Kirsti Lintonen

Kirsti Lintonen on kotoisin Tampereelta, koulutus valtiotieteen kandidaatti. Työura on liittynyt ulko- ja kansainväliseen politiikkaan. Ulkopoliittisessa instituutista hän siirtyi ulkoministeriön 1971 jossa osallistui mm maamme poliittisten suhteiden valmisteluun ja täytäntöönpanoon. Ulkomaanedustuksessa toimipaikkoja olivat Berliini, Belgrad, Lontoo ja Tukholma. 1983-87 hän toimi pääministeri Kalevi Sorsan ulkopoliittisena erityisavustajana ja palasin sen jälkeen ulkoministeriöön. Namibian itsenäistyttyä 1990 Lintonen oli Suomen ensimmäinen suurlähettiläs. V 1996 hänet nimitettiin kehitysyhteistyön alivaltiosihteeriksi. Sitten seurasivat suurlähettilään pestit Etelä-Afrikassa (2000-2005) ja YK:ssa (New York 2005-2009). Eläkkeelle hän jäi v 2009. Luottamustehtäviä on evankelis-luterilaisen kirkon organisaatioissa, Ahtisaaren perustaman Crisis Management Initiative -järjestössä, Suomen Unicef-yhdistyksessä ja suomalais-beniniläistä kulttuurikeskusta tukevassa Villa Karon Ystävät -yhdistyksessä. 

Maaliskuu 2019

Ilmastonmuutos: ”Dinosauruksetkin luulivat, että heillä on aikaa”

 

Ajallemme ovat olleet tunnusomaisia mittavat, päättäjiä kovistelevat mielenosoitukset ympäri maailman; esimerkkeinä ovat arabikevään protestit, Irakin sodan vastainen liike, ”metoo”-kampanja ja ”värivallankumoukset” itäisessä Euroopassa ja Aasiassa. 

Tänä vuonna on voimallisesti julkisuuteen tullut koululaisten ”ilmastolakkoliike” (”Fridays for Future”) kautta maailman. Se keräsi esimerkiksi 15.3.2019 lakkolaisia yli 160.000 sadassa maassa. Osanottajat halusivat julkisuutta ilmastonmuutoksen tuomille ongelmille ja käytännön toimia päättäjiltä niiden ratkaisemiseksi, omaa tulevaisuuttaan puolustaen. 

Keskeisiä muutoksia ovat globaalin ilmaston lämpeneminen ja ilmastopäästöjen (kasvihuonekaasujen) määrän kasvu. Ilmastonmuutos johtaa jäätiköiden sulamiseen, merenpinnan nousuun ja ilmaston jyrkistä vaihteluista johtuviin vakaviin ilmiöihin kuten kuivuus, rankkasateet, tulvat ja metsäpalot. Taloudellisiin ja poliittisiin seurauksiin kuuluvat ruuantuotannon vaikeutuminen, eriarvoisuus ja köyhyys sekä poliittinen epävakaus. Nämä koskevat osin tai paljolti myös Suomea.

Huoli ilmastonmuutoksesta ja toimet sen torjumiseksi ovat legitiimejä: niiden tueksi on pätevää tutkimustietoa, ne perustuvat kansainvälisiin normeihin ja menettelytapoihin, niillä on laajalti tukea kansalaisten keskuudessa, ja luvassa on yhteisiä hyötyjä. 

Kansainväliset haastattelututkimukset osoittavat, että kansalaisten enemmistöt pitävät ilmastonmuutosta suurimpana tai suurimpiin kuuluvana uhkana kautta maailman. Lisäksi muutoksesta huolestuneiden osuus on kasvanut viime vuosien aikana. Suomessa yleisen mielipiteen kehitys on samansuuntainen. Yhdysvalloissakin kansalaisten enemmistö kannattaa periaatteessa vihreitä arvoja – jopa yli puoluerajojen. Enemmistö uskoo ilmaston lämpenemiseen, ja tämä osuus on kasvanut. On hyväksytty, että pääsyyllinen ilmastonmuutokseen on ihminen.

Kansainväliset tutkijat puolestaan ovat lähes yksimielisiä siitä, että ilmaston lämpeneminen on tosiasia ja että se on ihmisten ja ihmisyhteisöjen aiheuttama.

