Liisa Ilomäki

Liisa Ilomäki

Olen Liisa Ilomäki, itähelsinkiläinen ja eläkkeellä tämän vuoden alusta. En osaa olla vielä oikein eläkkeellä, vasta harjoittelen, joten samalla teen vielä jonkun verran töitä. Olen ollut melkein koko aikuisikäni Helsingin yliopistossa sekä kouluttajana että viimeiset reilut parikymmentä vuotta tutkijana. Olen kiinnostunut esimerkiksi siitä, miten digitaalisuus vaikuttaa opetukseen, oppimiseen ja kouluun, millaista uutta osaamista oppilaiden ja opiskelijoiden tulisi saada, millaisia uudenlaisia innovaatioita teknologia tuo ja miten niitä käytetään. Arvelen vähän, että nämä teemat ovat niitä, joista näilläkin sivuilla kirjoitan.

Olen vähän huono politiikassa: en usko, että jossakin puolueessa on ainoa oikea tieto ja että puolueen näkemyksiä on kannatettava, vaikka niitä ei kannata. Mutta Sanna Marinia fanitan täysillä!

Lokakuu 2020

Talouspolitiikka on koulutuspolitiikkaa

Suomen koulutuspolitiikan uusin iso muutos on oppivelvollisuuden pidentäminen 18 vuoteen ja päätös toisen asteen maksuttomuudesta. Tällä rakenteellisella uudistuksella annetaan tärkeä signaali siitä, että koulutus kannattaa ja että Suomi panostaa koulutukseen, mikä on luontevaa jatkoa perinteiselle koulutuksen arvostukselle.  Uudistusta on arvioitu kriittisesti mm. siitä, että pelkkä rakenteellinen uudistus ei riitä, ja hallitus onkin tietääkseni päättänyt lisätä erilaista sosiaalista ja opiskelun tukea. Tavoitteena on, että yksikään nuori ei jää vaille koulutuksen tuomia mahdollisuuksia, selviää yhä monimutkaisemmista yhteiskunnan haasteista ja että tämäkin uudistus tukee tasa-arvon toteuttamista. Hyvä näin.

Opetuksen suuri haaste on kuitenkin se, että oppimisen erilaiset edellytykset ovat nähtävissä jo ennen kouluvuosia. Oppimisen keskeinen perusta ovat ns. metakognitiiviset taidot eli oppimisen taidot, jotka sisältävät erimerkiksi kyvyn keskittyä työskentelyyn, taidon arvioida realistisesti omaa osaamista ja opiskelutaitoja ja kyvyn suunnitella miten kannattaa opiskella. Viime vuosina oppimisen tutkimuksessa on esitetty myös sinnikkyyden ja resilienssin merkitys oppiselle. Sinnikkyys saa lapsen ja nuoren yrittämään, vaikka tuleekin vaikeuksia, ja ymmärtämään, että vain työtä tekemällä taidot kehittyvät (ainahan oppiminen ei edes tunnu työltä!). Resilienssi puolestaan auttaa toipumaan vastoinkäymisistä tai vaikeuksista nopeasti ja yrittämään uudestaan. Näitä kaikkia taitoja ja kykyjä lapsi oppii jo kotona, vaikkapa opetellessaan piirtämään, leipomaan äidin apuna, rakentelemaan legoilla, nahistellessaan sisarusten kanssa tai metsäretkellä. Sellaista mukavaa, tavallista arkea, joka kuitenkin monella tavalla luo edellytyksiä koulunkäynnille ja oppimiselle. 

 

Moni varmaan muistaa Elmer Diktoniuksen runon Lapsen rukous:

Hyvä jumala / korkean kivitalon katolla! / Kuule minua / vaikka minulla onkin hinkuyskä! /

Minä tahtoisin niin kernaasti / sen leikkihevosen / sieltä kaupan ikkunasta! / 

Ja anna meille joskus vielä / liharuokaa sunnuntaisin! / Äläkä anna äidin hakata minua /

isän tullessa humalassa kotiin! / Niin minä en itke / vaikka en pääse ulos / kun minulla ei ole kenkiä. / Mutta nyt minua taas yskittää -/ amen.

