Matti Louekoski

Matti Louekoski

Matti Louekoski on Suomen Wanhat Toverit ry:n puheenjohtaja. Hän on pitkän uransa aikana toiminut monissa tehtävissä, mm Espoon kaupunginvaltuutettuna, kansanedustajana, opetusministerinä, kansliaministerinä, oikeusministerinä ja valtionvarainministerinä sekä Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä ja varapuheenjohtajana. Nykyisin hän on myös Rintamaveteraanien Liiton puheenjohtaja.

Tammikuu 2013

Paljon melua eläkkeistä


Tiedotusvälineet ovat täynnä mielipiteitä oikeasta eläköitymisiästä. Jakolinja näyttää selvältä, työnantaja- ja porvaripuoli yleensäkin on eläkeiän nostamisen kannalla. Työväki järjestöineen pitää nykyistä suhteellisen joustavaa 63 – 68 vuoden ikähaarukkaa sopivana. Kiistaan ei ole näköpiirissä ratkaisua – ainakaan helppoa. Ehkä sellainen jossakin työehtopaketissa löytyy lähi vuosina. En kuitenkaan usko asian ratkeavan vain eläke-ikää korottamalla.

Minusta koko kiista on vähän turhanaikainen, kun työnantajille tuntuu olevan vanhenevan työntekijän palkkalistoilla pitäminen nykyistenkin säännösten valossa vaikeaa. Omassa perheessänikin on kokemusta tästä ikäsyrjinnästä. Vaimoni kyllästyttyä työnantajansa syrjivään käytökseen hän sanoutui irti ja alkoi katsella uutta työpaikkaa. Useissa haastatteluissa hänet todettiin hakijoista selvästi kokeneimmaksi ja pätevimmäksi. Kun lopuksi tiedusteltiin ikää – 57 vuotta – keskustelut päättyivät siihen. Juhlapuheissa näidenkin työnantajayhtiöiden edustajat pitävät tärkeänä työuran jatkamista vähintään 65 vuoteen. Käytäntö on sitten aivan toinen asia.

Eläkeiän nostamista ajavan falangin pää-äänenkannattajan, Kauppalehden päätoimittajan eläkeikä, 60 vuotta tulee täyteen näinä aikoina. Tietenkin hän jää heti eläkkeelle, ja alentaa näin keskimääräistä eläkköitymisikää, 60,5 vuotta omalta osaltaan. Mielipidejohtaja toimii ja vaikuttaa esimerkillään, vai kuinka se olikaan.

Muutaman päivän takainen kysely poliittisten ryhmien edustajille tuotti myös mielenkiintoisia tietoja. Yllätyksiä niissä ei juuri ollut. Panin erityisesti merkille Kepun edustajien suuren kannatuksen eläkeiän nostamiselle. Kepulaisia ei lainkaan haittaa, että heidän peruskannattajilleen maantalouden harjoittajille suodaan eläkkeelle siirtyminen runsaan valtion tuen saattamana ns. sukupolven vaihdoksen nimellä. Jos maatalousyritys siirtyy omalle lapselle, vaihdos voidaan tehdä jo 56 vuoden iässä. Jos yritys siirtyy vieraalle, on eläkeikä 60 vuotta. Näistä lähtökohdista on mukavaa vaatia työntekijän eläkeikään lisävuosia. Sukupolvenvaihdoksen ikärajoihin sen sijaan ei saa koskea.

Kiistely vain eläkkeelle siirtymisen muodollisesta ikärajasta on hyödytöntä, jos tavoitteena on, kuten sanonta kuuluu, työuran pidentäminen. Huomio on syytä kääntää työoloihin, työn motivointiin, yhteistoimintaan työpaikoilla ja muihin työnteon laatukysymyksiin. Jos työ on motivoivaa ja työnteon olosuhteet muutoinkin innostavat ja turvalliset, en lainkaan epäile suomalaisen viihtyvän työssään nykyistä kauemmin. Naapurissamme Ruotsissa, jonka esimerkkiin usein vedotaan, ikääntyneiden työntekijöiden työoloja järjestetään työssä jatkamista houkuttaviksi. Jopa 70 vuotta täyttäneiden toimihenkilöiden tapaaminen työmarkkinoilla ei siellä ole harvinaista. Heidän kokemustaan ja osaamistaan halutaan hyödyntää niin kauan kuin se näille ikääntyneille itselleen sopii. Siinä on meille opittavaa.

Työnantajien viesti eläkeiän nostamisesta kuulostaisi paljon uskottavammalta, jos heidän edustajansa näyttäisivät itse esimerkkiä ja olisivat nostamassa keskimääräistä eläkeikää. Nyt näin ei ole. Oma esimerkki olisi varmaan vaikuttava menettelytapa myös palkka-asioissa. Juuri julkistettu tilasto kertoo viime vuoden reaalitulojen kehityksen olleen pienituloisilla vain kymmenesosa yritysjohtajien ja muiden suurituloisten ansiotuloihin verrattuna. Hyvinvointierot sen kuin kasvavat. Siitä ei huolta, kunhan ay-liike muistaa noudattaa ”palkkamalttia”.

Huhtikuu 2013

Ennenaikaiset vaalitko  . . .

 

Keskustan ja perussuomalaisten johtomiehillä on jäänyt levy päälle. He toistavat jatkuvasti vaatimusta uusien eduskuntavaalien järjestämisestä. Opposition edustajille tällainen hokeminen voi hyvin soveltua. Sen sijaan monien arvostettujen politiikan tarkkailijoiden ja johtavien toimittajien käytökseen ylimalkainen vaalivaatimus istuu huonosti. On saattanut jäädä kotitehtävät tekemättä tai sitten arviointikyky ontuu pahasti.

Nykyisen perustuslakimme mukaan ennenaikaisista vaaleista päättää tasavallan presidentti. Esityksen vaalien järjestämisestä tekee pääministeri, jonka on myös perusteltava esityksensä. Ennen päätöstä presidentti kuulee eduskuntaryhmien kannan asiasta. Lisäksi on säädetty, että presidentti voi tehdä päätöksensä ennenaikaisista vaaleista vain eduskunnan ollessa koolla.

Vanhan hallitusmuodon mukaan tasavallan presidentti saattoi päättää hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi ilman erityisiä perusteluita. Presidentti ei tarvinnut esitystä uusista vaaleista miltään taholta, vaan hänellä oli oikeus päättää asiasta itse ja muita tahoja kuulematta. Näin myös käytännössä tapahtui.

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen määräsi ennenaikaiset vaalit toimitettaviksi 1970-luvulla kaksi kertaa. Hajotuspäätös, ”käsky ja määräys”, tehtiin lokakuussa 1971 ja sitten kesäkuussa 1975. Vieläkään ei tarkoin tiedetä päätösten kaikkia syitä, vaikka vahvoilta tuntuvia arvauksia liikkuu asiantuntijoiden mielissä runsaasti. Presidentti Mauno Koivisto on monessa yhteydessä todennut sarkastisesti, että v. 1971 presidentti hajotti eduskunnan päästäkseen eroon pääministeri Ahti Karjalaisesta ja v. 1975 päästäkseen eroon ulkoministeri Ahti Karjalaisesta. Ainakin v. 1971 oli yhtenä syynä myös eräänlainen vastaisku Veikko Vennamon johtaman SMP:n edellisissä vaaleissa saamaan ”menestysjytkyyn”. V. 1971 oli päätöksen taustalla myös presidentin halu yrittää uusilla voimilla laukaista riitaisa tilanne, suorastaan umpikuja SDP:n ja Keskustapuolueen välillä, kun punamultaa katsottiin joka tapauksessa tarvittavan.

Nyt perustuslakimme on muuttanut koko asian täysin toisenlaiseksi. Kun esityksen uusista vaaleista on tultava – perusteluineen – pääministeriltä, päätöksenteon kynnys on noussut hyvin korkealle. On varsin vaikea kuvitella tilannetta, jossa enemmistöhallituksen pääministeri toteaa poliittisen tiulanteen karannen siinä määrin hänen käsistään, ettei muuta ratkaisua tunnu löytyvän kuin uudet vaalit. Omaksutun käytännön mukaan pääministerinä toimii edellisissä vaaleissa menestyneen puolueen johtaja. Näistä asetelmista on todella pitkä matka luovuttamiseen. Voisiko joku kuvitella niitä järkeviä syitä, jotka nyt saisivat pääministeri Jyrki Kataisen nostamaan kädet ylös täydellisen epäonnistumisen merkiksi. Sehän olisi muun ohella häviösignaali alkavaan vaalitaisteluun. Niin eri varmasti tapahdu, arvioikoot politiikan tutkijat ja tarkkailijat mitä hyvänsä.

