Kirsti Lintonen

Kirsti Lintonen on kotoisin Tampereelta, koulutus valtiotieteen kandidaatti. Työura on liittynyt ulko- ja kansainväliseen politiikkaan. Ulkopoliittisessa instituutista hän siirtyi ulkoministeriön 1971 jossa osallistui mm maamme poliittisten suhteiden valmisteluun ja täytäntöönpanoon. Ulkomaanedustuksessa toimipaikkoja olivat Berliini, Belgrad, Lontoo ja Tukholma. 1983-87 hän toimi pääministeri Kalevi Sorsan ulkopoliittisena erityisavustajana ja palasin sen jälkeen ulkoministeriöön. Namibian itsenäistyttyä 1990 Lintonen oli Suomen ensimmäinen suurlähettiläs. V 1996 hänet nimitettiin kehitysyhteistyön alivaltiosihteeriksi. Sitten seurasivat suurlähettilään pestit Etelä-Afrikassa (2000-2005) ja YK:ssa (New York 2005-2009). Eläkkeelle hän jäi v 2009. Luottamustehtäviä on evankelis-luterilaisen kirkon organisaatioissa, Ahtisaaren perustaman Crisis Management Initiative -järjestössä, Suomen Unicef-yhdistyksessä ja suomalais-beniniläistä kulttuurikeskusta tukevassa Villa Karon Ystävät -yhdistyksessä. 

Maaliskuu 2019

Ilmastonmuutos: ”Dinosauruksetkin luulivat, että heillä on aikaa”

Ajallemme ovat olleet tunnusomaisia mittavat, päättäjiä kovistelevat mielenosoitukset ympäri maailman; esimerkkeinä ovat arabikevään protestit, Irakin sodan vastainen liike, ”metoo”-kampanja ja ”värivallankumoukset” itäisessä Euroopassa ja Aasiassa. 

Tänä vuonna on voimallisesti julkisuuteen tullut koululaisten ”ilmastolakkoliike” (”Fridays for Future”) kautta maailman. Se keräsi esimerkiksi 15.3.2019 lakkolaisia yli 160.000 sadassa maassa. Osanottajat halusivat julkisuutta ilmastonmuutoksen tuomille ongelmille ja käytännön toimia päättäjiltä niiden ratkaisemiseksi, omaa tulevaisuuttaan puolustaen. 

Keskeisiä muutoksia ovat globaalin ilmaston lämpeneminen ja ilmastopäästöjen (kasvihuonekaasujen) määrän kasvu. Ilmastonmuutos johtaa jäätiköiden sulamiseen, merenpinnan nousuun ja ilmaston jyrkistä vaihteluista johtuviin vakaviin ilmiöihin kuten kuivuus, rankkasateet, tulvat ja metsäpalot. Taloudellisiin ja poliittisiin seurauksiin kuuluvat ruuantuotannon vaikeutuminen, eriarvoisuus ja köyhyys sekä poliittinen epävakaus. Nämä koskevat osin tai paljolti myös Suomea.

Huoli ilmastonmuutoksesta ja toimet sen torjumiseksi ovat legitiimejä: niiden tueksi on pätevää tutkimustietoa, ne perustuvat kansainvälisiin normeihin ja menettelytapoihin, niillä on laajalti tukea kansalaisten keskuudessa, ja luvassa on yhteisiä hyötyjä. 

Kansainväliset haastattelututkimukset osoittavat, että kansalaisten enemmistöt pitävät ilmastonmuutosta suurimpana tai suurimpiin kuuluvana uhkana kautta maailman. Lisäksi muutoksesta huolestuneiden osuus on kasvanut viime vuosien aikana. Suomessa yleisen mielipiteen kehitys on samansuuntainen. Yhdysvalloissakin kansalaisten enemmistö kannattaa periaatteessa vihreitä arvoja – jopa yli puoluerajojen. Enemmistö uskoo ilmaston lämpenemiseen, ja tämä osuus on kasvanut. On hyväksytty, että pääsyyllinen ilmastonmuutokseen on ihminen.

Kansainväliset tutkijat puolestaan ovat lähes yksimielisiä siitä, että ilmaston lämpeneminen on tosiasia ja että se on ihmisten ja ihmisyhteisöjen aiheuttama.

Ilmastonmuutoksen torjunnalla on kansainvälisten säännösten tuki: Pariisin ilmastosopimus vuodelta 2015, johon ovat liittyneet lähes kaikki maailman valtiot, sisältää normit ja kehykset pyrittäessä alentamaan maapallon keskilämpötilan nousua.

Yleisesti ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen näyttäisi olevan ehkä poikkeuksellisen suotuisa mahdollisuus ja liikevoimakin. Kuitenkin onnistuminen seuraa vasta käytännön toimeenpanosta. Se taas edellyttää voittoa poliittisissa kamppailuissa. Ilmastonmuutoksen torjuntaa vastustavat vaikutusvaltaiset vastavoimat ja -liikkeet, erityisesti Yhdysvalloissa ja populistisessa oikeistossa monissa maissa. Tuloksiin voidaan päästä ja on päästävä pian, mutta todennäköisesti edessä oleva kamppailu on pitkäaikainen.

Suomen on usein kehuttu olevan ympäristö- ja ilmastopolitiikassa maailman kärkeä. Ilman puhtaudessa meidät on sijoitettu peräti ykköseksi. Ympäristöpolitiikassa Suomi on kymmenen maan valioryhmässä, ja sama pätee meidän ilmastopolitiikkamme tehokkuuteen. Tosin jälkimmäisessä suhteessa sijoituksemme tuntuu olevan heikkenemässä. Suomen ”tuloskortti” on varsin raadollinen poliittisesti, hallinnollisesti ja käytännössä.

Ennen vaaleja Suomen puolueisiin on kohdistettu useita kyselyjä ja arvioita. WWF Suomi -järjestön kartoituksen väitettiin osoittavan, että Suomessa on vain kaksi ympäristöpuoluetta: vihreät ja vasemmistoliitto. Kuitenkin Helsingin Sanomien, ympäristöjärjestöjen ”Korvaamaton” -kampanjan ja SITRA:n asiantuntija-arvioiden perusteella SDP ja RKP voidaan sijoittaa paljolti samaan ryhmään. Edellä mainitussa WWF:n selvityksessä SDP näyttää pärjänneen huonosti, mutta syy on asetetuissa tiukoissa ja yksityiskohtaisissa vaatimuksissa. SDP:n vapaamuotoisista vastauksista ja puolueen ilmasto-ohjelmasta voi päätellä, että puolue on suuntautunut kohti tiukempia tavoitteita. SDP:llä on siten hyvät lähtökohdat tavoitella ja toteuttaa käytännön tuloksiin pyrkivää ilmastopolitiikkaa. Kiintoisaa on, että arviossa kokoomus näyttää sijoittuvan lähemmäksi SDP:tä kuin keskusta. Viime mainitun on sanottu livenneen kahdeksan puolueen viime joulukuussa tekemästä konsensuksesta, jossa luvattiin tiukentaa Suomen päästötavoitteita.