(Kokoelmasta Kirjaimia ja kirjavia, 1956)

 

Valitettavasti monen suomalaislapsen elämää voi yhä vielä kuvata samalla runolla ja samantapaisella tunnelmalla. Aina lapsuus ei ole onnellista kehittymistä ja kasvamista koululaiseksi. Oppimisen taitojen kehittyminen jää varomisen, nälän, tai pelon varjoon. Kaltoinkohdeltu lapsi keskittyy selviytymään päivästä toiseen, ja vaikka lapsi näennäisesti selviää ja pärjää, romahdus voi tulla myöhemmin. Jos lapsen kotiolot eivät tue kasvua ja kehittymistä, ovat jo ensimmäiset kouluvuodet vaikeita, ja opettajalla ei ole sellaista taikasauvaa, jolla kotielämän ongelmat poistetaan. Vaikka opetuksen keinoin oppimisen taitoja voi kehittää ja tukea, ne keinot eivät välttämättä riitä tai opetus ei tue näitä taitoja, vaan oppilaat ovat omillaan koulunkäynnissä. Tiedämme hyvin, että joissakin kodeissa koulunkäyntiä arvostetaan ja lasta tai nuorta sekä tuetaan että kannustetaan. Nämä nuoret jatkavat toiselle asteelle ja siitä eteenpäin, ilman hallituksen päätöksiäkin. Sitten nämä toiset nuoret saavat nuoruuden kasvuunsa tukea jostain muualta, ei välttämättä koulunkäyntiin kannustavaa tukea. He ilmeisesti vastedes saavat tukea kuraattoreilta, opoilta, sosiaalityöntekijöiltä enemmän kuin tähän saakka.

Minusta monen lapsen vaikeudet ovat jo varhaislapsuudessa. Ja vaikka opettajalla ei ole taikasauvaa, sellainen kuitenkin on ”yhteiskunnalla”: tarvitaan työllisyyden kasvua, riittävää palkkatasoa, kohtuuhintaisia asuntoja, alkoholismin ja huumeiden käytön aktiivista torjumista, riittävästi sosiaalitukea ja työntekijöitä tukemaan perheitä, maahanmuuttajien kotouttamista ja rasismin karsimista. Sellaista hyvää talouspolitiikkaa, joka tukee lapsen ja nuoren kasvua ja kehitystä ja auttaa ammatilliseen koulutukseen tai lukioon ja selviämään siellä.

Tammikuu 2020

Kaiken kansan digi

En tiedä, pitäisikö kolumnissa olla ”oikea vastaus” tai ainakin kunnollinen päätelmä. Nyt ei ole. Kirjoitan digitaalisuudesta eikä minulla ole siitä yhtä selvää käsitystä. 

Olen melkein koko aikuisikäni ollut jollakin tavalla tekemisissä tietotekniikan / digitaalisen teknologian kanssa. Ensimmäisinä aikoina olin hurmaantunut niistä mahdollisuuksista, joita esimerkiksi linkkien laittaminen teksteihin mahdollisti, samaten sähköpostista ja sitten vähitellen tämän vuosituhannen alussa erilaisista Internetin mahdollisuuksista. Yhä edelleen esimerkiksi kirjastoasioiden hoitaminen netissä puhelimen tai tapaamisen sijaan helpottaa elämääni, virtuaalinen yhteydenpito koronaeristäytymisen aikaan tuo sukulaisia ja ystäviä yhteiseen kahvitteluun, Yle Areena tarjoaa mahdollisuuden katsoa hyviä (ja huonoja) ohjelmia milloin haluan, ja niin edelleen. En haluaisi palata aikaan ennen digiä. Tällaisten tavallisen ihmisen edut näyttävät lisääntyvän ja tulee yhä useammanlaisia mukavia ja innostavia sovelluksia, kunhan on välineet ja osaamista käyttää laitteita ja sovelluksia.