Ilmastonmuutoksen torjunnalla on kansainvälisten säännösten tuki: Pariisin ilmastosopimus vuodelta 2015, johon ovat liittyneet lähes kaikki maailman valtiot, sisältää normit ja kehykset pyrittäessä alentamaan maapallon keskilämpötilan nousua.

Yleisesti ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen näyttäisi olevan ehkä poikkeuksellisen suotuisa mahdollisuus ja liikevoimakin. Kuitenkin onnistuminen seuraa vasta käytännön toimeenpanosta. Se taas edellyttää voittoa poliittisissa kamppailuissa. Ilmastonmuutoksen torjuntaa vastustavat vaikutusvaltaiset vastavoimat ja -liikkeet, erityisesti Yhdysvalloissa ja populistisessa oikeistossa monissa maissa. Tuloksiin voidaan päästä ja on päästävä pian, mutta todennäköisesti edessä oleva kamppailu on pitkäaikainen.

Suomen on usein kehuttu olevan ympäristö- ja ilmastopolitiikassa maailman kärkeä. Ilman puhtaudessa meidät on sijoitettu peräti ykköseksi. Ympäristöpolitiikassa Suomi on kymmenen maan valioryhmässä, ja sama pätee meidän ilmastopolitiikkamme tehokkuuteen. Tosin jälkimmäisessä suhteessa sijoituksemme tuntuu olevan heikkenemässä. Suomen ”tuloskortti” on varsin raadollinen poliittisesti, hallinnollisesti ja käytännössä.

Ennen vaaleja Suomen puolueisiin on kohdistettu useita kyselyjä ja arvioita. WWF Suomi -järjestön kartoituksen väitettiin osoittavan, että Suomessa on vain kaksi ympäristöpuoluetta: vihreät ja vasemmistoliitto. Kuitenkin Helsingin Sanomien, ympäristöjärjestöjen ”Korvaamaton” -kampanjan ja SITRA:n asiantuntija-arvioiden perusteella SDP ja RKP voidaan sijoittaa paljolti samaan ryhmään. Edellä mainitussa WWF:n selvityksessä SDP näyttää pärjänneen huonosti, mutta syy on asetetuissa tiukoissa ja yksityiskohtaisissa vaatimuksissa. SDP:n vapaamuotoisista vastauksista ja puolueen ilmasto-ohjelmasta voi päätellä, että puolue on suuntautunut kohti tiukempia tavoitteita. SDP:llä on siten hyvät lähtökohdat tavoitella ja toteuttaa käytännön tuloksiin pyrkivää ilmastopolitiikkaa. Kiintoisaa on, että arviossa kokoomus näyttää sijoittuvan lähemmäksi SDP:tä kuin keskusta. Viime mainitun on sanottu livenneen kahdeksan puolueen viime joulukuussa tekemästä konsensuksesta, jossa luvattiin tiukentaa Suomen päästötavoitteita.

Edellisten hallituksien ympäristö- ja ilmastopoliittinen perintö ja niiden jättämä lähtöasetelma näyttää peräti ongelmalliselta. Talvivaarasta tuli ympäristölle ja valtiolle katastrofi. Ympäristöhallintoa ja -normistoa sekä niiden valvontaa on purettu määrätietoisesti 2000-luvun puolivälin jälkeen. Keskeisinä syypäinä ovat olleet ennen kaikkea keskusta ja kokoomus sen tukena.

Keskustan ja kokoomuksen puhetavassa esiintyy usein kuitenkin myötäsukainen puhe ilmastonmuutoksesta. Tässä suhteessa puolueilla on uskottavuusongelma, kun puhutaan hyväksyttävistä käytännön toimista (esim. päästötavoitteiden tiukentamisesta). Ilmaston sijaan Sipilän hallitus on korostanut sotilaallisia uhkia, puolustuksen vahvistamista ja käytännön liittoutumisen tarvetta. Siksi yllättävä on yhtäkkiä herännyt uusi innostus toimintaan Afrikassa ja YK:ssa sekä kehitysyhteistyön laajentamiseen uudelleen, kun muistetaan, että kaikki nämä oli aiemmin sysätty syrjään, ja kehitysyhteistyövaroja karsittiin kovalla kädellä huonoin perustein.