Toimin oikeusministerinä ja asian esittelijänä, kun nykyinen ennenaikaisten vaalien järjestämistapa pääministeri Harri Holkerin hallituksen aikana säädettiin. Hallituksen esitystä valmisteltaessa kävin presidentti Koiviston kanssa keskustelua muutoksen perusteluista. Muutos liittyi presidentin vaalitavan muutoksen suoraksi kansanvaaliksi, missä yhteydessä pidettiin tärkeänä myös jonkin verran leikata presidentin valtaoikeuksia. Suora vaalitapa on omiaan jo sinänsä korostamaan presidentin asemaa. Vaalitavan tuoman aseman korostuksen vastapainoksi tarvittiin valtaoikeuksiin puuttumista. Valtaoikeuksien vähentämisestä tärkeimpänä pidettiin juuri eduskunnan hajottamisoikeuden rajoittamista. ”Siitä on päästävä eroon, että yksi henkilö voi mielijohteesta hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit, eikä kerro syitä edes kysyttäessä.”

Esityksen antamista edeltäneiden keskustelujen yhteydessä totesin kantanani moneen kertaan, että uusi hajotussäädös merkitsee käytännössä sitä, ettei ”eduskuntaa Suomessa tulla hajottamaan enneaikaisten vaalien alta milloinkaan; pääministeri ei hevillä luovuta eivätkä eduskuntaryhmätkään monista syistä johtuen uusista vaaleista tykkää”. Ehkäpä joskus hajotuspäätös tehdään, mutta poliittisen tilanteen tulee silloin olla hyvin erikoinen.

Kaiken kaikkiaan palaan heti alussa toteamaani: opposition profiilia voi nostaa uusien vaalien vaatimuksella, sillä tavallahan vain arvostellaan hallituksen toimia ja kyvyttömyyttä. Oppositiolle se on sallittua, eihän arvostelusta mitään vahinkoakaan tule. Sen sijaan politiikan ulkopuolisten ns. asiantuntijoiden analyysit uusien vaalien järjestämisen mahdollisuudesta voidaan kuitata ”teoriaherrojen” höpinänä.

Lokakuu 2013

Poliittiset avustajat, virkamiehiä vai puolueen toimihenkilöitä?

 

Kaikille valtioneuvoston jäsenille palkattiin poliittiset sihteerit ensi kerran vuoden 1972 helmikuussa, kun Rafael Paasion toinen hallitus – maineikas ”nappulaliiga” tai ”punatulkut” – oli nimitetty. Aimo Kairamo, joka siihen aikaan toimi puoluetoimistossa, kertoi myöhemmin kolumnistiksi siirryttyään, että ministeri- valinnat oli helppo juttu siihen nähden, kuinka onnistuttiin löytämään riittävä määrä ja kullekin ministerille sopiva poliittinen sihteeri.

Aikaisemminkin oli muutamissa ministeriöissä (pääministerin sihteerin lisäksi) ministeri hankkinut läheiseksi avustajakseen jonkun ministeriön nuoremman virkamiehen, jonka tehtäväkenttä oli ministeriön toimialaa laajempi ja selvästi poliittinen. Tosiasiassa tällaiset virkamiehet, joiden sidonnaisuudet muutenkin tiedettiin, olivat jo poliittisia sihteereitä, vaikka heitä ei sillä nimellä tunnettukaan.

Myöhemmin - ministereiden kiireiden lisääntyessä - syntyi laaja keskustelu tarpeesta saada ministereille mahdollisimman korkeatasoisia avustajia, valtiosihteereitä. Virkamieskunta heitä vierasti monista syistä, kuinka he protokollassa sijoittuisivat, mikä olisi kansliapäällikön ja valtiosihteerin toimivallan suhde, onko valtiosihteerillä ministerin tahdosta riippumatonta päätösvaltaa jne.

Aluksi poliittisia valtiosihteereitä palkattiin vain muutamille ns. avainministereille eikä niitä vieläkään ole kaikille valtioneuvoston jäsenille suotu. Ajatus on ollut, että yhtä hyvin valtiosihteerit kuin muutkin poliittiset avustajat toimivat ikään kuin ministerin mandaatilla ja hänen lukuunsa. Avustajien synnit ovat ministereiden syntejä. Periaatteellisella tasolla järjestelmä on selkeä ja poliittisen toiminnan kannalta tarpeellinen, mutta avustajajärjestelmän laajentaminen on tuonut mukanaan myös monia vakaviakin ongelmia.

Lehtitietojen mukaan nykyisellä hallituksella on peräti yli 140:n henkilön poliittisten avustajien järjestelmä. Suoralta kädeltä voin todeta, että siinä on roimasti liikaa, vaikka mukana on monia ns. teknisiä sihteereitä. Tällainen määrä toimijoita riittää työllistämään itsensä ilman, että poliittisen päätöksenteon tasolla mitään tapahtuisi. On suunnittelua ja neuvottelua, kaiken karvaista palaveria, jotka eivät johda mihinkään, kun ministerit eivät ehdi kaikkeen puuttua. Ja heidän piikkiinsähän tämä koneisto on toimivinaan. Jos järjestelmä taas tuottaa toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, mihin niitä ns. epäpoliittisia virkamiehiä tarvitaan.

Olen ollut ymmärtävinäni, että poliittinen avustajakaarti on ikään kuin asettunut hallintoon muun virkamieskunnan jatkoksi. Näin se on ainakin osittain menettänyt varsinaisen asemansa korkeatasoisena politiikan neuvonantajana. Epäilystäni tukevat myös kokemukset siitä, mitä tapahtuu, kun poliittisen avustajan mandaatti mm. ministerin vaihdoksen myötä loppuu. Tulee kova kiire järjestellä avustajalle sopivan korkea asema hallinnosta tai muualta, jotta pudotus ei enempää protokollassa kuin palkkauksessakaan olisi liian suuri.

Toiminnan kannalta liallisuuksiin paisunut ja virkakoneistoon liittynyt avustajajärjestelmä on myös merkinnyt politiikan teon painopisteen siirtymistä puolueelta hallintoon. On aihetta herättää kysymys esim. SDP:n puoluetoimiston johtavasta asemasta ministeriöissä toimiviin sd-avustajiin. Yltääkö puolueen ohjaus edes tärkeimmissä asioissa tavoitteeseensa ohi avustajien muodostaman muurin. Epäilen, että puolueen viimeaikainen näkymättömyys johtuu osaltaan avustajakaartin itseriittoisuudesta, joka on kääntänyt vaikuttamissuhteen päälaelleen. Rengistä on tainnut tulla isäntä. Tilannetta vahventaa vielä, että jokaisella kansanedustajallakin on oma avustajansa. Puolueen ohjaava voima on heikentynyt menneeseen verrattuna liiaksi. Siksikö on ajoittain niin vaikea tietää, mitä demarit oikein tahtovat ja mitä asioita me ajamme. Epätietoisuus ja epävarmuus eivät johdu vain avustajajärjestelmästä, mutta merkittävä osuus sillä nykyiseen sekavuuteen on.

Olisiko syytä korjata tilannetta ainakin niin, että kun poliittisia avustajia on mahdollisuus ministeriryhmällekin saada - jopa kymmeniä - valtaosa heistä sijoitettaisiin puolueen käyttöön. Vieläkin houkuttavampaa minusta olisi suorittaa avustajien lukumäärässä roima karsinta – kaksi kolmesta pois - ja nostaa jäljelle jäävien osaamisen tasoa samalla, kun sidonnaisuutta puoluetoimistoon tiivistettäisiin. Myös kansanedustajien avustajilla tulisi olla kiinteämpi yhteys puoluetoimistoon ja  eduskuntaryhmän kansliaan, jollei ainakin osaa heistä sijoitettaisikin suoraan sinne. Tätä jälkimmäistä ajatusta olen kuullut jossakin määrin jo kokeillun. Tuloksista en tiedä.

Kaiken kaikkiaan vierastan kehitystä, joka ”virkavaltaistaa” poliittista toimintaa. Ministerit tarvitsevat luotettavaa ja osaavaa avustajakuntaa, samoin kansanedustajat, mutta on pidettävä huoli, ettei järjestelmästä tule itseriittoinen ja ettei se  karkaa puolueen tavoiteohjauksen ulottumattomiin.