Edellisten hallituksien ympäristö- ja ilmastopoliittinen perintö ja niiden jättämä lähtöasetelma näyttää peräti ongelmalliselta. Talvivaarasta tuli ympäristölle ja valtiolle katastrofi. Ympäristöhallintoa ja -normistoa sekä niiden valvontaa on purettu määrätietoisesti 2000-luvun puolivälin jälkeen. Keskeisinä syypäinä ovat olleet ennen kaikkea keskusta ja kokoomus sen tukena.

Keskustan ja kokoomuksen puhetavassa esiintyy usein kuitenkin myötäsukainen puhe ilmastonmuutoksesta. Tässä suhteessa puolueilla on uskottavuusongelma, kun puhutaan hyväksyttävistä käytännön toimista (esim. päästötavoitteiden tiukentamisesta). Ilmaston sijaan Sipilän hallitus on korostanut sotilaallisia uhkia, puolustuksen vahvistamista ja käytännön liittoutumisen tarvetta. Siksi yllättävä on yhtäkkiä herännyt uusi innostus toimintaan Afrikassa ja YK:ssa sekä kehitysyhteistyön laajentamiseen uudelleen, kun muistetaan, että kaikki nämä oli aiemmin sysätty syrjään, ja kehitysyhteistyövaroja karsittiin kovalla kädellä huonoin perustein.

Odotettavissa olevista vaikeuksista huolimatta on yritettävä toimia ilmastonmuutoksen estämiseksi. Miten onnistua? SDP:n korkea vaalikannatus ja paikkaluku eduskunnassa ovat hyvin keskeisiä. Lisäksi tulisi säilyttää korkea kannatus myös mielipidetiedusteluissa sekä olla aktiivisesti läsnä mediassa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä. Kaiken perustana on itseluottamusta henkivä, aktiivinen puolueyhteisö. Vaikuttaminen hallituksessa on paikallaan mutta ei itsetarkoitus. Olisi hyvä sallia puoluekentässä itsenäisiä kriittisiä ääniä tukemaan puolueen ulkoista vaikutusta ja tukea. 

Hengityksen filosofi Petri Berndtson on kiteyttänyt keskeisen perusteen, miksi ilmastonmuutoksen torjunta on tärkeää: me kaikki kuulumme yhteen ja samaan ”hengitysyhteisöön”. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres täsmentää: ”Jos olette sitä mieltä, että taloudelliset intressit ovat tärkeämpiä kuin ympäristö, koettakaa laskea rahavaroja samalla kun pidätätte henkeänne.” Ja nuoret koululaiset kantoivat mielenosoituksissa kylttiä ”Dinosauruksetkin luulivat, että heillä on aikaa”.

Lokakuu 2019

Naiset liikkeellä ja haastettuina

Naiset ovat kautta maailman olleet tavattoman aktiivisesti ja suurin joukoin muutaman viime vuoden kuluessa (2017-2019) liikkeellä ajamassa ja puolustamassa oikeuksiaan. Yllättävää ja poikkeuksellista on ollut kolme seikkaa: liikehdintä on ollut lähes samanaikaisesti globaalia ja se on läpäissyt ison joukon yhteiskuntien toiminta-alueita; lisäksi nousua näyttää edeltäneen monissa maissa naisliikkeiden hiljaiselo. 

Viime nousussa tiedotusvälineillä ja ennen kaikkea sosiaalisella medialla on ollut suuri vaikutus, erityisesti Twitterillä. Vuonna 2017 käynnistyi ”#MeToo” -liike seksuaalista häirinnän paljastamiseksi ja sen vastustamiseksi; se on ollut toiminut myös liikkeen levittäjänä. Median huomiota ovat lisänneet tunnettujen henkilöiden tunnustautuminen ahdistelun ja väkivallan uhreiksi ja vakavien syytösten kohdistuminen nimeltä mainittuihin julkisuuden henkilöihin. Lisäksi mielenkiintoa ovat lisänneet tunnettujen henkilöiden ilkeät epäilyt esimerkiksi naisten kyvykkyydestä akateemiselle uralle. Raaka väkivalta naisia kohtaan on saanut kansalaiset ja median liikkeelle.

Motivoijina ovat olleet naisten kärsimät vääryydet. Naisiin kohdistuvan väkivallan on raportoitu olevan yleistä ja lisääntymään päin. Nämä ilmiöt ovat usein piilossa ja niitä pyritään salaamaan; syy sysätään jopa naisten itsensä niskoille ja uhreja painostetaan vaikenemaan.

Seksuaalisiin väärinkäytöksiin on pitänyt puuttua kansainvälisissä valtiollisissa järjestöissä kuten YK:ssa sen alaisessa UNAIDS-organisaatiossa. Selvityksien ja kritiikin kohteiksi ovat joutuneet myös tunnetut ei-valtiolliset järjestöt, joiden odottaisi toimivan vähempiosaisten ja kärsivien ihmisten hyväksi, esimerkkinä tunnettu kehitysjärjestö Oxfam. Väkivalta- ja ahdistelutapauksia on esiintynyt myös urheilussa ja korkeakouluissa. 

Vain pieni osa naisiin kohdistuvista väärinkäytöksistä tulee ilmi ja vähäinen johtaa oikeudessa tuomioon uhrin hyväksi. Naisten aktiivisuus on kuitenkin rohkaissut kohtalotovereita tuomaan esille kokemuksiaan ja saattanut tekijöitä vastuuseen. Toisaalta liikkeessä on saatettu mennä liian pitkälle, kun oikeusvaltion periaatetta ei ole noudatettu. Vastavoimat ovat voineet siksi vahvistua.

Maailmassa vallitsee räikeä epätasa-arvo sukupuolten välillä: valtaosassa valtioita naisten asema on huono tai erittäin huono, kun kriteereiksi otetaan esimeriksi hyvä terveys, laadukas koulutus ja väkivallan puuttuminen. Naiset ansaitsevat vähemmän kuin miehet ja tekevät palkatonta työtä. Tasa-arvo päätöksentekoelimissä on kaikkialla puutteellinen. Parlamenteissa naiset ovat yleensä vähemmistönä, ja yrityksissä naisjohtajat yhä vielä harvinaisia. 