Ja sitten ne toiset puolet digistä, esimerkiksi työelämän muutokset, henkilökohtaisten tietojen leviäminen kaupalliseen käyttöön tai digirikollisuus. Lista muutoksista lisääntyy kaiken aikaa!

Digitaalisuus väistämättä muuttaa työelämää, ja esimerkiksi tekoälyn on arvioitu vähentävän jopa asiantuntijatehtäviä, vähemmän vaativista puhumattakaan. Vaikuttaa siltä, että työelämä polarisoituu: on vaativia ja luovia, hyvin palkattuja tehtäviä ja sitten fyysiseen tekemiseen ja suorittamiseen perustuvia tehtäviä; monet perinteiset tehtävät noiden välistä katoavat. Mitä siis tapahtuu työlle ja mitä pitäisi työssä osata?

Erilaiset sovellukset kokoavat jokaisesta meistä niin paljon tietoa, että on melkeinpä samantekevää, kerrommeko lisää Facebookissa. Älypuhelimella tai älykelloilla voi aika hyvin seurata liikkumisia, ostamisia, ajankäyttöä. Kanta-asiakaskorteilla kerromme, mitä ostamme, milloin, millä hinnalla, kuinka paljon. Jokainen sosiaalisen median klikkaus lasketaan – ei siis ole ihme, että algoritmit suosittelevat meille juuri niiden aihepiirien tuotteita, joista olemme olleet netissä kiinnostuneita. Tämä iso datamäärä muuttuu kauppatavaraksi, josta hyötyvät datan kerääjät. Me, joista tietoa kerätään, olemme viattomasti antaneet luvan ottamalla käyttöön jäsenyyskortteja, klikkaamalla kilpailuun osallistumista Facebookissa tai vain tilaamalla jonkun julkaisun.

Minusta digitaalisuuden karmein puoli on lasten ja nuorten hyväksikäyttö ja kiusaaminen verkossa. Lapset ja nuoret eivät juuri kerro verkkoelämästään vanhemmille, mikä altistaa heitä entistä enemmän hyväksikäytölle ja kiusaamiselle, nolous, kiristäminen ja uhkailu pitävät uhrit hiljaisina. Ammattimaisimmat rikolliset osaavat piiloutua salattuihin verkkoihin, niin että heidän paljastamisensa vaatii hyvää poliisin osaamista. Lasten ja nuorten hyväksikäyttöä ja kiusaamista on ollut maailman sivu, mutta nyt siitä on tullut kansainvälistä ja entistä julmempaa. 

Mitä pitäisi ymmärtää digistä?

Olen mukana EU-hankkeessa, jossa mietimme, mitä koulussa pitäisi opettaa oppilaille digitaalisuuden eri ilmiöistä. Teimme tutkimusta, jossa luimme satoja tutkimusartikkeleita aiheesta ja hahmottelimme niiden perusteella teemoja siitä, mitä peruskoulun ja lukion oppilaiden ja opiskelijoiden pitäisi osata ja ymmärtää digitaalisesta maailmasta. Oli kiinnostavaa, miten tutkimuksissa usein korostuivat kielteiset asiat, esimerkiksi seksuaalinen häirintä, kiusaaminen, valeuutiset ja henkilökohtaisen tiedon väärä leviäminen. Vähemmän oli tutkimusta siitä, miten verkossa voi saada apua ja vertaistukea esimerkiksi seksuaalisen identiteetin muodostamiseen, digitaalisesta luovuudesta tai empatiasta.

