastuttajaa.

Aitioituvien mullikanperien asukkaat ovat viattomia sijaiskärsijöitä, kun markkinoiden epäjumaliin uskovat ja omaa etuaan ajavat ja ketterät  röyhkimykset tallovat heikot jalkoihinsa milloin milläkin välttämättömyydeksi  väittämällään verukkeella.

Marraskuu 2016

Hömö Sapiens eli Hölmö Sapiens

 

Minua on huijattu. Vasta nyt ikäukkona tajuan sen. Ei ihminen ole Homo Sapiens, siis Viisas Ihminen, vaan Hömö Sapiens eli Hölmö Ihminen. Tämä hurskastelija on nostanut itsensä muiden lajien ja koko luonnon yläpuolelle, tappanut toisia lajeja sukupuuton.

Parhaillaan on menossa kuudes sukupuuttoaalto. Selkärankaisten määrä on 40 prosenttia 1970 luvun tasosta. Meitä nyt ukkoja ja mummoja ei varmastikaan kiitetä, sillä olemme kohdelleet väkivalloin luontoa ja toisia lajeja.

Olen käynyt pitkin syksyä kirjeenvaihtoa vanhemman ja erittäin terävä-älyisen  savolaisäijän kanssa.

Arvostan tämän jo 80 vuotta täyttäneen keskustelukumppanini elämänkokemusta. Hänen käsityksensä maailmasta on vuosikymmenten saatossa muuttunut, kuten minunkin maailmankatsomukseni.

Ikiviisaan ukon mielestä ihmisen tieteellinen nimi Homo Sapiens pitäisi muuttaa Hömö Sapiensiksi. Ehdotukseni on Hölmö Sapiens.

Ihminen jumalaisessa viisaudessaan keksii ja rakentelee älypuhelimia, televisioita, digi-yhteyksiä, lentokoneita, ohjuksia ties mitä.

Samaan aikaan Hölmö Sapiens hurmiossaan tuhoaa luontoa enemmän kuin sika vatukkoa eikä tyhmäpää edes ymmärrä rikoksensa suuruutta. Taistelu niukkenevista luonnonvaroista vie Holmölän pölhöt keskinäiseen välien selvittelyyn, levottomuuksiin ja sotiin.

WWF:n raportin mukaa globaali kulutus on niin suurta, että tarvitaan 1,6 maapalloa korvaamaan käytetyt luonnonvarat.

Pienenä anteeksipyyntönä hakeuduin toimimaan Nilsiän reitin suojeluyhdistykseen, jotta vesistö ei pilaantuisi ja jotta reitille palaisivat vielä sukupuuttoon kuolemaisillaan  olevat vaelluskalat, kuten järvitaimen.

Vapaaehtoista kansalaisjärjestötoimintaa virinnyt muuallakin ympäri Suomea. Ilman sitä järvet ja joet köyhtyvät. Viranomaisten voimavarat yksin eivät riitä.

Suomi on vesistöjen ja kalakantojen suojelussa kehitysmaa. Kanadassa ja USA:ssa ollaan paljon pidemmällä. Pohjois-Amerikassa voimayhtiöiden toimiluvat ovat määräaikaisia. Jos vesien ja kalojen suojelua ei hoideta, lupa evätään.

Palaan alkuun, siis huijaukseen. Kouluni opetti, että vain länsimaiset uskomusmytologiseen etikkaan perustuvat arvot ja elämäntavat ovat oikeita. Perehdyttyäni hivenen alkuperäiskansojen tapoihin ja kulttuureihin olen havainnut lämpimän ja kunnioittavan suhteen luontoon. Sivistymättöminä pidetyt ihmiset ovatkin meitä viisaampia. Suuri ajattelija Yrjö Kallinen oli oikeassa sanoessaan, että elämme harhassa.

Lopuksi muisto menneiltä ajoilta. Ollessani risaisen työurani aikana Akavan tiedotuspäällikkö lähettelin puheenjohtaja Voitto Ranteen (kok) jyriseviä  tiedotteita. Ranne ruoski valtiovarainministeri Iiro Viinasta (kok). Iiro sivalsi suorasanaisena miehenä takaisin.

Iiro Viinanen on ansioitunut luonnon ja vesistöjen suojelija. Nyt hän myös Nilsiän reitin suojeluyhdistyksen suojelija. Iiro on hyvä jätkä!

Pistäkääpä demarit paremmaks!

Kiitän nöyrästi Wanhoja Tovereita ja Demokraattia kolumnieni julkaisusta. Eiköhän tämä ole nyt taputeltu! Teen tilaa uusille wanhoille wiisaille.

Joulukuu 2017

 

Digiajan kolttukisat 

 

En ole varma, kuulunko enää kansakuntaan, kun en katsonut koko Suomen suosikkiohjelmaa - linnanjuhlia. Ne olivat kai jonkin sortin varikkobileet, koska juhlien kauneinta asua kantanut Minttu Räikkönen on vauhtiautoilija Kimin vaimo. En piittaa formuloistakaan.