Pyrkimys ja tavoite tasa-arvoon ja naisten osuuden lisäämiseen on kansainvälisesti yleisesti hyväksytty, mutta täytäntöönpanossa on saavutettu vain osittaista ja hidasta edistystä. Tuloerot ovat hitaasti kaventuneet kehittyneissä maissa. Selvimmät edistysaskeleet koskevat koulutusta: tyttöjä on koulussa yhtä paljon kuin poikia. Naisten osuus parlamenteissa on kasvanut, mutta yhtäläiseen edustukseen on nykyvauhtia matkaa 250 vuotta, ehkä kauemminkin, kun vaikeat tapaukset ovat yhä useammin edessä! Yrityksissä yksittäiset naiset ovat etenemässä huippuasemiin. Naisia valittu valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden johtoon. Naisten suojelu lainsäädännössä on parantumaan päin: vajaa kolmannes valtioista on säätänyt lakeja perheväkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua vastaan. 

Vastaliikkeet ovat seuranneet naisten aktivismia. Keskeisiin kiistoihin kuuluvat seksuaali- ja lisääntymisterveyttä koskevat oikeudet: ennen kaikkea abortti, seksuaalivalistus, ehkäisyvälineiden käyttö ja samaa sukupuolta olevien liitot.

YK on ollut näiden kiistojen näyttämönä. Ennen kaikkea Yhdysvaltain republikaanihallintojen, Vatikaanin ja islamilaisten maiden edellä mainittuihin oikeuksiin kohdistuneen vastustuksen vuoksi laajoja YK:n naiskonferensseja ei ole haluttu järjestää vuoden 1995 jälkeen. Silloin Beijingissä hyväksyttiin laaja ohjelma, johon sisältyivät myös em. oikeudet. Vuonna 2020 uskaltaudutaan kuitenkin arvioimaan Beijingin ohjelmaa useassa kokouksessa (”Beijing+25”). Pyrkimyksenä on estää naisten oikeuksia uhkaavat taka-askeleet. Siksi hallituksien lisäksi kokouksiin toivotaan suurta määrää kansalaisjärjestöjä. Uutta laajaa toimintaohjelmaa ei tulla laatimaan, koska tämä vaarantaisi Beijingin saavutukset. 

Mainittuihin oikeuksiin kytkeytyy syvällisempiä ideologisia ristiriitoja. Vastaliikkeet uskovat kahden vanhemman ydinperheeseen, avioliittoihin eri sukupuolten kesken sekä miehen ja naisen roolien erilaisuuteen, ja ne ovat huolissaan syntyvyyden vähentymisestä kantaväestössä. Näitä näkemyksiä edustavat radikaali oikeisto ja oikeistopopulistit. Perimmäisenä tarkoituksena on naisten itsemääräämisoikeuden heikentäminen. 

On haluttu jopa palauttaa ”miehinen järjestys”, joka perustuisi miesten ”luonnolliseen” vallanhaluun. Hollantilainen Thierry Baudet ja hänen puolueensa ”demokratiafoorumi” pitävät naisia ja toisrotuisia alempiarvoisina. Demokratiafoorumi nousi vuoden 2019 vaaleissa suurimmaksi puolueeksi. 

Naisista tehdään syyllisiä heihin kohdistuvaan väkivaltaan: he äänestävät vasemmistoa, joka suosii maahanmuuttoa; tämä johtaa ”suureen vaihtoon”: enemmistöväestö korvataan islamilaisilla ja ei-valkoisilla maahanmuuttajilla; seurauksena on naisvihamielisyys ja väkivalta naisia kohtaan. 

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat vielä kaukana laajasta hegemoniasta, mutta niiden kannatus ja vaikutus ovat lisääntymään päin.

Yhteiskunnallisille liikkeille on ominaista aktiivisuuden vaihtelu: ”aaltoina” tai sykleinä.

Aaltoja luo kuitenkin osittain media; liikkeiden vastustajat tapaavat ennustaa liikkeiden kuolemaa. Ei ole varmaa, ovatko aallot maailmanlaajuisia. Usein liikkeet siirtyvät lepotilaan ja saavat uusia muotoja. Jatkuvuutta ylläpitävät naisten ongelmat ja vastaliikkeet, jotka eivät ole katoamassa, sekä vakiintuneet organisaatiot.

On muistettava, että liikkeet eivät ole omiaan poliittiseen hallintaan. Kestävien tuloksien aikaansaaminen vaatii vaateiden käsittelyä demokraattisessa poliittisessa järjestelmässä ja kansanvälisissä järjestöissä.

Suomessa naisten asema on suhteellisen hyvä: meidät sijoitetaan säännöllisesti kärkiryhmään naisten asemaa koskevissa kansainvälisissä vertailuissa. Tasa-arvoon on Suomessa kiinnitetty paljon huomiota. Mutta naisiin kohdistuva väkivalta ja ahdistelu ovat huolestuttava ongelma. Naisten ja miesten välinen palkkakuilu ei ole paljonkaan kaventunut. Yhtäläinen osuus poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa on edistynyt hitaasti ja vaihtelevasti.

Nykyisen hallituksen naisvaltaisuus on suuri mahdollisuus.

Helmikuu 2020 

YK juhlii – onko syytä?

Yhdistyneet Kansakunnat täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 75 vuotta ja juhlii sitä monin tavoin erityisesti tulevana syksynä. Valtion- ja hallituksen päämiehet tai heidän edustajansa kokoontuvat 21. syyskuuta juhlakokoukseen, jonka teemana on ”tulevaisuus jonka haluamme, YK jota tarvitsemme: vahvistamme yhteisen sitoumuksemme multilateralismiin”, monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Kokouksen on tarkoitus hyväksyä yhteinen julistus. Juhlavuoden ohjelmaan kuuluvat myös nuorison ”täysistunto”, joka järjestetään YK:n talous- ja sosiaalineuvoston vuoden 2020 ”Nuorisofoorumin” yhteydessä, ja nuorisovetoinen ”globaali dialogi” juhlavuoden teemasta. Lisäksi muistetaan YK:n peruskirjan allekirjoittamisen 75-vuotispäivää 26. kesäkuuta ja YK:n päivää 24.10.