Odotettavissa olevista vaikeuksista huolimatta on yritettävä toimia ilmastonmuutoksen estämiseksi. Miten onnistua? SDP:n korkea vaalikannatus ja paikkaluku eduskunnassa ovat hyvin keskeisiä. Lisäksi tulisi säilyttää korkea kannatus myös mielipidetiedusteluissa sekä olla aktiivisesti läsnä mediassa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä. Kaiken perustana on itseluottamusta henkivä, aktiivinen puolueyhteisö. Vaikuttaminen hallituksessa on paikallaan mutta ei itsetarkoitus. Olisi hyvä sallia puoluekentässä itsenäisiä kriittisiä ääniä tukemaan puolueen ulkoista vaikutusta ja tukea. 

Hengityksen filosofi Petri Berndtson on kiteyttänyt keskeisen perusteen, miksi ilmastonmuutoksen torjunta on tärkeää: me kaikki kuulumme yhteen ja samaan ”hengitysyhteisöön”. YK:n pääsihteeri Antonio Guterres täsmentää: ”Jos olette sitä mieltä, että taloudelliset intressit ovat tärkeämpiä kuin ympäristö, koettakaa laskea rahavaroja samalla kun pidätätte henkeänne.” Ja nuoret koululaiset kantoivat mielenosoituksissa kylttiä ”Dinosauruksetkin luulivat, että heillä on aikaa”.

Lokakuu 2019

Naiset liikkeellä ja haastettuina

 

Naiset ovat kautta maailman olleet tavattoman aktiivisesti ja suurin joukoin muutaman viime vuoden kuluessa (2017-2019) liikkeellä ajamassa ja puolustamassa oikeuksiaan. Yllättävää ja poikkeuksellista on ollut kolme seikkaa: liikehdintä on ollut lähes samanaikaisesti globaalia ja se on läpäissyt ison joukon yhteiskuntien toiminta-alueita; lisäksi nousua näyttää edeltäneen monissa maissa naisliikkeiden hiljaiselo. 

Viime nousussa tiedotusvälineillä ja ennen kaikkea sosiaalisella medialla on ollut suuri vaikutus, erityisesti Twitterillä. Vuonna 2017 käynnistyi ”#MeToo” -liike seksuaalista häirinnän paljastamiseksi ja sen vastustamiseksi; se on ollut toiminut myös liikkeen levittäjänä. Median huomiota ovat lisänneet tunnettujen henkilöiden tunnustautuminen ahdistelun ja väkivallan uhreiksi ja vakavien syytösten kohdistuminen nimeltä mainittuihin julkisuuden henkilöihin. Lisäksi mielenkiintoa ovat lisänneet tunnettujen henkilöiden ilkeät epäilyt esimerkiksi naisten kyvykkyydestä akateemiselle uralle. Raaka väkivalta naisia kohtaan on saanut kansalaiset ja median liikkeelle.

Motivoijina ovat olleet naisten kärsimät vääryydet. Naisiin kohdistuvan väkivallan on raportoitu olevan yleistä ja lisääntymään päin. Nämä ilmiöt ovat usein piilossa ja niitä pyritään salaamaan; syy sysätään jopa naisten itsensä niskoille ja uhreja painostetaan vaikenemaan.

Seksuaalisiin väärinkäytöksiin on pitänyt puuttua kansainvälisissä valtiollisissa järjestöissä kuten YK:ssa sen alaisessa UNAIDS-organisaatiossa. Selvityksien ja kritiikin kohteiksi ovat joutuneet myös tunnetut ei-valtiolliset järjestöt, joiden odottaisi toimivan vähempiosaisten ja kärsivien ihmisten hyväksi, esimerkkinä tunnettu kehitysjärjestö Oxfam. Väkivalta- ja ahdistelutapauksia on esiintynyt myös urheilussa ja korkeakouluissa. 

Vain pieni osa naisiin kohdistuvista väärinkäytöksistä tulee ilmi ja vähäinen johtaa oikeudessa tuomioon uhrin hyväksi. Naisten aktiivisuus on kuitenkin rohkaissut kohtalotovereita tuomaan esille kokemuksiaan ja saattanut tekijöitä vastuuseen. Toisaalta liikkeessä on saatettu mennä liian pitkälle, kun oikeusvaltion periaatetta ei ole noudatettu. Vastavoimat ovat voineet siksi vahvistua.