Oli myös mielenkiintoista, miten kaukana digimaailma alkaa olla ennenvanhaisesta ajatuksesta, että koulussa pitää opettaa tietotekniikan teknisiä taitoja. Niitä kyllä pitää osata, ne ovat digimaailman haltuunoton perusta, mutta tekniikasta on laajennettava taitoja tiedonkäsittelyyn, digitaalisen identiteetin ymmärtämiseen, tekijänoikeuden tuntemiseen, digitaaliseen luovaan tuottamiseen, sovellusten algoritmien ymmärtämiseen, verkostoitumiseen ja virtuaaliseen viestintään ja niin edelleen. Monet näistä ilmiöistä ovat tuntemattomia opettajille, joiden kuitenkin pitäisi osata tukea seuraavaa sukupolvea laaja-alaisen digitaalisuuden ymmärtämiseen. 

Aika paljon tässä on ymmärrettävää. En tiedä, lisääkö tieto tuskaa, mutta minusta ei auta kuin yrittää ymmärtää ja saada selkoa siitä, mitä on tapahtumassa ja mihin voi esimerkiksi politiikan keinoin vaikuttaa, sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Digitaalisuus on liian iso ja tärkeä asia jätettäväksi vain kaupallisille toimijoille tai asiantuntijoille! 

Kesäkuu 2021

Ajatteleminen on vaikeaa

Eletään viimeistä viikkoa ennen kunnallisvaaleja. Nyt pitäisi kirjoittaa sellainen innostava, viime hetken henkeä nostattava kolumni, vai mitä? Vaan kun en pysty.

Viimeiset viikot ja päivät ovat olleet tiedon levittämistä mutta myös hurskaiden lupausten antamista, vaikeiden asioiden yksinkertaistamista muutamalla sanalla, totuuden kavahtamista ja valehtelemista. Ymmärrän ehdokkaiden – ja vaalityöryhmien – paineen saada ehdokas esille, eikä rehellisessä tiedottamisessa ja esillä olemisessa ole mitään vikaa, päinvastoin. Mutta aika kamalan paljon on myös vetoamista ihmisten kateellisuuteen tai tirkistelyn haluun ja tietämättömyyden pönkittämiseen. Siinä ovat mukana ”tavallisten ihmisten” lisäksi myös jotkut toimittajat, vaikka toimittajan ammattietiikkaan minusta pitäisi kuulua rehellisyys ja mahdollisimman oikean tiedon levittäminen. 

Arvelen, että meitä on paljon, joita tällainen toiminta raivostuttaa ja välillä pelottaa.

On siis hyvä hetki palata perusasioihin, ja minusta ajattelemisen ajatteleminen on sitä. Ajatteleminen on pohdiskelua, jonkin ilmiön miettimistä eri näkökulmista. Monet nyky-yhteiskunnan asiat ovat todella monimutkaisia, niistä ei välttämättä tiedetä tarpeeksi ja jopa vastakkaiset näkemykset voivat olla täysin perusteltuja. Vaikeisiin kysymyksiin ei pidä antaa yksinkertaisia, mustavalkoisia vastauksia eikä varsinkaan tarkoituksellista valhetta. Esimerkiksi Ruotsin koronapolitiikkaa ei voi sivuuttaa pitämällä sitä ruotsalaisten ylimielisenä kuvitelmana, että he ovat oikeassa (vaan eivätpä nyt olleetkaan, hehheh! nauraa suomalainen). Kyllä sielläkin asiantuntijat ovat toimineet tietämisensä valossa mahdollisimman järkevästi. Se vain ei nyt sattunut olemaan oikea ratkaisu nopeasti leviävän pandemian taltuttamiseen. Samanlaisia ratkaisuja on maailman sivu: on aidosti pyritty toimimaan saatavilla olevan tiedon perusteella, mutta pieleen meni.