Onko aihetta juhlintaan? Koko maailmanjärjestys ja sen osana YK näyttävät olevan vakavissa ongelmissa, jopa kriisissä. Huolestuttavalta tuntuu, että aseellisten konfliktien lukumäärä on osoittanut nousevaa suuntaa. On varmaankin aiheellisesti väitetty, että demokratia ja ihmisoikeudet ovat maailmanlaajuisesti vaarassa. On niin ikään kysyttävä, onko muotoutumassa globaali konservatiivinen oikeistopopulistinen liittoutuma.

Näköpiirissa on peräti epätoivottava globaali epäjärjestys, jota luonnehtivat avoin valtapolitiikka, sotilasliitot, avoimet aseelliset konfliktit, vallan keskittyminen tai sen hajaantuminen. Merkkejä siitä ei ole vaikea löytää.

Yhdysvallat on lopettanut kokonaan YK:n palestiinalaispakolaisten avustus- ja työjärjestön (UNRWA) sekä YK:n väestörahaston (UNFPA) rahoituksen. UNFPA:a on syytetty (väärin) pakkoaborttíen ja tahdonvastaisten sterilisaatioiden tukemisesta tai suorittamisesta. UNRWA:n vastustukseen on monia syitä: Yhdysvaltojen apua ei ole kuulemma arvostettu riittävästi ja palestiinalaiset ovat kieltäytyneet neuvottelemasta Israelin kanssa.

Venäjä ja Kiina ovat puolestaan tuoneet yhteisesti julki rajoittuneen ja melko itsekeskeisen näkemyksen kansainvälisistä normeista ja järjestyksestä. Kulmakivinä ovat valtioiden itsenäisyys, suvereeni tasa-arvoisuus ja puuttumattomuus valtioiden sisäisiin asioihin. Näiden periaatteiden valossa monenkeskinen yhteistyö on toissijaisessa asemassa tai hyvin voimakkaasti ehdollistettua. Nämä periaatteet taipuvat arvattavasti oikeuttamaan Venäjän interventiot Ukrainassa ja Kiinan Etelä-Kiinan merellä sekä Kiinan toimet uiguurivähemmistön kapinan tukahduttamisessa.

YK:ssa on nähty olevan syntymässä syvenevä konflikti ”patrioottien” ja ”globalistien” välillä. ”Tulevaisuus ei kuulu globalisteille, tulevaisuus kuuluu patriooteille”, totesi presidentti Trump YK:ssa 2019. Globalistit kannattavat multilateralismia; patriootteihin kuuluu nationalisteja ja populisteja; osa korostaa myös kristillisyyttään; nämä puhuvat usein ”sosialismin” globaalista uhkasta (tarkoittaen Venezuelaa, Kuubaa ja ilmeisesti myös valtiollisen yhteiskuntapolitiikankannattajia); he hyökkäävät kansalaisjärjestöjä ja tiedostusvälineitä vastaan. 

Yhdysvallat ja yleisemmin lisääntynyt kaupallinen nationalismi ja protektionismi ovat halvauttaneet jo ennestään vaikeuksissa ollutta Maailman kauppajärjestöä (WTO) ja murentaneet sääntöpohjaista globaalia kauppajärjestystä.

Huolestuttavaa on se, että suurvaltojen kansalliset edut ovat tulleet entistä määräävämmiksi, ja niiden toimintaa hallitsee valtapolitiikka. Suurvallat näyttävät olevan luomassa omia valtapiirejään ja kamppailemassa niistä Afrikassa (Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Ranska) sekä Itä-Euroopassa ja Balkanilla (Venäjä, Yhdysvallat). 

Presidentti Trumpin hallinnolle vastustettavia teemoja ovat YK:n päätöksenteossa olleet ilmastonmuutos, seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeudet, naisiin kohdistuva väkivalta aseellisissa selkkauksissa sekä työntekijöiden oikeudet ja neuvottelut työehdoista. Beijingin naisten asemaa käsittelevässä kokouksessa 1995 konsensuksella sovittu toimintaohjelma on ollut erityisen vastustuksen kohteena; Yhdysvallat on liittoutunut tässä yhteydessä konservatiivisten islamilaisten valtioiden kanssa. Yhdysvallat on irtaantunut Pariisin ilmastosopimuksesta. Suurvallat eivät ole osoittaneet kiinnostusta asevalvontaan ja -riisuntaan. Yhdysvallat vetäytyi Iranin kanssa solmitusta yhteisestä ydinalan toimintasopimuksesta (JPCOA) ja Venäjän kanssa keskimatkan ydinaseiden kieltosopimuksesta.

Vakava ongelma on YK:n talouskriisi: erityisesti Yhdysvallat on melkoisesti velkaa sekä YK:n varsinaiseen että sen rauhanturvabudjettiin. Kokonaisuudessaan jäsenvaltioiden rästeissä on ollut kyse melko suuresta summasta yhteensä: 2019 lopulla 1,4 miljardia dollaria. 

Jäsenmaksurästejä on muillakin valtioilla. Vuoden 2019 lopulla 64 YK:n 193:ta jäsenestä kuului jäsenmaksujaan laiminlyöneisiin valtioihin. Jäsenvaltiot olivat maksaneet vain noin 70% yhteenlasketuista jäsenmaksuista. Yhdysvaltojen lisäsi velvoitteitaan rikkoneisiin kuuluivat mm. Israel, Brasilia, Iran, Meksiko, Etelä-Korea, Saudi Arabia ja Uruguay.

On sanomattakin selvää, että maksurästit vaikeuttavat YK:n tehtävien toteuttamista.

Rauhanturvaoperaatioiden ongelmina ovat olleet laajat (moniulotteiset) mandaatit, halu minimoida tappiot ja yhä riittämättömämpi ja vähenevä rahoitus suhteessa mandaattiin. On haluttu tehdä operaatioista valtuuksiltaan entistä tehokkaampaan toimintaan pystyviä, mutta tähän ei ole annettu vastaavia varoja. Erityisesti länsimaat eivät ole myöskään olleet kovin halukkaita osallistumaan operaatioihin. Rauhanturvaajat eivät ole riittävästi varustettuja ja tarpeeksi tuettuja suojelemaan siviilejä eikä käyttämään asevoimaa. Operaatioiden koordinointi on ollut toistuva ongelma.Yhdysvallat on lisäksi toiminut määrätietoisesti rauhanturvaoperaatioiden karsimiseksi ja niiden kulujen vähentämiseksi.