Maailmassa vallitsee räikeä epätasa-arvo sukupuolten välillä: valtaosassa valtioita naisten asema on huono tai erittäin huono, kun kriteereiksi otetaan esimeriksi hyvä terveys, laadukas koulutus ja väkivallan puuttuminen. Naiset ansaitsevat vähemmän kuin miehet ja tekevät palkatonta työtä. Tasa-arvo päätöksentekoelimissä on kaikkialla puutteellinen. Parlamenteissa naiset ovat yleensä vähemmistönä, ja yrityksissä naisjohtajat yhä vielä harvinaisia. 

Pyrkimys ja tavoite tasa-arvoon ja naisten osuuden lisäämiseen on kansainvälisesti yleisesti hyväksytty, mutta täytäntöönpanossa on saavutettu vain osittaista ja hidasta edistystä. Tuloerot ovat hitaasti kaventuneet kehittyneissä maissa. Selvimmät edistysaskeleet koskevat koulutusta: tyttöjä on koulussa yhtä paljon kuin poikia. Naisten osuus parlamenteissa on kasvanut, mutta yhtäläiseen edustukseen on nykyvauhtia matkaa 250 vuotta, ehkä kauemminkin, kun vaikeat tapaukset ovat yhä useammin edessä! Yrityksissä yksittäiset naiset ovat etenemässä huippuasemiin. Naisia valittu valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden johtoon. Naisten suojelu lainsäädännössä on parantumaan päin: vajaa kolmannes valtioista on säätänyt lakeja perheväkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua vastaan. 

Vastaliikkeet ovat seuranneet naisten aktivismia. Keskeisiin kiistoihin kuuluvat seksuaali- ja lisääntymisterveyttä koskevat oikeudet: ennen kaikkea abortti, seksuaalivalistus, ehkäisyvälineiden käyttö ja samaa sukupuolta olevien liitot.

YK on ollut näiden kiistojen näyttämönä. Ennen kaikkea Yhdysvaltain republikaanihallintojen, Vatikaanin ja islamilaisten maiden edellä mainittuihin oikeuksiin kohdistuneen vastustuksen vuoksi laajoja YK:n naiskonferensseja ei ole haluttu järjestää vuoden 1995 jälkeen. Silloin Beijingissä hyväksyttiin laaja ohjelma, johon sisältyivät myös em. oikeudet. Vuonna 2020 uskaltaudutaan kuitenkin arvioimaan Beijingin ohjelmaa useassa kokouksessa (”Beijing+25”). Pyrkimyksenä on estää naisten oikeuksia uhkaavat taka-askeleet. Siksi hallituksien lisäksi kokouksiin toivotaan suurta määrää kansalaisjärjestöjä. Uutta laajaa toimintaohjelmaa ei tulla laatimaan, koska tämä vaarantaisi Beijingin saavutukset. 

Mainittuihin oikeuksiin kytkeytyy syvällisempiä ideologisia ristiriitoja. Vastaliikkeet uskovat kahden vanhemman ydinperheeseen, avioliittoihin eri sukupuolten kesken sekä miehen ja naisen roolien erilaisuuteen, ja ne ovat huolissaan syntyvyyden vähentymisestä kantaväestössä. Näitä näkemyksiä edustavat radikaali oikeisto ja oikeistopopulistit. Perimmäisenä tarkoituksena on naisten itsemääräämisoikeuden heikentäminen. 

On haluttu jopa palauttaa ”miehinen järjestys”, joka perustuisi miesten ”luonnolliseen” vallanhaluun. Hollantilainen Thierry Baudet ja hänen puolueensa ”demokratiafoorumi” pitävät naisia ja toisrotuisia alempiarvoisina. Demokratiafoorumi nousi vuoden 2019 vaaleissa suurimmaksi puolueeksi. 