Ajattelua on se, että rehellisesti miettii eri näkökulmia, yrittää saada niistä enemmän tietoa, ei perehdy vain oman käsityksen mukaiseen tietoon ja rohkenee kyseenalaistaa myös omia ajatuksiaan. Ajattelu edellyttää uteliasta ja kiinnostunutta asennetta eri ilmiöihin. Tällaista ajattelua tavoitellaan esimerkiksi koulun opetussuunnitelmassa oppilaiden opittavaksi, ja kuvittelenkin, että suomalaisen yhteiskunnan ihanteena on yhä tiedon ja totuuden arvostaminen. On vain vaikeata olla näin hyveellinen tiedon rakastaja! Rationaalisen ajattelun usein ylittää tai korvaa tunneperäinen ajattelu, jonka tosin fiksuina aikuisina osaamme naamioida järkiperäisesti (tästä lisää vaikkapa Marjaana Lindemanin alla mainitussa artikkelissa). Sitä paitsi laiskottaa pohtia perusteellisesti jotain, eikä oikeastaan kiinnostakaan tietää niin tarkasti, tai on muita kiireitä. Ajatteleminen vaatii ponnisteluja ja aikaa, on helpompi selata somea ja klikata osuvia kommentteja. Kuulun äskettäin alustavia tuloksia siitä, että somessa nuoret klikkaavat eniten tunnepitoisia viestejä, neutraaleja paljon vähemmän. Entä me aikuiset? 

Olen miettinyt, miksi joku haluaa tieten tahtoen levittää valheita ja itse asiassa silloin huolehtii siitä, että ihmiset pysyvät tietämättöminä ja tyhmempinä. Näin vaalien aikaan voi arvella, että poliittinen tarkoituksenmukaisuus ohittaa totuuden ja tiedon. Ehkä joku ajattelee, että aatteellisuuden tarkoitus pyhittää keinot? USAn entinen presidentti oli varmaan paras esimerkki tällaisesta toiminnasta viime vuosilta. Mutta ei välttämättä ole mentävä meren yli, kyllä meilläkin näin toimitaan, vaikka ei yhtä räikeästi. Se voi olla vaikkapa sitä, että kertoo vain puolittaisen totuuden, yleistää yksityistapauksen totuudeksi tai sitä, että ohittaa hiljaisesti valheen, kun siinä kerrotaan väärästä puolueesta, henkilöstä tai itselle ei-mieluisasta asiasta. 

Onneksi on toisenlaistakin toimintaa. Olen jonkun nähnyt (somessa..) kehuvan toisen puolueen ehdokasta – hienoa! Sanna Marinin saamaan kohtuuttomaan ja väärä kritiikkiin puuttui reippaasti jokunen toisen hallituspuolueen edustaja, hienoa! Useat toimittajat yhä ja edelleen jatkavat sinnikästä tiedon ja totuuden etsimistä ja sen välittämistä. Arvostan myös sellaisia kirjoittajia (somessa…), jotka viitsivät kirjoittaa kunnollisia ja perusteltuja näkemyksiä asioista, niin että lukijana opin niistä jotain. Näitä lukiessa tuntuu, että itsekin nousen ihmisenä seuraavalle levelille (tasolle).

Ajattelin muuten äänestää ehdokasta, jota pidän ajattelijana ja tiedon rakastajana ja joka näyttää uskaltavan ajatella itsenäisesti. 

 

Ajattelusta lisää esimerkiksi:

Lindeman, M. (1997). Elämymysperäinen ja rationaalinen ajattelu. Tieteessä Tapahtuu15(5). Noudettu osoitteesta https://journal.fi/tt/article/view/58760

Dosentti Marjaana Lindeman on esitellyt yhden käyttökolpoisen jaottelun ajattelusta: Elämymysperäinen ja rationaalinen ajattelu

Marraskuu 2021

”Digipalveluita on kehitettävä ihminen edellä” 

Näin oli otsikoitu digipalveluista kertova tavoitekappale SDPn jäsenkirjeessä. Kyllä, juu-u, tottakai! Ja sitten: mitä tämä käytännössä tarkoittaa? 