On kuitenkin lohdullista todeta, että melko suuri määrä rauhanturvaoperaatioita on silti ollut vähintään osittain onnistuneita, kuten lukuisat tutkimukset todistavat.

Toisaalta YK ei ole enää voinut aiempaan tapaan turvautua USA:han apuun, kun on ollut tarve käyttää voimakkaampaa painostusta ongelmien ratkaisuun (esim. sanktioin) mm. kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa, kuten tapahtui demokraattien tai maltillisten republikaanien johtaessa Yhdysvaltoja.

Kuinka vakavissa ongelmissa YK on? Kriisistä voidaan puhua. Monet yhteiset saavutukset rakenteet, yhteishankkeet ja saavutukset ovat vaarassa. Voidaan kuitenkin päätellä, että ongelmat ovat vielä rajattuja ja siksi ne eivät eskaloituisi tai kumuloituisi perustaviksi muutoksiksi. Eri globaalin kielteiset ja myönteiset elementit voivat olla rinnakkain tai limittäin globaalissa järjestyksessä tai epäjärjestyksessä. Varmaa tämä ei ole.

On joka tapauksessa todennäköistä, että YK tulee selviämään vaikeuksistaan, sillä se on 75 ikävuotensa aikana osoittautunut sangen kestäväksi ja joustavaksi. Maailmanjärjestö on kokenut monia kriisejä mutta selvinnyt niistä. Näin kävi, kun YK joutui sodan osapuoleksi Korean sodassa (1950-53), Kongon rauhanturvaoperaation (1960-64) rahoituksesta syntyi kiista ja kun presidentti Reaganin presidenttikaudella YK:iin suhtauduttiin kielteisesti ja kun Yhdysvallat jäädytti jäsenmaksujaan ja vaati suurempaa sananvaltaa YK:n budjettiin (1982-88). George W. Bushin presidenttikaudella (2001-09) YK joutui republikaanien ja hänen hallintonsa laajamittaisen arvostelukampanjan kohteeksi ja Yhdysvaltojen sotilaallinen invaasio Irakiin vuonna 2003 jakoi YK:n jäsenistöä.

Kylmä sota (1947-1990) rajoitti YK:n toimintaa, mutta toisin kuin usein väitetään, YK ei ollut suinkaan toimeton. YK on pystynyt uudistumaan myös monin tavoin; tästä ovat osoituksina rauhanturvatoiminta, kansainväliset sanktiot, globaaleja ongelmia käsittelevät konferenssi ja asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen kytkeminen organisaation tueksi.

YK:lla, kuten monilla kansainvälisillä organisaatioilla, on jatkuvuutta ylläpitävä voima: jäsenvaltiot ja niiden edustajat sosiaalistuvat niiden sääntöihin ja toimintoihin. YK:ssa tärkeä normi on yhteistyöhakuisuus: yhteisen tuloksen saavuttaminen on keskeinen tavoite ja toimintatapa. YK:lla on ”kokoonkutsumisvaltaa”: se saa jäsenvaltiot ja muutkin kansainväliset toimijat kokoontumaan käsittelemään yhteisiä ongelmia.

Yhdysvallat ei tule varmasti hylkäämään YK:ta ainakaan kokonaan, kuten eivät tule tekemäänmuutkaan suurvallat Kiina ja Venäjä. Jos ne näin tekisivät, ne menettäisivät vallankäytön välineitä, joita tuo esimerkiksi pysyvä jäsenyys YK:n turvallisuusneuvostossa. Samasta syystä Yhdysvallat ei halua omia jäsenmaksuosuuksien YK:ssa supistettavan liikaa, sillä ne tuovat osaltaan valtaa.

Muiden tärkeiden organisaatioiden kuten Naton ja EU:n vaikeudet ovat tuntuneet nostaneen YK:n ja YK-järjestelmän arvonantoa.

Vuonna 2020 tullaan varmasti ehdottamaan maailmanjärjestön toiminnan parantamiseksi reformeja ja uudistuksia. Ne voivat toki omalta osaltaan lisätä keskustelua, kohdistaa huomiota YK:hon ja tuoda siihen dynaamisuutta. Tärkeämpiä ovat kuitenkin luottamuksen lisääminen jäsenvaltioiden kesken sekä käytännön toimintamuotojen kehittäminen ja vahvistaminen. Keskustelu YK:n turvallisuusneuvoston rakenteen muutoksesta tullee viriämään jälleen tänä vuonna; mutta juuri turvallisuusneuvoston kohdalla keskeisiä olisivat luottamus ja käytännön toimintamuodot. 

YK:lla on vaihtoehtoja ja rinnakkaisia kansainvälisiä hallintajärjestelmiä, mutta niillä on kaikilla heikkoutensa. Aloitteet erillisestä demokratioiden kansainvälisestä liitosta muutama vuosi sitten eivät saaneet juuri tukea. Kahdenvälisiin suhteisiin pohjaava järjestelmä on puolestaan kallis, ja sen hierarkkisuus tapaa herättää vastarintaa. Alueellisiin kansainvälisiin järjestöihin (AU, OAS, ASEAN jne.) nojaava globaalin systeemin heikkoutena on se, että monet näistä järjestöistä ovat heikkoja valtuuksiltaan ja voimavaroiltaan. Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole kovin ”inklusiivinen” eli perustuisi laajaan jäsenyyteen, osanottoon ja vaikuttamismahdollisuuteen.

Vajavaisena ja raadollisenakin toiminta YK:n arvojen ja normien mukaisesti auttaa osoittamaan, mikä on tilanne, mitkä ovat puutteet ja mitkä ja ketkä ovat siihen syypäitä. Tämä voi olla pohjana kritiikille ja toiminnalle. Yhteiselle toiminnalle esimerkiksi ilmastonmuutoksen hallinnassa on todella valtava tarve.

Kun lähtökohtana ovat globaalit arvot - ihmisoikeudet, demokratia, oikeusvaltio, kestävä kehitys, monenkeskinen yhteistyö - on keskeinen vaihtoehto yrittää vaikuttaa niiden toteutumiseen. YK:n kriisi asettaa rajoitteita, mutta kriisi voidaan aina ymmärtää myös mahdollisuuksia avaavaksi. Rajoitukset kehottavat ”pragmatismiin”, vallitsevan kehityksen ja tilanteen huomioonottamiseen käytännön aloittein ja toimin. Kriisin tuomat rajoitteet eivät ole koskaan ehdottomia; vanhan puheenparren mukaisesti: ”eihän sitä koskaan tiedä …” Ne, jotka uskaltautuvat arvostelemaan YK:ta yhtenäisenä kokonaisuutena, tuskin tuntevat maailmanjärjestöä.