Tammikuu 2014

Työntekokielto korvausta vastaan

 

Jyri Häkämiehen siirtyminen lyhyellä varoitusajalla ministerin tehtävistä Elinkeinoelämän Keskusliiton (EK) toimitusjohtajaksi aiheutti keskusteluaallon, joka ei näytä laantuvan. Mediassa on laajasti pidetty sopimattomana, että johtavan poliitikon paikalta siirrytään etujärjestön johtoon. Keskusteluun ovat tulleet mukaan myös monet korkeasti oppineet juristit mielenkiintoisine lausuntoineen. Keskustelun luonne on jälleen sellainen, että media vie ja muut myötäilevät. Asia on laajentunut käsittelemään myös ns. lobbausta.

Omasta puolestani kysyn ihmetellen, että mitä sopimatonta siinä on, että joku huomattavassa asemassa oleva poliitikko vaihtaa alaa. EK:n kannalta on mitä luonnollisinta, että järjestön johtoon valitaan kokenut, aatteellisesti sopiva ja riittävän osaava henkilö. Valitun johtajan kannalta taas on selvää, että hän haluaa hyödyntää kokemuksensa mahdollisimman näkyvällä paikalla. Olisiko Häkämiehen pitänyt kieltäytyä hänelle tehdystä houkuttelevasta tarjouksesta? Mikä olisi ollut kieltäytymisen syy, ”en voi ottaa tehtävää vastaan, kun tunnen toimialan liian hyvin ja voisin käyttää siinä osaamistani”?

Harva henkilö on koko keskustelun aikana tuonut esille järkeviä argumentteja ratkaisun sopimattomuuden tueksi. Esim.” päivystävä professori” Olli Mäenpää katsoo Häkäniemen ratkaisun olevan ristiriidassa korkeassa asemassa olevan poliitikon velvollisuuksien kanssa. Hänen mukaansa yksityisessä elinkeino-toiminnassa vastaava siirtyminen – yrityksen johdosta toiseen – ei tulisi kysymykseenkään. Sehän on täyttä pötyä. Missään ei ole vastaava siirtyminen tehtävästä toiseen yhtä luonnollista kuin juuri elinkeino-elämässä. Poikkeuksen vapaaseen siirtymisoikeuteen tekevät yleensä sellaiset kehitystehtävät, joissa käsitellään arkoja yrityssalaisuuksia. Salaisuuksien säilyttämisestä on tapana sopia yrityksen ja työntekijöiden kesken - usein korvausta vastaan.

Jos siirtymiselle asetettaisiin esteitä peräti lain tasolla, kuten on jo ehditty vaatia, olisi samalla kehitettävä järjestelmä siirtymisten karenssiajoista ja korvauksista. joihin kiellon alaiset olisivat oikeutettuja. Suomen oikeusjärjestelmä ei tunne mahdollisuutta vapaasti kieltää jotakuta henkilöä ottamasta vastaan hänelle tarjottua työpaikkaa. Kielto voidaan tehdä mahdolliseksi, kun kiellosta seuraava toiminnan rajoitus korvataan. Mikähän olisi entiselle ministerille sopiva karenssiaika ja millaiseen korvaukseen hän olisi karenssin aikana oikeutettu –riittäisikö vuosi ja ministerin palkkaa vastaava korvaus? Entäpä valtion ja kuntien hallinnon korkeat virkamiehet?

Hallitus on asettanut karenssiasiaa selvittämään työryhmän, jonka esityksiä mielenkiinnolla odotan. Erityisen kiintoisaa on aikanaan kuulla – jos lainsäädäntöä ehdotetaan, missä järjestyksessä laki tultaisiin säätämään. Voidaanko ihan tavallisella lailla rajoittaa kansalaisten vapautta valita vapaasti työpaikkansa. Yhtä mielenkiintoista on nähdä, millaisia budjetti- ja muita vaurauksia uuden järjestelmän perustamisesta katsotaan seuraavan. Onkohan meille syntymässä julkishallinnon työn vastaanottokiellon alainen reservi, joka odottaa mahdollisuutta saada vastaanottaa työtä unohdettuaan riittävästi aikaisemmin oppimaansa. Kuinkahan media tällaiseen reserviin suhtautuu, kun sen hampaissa on jatkuvasti entisten kansanedustajien nyt nauttima sopeutumiseläkejärjestelmä.

Julkishallinnon karenssiratkaisun kehittelijöille voisi olla hyödyllistä tutustua Euroopan keskuspankkien piirissä laajasti voimassa olevaan ratkaisuun. Keskuspankkien johtokunnissa katsotaan saatavan sellaista rahoitusalan tietoa, joka yksityisessä pankkitoiminnassa voisi olla hyvinkin käyttökelpoista. Siksi on mm. Suomen Pankissa otettu käyttöön johtokunnan jäseniä koskeva eron jälkeinen vuoden mittainen kielto ottaa vastaan sellaisia työtehtäviä, joissa salassa pidettävää ”keskuspankkitietoa” voisi hyödyntää. Tämä toiminnan rajoitus korvataan pankkivaltuuston määräämällä tavalla. 

Toukokuu 2014

Selkein tavoittein eteenpäin

 

Puoluekokous vaihtoi puheenjohtajan. Kokousta edeltäneen lyhyen valintakampanjan aikana pohdiskelin ehdokkaiden esittelemiä mielipide-eroja. Niitä en paljonkaan havainnut. Selkein ero politiikan linjauksissa  liittyi valtion aktiivisuuteen talous- ja etenkin työllisyyspolitiikan hoitamisessa. Puheenjohtaja Jutta Urpilaiselle on riittänyt kompromissihakuinen, hieman vetäytyvä ja säästöjä korostava rooli. Valituksi tulleen Antti Rinteen mielestä valtion on otettava enemmän vastuuta teollisten työpaikkojen säilyttämisessä ja luomisessa. Taustalla on ollut puolueväen ankara kritiikki hallituksen passiivisuuteen mm. telakkateollisuuden ongelmien ratkaisuissa.

Muita helposti täsmennettäviä linjaeroja en ole havainnut. Yleisesti voitaneen sanoa Jutan korostaneen positiivista ja eteenpäin katsovaa asennetta, johon on liittynyt - varsinkin hänen puheenjohtajakautensa alussa – rohkeiden ”tulevaisuuden unelmien” luomista. Vaativaa valtiovarainministerin virkaansa hän on hoitanut mallikelpoisesti. Puolueesta huolehtiminen on jäänyt vähemmälle, linjaukset keskeisissäkin asioissa ovat olleet hämäriä. Antti on pyritty hänen valintaansa vastustaneiden taholla leimaamaan jähmeäksi edunvalvontajyräksi, joka perustaa toimintansa ”menneen maailman” arvoihin ja asenteisiin. Jotenkin ristiriitaiselta tuntuu, että työkseen neuvottelujen kautta sopimuksia tehnyt leimataan riitapukariksi. Molemmat ääriluonnehdinnat hyvistä ehdokkaista ovat vääriä. Sellaisia herkästi viljellään jännittäviksi muodostuvissa henkilövaalien asetelmissa. Valinnan jälkeen taas yhdessä eteenpäin.

Monessa yhteydessä kävin kevään aikana keskustelua puoluetovereiden kanssa siitä, ettei ehdokkaiden esiintymisissä kuultu juuri lainkaan kannanottoja itse puolueen puheenjohtajalle kuuluvasta asioiden hoitamisen tavasta. Miten pidetään puolueesta ja sen jäsenkunnasta huolta. Kuinka tehdään selväksi puolueen kulloisetkin kannat ajankohtaisiin asioihin. Kuinka jäsenten mielipiteet otetaan huomioon linjauksia tehtäessä. Ns. kenttää kyllä kuullaan, mutta mihin se kuuleminen käytännön tasolla johtaa. Jos puolueväki ei tunne toiminnan tavoitteita ja sen mielipiteet sivuutetaan kevein perustein, kannatus katoaa. Kuinka kannattaa ja tukea sellaista, jonka sisällöstä ei ole selkeää kuvaa. Jäsenistö kaipaa ohjelmia ja tavoitteita selkosuomella esitettyinä. Se pitää jäsenet ajan tasalla ja vireinä.