Naisista tehdään syyllisiä heihin kohdistuvaan väkivaltaan: he äänestävät vasemmistoa, joka suosii maahanmuuttoa; tämä johtaa ”suureen vaihtoon”: enemmistöväestö korvataan islamilaisilla ja ei-valkoisilla maahanmuuttajilla; seurauksena on naisvihamielisyys ja väkivalta naisia kohtaan. 

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat vielä kaukana laajasta hegemoniasta, mutta niiden kannatus ja vaikutus ovat lisääntymään päin.

Yhteiskunnallisille liikkeille on ominaista aktiivisuuden vaihtelu: ”aaltoina” tai sykleinä.

Aaltoja luo kuitenkin osittain media; liikkeiden vastustajat tapaavat ennustaa liikkeiden kuolemaa. Ei ole varmaa, ovatko aallot maailmanlaajuisia. Usein liikkeet siirtyvät lepotilaan ja saavat uusia muotoja. Jatkuvuutta ylläpitävät naisten ongelmat ja vastaliikkeet, jotka eivät ole katoamassa, sekä vakiintuneet organisaatiot.

On muistettava, että liikkeet eivät ole omiaan poliittiseen hallintaan. Kestävien tuloksien aikaansaaminen vaatii vaateiden käsittelyä demokraattisessa poliittisessa järjestelmässä ja kansanvälisissä järjestöissä.

Suomessa naisten asema on suhteellisen hyvä: meidät sijoitetaan säännöllisesti kärkiryhmään naisten asemaa koskevissa kansainvälisissä vertailuissa. Tasa-arvoon on Suomessa kiinnitetty paljon huomiota. Mutta naisiin kohdistuva väkivalta ja ahdistelu ovat huolestuttava ongelma. Naisten ja miesten välinen palkkakuilu ei ole paljonkaan kaventunut. Yhtäläinen osuus poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa on edistynyt hitaasti ja vaihtelevasti.

Nykyisen hallituksen naisvaltaisuus on suuri mahdollisuus.

Helmikuu 2020

YK juhlii – onko syytä?

 

Yhdistyneet Kansakunnat täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 75 vuotta ja juhlii sitä monin tavoin erityisesti tulevana syksynä. Valtion- ja hallituksen päämiehet tai heidän edustajansa kokoontuvat 21. syyskuuta juhlakokoukseen, jonka teemana on ”tulevaisuus jonka haluamme, YK jota tarvitsemme: vahvistamme yhteisen sitoumuksemme multilateralismiin”, monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Kokouksen on tarkoitus hyväksyä yhteinen julistus. Juhlavuoden ohjelmaan kuuluvat myös nuorison ”täysistunto”, joka järjestetään YK:n talous- ja sosiaalineuvoston vuoden 2020 ”Nuorisofoorumin” yhteydessä, ja nuorisovetoinen ”globaali dialogi” juhlavuoden teemasta. Lisäksi muistetaan YK:n peruskirjan allekirjoittamisen 75-vuotispäivää 26. kesäkuuta ja YK:n päivää 24.10.

 

Onko aihetta juhlintaan? Koko maailmanjärjestys ja sen osana YK näyttävät olevan vakavissa ongelmissa, jopa kriisissä. Huolestuttavalta tuntuu, että aseellisten konfliktien lukumäärä on osoittanut nousevaa suuntaa. On varmaankin aiheellisesti väitetty, että demokratia ja ihmisoikeudet ovat maailmanlaajuisesti vaarassa. On niin ikään kysyttävä, onko muotoutumassa globaali konservatiivinen oikeistopopulistinen liittoutuma.

 

Näköpiirissa on peräti epätoivottava globaali epäjärjestys, jota luonnehtivat avoin valtapolitiikka, sotilasliitot, avoimet aseelliset konfliktit, vallan keskittyminen tai sen hajaantuminen. Merkkejä siitä ei ole vaikea löytää.

 

Yhdysvallat on lopettanut kokonaan YK:n palestiinalaispakolaisten avustus- ja työjärjestön (UNRWA) sekä YK:n väestörahaston (UNFPA) rahoituksen. UNFPA:a on syytetty (väärin) pakkoaborttíen ja tahdonvastaisten sterilisaatioiden tukemisesta tai suorittamisesta. UNRWA:n vastustukseen on monia syitä: Yhdysvaltojen apua ei ole kuulemma arvostettu riittävästi ja palestiinalaiset ovat kieltäytyneet neuvottelemasta Israelin kanssa.