Tänä vuonna on YK:ta syytä juhlia, koska merkkivuodella voi olla symbolinen tiedottava merkitysniin meillä kuin muuallakin. Koska YK on globaalin yhteiselon ja yhteistyön perusta ja tulevaisuuden visio, juhlavuoden tulee muistuttaa, että tavoittelemme rauhanomaista, sääntöpohjaista, ihmisoikeuksia kunnioittavaa ja kestävää kehitystä toteuttavaa maailmaa ja Suomea.

Toukokuu 2020

Maailmanloppua ei tule eikä globalisaatio lopu – ja YK:ta on lupa juhlia ansaitusti
 

Tänä vuonna juhlitaan maailman kansojen kahta tärkeää tapahtumaa: 75 vuotta tulee kuluneeksi toisen maailmansodan päättymisestä ja Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisesta. Nämä tapahtumat olivat aikanaan yhtä ja ovat sitä yhäkin: YK:n tarkoitus oli pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, kuten YK:n peruskirjassa sanotaan; maailmanrauha on edelleen järjestön keskeinen päämäärä. Maailmanjärjestö syntyi edistämään rauhan lisäksi ihmisoikeuksia ja kansainvälistä yhteistyötä.

Nyt elämme lähes ennennäkemättömän vaikeassa maailmanlaajuisessa kriisissä. Uudenlainen COVID-19 virus on päässyt leviämään ympäri maailman ja rokotetta sitä vastaan ollaan vasta kehittämässä. Maailman hätätila on suuri ja voi vielä paheta.

Huomion arvoisinta koronakriisissä on ollut juuri se, että se on koskettanut lähes kaikkia maailman valtioita - Afrikkaa, Aasia ja latinalaista Amerikkaa myöten. Samalla se on osoittanut, kuinka tiiviisti maailmaa hallitsee keskinäinen kytkeytyneisyys ja riippuvuus. Valtioita ja niiden kansalaisia ei voi eristää kokonaan toisistaan ainakaan pidemmällä aikavälillä. 

Väärää politiikkaa

Globaali kriisi heijastuu monin tavoin YK:ssakin. Sen keskeinen elin, Turvallisuusneuvosto,  on osittain lamaantunut, kun sen tärkeimpien pysyvien jäsenten, Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän, kesken vallitsee paha luottamuspula. Se on estänyt tässä elimessä yhteisten päätösten hyväksymisen ja yhteisen tahdon ilmaisemisen koronaviruksen globaalissa hallinnassa.

Nyt kehittyneen maailmanlaajuisen epidemian, pandemian, juuret vievät Kiinaan, jossa viruksen esiintyminen ensin paikannettiin. Kiinaa syytetään myös alkuvaiheen salailusta ja viruksen pääsystä levittäytymään Kiinan Wuhanista käsin. Yhdysvallat on juuttunut Kiinan syyttelyyn. Lisäksi se syyttää – yleensä valheellisesti - Maailman terveysjärjestöä WHO:ta yhteistyöstä Kiinan kanssa ja viivyttelystä pandemian hallinnassa. Siksi Yhdysvallat pyrkii WHO:n heikentämiseen keskeyttämällä maksunsa järjestölle. Venäjällä pandemiaan havahduttiin muuta maailmaa myöhemmin, ja sieltä tunnutaan arvosteltavan ennen muuta Eurooppaa pandemian leviämisestä.

WHO on jo ennestään vajaavaltainen johtuen Yhdysvalloista ja muistakin varakkaista valloista. Sen rahoitus on ollut suhteellisen vähäinen järjestön tehtäviin nähden; lisäksi rahoitus on ollut valtaosin jäsenvaltioiden vapaaehtoisten panostuksien varassa. WHO:n ei ole annettu olla riittävän itsenäinen. Terveysjärjestön sijaan länsimaat ovat suosineet Maailmanpankkia, joka on ollut paremmin niiden ohjailtavissa.

Yleinen tapa toimia kriisissä on ollut kansallinen, yksipuolinen, rajat sulkeva ja ihmisten liikkumista rajoittava. Toimintatapa on ollut yleisesti varsin samansuuntainen, jos kohta kansalliset erot ovat myös huomattavia. Lääke- ja suojavälineitä on hamstrattu ulkomailta, joka on johtanut niiden niukkuuteen ja hintojen kohoamiseen; on jopa kielletty niiden vienti ulkomaille. Kansainvälinen näkökulma on noussut esiin, kun kansakuntien välinen toimenpiteiden eroavuuksien vertailu on antanut aihetta kritiikkiin ja jopa eräänlaiseen nurkkakuntaiseen kilpailuun parhaasta politiikasta.

Pandemia on nostanut esiin yhteisen kohtalon myötä kansallista yhteistuntoa ja solidaarisuutta. – jossakin määrin myös yli rajojen. Toisaalta ihmisoikeuksien rajoittaminen on myös herättänyt vastarintaa. Tämän myötä hallitusten kannatus ja legitimiteetti ovat joutumassa kovalle koetukselle. 

Ei ole unohdettava niitä valtavia ihmisjoukkoja, jotka ovat kärsineet ja tulevat kärsimään pandemiasta: työttömät, vähävaraiset, kodittomat, vanhukset, pakolaiset ja maahanmuuttajat sekä yhteiskunnan reunoilla elävät vähemmistöt - sekä globaalissa pohjoisessa että etelässä.

Ihmisoikeuksien rajoituksia ollaan käyttämässä poliittisesti hyväksi etenkin oikeistolaisten voimien ja populistien piirissä. Niitä elähdyttävät monenlaiset harha- ja epäluulot sekä valmius hyökkäävään sanasotaan. Valheellisia käsityksiä levitetään tarkoituksellisesti. On väitetty, että korona-virus oli tarkoituksellisesti laskettu liikkeelle, että tekeillä on maailmanhallitus tai että lääketehtaat ja digikonsernit ovat liittoutuneet tuhotakseen demokratian.  Rokotteiden on väitetty aiheuttavan vaarallisia sairauksia. Britanniassa on tuhottu satoja matkapuhelinmastoja; takana on liike, jonka kannattajat ovat sitä mieltä, että 5G-verkko heikentää immuniteettisuojaa ja että koronavirus voi levitä 5G-verkon välityksellä. Syypäiksi salajuoniin on nimetty poliittiset eliitit ylipäänsä. Oikeutettua huolta on aiheuttanut oikeistopopulismin liepeillä ja sisällä vaikuttavien ääriainesten aktiivisuuden ja vaikutusvallan kasvu.