Omassa työssäni koulun, opetuksen ja oppimisen digiteknologian kehittäminen on tavallaan helppo aihepiiri: nuoret ihmiset kasvavat digitaalisuuteen yhtä luontevasti kuin aikoinaan me tv:n katsomiseen, ja opettajat enemmän tai vähemmän osaavina soveltavat sitä omassa työssään. Aika vähän on varsinkaan viimeiseen kymmeneen vuoteen pitänyt pohtia niitä, joille digiteknologia on tyystin vierasta tai vaikeata. Muutenkin työelämässä digitaalisuus on jo vakiintunut: Tilastokeskuksen vuoden 2018 työolotutkimuksen mukaan 90 prosenttia palkansaajista käyttää työssään digitaalisia sovelluksia (tätä voi tarkastella osoitteessa https://www.stat.fi/til/tyoolot/2018/tyoolot_2018_2019-12-11_tie_001_fi.html). Tietenkään kaikki työ ei takaa kohtuullisia digitaitoja, mutta noin suunnilleen voi arvioida, että työssäkäyvät ovat mukana ns. digiyhteiskunnassa. Ja niin kuin tiedämme, digitaalisuus on yhä vahvemmin osa yhteiskuntaa, ei vain välineenä vaan toimintaa ja elämää muuttavana.  Iso haaste kuitenkin se, että teknologian muutosvauhti on kova; koko ajan tulee uusia laitteita, sovelluksia ja päivityksiä. 

On itsestään selvää, että erilaiset yhteiskunnalliset palvelut, kuten Kela, terveys- ja sosiaalipalvelut pitäisi olla niin selkeät ja toimivat, että monenlaiset ihmiset selviävät niiden avulla, jos ja kun ei ole enää konttoreita, joissa saisi ihan oikealta ihmiseltä apua. Miksi tämä ei kuitenkaan ole itsestään selvää? Myös monet kaupalliset palvelut, vaikkapa suunnilleen kaikki pankkipalvelut, on siirretty digitaalisiksi yleensä henkilökustannusten säästämiseksi. Melkein kaikilla meillä on raivostuttavia kokemuksia pankkien ns. digipalveluista tai joidenkin puhelinliittymiä tarjoavien yritysten palveluista. Kaikki sujuu, jos on aivan selkeä ja yksinkertainen asia hoidettavana, mutta vähänkin monimutkaisemmassa tilanteessa kuluu aikaa, rahaa ja hermot. 

Tietysti eläkeläiset ovat monimuotoinen ryhmä myös digiasioissa. Jollakin on alan koulutus, ja sen avulla selviää pitkälle, kun myöhemminkin on helpompi seurata muutosten virtaa. Toisella auttaa hyvä työaikainen osaaminen – jonkun vuoden. Lapset ja lapsenlapset ovat hyvä tukiverkko monelle ja sehän on tietysti tosi hienoa: yhteistä puuhaa yli sukupolvien. Kolmannen sektorin tietotekniikkapalveluista, vaikkapa Enter ry:stä (https://www.entersenior.fi/ ) tai Helsinki Missionista (https://www.helsinkimissio.fi/senioreille/digiapua-kotiin) saa apua, ja minusta juuri tällaiset ihmiseltä-ihmiselle –palvelut sopivat digiasioihin hyvin. Tietysti on kaupallisiakin palveluita, niin että rahalla saa apua ja tukea. Nämä keinot sopivat niille, joilla on vielä taitoa ja kykyjä käyttää hyväkseen apua ja tukea.

Sitten kuitenkin jää vielä digikatveita sinne, missä osaaminen ja jaksaminen ovat heikointa. Ja vähitellen, iän myötä, yhä useampi meistä on siellä katveessa.  Kun yhteiskunta perustuu digitaalisuuteen, ne, joilla ei ole mahdollista osata tai tietää, jäävät näiltä osin syrjään yhteiskunnasta. Ja silloin, hyvä SDPn jäsenkirjeen kirjoittaja, ei enää riitä, että palveluja kehitetään ihminen edellä, sillä digitaalisuus ei ole vain palveluja vaan syvällistä muutosta yhteiskunnan eri aloilla. Minulla ei ole ratkaisuja, mutta mietinpä vain, miten jokaisen pitäisi saada mahdollisuus olla helposti videopuheluilla yhteydessä muualla asuviin omaisiinsa, etsiä tietoja netistä omiin ihmettelyihinsä, kuunnella musiikkia tai katsella vaikka vain kissavideoita. Kuka tai mikä olisi se, joka olisi ilona ja apuna arjen digikäytössä?