 

Venäjä ja Kiina ovat puolestaan tuoneet yhteisesti julki rajoittuneen ja melko itsekeskeisen näkemyksen kansainvälisistä normeista ja järjestyksestä. Kulmakivinä ovat valtioiden itsenäisyys, suvereeni tasa-arvoisuus ja puuttumattomuus valtioiden sisäisiin asioihin. Näiden periaatteiden valossa monenkeskinen yhteistyö on toissijaisessa asemassa tai hyvin voimakkaasti ehdollistettua. Nämä periaatteet taipuvat arvattavasti oikeuttamaan Venäjän interventiot Ukrainassa ja Kiinan Etelä-Kiinan merellä sekä Kiinan toimet uiguurivähemmistön kapinan tukahduttamisessa.

 

YK:ssa on nähty olevan syntymässä syvenevä konflikti ”patrioottien” ja ”globalistien” välillä. ”Tulevaisuus ei kuulu globalisteille, tulevaisuus kuuluu patriooteille”, totesi presidentti Trump YK:ssa 2019. Globalistit kannattavat multilateralismia; patriootteihin kuuluu nationalisteja ja populisteja; osa korostaa myös kristillisyyttään; nämä puhuvat usein ”sosialismin” globaalista uhkasta (tarkoittaen Venezuelaa, Kuubaa ja ilmeisesti myös valtiollisen yhteiskuntapolitiikankannattajia); he hyökkäävät kansalaisjärjestöjä ja tiedostusvälineitä vastaan. 

 

Yhdysvallat ja yleisemmin lisääntynyt kaupallinen nationalismi ja protektionismi ovat halvauttaneet jo ennestään vaikeuksissa ollutta Maailman kauppajärjestöä (WTO) ja murentaneet sääntöpohjaista globaalia kauppajärjestystä.

 

Huolestuttavaa on se, että suurvaltojen kansalliset edut ovat tulleet entistä määräävämmiksi, ja niiden toimintaa hallitsee valtapolitiikka. Suurvallat näyttävät olevan luomassa omia valtapiirejään ja kamppailemassa niistä Afrikassa (Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Ranska) sekä Itä-Euroopassa ja Balkanilla (Venäjä, Yhdysvallat). 

 

Presidentti Trumpin hallinnolle vastustettavia teemoja ovat YK:n päätöksenteossa olleet ilmastonmuutos, seksuaali- ja lisääntymisterveysoikeudet, naisiin kohdistuva väkivalta aseellisissa selkkauksissa sekä työntekijöiden oikeudet ja neuvottelut työehdoista. Beijingin naisten asemaa käsittelevässä kokouksessa 1995 konsensuksella sovittu toimintaohjelma on ollut erityisen vastustuksen kohteena; Yhdysvallat on liittoutunut tässä yhteydessä konservatiivisten islamilaisten valtioiden kanssa. Yhdysvallat on irtaantunut Pariisin ilmastosopimuksesta. Suurvallat eivät ole osoittaneet kiinnostusta asevalvontaan ja -riisuntaan. Yhdysvallat vetäytyi Iranin kanssa solmitusta yhteisestä ydinalan toimintasopimuksesta (JPCOA) ja Venäjän kanssa keskimatkan ydinaseiden kieltosopimuksesta.

 

Vakava ongelma on YK:n talouskriisi: erityisesti Yhdysvallat on melkoisesti velkaa sekä YK:n varsinaiseen että sen rauhanturvabudjettiin. Kokonaisuudessaan jäsenvaltioiden rästeissä on ollut kyse melko suuresta summasta yhteensä: 2019 lopulla 1,4 miljardia dollaria. 

 

Jäsenmaksurästejä on muillakin valtioilla. Vuoden 2019 lopulla 64 YK:n 193:ta jäsenestä kuului jäsenmaksujaan laiminlyöneisiin valtioihin. Jäsenvaltiot olivat maksaneet vain noin 70% yhteenlasketuista jäsenmaksuista. Yhdysvaltojen lisäsi velvoitteitaan rikkoneisiin kuuluivat mm. Israel, Brasilia, Iran, Meksiko, Etelä-Korea, Saudi Arabia ja Uruguay.

