Liisa Ilomäki

Liisa Ilomäki

Olen Liisa Ilomäki, itähelsinkiläinen ja eläkkeellä tämän vuoden alusta. En osaa olla vielä oikein eläkkeellä, vasta harjoittelen, joten samalla teen vielä jonkun verran töitä. Olen ollut melkein koko aikuisikäni Helsingin yliopistossa sekä kouluttajana että viimeiset reilut parikymmentä vuotta tutkijana. Olen kiinnostunut esimerkiksi siitä, miten digitaalisuus vaikuttaa opetukseen, oppimiseen ja kouluun, millaista uutta osaamista oppilaiden ja opiskelijoiden tulisi saada, millaisia uudenlaisia innovaatioita teknologia tuo ja miten niitä käytetään. Arvelen vähän, että nämä teemat ovat niitä, joista näilläkin sivuilla kirjoitan.

Olen vähän huono politiikassa: en usko, että jossakin puolueessa on ainoa oikea tieto ja että puolueen näkemyksiä on kannatettava, vaikka niitä ei kannata. Mutta Sanna Marinia fanitan täysillä!

Lokakuu 2020

Talouspolitiikka on koulutuspolitiikkaa

Suomen koulutuspolitiikan uusin iso muutos on oppivelvollisuuden pidentäminen 18 vuoteen ja päätös toisen asteen maksuttomuudesta. Tällä rakenteellisella uudistuksella annetaan tärkeä signaali siitä, että koulutus kannattaa ja että Suomi panostaa koulutukseen, mikä on luontevaa jatkoa perinteiselle koulutuksen arvostukselle.  Uudistusta on arvioitu kriittisesti mm. siitä, että pelkkä rakenteellinen uudistus ei riitä, ja hallitus onkin tietääkseni päättänyt lisätä erilaista sosiaalista ja opiskelun tukea. Tavoitteena on, että yksikään nuori ei jää vaille koulutuksen tuomia mahdollisuuksia, selviää yhä monimutkaisemmista yhteiskunnan haasteista ja että tämäkin uudistus tukee tasa-arvon toteuttamista. Hyvä näin.

Opetuksen suuri haaste on kuitenkin se, että oppimisen erilaiset edellytykset ovat nähtävissä jo ennen kouluvuosia. Oppimisen keskeinen perusta ovat ns. metakognitiiviset taidot eli oppimisen taidot, jotka sisältävät erimerkiksi kyvyn keskittyä työskentelyyn, taidon arvioida realistisesti omaa osaamista ja opiskelutaitoja ja kyvyn suunnitella miten kannattaa opiskella. Viime vuosina oppimisen tutkimuksessa on esitetty myös sinnikkyyden ja resilienssin merkitys oppiselle. Sinnikkyys saa lapsen ja nuoren yrittämään, vaikka tuleekin vaikeuksia, ja ymmärtämään, että vain työtä tekemällä taidot kehittyvät (ainahan oppiminen ei edes tunnu työltä!). Resilienssi puolestaan auttaa toipumaan vastoinkäymisistä tai vaikeuksista nopeasti ja yrittämään uudestaan. Näitä kaikkia taitoja ja kykyjä lapsi oppii jo kotona, vaikkapa opetellessaan piirtämään, leipomaan äidin apuna, rakentelemaan legoilla, nahistellessaan sisarusten kanssa tai metsäretkellä. Sellaista mukavaa, tavallista arkea, joka kuitenkin monella tavalla luo edellytyksiä koulunkäynnille ja oppimiselle. 

 

Moni varmaan muistaa Elmer Diktoniuksen runon Lapsen rukous:

Hyvä jumala / korkean kivitalon katolla! / Kuule minua / vaikka minulla onkin hinkuyskä! /

Minä tahtoisin niin kernaasti / sen leikkihevosen / sieltä kaupan ikkunasta! / 

Ja anna meille joskus vielä / liharuokaa sunnuntaisin! / Äläkä anna äidin hakata minua /

isän tullessa humalassa kotiin! / Niin minä en itke / vaikka en pääse ulos / kun minulla ei ole kenkiä. / Mutta nyt minua taas yskittää -/ amen.