”Korona-regiimin” vastustajiin on liittynyt sellaisia, jotka katsovat, että valtion velvollisuus ei ole suojella ihmisiä, vaan ensisijaisesti ihmiset tarvitsevat nyt suojelua valtiolta. Tähän näyttää likeisesti liittyvän Yhdysvalloissa ja Saksassa näkemys, että talouden suojelu on tärkeä prioriteetti, ei kaikkien ihmisten pelastaminen epidemioilta.

Kriisi ei suinkaan ole vielä ohi pitkään aikaan. Pandemia voi voimistua uudelleen, ja sen myötä syntyneen talouskriisin vaikutukset tulevat olemaan ilmeisesti huomattavat ja lisääntyä merkittävästi.

Globaalin hallinnan kriisi

Eletäänkö nyt myös globaalin hallinnan kriisiä? Moni tutkija ja kommentaattori on näin väittänyt: kansainvälinen yhteistyö on romahtanut; kansainvälinen yhteisö ei toimi, sanotaan; maailma on tuuliajolla, johtajaton. Eletään epäjärjestyksen maailmassa, jota hallitsevat kansalliset intressit ja nationalismi sekä lisääntyvät ristiriidat. YK:n on muka paljolti lamaantunut; EU:n väitetään olevan todellisessa kriisissä: päätöksiä on vaikea saada aikaan, ja puuttuu solidaarisuus unionin pohjoisen suhteessa sen etelään.

Monenkeskisen yhteistyön sijaan on korostunut asevarainen kansallinen turvallisuus ja liittolaisuussuhteiden vahvistaminen sekä kahdenvälisten suhteiden painottaminen. Kansainvälisen oikeuden sääntöjä ei noudateta, ja ympäristönsuojelun vaatimuksista ja sitoumuksista tingitään. YK, Maailman terveysjärjestö WHO ja Maailman Kauppajärjestö (WTO) ovat erityisesti joutuneet arvostelun kohteiksi. Presidentti Trump on jopa ilmoittanut aikovansa erota lähes 150 vuotta vanhasta, viattoman tuntuisesta Maailman Postiliitosta (UPU). Aikaisemmin Yhdysvallat lopetti maksunsa YK:n palestiinalaisten avustusjärjestölle (UNRWA).

YK-järjestöjen arvostelu on ollut peräti pinnallista ja ideologisesti motivoitunutta: moite on ollut usein yksinkertaisesti: ”liiallinen byrokraattisuus”, ”epäonnistunut”. Tai järjestöjen on nähty liiaksi rajoittavan ennen kaikkea Yhdysvaltojen valtaa. Erilaiset lyhytaikaiset ”aloitteet” ja tilapäiset ”saman mielisten ryhmät” ovat saaneet enemmän tilaa. Kahdenvälisten suhteiden painoarvo on lisääntynyt, koska vahvemman valta on tällöin helpommin sovellettavissa. Erityisesti Yhdysvaltain politiikassa epäluulo formaaleja kansainvälisiä järjestöjä kohtaan on ollut pitkäaikainen ilmiö, joka on nyt näyttänyt vahvistuvan. EU:n osalta ne, jotka suhtautuvat unioniin kriittisesti ja samalla vaativat siltä liikoja, onnistuvat vuorenvarmasti löytämään siitä kosolti vikoja ja virheitä.

Pandemian hallintaa käytännössä

Tosiasiassa on tehty melkoisen paljon pandemian taltuttamiseksi alueellisella ja globaalillakin tasolla. Merkittävä aloitteentekijä on ollut Euroopan unioni ja siihen kuuluvat organisaatiot: Euroopan keskuspankki, Euroopan komissio, Euroopan investointipankki ja Euroopan vakausmekanismi. Tässä työssä on ollut kiinteästi mukana Jutta Urpilainen, Suomen EU-komissaari. Apu ja tuki ovat hahmottuneet lukuisiksi ohjelmiksi. Kohteina eivät ole vain EU-maiden taloudet, vaan kehitysmaat ja kärsimään joutuneet väestöryhmät. EU:n panos on kohoamassa kohti 1000 mrd. euroa, joka olisi huikea summa. Tosin osa siitä annetaan lainoina. EU luonut lukuisia kumppanuuksia: komissio oli järjestämässä avunantajien konferenssia, jossa luvattiin yli 7 mrd. euroa rokotteiden, sekä diagnoosi- ja hoitomenetelmien kehittämiseen. WHO:ta aiotaan tukea; erityisen tärkeä on aikomus vahvistaa kehitysmaiden terveydenhoitojärjestelmää, jonka merkitys on suuri epidemioiden hallinnassa. Suurten talousmahtien G20-ryhmä ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat luvanneet jäädyttää kehitysmaiden velanmaksua.

EU:n komissio ja neuvosto sekä Saksa, Ranska ja Italia ovat pyrkineet siihen, että kaikissa maissa voitaisiin valmistaa ja ostaa edullisesti pandemiaan estämiseen ja hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä ja rokotteita; erityiselle vapaaehtoiselle patenttipoolille luovutettaisiin patenttimonopoli; yleisen terveyden intressi legitimoisi hankkeen samoin kuin HIV/AIDS:in tapauksessa.

Loppujen lopuksi on lohdullista lukea YK:n kehitysohjelman (UNDP) johtajan Achim Steinerin toteavan, että UNDP jatkaa toimintaansa kuten ennenkin; se on kriisivasteen kansainvälinen selkäranka, joka toimii noin 170 maassa; ei pidä ylikorostaa päivänpolitiikkaa, puhetta eikä yksittäisiä tekojakaan mahtimaissa, jos kohta tämä ei ole vailla merkitystä, sillä UNDP:n budjetti on riippuvainen vapaaehtoisesta rahoituksesta. 

EU:n osalta sen säilymistä tukee viime kädessä, jos sellainen tilanne olisi edessä tai ajateltavissa, että Unionin jäsenmaat ovat riippuvaisia toisistaan taloudellisesti. Sen etapit ovat olleet talousyhteisö vuonna 1957, Schengen-alue 1985, talous- ja valuuttaunioni 1990 ja sisämarkkinat vuonna 1993. Mutta tuskin unionin muistakaan instituutioista ja arvoista luovutaan hevin.

Tarvitaanko monenvälistä yhteistyötä?