Kun olen joskus  moittinut puolueen johtoa selkeiden kannanottojen puutteesta, minulle on sanottu tovereiden olevan niin kiireisiä, ettei kaikkea ehditä jäsenille selittää; - ajatellaanpa vaikka puheenjohtajan tehtäviä valtiovarainministerinä. Väitteeseeni siitä, että johtajuuteen liittyy asioiden hallinta, linjojen vetäminen ja tarpeen mukainen delegointi, on vastattu vetoamalla asioiden tärkeys- ja kiireysjärjestykseen.

Mielestäni puoluejohtajan tärkein tehtävä on pitää langat käsissään ja käyttää johtamisessa apunaan koko puoluehallituksen ja muun avustajakunnan kapasiteettia. Vanhaa sääntöä puolueen oikeudesta ja velvollisuudesta asettaa tavoitteet ei ole luovuttu. Tavoitteiden toteuttaminen taas tapahtuu voimien mukaan hallinnossa, esim. valtioneuvostossa. Selkeät tavoitteet eivät ole välttämättömien kompromissien vastakohta. Päinvastoin, kuinka tehdä sovitteluratkaisujakaan ilman selkeitä omia tavoitteita.

Luovuttaessaan aikanaan puheenjohtajan nuijan seuraajalleen Pertti Paasiolle Kalevi Sorsa sanoi, ”muista sitten Pertti, että tämä on Sinun paras työtoverisi vastuuta kantaessasi”. Samat terveiset voi onnittelujen ohella lähettää myös Antti Rinteelle, joka toivottavasti perustaa vastuunkantonsa laajaan ja selkeään yhteydenpitoon jäsenistön kanssa. – Äläkä Antti unohda wanhojen tovereiden pitkän kokemuksen tuoman asiantuntemuksen hyödyntämistä.

Lokakuu 2014

Energiaa ja politiikkaa

 

Kautensa loppuaikoja istuva eduskuntamme teki ydinvoimalapäätöksiä pari vuotta sitten. Kolmesta hakijasta uuden laitoksen rakentamisen armon saivat Teollisuuden Voima (TVO) Olkiluodon neljännelle voimalalle ja Fennovoima ilmeisestikin aluepoliittisin perustein Pyhäjoelle sijoittuvalle laitokselle. Kolmas hakija, Fortum (entinen Imatran Voima) jäi jostakin merkillisestä syystä ilman. Kaikista hakijoista tuntui ennalta arvioiden luotettavimmalta rakentajalta juuri Fortum, valtionyhtiö, jolla on jo kaksi erinomaisesti toimivaa laitosta Loviisan Hästholmenissa. Loviisa I (otettu käyttöön 1977) ja Loviisa II (1980) ovat koko toimintakautensa ajan kuuluneet käyttövarmuudessaan maailman kymmenen parhaan laitoksen valio-joukkoon.

Koko lupaprosessin taustalla oli energian tarvearvio, mikä sisälsi myös vanhojen laitosten korvaustarpeen. Sekä hallituksen piirissä että myös eduskunnassa päätökset olivat erityisen vaikeita vihreille, jotka kuitenkin energiatarpeen tyydyttämisen kokonaisuutta arvioidessaan päätyivät myönteiselle kannalle.

TVO:n Olkiluodossa rakenteilla oleva kolmas voimala on pahasti myöhässä. Tarkkoja syitä viipymiselle ei ole esitelty julkisuudessa. Laitoksen toimittaja, ranskalais-saksalainen Areva-yhtymä syyttelee TVO:ta ja TVO Arevaa. Eräänä tärkeänä syynä lienee laitoksen luonne kokonaan uudentyyppisenä voimalana, josta ei ole vielä kokemusta muualta. Nykytiedoilla myöhästyminen tullee olemaan 9 -10 vuotta, siis koko laitoksen ns. normaali rakennusaika. Myöhästymisen aiheuttamia kustannuksia voidaan vain arvailla.

TVO:n taholta on annettu ymmärtää, että yhtiön on vaikea varmuudella sitoutua neljännen laitoksen aikatauluun, kun rakennuslupa uusimmalle laitokselle tulisi saada edellisen ollessa vielä keskeneräinen. TVO anoi lisäaikaa rakennusluvan hakemiselle. Lupaa ei myönnetty. Tästä aiheutunut soppa antoi vihreille mahdollisuuden pyörtää aikaisempi myönteinen ydinvoimakantansa. Se antoi kasvojen pesuvettä ja uuden mahdollisuuden erota hallituksesta. Fennovoiman lupaan liittyvät muutokset, mm. suurimman omistajan vaihtuminen venäläiseen Rosatomiin johtivat asian uuteen eduskuntakäsittelyyn.

Tilanteen monimutkaisuus on tarjonnut monille halukkaille mahdollisuuden venkoiluun ja härskillekin politikoinnille, jolle luonnollisesti antaa lisäväriä vaalien läheisyys. Kokoomusta on närkästyttänyt Antti Rinteen kanta, jonka mukaan TVO:lle olisi tullut antaa lisäaikaa. Jostakin merkillisestä syystä se ei Kokoomukselle sopinut, vaikka kyse oli heille läheisen TVO:n hanke.

TVO on käyttänyt hankkeen valmisteluun tähän mennessä jo lähes 100 milj. euroa. Siitä huolimatta hallituksenkin piiristä on kuulunut ääniä,” ettei yhtiö ole riittävän vakuuttavasti sitoutunut projektiinsa”. Uskomatonta. Voisiko suomalainen yhtiö heittää tuollaisen summan noin vain menemään sitoutumatta rahoitettuun tavoitteeseen.

Kokoomuksen taholla on myös tuomittu Rinteen tekemä vastaehdotus. Puolueen mielestä oli sopimatonta, että esille tuotiin esittelevän ministerin ehdotuksesta poikkeava kanta. Olisi hyvä tietää, kuinka poikkeava kanta silloin esitetään, jos vastaehdotusta ei saa tehdä. Normaaliin kansanvaltaiseen menoon kuuluu ehdotusten tekeminen. Jos ehdotukset ovat toisistaan poikkeavia, lopputulos ratkaistaan äänestyksellä.  Mielenkiintoista on  panna merkille porvarilehdistön suhtautuminen. ”SDP:n menettely on ollut törkeää.” SDP:lle rökäletappio valtioneuvoston äänestyksessä.” Asiaa ei ole juurikaan puhuttu. Ei selvitetty ollenkaan, mitä Antti Rinne ehdotuksellaan tavoitteli.

Antti Rinteen kannanoton takana on ollut huoli suomalaisen teollisuuden energian saannista, teollisista työpaikoista, kansantalouden kääntämisestä nousuun. Siksi on ymmärrettävää, että hänen toteamuksensa tapahtumasta kiteytyi sanoihin ”tyhmä päätös”. On syytä muistaa, että suomalainen teollisuus on  energia-intensiivistä. Teollisuuden ja viennin työpaikkojen turvaamiseen tarvitaan edullista ja varmatoimista energiatuotantoa, ns. perusvoimaa. Totta kai energiaa on myös säästettävä ja teknologiaa kehitettävä. Energiatuotannon tulisi olla muuta teollisuutta tukevaa, ei sitä rasittavaa. Uudet energialähteet ovat tarpeen, mutta on muistettava, että esim. tuulivoimaa ei kyetä kannattavasti tuottamaan. Tuulella ei synny yhtään kilowattia ilman veronmaksajien merkittäviä tukirahoja. Tuulienergia ei ainakaan toistaiseksi ole muuta teollisuutta tukevaa. Päinvastoin siitä on syntynyt uusi tuenvarainen tuotannon muoto erityisesti pääomasijoittajien – kotimaisten ja ulkomaisten - iloksi.

Mainitsin edellä Antti Rinnettä lainaten ydinvoimalapäätöksen olleen tyhmä. Eivät tyhmyydet asian tiimoilla kuitenkaan tähän loppuneet. Muutamat ”päivystävät” professorit ovat alkaneet jaella lausuntoja ministeri Jan Vapaavuoren jääviydestä asiaa valtioneuvostossa käsiteltäessä. Syynä näyttää olevan, että Vapaavuori on ollut Suomen puolesta allekirjoittamassa ydinteknologian rauhanomaista käyttöä tarkoittavaa sopimusta Venäjän kanssa. Suomessa on tapana, että asianomainen ministeri allekirjoittaa valtioiden väliset sopimukset toimialallaan. Ministerin estyneenä ollessa allekirjoittajana saattaa olla kansliapäällikkö tai esim. suurlähettiläs.