 

On sanomattakin selvää, että maksurästit vaikeuttavat YK:n tehtävien toteuttamista.

 

Rauhanturvaoperaatioiden ongelmina ovat olleet laajat (moniulotteiset) mandaatit, halu minimoida tappiot ja yhä riittämättömämpi ja vähenevä rahoitus suhteessa mandaattiin. On haluttu tehdä operaatioista valtuuksiltaan entistä tehokkaampaan toimintaan pystyviä, mutta tähän ei ole annettu vastaavia varoja. Erityisesti länsimaat eivät ole myöskään olleet kovin halukkaita osallistumaan operaatioihin. Rauhanturvaajat eivät ole riittävästi varustettuja ja tarpeeksi tuettuja suojelemaan siviilejä eikä käyttämään asevoimaa. Operaatioiden koordinointi on ollut toistuva ongelma.Yhdysvallat on lisäksi toiminut määrätietoisesti rauhanturvaoperaatioiden karsimiseksi ja niiden kulujen vähentämiseksi.

 

On kuitenkin lohdullista todeta, että melko suuri määrä rauhanturvaoperaatioita on silti ollut vähintään osittain onnistuneita, kuten lukuisat tutkimukset todistavat.

 

Toisaalta YK ei ole enää voinut aiempaan tapaan turvautua USA:han apuun, kun on ollut tarve käyttää voimakkaampaa painostusta ongelmien ratkaisuun (esim. sanktioin) mm. kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa, kuten tapahtui demokraattien tai maltillisten republikaanien johtaessa Yhdysvaltoja.

 

Kuinka vakavissa ongelmissa YK on? Kriisistä voidaan puhua. Monet yhteiset saavutukset rakenteet, yhteishankkeet ja saavutukset ovat vaarassa. Voidaan kuitenkin päätellä, että ongelmat ovat vielä rajattuja ja siksi ne eivät eskaloituisi tai kumuloituisi perustaviksi muutoksiksi. Eri globaalin kielteiset ja myönteiset elementit voivat olla rinnakkain tai limittäin globaalissa järjestyksessä tai epäjärjestyksessä. Varmaa tämä ei ole.

 

On joka tapauksessa todennäköistä, että YK tulee selviämään vaikeuksistaan, sillä se on 75 ikävuotensa aikana osoittautunut sangen kestäväksi ja joustavaksi. Maailmanjärjestö on kokenut monia kriisejä mutta selvinnyt niistä. Näin kävi, kun YK joutui sodan osapuoleksi Korean sodassa (1950-53), Kongon rauhanturvaoperaation (1960-64) rahoituksesta syntyi kiista ja kun presidentti Reaganin presidenttikaudella YK:iin suhtauduttiin kielteisesti ja kun Yhdysvallat jäädytti jäsenmaksujaan ja vaati suurempaa sananvaltaa YK:n budjettiin (1982-88). George W. Bushin presidenttikaudella (2001-09) YK joutui republikaanien ja hänen hallintonsa laajamittaisen arvostelukampanjan kohteeksi ja Yhdysvaltojen sotilaallinen invaasio Irakiin vuonna 2003 jakoi YK:n jäsenistöä.

 

Kylmä sota (1947-1990) rajoitti YK:n toimintaa, mutta toisin kuin usein väitetään, YK ei ollut suinkaan toimeton. YK on pystynyt uudistumaan myös monin tavoin; tästä ovat osoituksina rauhanturvatoiminta, kansainväliset sanktiot, globaaleja ongelmia käsittelevät konferenssi ja asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen kytkeminen organisaation tueksi.

 

YK:lla, kuten monilla kansainvälisillä organisaatioilla, on jatkuvuutta ylläpitävä voima: jäsenvaltiot ja niiden edustajat sosiaalistuvat niiden sääntöihin ja toimintoihin. YK:ssa tärkeä normi on yhteistyöhakuisuus: yhteisen tuloksen saavuttaminen on keskeinen tavoite ja toimintatapa. YK:lla on ”kokoonkutsumisvaltaa”: se saa jäsenvaltiot ja muutkin kansainväliset toimijat kokoontumaan käsittelemään yhteisiä ongelmia.