Demokraattisella äänestyksellä tehty pukuvalinta painuu nyt kansakunnan yhteiseen, kollektiiviseen muistiin ja antaa isänmaalle voimaa seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Minä en sitä pitkäaikaista voimaa tarvitse. Sen sijaan ikääntyneenä kansalaisena toivoisin, että arjen asiointi sujuisi. Enkä ole toiveineni yksin.

Valtionrautatiet teki lippu-uudistuksen tai mikä lie ollut. Ikäiseni tenniskaveri kertoi, miten Tammisaaressa vanhat ukot ja mummot yrittivät ostaa junalippua jostain automaatista. Eivät onnistuneet. Juna meni ohi.

Pysäköin Helsingin Hietalahdentorin laitaan. Edessä oli pariskunta, juhlatamineissaan. Mies tuoksui partavedelle ja nainen hajuvedelle. Olivat kai menossa balettiin. Herra yritti saada pysäköintilippua kortillaan, koska kolikot eivät uuteen digimittariin enää kelpaa. Maksamisesta ei tullut mitään. Olin vähän kokeneempi ja pyysin saada neuvoa. Opastin. Olen monta kertaa itsekin tuskaillut uusien parkkiautomaattien kanssa. Ihan kauheita. Entiset kolikon nielijät olivat hyviä.

Menimme  kaverini kanssa Tapiolaan itäisestä Hesasta pelaamaan tennistä. Masa sanoi, et on kätsää ostaa metrolippu mobiilisovelluksella. Yritimme maksaa sillä molemmat. Palvelu ei toiminut. Jouduin matkustamaan pummilla ja odotin, että tulisi nyt edes lipuntarkastaja antamaan sakot ja opastaisi samalla, miten mobiililippu ostetaan. Lisättäköön rangaistustani lieventävänä seikkana, että myöskään Kulosaaren metroaseman lippuautomaatti ei toiminut, kun yritin ostaa siitä kertalippua. Masakin ehkä matkusti pummilla. Lippua hän ei näet saanut, vaikka laittoi luottokorttinsa tiedot jonnekin pilveen.

Ennen Hesan julkisessa liikenteessä saattoi liikkua leimauttalla pahviläpyskän kuin kellokortin. Se oli helppoa. Nyt busseissa on moderni moninäyttöinen härpäke. Kuukausi sitten naapuripysäkiltä noussut ikäiseni kaveri yritti maksaa matkansa tällä arjen designin käyttäjäystävällisellä ihmevehkeellä. Ei onnistunut. Ukko kiroili, että hän on ikänsä asunut stadissa eikä enää osaa matkustaa bussilla.

Digiloikkaavassa teknologia-huumassa iäkkäät ihmiset ovat pulassa. Minäkin, vaikka olen ns. korkeasti koulutettu.

Miten ihmeessä vähän kouluja käyneet vanhat ihmiset, joilla ei varaa, tietokoneisiin, nettiyhteyksiin ja älypuhelimiin ja joilla ei ole pankkikorttia, voivat hypätä tätä digiloikkaa?

Kuinka pientä eläkettä saava vanhus hoitaa pankkiasiansa ja viranomaisyhteytensä netin kautta, kun hänellä ei ole nettiä eikä älypuhelinta? Netittömiä on suomalaisista puoli miljoonaa.

Ja soitapa miltei minkä hyvänsä lafkan tai viranomaisen asiakaspalveluun! Sieltä vastaa automaatti, joka ilmoittaa, että valitettavasti linjoillamme on poikkeuksellisesti ruuhkaa.

Sitä paitsi älypuhelimet valehtelevat. Kännykkäni lähetti minulle kuukausi sitten tiedon, että minulle on erikoislääkärin vastaanottoaika Myllypuron terveyskeskuksessa. Varmisti pari kertaa, että aikaa ei todellakaan ole. Joulukuun 8. päivän aamuna älypuhelin muistutti, että lääkäriaika on klo 9.00. Ajoin kiireesti paikalle. Virkailija tuijotti kännykkääni ja tarkisti jälleen omalta päätteeltään, että aikaa ei ole. Merkkasi silti tiedostoihin, että olin käynyt paikalla.

Takaisin alkuun. Valtiollisen itsenäisyytensä tasavuosia juhlinut Suomi tarjosi kaikille kansalaisilleen - syrjäytyneille ja meille muille digiavuttomille -  suoran televisiospektaakkelin pöyhkeilevästä kolttukisasta joulukuun kuudentena. Hyväkö Suomi?

P.S. Linnan pirskeiden aikaan räpiköin aivan pressan palatsin etupihalla Allas Sea Poolissa ja ähkin päivän kuntouintitavoitettani.  Hienoa, että Hesaan on tullut lisää yleisiä uintisaunoja. Niissä käy paljon turisteja, joille on kiva kertoilla Suomen nykypäivästä ja historiasta. 