Venäjän puolelta sopimuksen allekirjoittajana oli tällä kertaa Rosatomin toimitusjohtaja. Hänet Venäjän hallitus oli tehtävään valtuuttanut. Siihen ei luulisi olevan kenelläkään Venäjän ulkopuolisella mitään sanomista. Venäjä olisi tietenkin voinut valtuuttaa allekirjoittajaksi puoleltaan esim. suurlähettiläänsä tai vaikkapa suomalaisen asianajajan. Valtuutettu asiamies- allekirjoittaja on vain ”teknillinen avustaja” sopi- musta tehtäessä. Sopimus ei häntä koske, vaan valtuuttajaa, tässä tapauksessa sopijavaltiota, Venäjää.

Oikeusoppineet ovat saaneet hyvin tarkoitushakuiselta näyttävän hälyn muutenkin monimutkaisen asian ympärille. Ja tietenkin vihreät – myöhemmin ehkä muutkin – käyttävä tilaisuutta hyväkseen propagoidessaan ydinvoimatuotantoa vastaan. Valitettavasti eivät jauhot aivan puhtaita demari-pussissakaan. Porilainen ministerimme Krista Kiuru katsoi valtioneuvoston äänestyksessä voivansa vastustaa Fennovoiman laitosta, kun vieroksuu ydinvoimaa. Kun kysymyksessä oli TVO:n laitos Porin lähiseudulla, olikin kanta myönteinen. Eikö kantti riittänyt johdonmukaiseen käytökseen?

Tammikuu 2015

Päättäjät pitäköön ohjaksista kiinni

 

Olen jo kauan vierastanut pyrkimystä alistaa poliittinen toiminta hallintovirkamiesten valvontaan. Eräänä alistamisen muotona olen pitänyt valtioneuvoston kanslian harjoittamaa hallitusohjelman toteutumisen seurantaa. Seurannasta laaditaan raportteja, joissa ”laiminlyönneistä” huomautellaan. Kun hallitusohjelmat ovat ajan kuluessa muuttuneet yhä yksityiskohtaisemmiksi, niistä on tullut tavoitteiden määrittelyn sijasta toimintaa rajoittavia normistoja. Tavan takaa joutuu toteamaan, etteivät jopa yhdessä tarpeellisiksi todetut hankkeet etene, kun niitä ei ole riittävällä täsmällisyydellä ohjelmassa vahvistettu. Ohjelmasta on tullut pätevä vastustusperuste, veruke niille, joille uudistukset eivät kelpaa.

Tialanne vaatii epäilemättä korjaamista. Hallituksen tulee voida elää ajan mukana ja hoitaa velvollisuutensa kulloinkin eteen tulevien vaatimusten mukaan. Nykykäytäntö äärimmilleen vietynä merkitsee, että tasavallassa ajatellaan kerran neljässä vuodessa – hallitusta muodostettaessa – ja sitten eletään kuin mitään uutta ei voisi tapahtua. Esim. nykyinen taloustilanne on ihan kokonaan toisenlainen kuin hallitusta neljä vuotta sitten muodostettaessa. Virkamiesraportit sentään tulevat – siitä vanhentuneesta ohjelmasta.

Ohjelman kehittämistarve on noteerattu myös hallituksen piirissä. ”Himmeliministeri” Henna Virkkunen asettikin runsas vuosi sitten työryhmän selvittämään hallitusohjelmien uudistamisen muotoa. Kokoomusvetoisen työryhmän – pj. Olli-Pekka Heinonen, vpj. Martti Hetemäki - raportti julkistettiin viikko sitten. Toteutuessaan työryhmän ehdotukset veisivät vain ojasta allikkoon. Työryhmän mukaa tulevien hallitusohjelmien tulisi olla lyhyt luettelo muutamasta strategisesta tavoitteesta ja niiden seuraksi sitten laadittaisiin erillinen toimintasuunnitelma. Suunnitelman toteuttamisen seurantaa varten muodostettaisiin aluksi määräaikainen asiantuntijayksikkö. Yksikköä johtaisi valtioneuvoston kanslian valtiosihteeri ja hänen apunaan valtiovarainministeriön valtiosihteeri. Siis virkamiehet valvomaan hallituksen toimia.

Asia uhkaavat mennä entistä enemmän päälaelleen. Käsitykseni mukaan hallitusohjelma on tai ainakin pitäisi olla hallitukseen menosta sopivien puolueiden yhteinen ohjelmajulistus. Sen sisältöä laadittaessa käytetään apuna tarpeellista asiantuntemusta, mutta muuten virkamieskunnalla ei pitäisi olla ohjelma- työssä mitään roolia. Hallituspuolueiden rooliin kuuluu myös ohjelman seuranta ja muuttaminen olosuhteiden muutosten mukana. Oma asiansa on, että monimutkaisista ja yksityiskohtaisista ohjelmista tulisi päästä eroon. Sekin tapahtuu uskoakseni parhaiten juuri vastuullisten poliitikkojen toimesta eikä byrokratisoimalla poliittista tahtoa valvontaorganisaatioineen. Ohjelmat myös toteutuvat parhaiten, kun valtioneuvoston jäsenet ajavat määrätietoisesti asioitaan. Asiaa auttaa myös, että hallituksen piirissä haetaan yhteistä tahtoa ja sitoudutaan sen toteuttamiseen.

Toinen rintama, jossa poliitikot joutuvat jatkuvasti vastaamaan omaehtoisen toiminnan haasteeseen, on median paine. Jo nyt, pari kuukautta ennen vaaleja on media osoittamassa ehdokkaille sopivia ja sopimattomia ohjelmakohtia sekä toimintatapoja. Valituiksi tulevien ja putoavien listatkin alkavat olla valmiina. Asiat ovat tulleet selviksi viimeistäänkin ajankohtaisohjelmissa, joissa toimittajat haastattelevat toisiaan. Tässä ilmapiirissä voi vain toivoa, että työn, tasa-arvon ja turvallisuuden teemat ovat näkyvästi ja selkeinä esillä. Puusta katsoen ne eivät ehkä ole kaikkein ”seksikkäimpiä”, mutta niiden varaan kansalaisten kaikinpuolinen hyvinvointi rakennetaan.

Toukokuu 2015

RAKKAUTTA MYÖTÄ- JA VASTAMÄESSÄ

 

Vaalivoittaja Juha Sipilä kokoaa hallitusta insinöörin tavoin prosessikaavion avulla. Tätä kirjoitettaessa on esitetty mahdollisille kumppaneille joukko kysymyksiä, joiden muotoilu antaa tilaisuuden vastata sitä sun tätä. Vastaukset tulee antaa heti vapun juhlinnan jälkeen. Keskeisimpiin asioihin yhteistyön rakenteluissa näyttää olevan vakuutuksen antaminen vaalikauden kestävästä uskollisuudesta pääministeriä kohtaan. Aika erikoinen asetelma siihenkin – sinänsä viisaaseen – lähtökohtaan nähden, että nyt hyväksyttävää ohjelmaa voidaan tarpeen mukaan uudistaa hallitustaipaleen aikana. Siis rakkautta myötä- ja vastamäessä ehdoitta. Epäilen, ettei kaavio voi tältä osin toimia.

Vastausten perusteella Sipilä sitten tekee johtopäätöksiä ennen muuta yhteistyöhalun aitoudesta väistämättä eteen tulevissa tärkeimmissä asioissa. Yritän olla olematta ns. pahan ilman lintu, kun ennakoin asetelmasta tulevan odotettua vaikeampi. Esimerkiksi toiseksi vaalien kilpajuoksussa tulleiden perussuomalaisten tulee yhteistyökykyään osoittaakseen irtautua brittien äärioikean siiven veljeydestä, räikeästä EU-vastaisuudesta ja tulla mukaan sekä ohjelmallisesti että käytännön toimin EU-yhteistyöhön. Myös toleranssia kreikkalaisten ongelmien hoitamisessa tarvitaan paljon enemmän kuin tuli vaaleissa uhottua. Kääntyykö takki, löytyykö yhteistä ymmärrystä. Nämä ovat vain esimerkkejä suun nan tarkistamisen tarpeesta, jos mieli hallitusvastuuseen.