Monenvälistä yhteistyötä tarvitaan: mikään valtio ei yksin pysty hoitamaan pandemiaa tai muita isoja kriisejä. Olisi hyväksi, että tällainen yhteistyö olisi laaja-alaista, avointa ja laajaan osallistumiseen perustuvaa. Suppeasta harvojen yhteistyöstä ei yleensä hyvä seuraa. Ne, jotka haluavat harvojen ja valittujen valtaa, aikovat samalla usein sulkea pois asianosaisia ja muita toimijoita. Monenvälistä yhteistyötä tarvitsevat ennen kaikkea pienet valtiot. 

Valtioiden väliset verkostot, aloiteryhmät ja kahdenväliset suhteet ovat suhteellisen alttiita epäsuhtaisille valtasuhteille, mahtitoimijoiden ylivallalle. Nämä muodot ovat usein vailla pitkäjänteisyyttä.

Usein vaaditaan nopeaa, tehokasta ja käskyvaltaista toimintaa, ”halki, poikki ja pinoon”; mutta sellainen harvoin tuottaa tarkoitettuja ja kestäviä tuloksia. ”Teho” merkitsee usein, että halutaan syrjäyttää joitakin päätöksenteosta. 

Oikealla asialla on Saksan ulkoministerin Maasin aloitteesta syntynyt, laajan globaalin kannatuksen saanut ”monenvälisyyden koalitio” (Alliance for Multilateralism), joka on asettunut painokkaasti kansainvälisten järjestöjen puoltajaksi. Suomen ulkoministeri Haavisto on liittynyt joukkoon. Tämä allianssi on hahmotellut kokonaisen pandemian vastaisen regiimin, jonka uusin tulokas on YK:n pääsihteerin korona-rahasto. Luonnollisesti monenväliseen hallinnan muotoon on suhtauduttava hyvänsuovan kriittisesti, kun arvosteluun on perusteltua aihetta.

Monenvälisyyden vahvassa kritiikissä piilee usein vakaa käsitys oikeasta globaalin hallinnan muodosta; mieleen olisivat Yhdysvaltojen ylivalta, Nato, markkinavaltainen hallinta tai myöntyväisyyden politiikka suurvaltojen suuntaan. 

Globaalin ylivaltiaan rooli ei ole helppo, sillä se edellyttää toimiakseen hyväksyntää ja yhteistyötä. Ehkä tästä on puute, sillä Yhdysvallat ei ole toistaiseksi onnistunut juuri lainkaan edistämään rauhaa ja sovintoa – yrityksistään huolimatta – Koreassa, Palestiinassa, Afganistanissa, Kosovossa, suhteissaan Iraniin; USA ei ole myöskään edistänyt kansainvälistä ympäristönsuojelua, asevalvontaa ja demokratiaa. 

Pystytäänkö hallinnan kriisi voittamaan?

EU:n ja YK:n osalta on painotettava, että molemmat ovat kokenee pahoja kriisejä koko historiansa aikana. YK:n kriisejä koettiin Korean sodan aikana 1950-luvulla, kun Kongon sodassa 1960-luvun puolivälissä, 1980-luvulla USA:n painostaessa YK:ta taloudellisesti sekä 2000-luvun alussa Irakin sotilaallisen väliintulon yhteydessä. Vaikeuksia EU:ssa aiheuttivat 1960-luvulla de Gaulle, ja 2010-luvulla euro- ja velkakriisi sekä valtava siirtolaistulva. Kaikista näistä kriiseistä selvittiin. Näin uskallan arvella tapahtuvan myös tulevaisuudessa. Kummankin järjestön salaisuutta voidaan nimittää hyväksi ”kestävyydeksi”.

Kannattaa muistaa Buckminster Fullerin vuosikymmeniä sitten esittämä varoitus. Sitä hieman muuntaen: Meillä on tänään itse asiassa lähes 200 amiraalia ja yksin ainoa avaruusalus eli oma planeettamme. Meillä noin 200 amiraalia jokainen omalla komentosillallaan yrittämässä aluksen ohjaamista ikään kuin heillä olisi kullakin oma alus. Sitten meillä on tyyrpuurin liittokunta, joka yrittää hävittää paapuurin porukan. Jos jompikumpi onnistuu kallistamaan alusta heittääkseen vihollisen yli laidan, alus tuhoutuu väistämättä.

On sanottu, että korona-pandemia on paljastanut kompleksisen ympäristömme ja poliittisen organisaatiomme välisen perusristiriidan, joka aiheutuu suvereenien valtioiden dominanssista.

Voisi ajatella, että ”pitää mennä ensin tosi huonosti ennen kuin menee paremmin” – eli on kyseessä vanha häiriö – tasapaino -sääntö; uhka synnyttää vastarintaa ja vastamobilisointia. Politiikassa tämä mekanismi ei aina toimi. Poliittisten puolueiden tarkoituksena voi olla vallan kasvattaminen ja vakiinnuttaminen kumulatiivisesti ja vastavoimien pysyvä estäminen.

Ehkä ja toivottavasti tilanne ei ole näin yksioikoinen, vaikka yksinkertaistukset voivat terästää ajatteluamme. 

Käytännönläheisempi ja arvosidonnainen näkökulma maailman hallintaan on monikeskinen, ”polysentrinen”: valtakeskuksia ja vaikutusvaltaisia toimijoita on lukuisia. Tällaisessa järjestelmässä tarvitaan välttämättä yhteistyötä, koordinaatiota, yhteistä päätöksentekoa sekä yhteisiä arvoja ja intressejä. Näin on oikeutettua tukea monenvälistä (multilateraalia) yhteistyötä, muun muassa ja etupäässä YK:ta ja sen erityisjärjestöjä sekä ja Euroopan unionia ja muita kansainvälisiä toimijoita, jotka edistävät samoja demokratian, ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja kestävän kehityksen periaatteita ja riitojen rauhanomaisen sovittelua. Useinkaan ei ole kyse ”joko-tai”- vaan ”sekä-että” – asetelmasta. On muistettava, että tulokset eivät ole aina välttämättä yksiselitteisiä. Kun on tarve ottaa mukaan kaikki asianosaiset, voi päätöksenteossa ilmetä ymmärrettäviä viiveitä.

On muotia puhua globalisaation lopusta. Maailmanpolitiikka on alarmistisesti raamitettu muutaman harvan ”gigantin” taisteluksi. Arvelen kuitenkin, että globalisaatio – mutta taloudellisesti ja laajemmassa mielessä – taantuu tuskin pysyvästi. Se palaa ja toivottavasti silloin kontrolloidumpana.