Kari Arola 11.12.2017

 

 

 

Huhtikuu 2018

Padot purkuun ja vaelluskalat uimaan

 

Energiatuotannoltaan vähäiset vesivoimapadot on purettava ja kosket palautettava ennalleen.

Aikoinaan vapaana pauhaavat koski oli monien runoilijoiden, kirjailijoiden ja taidemaalareiden muusana. Luonnon jylhyys oli inspiraation lähde. Tänään on toisin.

Suomi on vaiennettujen virtojen ja satojen patojen maa. Virtavedet on liki kauttaaltaan valjastettu, koska vesivoiman rakentamista pidettiin sotien jälkeen välttämättömänä. Sitä helpotettiin lainsäädännöllä. 

 Taloudellista menestystä on rakennettu luonnon kustannuksella. Ihmisellä on vankka, liki raamatullinen uskomus, että hän luomakunnan herrana saa huseerata miten sattuu muusta elämästä – toisista eläinlajeista, eliöistä ja kasveista piittaamatta.

Ja seuraukset ovat olleet tuhoisat. Vesiluonnon monimuotoisuus on kärsinyt, vaikka osa virtavesiluonnosta tosin saatiinkin pelastetuksi koskien suojelulailla.

Padot ovat estäneet vaelluskalojen luontaisen lisääntymisen. Esimerkiksi lohet, taimenet ja siiat eivät pääse nousemaan lisääntymisalueilleen syönnösvesistään.

Vaelluskalakannan tuhoa on yritetty estää istutuksin. Voimayhtiöiden velvoiteistutukset, joita osin laiminlyödään, ovat silmänlumetta ja geneettisesti ne eivät ole kestäviä. Vieraslajien, kuten kirjolohen eli sateenkaariraudun, virtapaikkoihin laittaminen on edesvastuutonta.  

Saimaanlohi eli järvilohi on kuolemaisillaan sukupuuttoon. Myös järvitaimenelle soivat saattokellot. Vaeltavat kalat ovat uhanalaisempia kuin Saimaannorppa.

Olin hiljattain virtavesien tulevaisuutta pohtivassa seminaarissa. American Rivers-järjestön toimitusjohtaja Bob Irvin kertoi, että Yhdysvallat oli aikoinaan maailman johtavin patojen rakentaja ja jokien vahingoittaja.

”Nyt olemme johdossa patojen purkamisessa ja jokien ennallistamisessa”, Irvin kehaisi.

Ilmiön soisi leviävän myös Suomeen. Pieniä voimaloita tulisi lopettaa. Näin koskia   voitaisiin palauttaa entiseen tilaansa ja mahdollistaa luonnonvaraisten kalojen lisääntymiskierto.

WWF:n kyselyn mukaan enemmistö suomalaisista olisi valmis purkamaan energiatuotannoltaan merkityksettömät padot. Laajan enemmistön mukaan myöskään uusia patoja ei tarvita. Ihmisten arvomaailma nyt toisenlainen kuin jälleenrakennuksen Suomessa.

Toivottavasti hallitus vaalien jälkeen ottaa kansan toiveen vakavasti ja uudistaa vesilakia ja toimii enemmistön toiveen mukaan.

Satavarmasti vapaana uivat vaelluskalat loisivat uusia taloudellisia mahdollisuuksia vaikkapa luontomatkailulle.  Kai se niinkin on, että luontoarvoja ei voida edes rahalla mitata. 

Olen hivenen seurannut Vuoksen yläjuoksun alkanutta suojelua. Ahkerat talkooporukat ovat kunnostaneet puroja taimenten lisääntymispaikoiksi. Samanlaisia vapaaehtoisia vaelluskalojen hengenpelastajia on monilla seuduilla pitkin Suomen maata.

Arjen sankareiden, kuten Pekka Huupposen ja Olavi Saastamoisen, lisäksi tarvitaan yhteiskunnan päätöksiä. Pekka vastaa järvilohen emokalojen pyynnistä Pielisjoessa Kuurnaan alapuolella ja Olavi on Nilsiän reitin primusmoottori. 

P.S. Lueskelin tuoretta Tapio Bergholmin SAK:n historian neljättä - vuodesta 1977 aina 1990-luvulle ulottuvaa. Mainiosti kirjoitettu kirja. Suosittelen. En vain siksi, että pitkälti toistakymmentä vuotta kestänyt työrupeani SAK:n tiedotusosastolla alkoi juuri vuonna 1977. Bergholm vetää työmarkkinoiden ja politiikan isoja linjoja loistavasti yhteen. Hän kerto muun muassa, miten Mauno Koivisto oli vuoden 1981 tulopoliittisen sopimuksen kätilönä ja varmistajana.