Kokoomuksen ”irti sovittelupolitiikasta” ei myöskään taida olla mieleistä kuultavaa Sipilälle, jonka ensimmäisiä tavoitteita tulevana pääministerinä on rakentaa yhteiskuntasopimus, mikä sen sisältö sitten lieneekään. Puolueen, varsinkin sen nuoremman polven edustajien julistukset yksityistämisestä ja muistakin talouden hoitamisen jyrkän oikeiston linjauksista merkitsevät kylmää kyytiä vähäosaisille kansalaisille. Eritoten yhteistyön halu demareiden kanssa on jo eropyyntönsä jättäneen hallituksen aikana osoittautunut perin heikoksi. Tietenkin on huomautettava, ettei puolue nyt demareiden kanssa samaan hallitukseen pyrikään. Tuskin Sipiläkään sellaista oikeistolaista populismia hyväksyy, jota kokoomus nyt pitää esillä. Linjan hiomiseen on oltava valmiutta.

Entäpä oman puolueemme hallitushalut. Ainakaan toistaiseksi ei mitään ovia ole suljettu, vaikka ärhäköitäkin kannanottoja on kuultu. Politiikka on kestävyyslaji ja menestys mitataan käytännön tuloksilla. Se on hyvä pitää mielessä, kun valintoja tehdään. Oppositio ei automaattisesti auta puoluetta nostamaan kannatustaan. Sitä paitsi oppositiosta käsin ei ennenkään ole suuria uudistuksia tehty ja muitakaan käytännön saavutuksia saatu. Oppositioasema voi kyllä koitua kannatuksen hyväksi, jos toiminta on linjakasta ja johdonmukaista sekä selkokielistä. Kansalaisten on ollut viime aikoina vaikea saada selvää tavoitteistamme, jos niitä kovin selvästi on määriteltykään. Päällimmäisiksi toimistamme Kataisen ja Stubbin hallituksista ovat jääneet suuret tavoitteet ja niiden raukeaminen hallituksen sisäiseen torailuun.  Vaikka ratkaisut ovat rauenneet, olisi ollut vähintäänkin kohtuullista pitää omat tavoitteemme selkeinä esillä.

Omalaatuinen piirre demareiden toimissa hallitustasolla on myös ollut virkamiesmäistyminen. Monia uudistuksia, kuten itäisen Suomen vaalipiirijaon muutos, on tehty vailla huolellista poliittista harkintaa ikään kuin teknillisenä muutoksena. Se oli paha virhe, joka johti ainakin kahden edustajapaikan menetykseen. Uuden vaalikauden alussa on syytä herättää uudelleen käyttövoimaksi politiikan henki. Samalla on käynnistettävä aatteellisista tavoitteistamme lähtevä valmistelutyö (työryhmät), joka katselee maailman muutosta pitemmälläkin aikavälillä kuin valtioneuvoston ajankohtaisen esityslistan puitteissa. Meidän on saatava ote yhteiskunnan kehityksen ohjaamiseen ja tuotava siihen myös sosialidemokraattista sisältöä. Niillä eväillä voidaan luoda pohjaa uuteen nousuun.

Lokakuu 2015

Komentotalous vai konsensus

 

Kolmen ässän hallitus aloitti suotuisan ilmapiirin vallitessa. Media hehkutti uuden otteen ihanuutta. Kolme ässää oli enemmän kuin täyskäsi. Varsinaiset hallitustoimet piti aloittaa heti yhteiskuntasopimuksen synnyttyä. Oli nimittäin asetettu selkeät tavoitteet ja määräaika. Niitä kuului noudattaa. Ei syntynyt sopimusta – ei vaikka yritettiin kaksi kertaa. Vieläkään ei ole huomattu, että sopimus syntyy yhteistahdolla. Komentamistakin on yritetty, mutta suomalaiset eivät taida seurata.

Kolmen ässän hallituksen alkutaival on takkuillut pahasti. Suurin syy ei ole kokemattomuus, vaan suomalaisen todellisuuden tuntemuksen puute. Talouden perusasioidenkin tuntemus näyttää ohuelta. Kustannuskilpailukyvystä puhuessaan hallitus on emeritus valtiosihteeri Raimo Sailaksenkin mukaan ”sekoittanut luvut ja käsitteet”. Rikkiviisaat laskelmat kilpailukyvyn parantamisesta 5 tai 4,2 prosentilla ovat humpuukia senkin takia, että nämä laskelmat ovat aina epävarmoja ja tulokset vain suuntaa antavia.

Hallituksemme toistaa jatkuvasti, ettei korkeallakaan päätöksenteon tasolla ole tajuttu maan tilan vakavuutta. Se väite on silkkaa roskaa. Työmarkkinajärjestöjen edustajat molemmin puolin ovat ajassa kiinni. Kansalaisetkin ymmärtävät niukkuuden voittamisen vaativat tosi toimia. Hallitus sen sijaan ei ymmärrä, että suunta voi meillä muuttua vain yhteistyöllä – sopimalla. Ensin sovitaan ja sitten tehdään. Käskemällä ei muutosta tapahdu, ei varsinkaan silloin kun käskijä osoittaa heti alkajaisiksi, ettei tilanne ole hallinnassa. Kätilö kääntää hallituksen pään. Se onnistui, kun hallitus havaitsi tietämättömyytensä.

Pääministeriksi tultuaan nykyinen valtiovarainministeri Stubb julisti konsensus-ajan kuuluvan menneisyyteen. Konsensus hänen mukaansa estää uudistumisen. Hän jätti sanomatta, ettei työväen panos ole tarpeen suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa ja ns. uudistamisessa. Se olisi ollut rehellistä todeta samassa yhteydessä. Uudistumisen tuli tapahtua oikeiston ehdoilla. Tästä ajattelusta on nyt saatu näyttöä sekä Stubbin oman hallituksen että Sipilän hallituksen alkuhetkien ajalta. Ideologia on selvitetty, teot vielä puuttuvat.

Samalla kun hallituksemme edelleen sanoo toimivansa yhteiskuntasopimuksen hyväksi, se torjuu SAK:n ällistyttävän pitkälle menevän tarjouksen talouden vakautusohjelmaksi tuleville vuosille. En uskonut kuulleeni oikein, kun uutisissa kerrottiin SAK:n olevan valmis palkkojen nollakorotuksiin vuoden kuluttua käytävissä työehtoneuvotteluissa. Siihen mennessäkään palkat eivät nykysopimuksen mukaan juuri nouse. Olisi hyvä tietää, mitä hallitus todella uusilta työehdoilta odottaa. Ehkä sillä on varastossa suunnitelma, jolla palkkoja reippaasti ja yksipuolisesti, mahdollisesti jopa erityislailla, leikataan ja pidetään samalla työmarkkinarauha voimassa.  Sellaisen taikatempun yrittämiseltä Luoja maata varjelkoon. Etelärannan herrojen uskon olevan realisteja ja hakevan todellisia neuvotteluasetelmia.

Hallituksellamme on edessään linjavalinta. Säätämisjärjestystä myöten arveluttavien ns. pakkolakien ja avoimien työtaisteluiden vaihtoehtona on rauhoittaa tilanne asettumalla neuvotteluosapuoleksi konsensus- pöytään. Omasta puolestani alan olla jo valmis vedonlyöntiin hallituksen iästä. Saahan nähdä, mistä reunasta repeily alkaa. Perheemme piirissä on myös esitetty arvelu pääministeri Sipilän kuuluvan siihen keskustalaisten pääministereiden sarjaan, jossa ei pelätä juosta tiiliseinään.

Helmikuu 2016

. . . . mutta entäs sitten se sote!

Tarpeettomalle maakuntahallinnolle rakennetaan itseisarvoa. Sote-hanke jäänyt sivuosaan.

 

Kolmen viimeisimmän hallituksemme työlistalla on ollut tärkeimpänä rakenteellisena uudistuksena ns. sote. Viime syksynä ilouutisena kerrottiin, että asiassa on vihdoin päästy ratkaisuun. Samalla kerrottiin myös aluehallinnon uudistuksesta, maakuntahallinnon perustamisesta. Sopimus oli täyttänyt kokoomuksen vaatiman valinnanvapauden terveydenhuoltoon ja keskustan ikiaikaisen haaveen maakuntahallinnosta.  Perussuomalaisille riitti, että sopimus syntyi, sisällöstä viis.

Laaja paketti vaatii toteutusvaiheen ratkaisuja lukemattomille yksityiskohdille. Niitä sekä mm. avoimeksi jäänyttä rahoitusjärjestelmää jäätiin odottamaan. Valmistelutyö jatkui. Siinä on nyt keskeisimmäksi asiaksi noussut aluehallinnon järjestely.