 

Yhdysvallat ei tule varmasti hylkäämään YK:ta ainakaan kokonaan, kuten eivät tule tekemäänmuutkaan suurvallat Kiina ja Venäjä. Jos ne näin tekisivät, ne menettäisivät vallankäytön välineitä, joita tuo esimerkiksi pysyvä jäsenyys YK:n turvallisuusneuvostossa. Samasta syystä Yhdysvallat ei halua omia jäsenmaksuosuuksien YK:ssa supistettavan liikaa, sillä ne tuovat osaltaan valtaa.

 

Muiden tärkeiden organisaatioiden kuten Naton ja EU:n vaikeudet ovat tuntuneet nostaneen YK:n ja YK-järjestelmän arvonantoa.

 

Vuonna 2020 tullaan varmasti ehdottamaan maailmanjärjestön toiminnan parantamiseksi reformeja ja uudistuksia. Ne voivat toki omalta osaltaan lisätä keskustelua, kohdistaa huomiota YK:hon ja tuoda siihen dynaamisuutta. Tärkeämpiä ovat kuitenkin luottamuksen lisääminen jäsenvaltioiden kesken sekä käytännön toimintamuotojen kehittäminen ja vahvistaminen. Keskustelu YK:n turvallisuusneuvoston rakenteen muutoksesta tullee viriämään jälleen tänä vuonna; mutta juuri turvallisuusneuvoston kohdalla keskeisiä olisivat luottamus ja käytännön toimintamuodot. 

 

YK:lla on vaihtoehtoja ja rinnakkaisia kansainvälisiä hallintajärjestelmiä, mutta niillä on kaikilla heikkoutensa. Aloitteet erillisestä demokratioiden kansainvälisestä liitosta muutama vuosi sitten eivät saaneet juuri tukea. Kahdenvälisiin suhteisiin pohjaava järjestelmä on puolestaan kallis, ja sen hierarkkisuus tapaa herättää vastarintaa. Alueellisiin kansainvälisiin järjestöihin (AU, OAS, ASEAN jne.) nojaava globaalin systeemin heikkoutena on se, että monet näistä järjestöistä ovat heikkoja valtuuksiltaan ja voimavaroiltaan. Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole kovin ”inklusiivinen” eli perustuisi laajaan jäsenyyteen, osanottoon ja vaikuttamismahdollisuuteen.

 

Vajavaisena ja raadollisenakin toiminta YK:n arvojen ja normien mukaisesti auttaa osoittamaan, mikä on tilanne, mitkä ovat puutteet ja mitkä ja ketkä ovat siihen syypäitä. Tämä voi olla pohjana kritiikille ja toiminnalle. Yhteiselle toiminnalle esimerkiksi ilmastonmuutoksen hallinnassa on todella valtava tarve.

 

Kun lähtökohtana ovat globaalit arvot - ihmisoikeudet, demokratia, oikeusvaltio, kestävä kehitys, monenkeskinen yhteistyö - on keskeinen vaihtoehto yrittää vaikuttaa niiden toteutumiseen. YK:n kriisi asettaa rajoitteita, mutta kriisi voidaan aina ymmärtää myös mahdollisuuksia avaavaksi. Rajoitukset kehottavat ”pragmatismiin”, vallitsevan kehityksen ja tilanteen huomioonottamiseen käytännön aloittein ja toimin. Kriisin tuomat rajoitteet eivät ole koskaan ehdottomia; vanhan puheenparren mukaisesti: ”eihän sitä koskaan tiedä …” Ne, jotka uskaltautuvat arvostelemaan YK:ta yhtenäisenä kokonaisuutena, tuskin tuntevat maailmanjärjestöä.

 

Tänä vuonna on YK:ta syytä juhlia, koska merkkivuodella voi olla symbolinen tiedottava merkitysniin meillä kuin muuallakin. Koska YK on globaalin yhteiselon ja yhteistyön perusta ja tulevaisuuden visio, juhlavuoden tulee muistuttaa, että tavoittelemme rauhanomaista, sääntöpohjaista, ihmisoikeuksia kunnioittavaa ja kestävää kehitystä toteuttavaa maailmaa ja Suomea.