(Kokoelmasta Kirjaimia ja kirjavia, 1956)

 

Valitettavasti monen suomalaislapsen elämää voi yhä vielä kuvata samalla runolla ja samantapaisella tunnelmalla. Aina lapsuus ei ole onnellista kehittymistä ja kasvamista koululaiseksi. Oppimisen taitojen kehittyminen jää varomisen, nälän, tai pelon varjoon. Kaltoinkohdeltu lapsi keskittyy selviytymään päivästä toiseen, ja vaikka lapsi näennäisesti selviää ja pärjää, romahdus voi tulla myöhemmin. Jos lapsen kotiolot eivät tue kasvua ja kehittymistä, ovat jo ensimmäiset kouluvuodet vaikeita, ja opettajalla ei ole sellaista taikasauvaa, jolla kotielämän ongelmat poistetaan. Vaikka opetuksen keinoin oppimisen taitoja voi kehittää ja tukea, ne keinot eivät välttämättä riitä tai opetus ei tue näitä taitoja, vaan oppilaat ovat omillaan koulunkäynnissä. Tiedämme hyvin, että joissakin kodeissa koulunkäyntiä arvostetaan ja lasta tai nuorta sekä tuetaan että kannustetaan. Nämä nuoret jatkavat toiselle asteelle ja siitä eteenpäin, ilman hallituksen päätöksiäkin. Sitten nämä toiset nuoret saavat nuoruuden kasvuunsa tukea jostain muualta, ei välttämättä koulunkäyntiin kannustavaa tukea. He ilmeisesti vastedes saavat tukea kuraattoreilta, opoilta, sosiaalityöntekijöiltä enemmän kuin tähän saakka.

Minusta monen lapsen vaikeudet ovat jo varhaislapsuudessa. Ja vaikka opettajalla ei ole taikasauvaa, sellainen kuitenkin on ”yhteiskunnalla”: tarvitaan työllisyyden kasvua, riittävää palkkatasoa, kohtuuhintaisia asuntoja, alkoholismin ja huumeiden käytön aktiivista torjumista, riittävästi sosiaalitukea ja työntekijöitä tukemaan perheitä, maahanmuuttajien kotouttamista ja rasismin karsimista. Sellaista hyvää talouspolitiikkaa, joka tukee lapsen ja nuoren kasvua ja kehitystä ja auttaa ammatilliseen koulutukseen tai lukioon ja selviämään siellä.

Tammikuu 2020

Kaiken kansan digi

En tiedä, pitäisikö kolumnissa olla ”oikea vastaus” tai ainakin kunnollinen päätelmä. Nyt ei ole. Kirjoitan digitaalisuudesta eikä minulla ole siitä yhtä selvää käsitystä. 

Olen melkein koko aikuisikäni ollut jollakin tavalla tekemisissä tietotekniikan / digitaalisen teknologian kanssa. Ensimmäisinä aikoina olin hurmaantunut niistä mahdollisuuksista, joita esimerkiksi linkkien laittaminen teksteihin mahdollisti, samaten sähköpostista ja sitten vähitellen tämän vuosituhannen alussa erilaisista Internetin mahdollisuuksista. Yhä edelleen esimerkiksi kirjastoasioiden hoitaminen netissä puhelimen tai tapaamisen sijaan helpottaa elämääni, virtuaalinen yhteydenpito koronaeristäytymisen aikaan tuo sukulaisia ja ystäviä yhteiseen kahvitteluun, Yle Areena tarjoaa mahdollisuuden katsoa hyviä (ja huonoja) ohjelmia milloin haluan, ja niin edelleen. En haluaisi palata aikaan ennen digiä. Tällaisten tavallisen ihmisen edut näyttävät lisääntyvän ja tulee yhä useammanlaisia mukavia ja innostavia sovelluksia, kunhan on välineet ja osaamista käyttää laitteita ja sovelluksia.

Ja sitten ne toiset puolet digistä, esimerkiksi työelämän muutokset, henkilökohtaisten tietojen leviäminen kaupalliseen käyttöön tai digirikollisuus. Lista muutoksista lisääntyy kaiken aikaa!