 Maakuntien lukumääräksi tuli 18, joista kolme on todettu alun alkaen väkiluvultaan ja voimavaroiltaan liian pieniksi vastaamaan sote-tarpeita.  Kepun vallankäytön tarpeita se tyydytti, kuten tilaustyölle sopiikin.  Sote-alueiden määräksi vahvistettiin 15. Laajan asiantuntijajoukon mielestä 12 aluetta olisi vastannut parhaiten terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tarpeita.

Päätetty mikä päätetty, maakuntahallinnon turvaaminen nousi kiireisimmäksi tehtäväksi. Ongelmia on odotetusti syntynyt maakuntien roolista suhteessa kuntiin. Mikä olisi kuntien asema sen jälkeen, kun sote-alueet alkavat toimia ja vievät kuntien tehtävistä, varoista ja henkilöstöstä leijonan osan. Maakunnatkaan eivät voi jäädä tehtävittä. Ylemmänasteisena itsehallinnon tasona se on sovitettava yhteen kunnallis-hallinnon kanssa. Entä miten maakuntahallinto sovitetaan yhteen pääkaupunkiseudun yhtenäisen kehittämisen kannalta välttämättömään ns. metropolialueen muodostamiseen. Kitkaa ja vaikeuksia syntyy joka puolella. Maakunnille haalittavien tehtävien luetteloinnissakin tarvittiin erityisasiantuntemusta, jotta kupla saisi jotakin materiaalista sisältöä.

Maakuntahallintoa ei tarvita sen enempää sote-uudistuksen toteuttamiseen kuin muunkaan aluehallinnon vahvistamiseen. Aluehallintovirastoja ei sen enempää kuin ely-keskuksiakaan ole aikomus lopettaa. Mihin tätä kaikkea hallinnoimista tarvitaan? Eikö olisi viisasta katsoa koko hanke alusta alkaen uudelleen. Lienee turha toivomus. Keskustapuolueelle, ehkä koko hallituksellekin tärkeintä on, että maakuntahallinto on olemassa.

Hallitus puhuu säästöjen välttämättömyydestä – aivan erityisesti turhan hallinnon karsimisesta. Maakuntahallinto on näihin tavoitteisiin nähden päinvastainen hanke: lisää hallintoportaita, byrokratiaa ja kustannuksia.

Täytyy yhtyä varapuhemies Risikon, entisen sosiaaliministerin ihmettelyyn. ”Mihinkäs unohtui itse pääasia, sote-uudistus.” Sen suuret vaikutukset alan henkilöstöön, laitosvarantoon ja rahoitusjärjestelmään vaatii vielä syvällistä, vuosia kestävää selvitystyötä. Hallintohimmeleiden kanssa pelaaminen on tietenkin rattoisaa. Tärkeimmän asian suhteen se kuitenkin on vain ajan ja rahan haaskausta.

Toukokuu 2016

Ns. Pirkkalan moniste (1973) - mitä todella tapahtui - itse asiassa kuultuna - Matti Louekoski

 

Suomen Kuvalehti (SK) on muutaman viimeksi ilmestyneen numeronsa sivuilla ottanut käsittelyynsä 1970-luvun alkuvuosien opetusmateriaaliskandaalin, ns. Pirkkalan muistion, jota myös Pirkkalan aapiseksi sanottiin. SK on aivan oikeassa siinä, että muistio/aapinen oli skandaali, joka vahingoitti vakavasti silloin meneillään olevaa koulu-uudistusta, siirtymistä peruskouluun. Koko uudistus oli oikeistollemme melkoinen kauhistus –  mitä kaikkea se voikaan tuoda myös koulun opetuksen sisältöön.

SK on löytänyt Pirkkalan monisteelle ainakin yhden henkisen isän. Lehden lainaaman, syksyllä julkistettavan Keskusrikospoliisin tutkijan selvityksen mukaan se olen minä. Olen nimittäin v. 1969 laatinut muistion, jossa vaaditaan koulutuksen sisällön uudistamista, eikä mitä tahansa uudistamista, vaan sellaista, mikä auttaisi sosialidemokraattisen aatemaailman leviämistä koulua käyvän nuorisonkin piiriin. Olen siis ollut poliittisen aatteen soluttaja viattomien lasten kouluympäristöön.

Muistioni on päivätty v. 1969, jolloin toimin SDP:n koulutus-ja kulttuuripoliittisen työryhmän puheenjohtajana. Ns. siviilityöni oli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton pääsihteerin toimi, josta olin samaan aikaan luopumassa. SDP:n työryhmä ajoi laajan asiantuntijajoukon voimin koulu-uudistusta: yhtenäiskouluun (peruskouluun) siirtymistä ja opetussisältöjen ajanmukaistamista.

Ensimmäinen tavoite oli kaikille selvä, vaikka melkoinen taistelu siitä piti käydä. Kaikilta osin taistelu ei ole vieläkään päättynyt. Monen porvarin kaipaus erilliskouluihin pulpahtelee julkisessa keskustelussa aika ajoin. Edes Pisa-menestys ei ole kritiikkiä vaimentanut.

Opetussisältöjen uudistamisen tarve on jatkuvaa. Yhteiskunta kehittyy ja muuttuu. Koulun on pysyttävä kehityksessä mukana. Peruskouluun siirtymisen aikaan liian monessa koulussa esim. Suomen historian opetus päättyi vuoden 1917 valtalain säätämiseen. Sen jälkeisistä tapahtumista ei puhuttu. Ikään kuin 1930-lukua, sotia ja niiden jälkeistä aikaa ei olisi elettykään. Tottahan tasavallan presidenttien nimet osattiin. Sen sijaan kaikki poliittiset ja kulttuuriinkin liittyvät tapahtumat kuuluivat vaiettuun alueeseen.  Savonlinnan Lyseon vuoden 1960 ylioppilaille ei esim. ay-liikettä ollut olemassakaan. Oli korkea aika vaatia opetuksessa käsiteltäväksi uutta, tutkittua tietoa yhteiskunnan eri alueilta.

Kun peruskoulun rakenneuudistuksen toteutus eteni eteläiseen Suomeen, oli myös erilaisten kokeilujen aika. Joku minulle tuntematon yliöpää käytti tilaisuutta hyväkseen ja syötti markkinoille ”Pirkkalan monisteen”. Monisteen sisältöä ei ollut tarkastettu, kenelle tarkastaminen lienee kuulunutkaan. Kun aikanaan itse – silloin oikeusministerinä toimiessani - kuulin monisteesta, kauhistuin ja ihmettelin, kuinka tällaista voi tapahtua. Toisaalta ns. stallareiden touhuihin jo tottuneena ei ihmetys ollut äärettömän suuri. Reaktioni oli silloin muutama ns. tuhma sana ja arvailu, kuinka suurta vahinkoa moniste saattaakaan aiheuttaa koulu-uudistuksen toteutukselle.

Opetusmateriaalikokeilusta, johon Pirkkalan monistekin liittyy, päätti Kalevi Sorsan I hallituksen opetusministerin sijaisena kulttuuriministeri Marjatta Väänänen, aito maalaisliittolainen konservatiivi. Hän ei koskaan olisi nimeään päätökseen pannut, jos olisi ollut vähäisintäkään epäilystä kokeiluun liittyneistä väärinkäytön mahdollisuuksista. Tätä tärkeää yksityiskohtaa ei SK tietenkään kerro lukijoilleen. Sen sijaan lehti kertoo näyttävän ivallisesti likasanko-palstallaan, kuinka pääjohtaja Aho ja ex-ministerit Louekoski ja Sundqvist ”eivät tienneet mitään” uudistuksen tästä sisällöstä. SK:lle on tärkeää, miltä asia saadaan nyt näyttämään, kun varsin harva suomalainen koko tapauksesta mitään olennaista tietää tai muistaa.

”Niin on, miltä näyttää”. Oikeistoporvarista tuntuu varmaan tukalalta, että demareiden kannatus tuppaa nousemaan, vaikka suuria dramaattisia toimia ei puolue ole juurikaan esittänyt. Vain asiallista keskustelua ja huolenpitoa kansalaisten tasapuolisesta kohtelusta vaikeanakin aikana. Silloin tarvitaan ”paljastuksia”, vanhatkin tapahtumat kelpaavat, keksitytkin sopivat, jos aitoja ei heti tule mieleen. Pääasia on miltä tapahtumat saadaan näyttämään. Hyvänä asiapoikana voi toimia mm tämä Herrasväen Hymy, Suomen Kuvalehti.