Olen miettinyt, että ihmisten digiosallistumisesta pitäisi tehdä tasa-arvokysymys, samalla tavalla kuin vaikkapa huolehditaan eri vähemmistöjen tasa-arvosta. Huomasin, että parhaillaan on vahvistettavana vanhusasiavaltuutetun valinta. Voisiko tämä viranomainen ottaa asiakseen seurata ikääntyvien mahdollisuuksia osallistua digiyhteiskuntaan? Voisiko Wanhat toverit olla aloitteellisia?

Toukokuu 2022

Kun katse kääntyi toiseen suuntaan

Suomi hakee NATOn jäsenyyttä. On latteata kirjoittaa, että elämme historiallisia aikoja, sillä sen ovat sanoneet ja kirjoittaneet kaikki itseään kunnioittavat ihmiset, mutta niinhän se vain on. Elämme sellaista muutosten aikaa, jota emme olisi halunneet, ja joka peruttamattomasti vaikuttaa jokaisen suomalaisen elämään. Kun presidentti ja pääministeri antoivat yhteisen viestinsä NATOon liittymisestä, tuntui ihan fyysisesti siltä kuin pitäisi katsoa eri suuntaan kuin tähän asti on totuttu, kääntyä sellaiset 90 astetta jonnekin päin. 

En ole poliitikko, en tunne salattuja keskusteluja, en ole vaikuttaja kuin korkeintaan meillä tilapäishoidossa olevalle koiralle. Ja juuri siksi haluan kirjoittaa NATOon liittymisestä ja Suomen linjan kehittymisestä, sillä tässä yhteiskunnassa joka kansalaisella on oikeus sanoa mielipiteensä. Olen ylpeä suomalaisesta yhteiskunnallisesta kulttuuristamme, jossa vakavista asioista keskustellaan tosissaan ja etsien yhteistä ymmärrystä, keskustelu ulottuu laajalti kaikille niille, jotka siihen haluavat osallistua, ja asioista kerrotaan perusteellisesti ja monesta näkökulmasta. Niin lehdet kuin TV ovat tarjoneet keskustelun eväitä, jos sitä vain on kaivannut. (En puhu tietenkään some-keskusteluista, joiden seuraamisesta tulee enimmäkseen paha mieli.) Keskustelu ei ole puoluepolitisoitunut eikä irtopisteiden etsijöitäkään ole juuri näkynyt, ei – hienoa kyllä – niitäkään, jotka sanoisivat sormi pystyssä ”mitä minä sanoin”. Arvostan varsinkin sitä, että myös eri mieltä olevien näkökulmat tulevat esille, ja vaikka esimerkiksi kunnioittamani Erkki Tuomioja joissakin kommenteissa lytättiin, hänenkin näkökulmansa pääsivät esille. Kun keskustelu on riittävän laajaa, monipuolista ja tasa-arvoista, saadaan sitoutuminen yhteiseen päätökseen, ja myös vastustajat pystyvät helpommin hyväksymään ratkaisun. 

Tällaista historiallista hetkeä luonnehtii se, että tiedettyä oikeaa ratkaisua ei ole olemassa. On oletuksia, uskomuksia, enemmän tai vähemmän tietoa, mutta kukaan ei varmasti pysty sanomaan, mitä tapahtuu. Jossain a-studiossa joku viikko sitten poliitikot kiemurtelivat ja välttivät kertomasta NATO-kannastaan, mutta Riikka Purra sen sanoi: vaikka meillä olisi mitä tietoa, jokainen joutuu kuitenkin tekemään päätöksen epävarmuudessa. Myöhemmin sitten tiedetään, oliko ratkaisu oikea vai ei. 