Digitaalisuus väistämättä muuttaa työelämää, ja esimerkiksi tekoälyn on arvioitu vähentävän jopa asiantuntijatehtäviä, vähemmän vaativista puhumattakaan. Vaikuttaa siltä, että työelämä polarisoituu: on vaativia ja luovia, hyvin palkattuja tehtäviä ja sitten fyysiseen tekemiseen ja suorittamiseen perustuvia tehtäviä; monet perinteiset tehtävät noiden välistä katoavat. Mitä siis tapahtuu työlle ja mitä pitäisi työssä osata?

Erilaiset sovellukset kokoavat jokaisesta meistä niin paljon tietoa, että on melkeinpä samantekevää, kerrommeko lisää Facebookissa. Älypuhelimella tai älykelloilla voi aika hyvin seurata liikkumisia, ostamisia, ajankäyttöä. Kanta-asiakaskorteilla kerromme, mitä ostamme, milloin, millä hinnalla, kuinka paljon. Jokainen sosiaalisen median klikkaus lasketaan – ei siis ole ihme, että algoritmit suosittelevat meille juuri niiden aihepiirien tuotteita, joista olemme olleet netissä kiinnostuneita. Tämä iso datamäärä muuttuu kauppatavaraksi, josta hyötyvät datan kerääjät. Me, joista tietoa kerätään, olemme viattomasti antaneet luvan ottamalla käyttöön jäsenyyskortteja, klikkaamalla kilpailuun osallistumista Facebookissa tai vain tilaamalla jonkun julkaisun.

Minusta digitaalisuuden karmein puoli on lasten ja nuorten hyväksikäyttö ja kiusaaminen verkossa. Lapset ja nuoret eivät juuri kerro verkkoelämästään vanhemmille, mikä altistaa heitä entistä enemmän hyväksikäytölle ja kiusaamiselle, nolous, kiristäminen ja uhkailu pitävät uhrit hiljaisina. Ammattimaisimmat rikolliset osaavat piiloutua salattuihin verkkoihin, niin että heidän paljastamisensa vaatii hyvää poliisin osaamista. Lasten ja nuorten hyväksikäyttöä ja kiusaamista on ollut maailman sivu, mutta nyt siitä on tullut kansainvälistä ja entistä julmempaa. 

Mitä pitäisi ymmärtää digistä?

Olen mukana EU-hankkeessa, jossa mietimme, mitä koulussa pitäisi opettaa oppilaille digitaalisuuden eri ilmiöistä. Teimme tutkimusta, jossa luimme satoja tutkimusartikkeleita aiheesta ja hahmottelimme niiden perusteella teemoja siitä, mitä peruskoulun ja lukion oppilaiden ja opiskelijoiden pitäisi osata ja ymmärtää digitaalisesta maailmasta. Oli kiinnostavaa, miten tutkimuksissa usein korostuivat kielteiset asiat, esimerkiksi seksuaalinen häirintä, kiusaaminen, valeuutiset ja henkilökohtaisen tiedon väärä leviäminen. Vähemmän oli tutkimusta siitä, miten verkossa voi saada apua ja vertaistukea esimerkiksi seksuaalisen identiteetin muodostamiseen, digitaalisesta luovuudesta tai empatiasta.

Oli myös mielenkiintoista, miten kaukana digimaailma alkaa olla ennenvanhaisesta ajatuksesta, että koulussa pitää opettaa tietotekniikan teknisiä taitoja. Niitä kyllä pitää osata, ne ovat digimaailman haltuunoton perusta, mutta tekniikasta on laajennettava taitoja tiedonkäsittelyyn, digitaalisen identiteetin ymmärtämiseen, tekijänoikeuden tuntemiseen, digitaaliseen luovaan tuottamiseen, sovellusten algoritmien ymmärtämiseen, verkostoitumiseen ja virtuaaliseen viestintään ja niin edelleen. Monet näistä ilmiöistä ovat tuntemattomia opettajille, joiden kuitenkin pitäisi osata tukea seuraavaa sukupolvea laaja-alaisen digitaalisuuden ymmärtämiseen. 

Aika paljon tässä on ymmärrettävää. En tiedä, lisääkö tieto tuskaa, mutta minusta ei auta kuin yrittää ymmärtää ja saada selkoa siitä, mitä on tapahtumassa ja mihin voi esimerkiksi politiikan keinoin vaikuttaa, sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Digitaalisuus on liian iso ja tärkeä asia jätettäväksi vain kaupallisille toimijoille tai asiantuntijoille!