NATOon liittyminen ei ole mikään pikku juttu, ei valtiolle eikä aina kansalaisellekaan. Ainakin minulle, entiselle nuorisoliittolaiselle, NATO edustaa sotilasliittoutumaa, ja sellaisiin en ole tottunut luottamaan rauhan rakentamisessa. On ollut helppo hyväksyä Suomen asema sovittelijana, kun siinä on mukana myös pasifistinen ajattelu, johon myös nuorisoliitossa opittiin. Presidentti Ahtisaaren ansiokas toiminta rauhansovittelijana on ollut juuri sellaista työtä, jota olen ajatellut Suomen politiikan edustavan. On ollut silmiä avaavaa lukea viime päivinä siitä, miten Suomi ja poliitikot ovat kuitenkin olleet aivan tietoisia Venäjän uhkasta ja useampi, useammassa puolueessa on jo pitempään kaikessa hiljaisuudessa kannattanut NATOon liittymistä. Kaiken aikaa esimerkiksi puolustusvoimat on ollut yhä tiiviimmässä yhteistyössä NATOn kanssa, se toki on tiedetty.

Monet me vanhemmat olemme eläneet Neuvostoliiton ja Venäjän eri vaiheissa. Olemme oppineet, että nukkuvaa karhua ei pidä herättää, että meillä on Euroopan pisin maaraja Venäjän kanssa, että naapurin kanssa on joka tapauksessa tultava toimeen. Monella on varmasti ollut myös idealistinen toivomus, että yhteistyön kautta Venäjän demokratisoitumiseen voi vaikuttaa. Minusta olemme olleet kuitenkin vähän myös suomettuneita, juuri siinä ikävässä mielessä: Venäjän toisinajattelijoiden kohtelu, Tšetšenian sota ja hyökkäys Krimille eivät kuitenkaan saaneet aikaan mitään laajamittaista toimintaa Venäjää vastaan. Varmasti myös talouden varjeleminen on pitänyt suuta supussa. Toki olemme paheksuneet Venäjän toimintaa, mutta todelliseen toimintaan on vain harva ryhtynyt – onko poliitikoista kukaan? – emmekä me tavalliset suomalaiset ole esimerkiksi painostaneet poliitikkoja kritisoimaan Venäjää avoimesti tai toimimaan mitenkään järeämmin. Tarvittiin Venäjän hyökkäys Ukrainaan herättämään meidät suomalaiset siihen, että nyky-Venäjä on arvaamaton uhka myös Suomelle eikä Suomella ole mitään erityisasemaa Venäjän näkökulmasta. On kuvaavaa, että kun Suomen NATO-hakemuksen valmistelu on edennyt, Venäjän propaganda alkoi kuvata Suomea natsikulttuuriksi. Se siitä erityisasemasta.

Osallistuimme eilen (lauantaina 14.5.) EU-parlamentin sosialidemokraattisen ryhmän EU, Nato ja Suomi –seminaariin. Oli todella virkistävää kuulla siellä Eurooppa-ministeri Tytti Tuppuraisen puheenvuoro: Suomi menee NATOon tietoisena NATOn luonteesta sotilaallisena puolustusliittona, sillä Putinin diktatuuri on ajanut itsensä niin nurkkaan, että yhteistyö on mahdotonta. Hän korosti keskeisiä YKn ja EUn arvoja, joiden puolustaminen on välttämätöntä. Ihailin suoraa puhetta, selkeätä ja tietoista päätöstä NATOsta ja samalla vapauden, ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja oikeusvaltion periaatteiden puolustamista. Tuntui, että pystyn katsomaan ylöspäin ministeriämme ilman myötähäpeän häivääkään. Tytti Tuppurainen edusti minulle hyvällä tavalla sitä, että meidän keskeiset valtiolliset toimijammeovat tilanteen tasalla, tietävät, mitä tekevät, ottavat vastuun tosissaan ja tietävät, että he ratkaisevat Suomen tulevaisuutta.

On upeaa, että meillä suomalaisilla on kyllä juuri niin hyvä hallitus kuin olemme ansainneet.