Lokakuu 2016

MITÄ TEHDÄ FASISMIN NOUSULLE?

 

Suomalaiset tuntuvat seuraavan yleiseurooppalaista kehitystä poliittisen ilmapiirin jakautumisessa ja mielipiteiden kärjistymisessä. Kehitykseen vaikuttavat monet tekijät. Pitkäaikainen epävarmuus taloudessa ja huolet toimeentulosta vahvistavat edullisia lähtökohtia poliittisten asenteiden kärjistymiselle. Oman selviytymisen varjeleminen lisää epäluuloja vieraita vaikutteita ja ihmisiä kohtaan. Halu liittoutua ikään kuin puolustuskannalle samoin ajattelevien kanssa lisää kärjekkyyttä ja johtaa moniin epätoivottaviin ilmiöihin.

Yksi näistä ilmiöistä on fasismi, jonka nousua on voitu todistaa viime vuosina eri puolilla Eurooppaa, myös Suomessa. Sotien välisen ajan, 1920 -1930, jälkeen liikkeen nousu on nyt voimakkaimmillaan. Historian tutkijoiden mukaan (mm. Silvennoinen, Tikka ja Roselius: Suomalaiset fasistit, WSOY 2016) suomalaista fasismia ei koskaan ole ollut olemassakaan itsenäisenä kansallisena ilmiönä. Sillä on ollut joitakin meille sopivia erityispiirteitä, mutta juuret ovat olleet kansainvälisessä ääriliikehdinnässä.

Fasismin piirteitä saaneissa mielenosoituksissa on meilläkin käytetty tunnuksia, jotka sopivat hyvin yhteen muualla Euroopassa mm. uusnatsien esittelemien tunnusten kanssa. Mielenosoitukset ovat usein johtaneet vahingon- ja väkivallantekoihin. Se on aiheesta lisännyt kansalaisten turvattomuuden tunnetta muiden huolien lisäksi.

Mitä sitten voitaisiin tehdä fasismin vastustamiseksi ja sen mahdolliseksi kitkemiseksi. Tuskin sitä millään konstilla kokonaan voidaan poistaa demokraattisesta yhteiskunnasta, jossa yhdistymisen ja sanan vapaus ovat vahvasti suojattuja perusoikeuksia. Fasismin voittamisen vaikeudet liittyvät ääriliikkeittä laajemman yleisen ilmapiirin kehitykseen. Erityisesti yleinen välinpitämättömyys, joka voidaan tulkita myös jonkinasteiseksi hyväksynnäksi antaa suotuisan ympäristön myös fasismin yleistymiselle. On epämukavaa ryhtyä aktiivisiin toimiin ääri-ilmiöitä vastaan, vaikka niitä ei sinänsä hyväksyisikään. Ehkä niiden kanssa jotenkin tulee toimeen, kunhan suoranaista konfliktia välttää, ajatellaan.

Fasistisen mielenosoituksen yhteydessä sattunut kuolemantapaus on johtanut lainsäädäntömme ajan- ja asianmukaisuuden tarkasteluun. Suuria puutteita ei ole havaittu, mutta lakien noudattamisen seurannassa on ollut selkeitä laiminlyöntejä. Ne ehkä aiheutuvat juuri edellä sanotusta löysästä, jonkin verran välinpitämättömästä asenteesta ilmiötä kohtaan. Omat viranomaisasenteet lisäävät valvonnan tehottomuutta.

Lakien tarkastelun yhteydessä on kysytty, kuinka voidaan puuttua esim. rasistista toimintaa harjoittavien ryhmien toimintaan. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu. Nykylain perusteella voidaan katsoa, että rasistinen ryhmä on järjestäytynyt tekemään rikoksen kansanryhmää vastaan (apulaisprof. Sakari Melander). Käytännön tasolla ei lainkohta kuitenkaan ole riittävän täsmällinen, kun tällainen ryhmittymä saattaa olla rekisteröity yhdistys. Rekisteröinti edellyttää, ettei toiminta ole lain tai hyvän tavan vastaista. Esim. fasistista luonnetta osoittavaa Suomen Vastarintaliikettä ei ole pidetty järjestäytyneenä rikollisuutena. Lakia on siis täsmennettävä. Ainakin rotusyrjinnän kieltävän YK-sopimuksen täyttäminen on turvattava nykyistä täsmällisellä säädöksellä.

Vaikka lakeja täydennetään ja hallintotoimia tehostetaan, jää aina väljyyttä pahantahtoisille toimijoille. Esim. Saksassa on ylintä oikeusastetta myöten käyty prosesseja fasismin kitkemiseksi. Päätöksiä tehtäessä on ollut vaikeuksia rajata yleisten kansalaisoikeudet ja laissa kielletyt ääri-ilmiöt. Eräs korkeimman oikeuden tuomari on siellä rajauksen vaikeuteen tuskastuneena todennut, ettei ”tyhmyyttä voi lailla kieltää”. Sen sijaan kansalaisvalppaus ja -aktiivisuus on tehokeino. On lopetettava fasismin kehityksen sivusta seuraaminen, välinpitämättömyys. Salliva ”valkoinen hämärä” tarvitsee lisää valoa.

Helmikuu 2017

Komitealaitos uudelleen käyttöön

 

Oikeuskansleri Jonkka kiinnitti taannoin varsin kovasanaisessa lausunnossaan huomiota valtioneuvoston lainvalmistelun tasoon. Kanslerin mukaan lakiesityksiin on jäänyt valmistelussa aivan liian usein karkeitakin virheitä. Mm. lakiesitysten perustuslaillisuutta ei ole osattu arvioida oikein. Virheistä on seurannut monien esitysten perusteellisen korjaamisen tai jopa peruuttamisen tarve. Virheitä aina sattuu ja niitä joudutaan korjaamaan. Jos korjaamisesta tulee suorastaan sääntö ja kaikkein keskeisimpinä pidettyjä esityksiä peruutetaan sarjana, on jotakin perusteellisesti vialla.

Kaikkein suurimpana valmisteluvirheenä pidän ns. liikennekaareen liittynyttä ministeri Bernerin ”selvitystä” mm. autoveron poistamisesta, kulkuväylien yhtiöittämisestä ja eräistä muista liikenteen hoitoon liittyneistä hankkeista. Aivan käsitteellisesti kysymys ei ollut edes selvityksestä, vaan ministerin mielipiteestä, ehkä vain haaveesta. Kun valtioneuvostolle laaditaan selvitys jonkin hankkeen hoitamisesta, tulee siihen sisältyä ainakin alustava arvio hankkeen etenemisen mahdollisuudesta ensin valtioneuvostossa ja sitten yleisemminkin. Ministeri Bernerin ns. selvitys jäi muuten huitaisuksi ilmaan, paitsi että se aiheutti harmia ja vahinkoa autokaupalle ja yleistä hämminkiä, mitä oikeastaan onkaan tekeillä. Olisi ministeri Bernerin pitänyt tietää, ettei 900 milj. euron autoveron menetys ole valtiovarainministeriölle läpihuutojuttu. Puhumattakaan siitä, mitä mieltä kansalaiset ovat tiestö, kansallisomaisuuden yhtiöittämisestä

Valtioneuvoston lainvalmisteluohjeiden mukaan lakiesitysten perusteluissa on oltava arvio esityksen toteuttamisen kustannuksista ja muista käytännön vaikutuksista. Nämä arviot ovat puuttuneet liian monesta hallituksen esityksestä tai jos arvioita on ollut, ne ovat olleet pahasti pielessä.

Aikaisemmin oli lainvalmistelussa käytössä ns. komitealaitos. Komiteoihin oli mahdollisuus saada vähin kustannuksin kussakin valmisteltavassa asiassa maan paras asiantuntemus. Erityisesti tärkeissä asioissa pidettiin huoli siitäkin, että myös oppositio oli komiteoissa edustettuna. Näin saatiin ennalta luotettavaa tietoa valmisteltavien hankkeiden toteuttamisen mahdollisuuksista eduskunnassa.

Nykyisen hallituksemme toimia seuratessa joutuu toistuvasti ihmettelemään, ovatko pääpuolueet todella mukana samaa hallitusohjelmaa toteuttamassa. Siinä määrin eri suuntiin lausunnot ja arviot, esimerkiksi taloustilanteesta menevät. Haparoivalle hallituksellekin olisi eduksi saada toimilleen pätevää taustavoimaa, aivan kuin nyt liikennehankkeiden kanssa on käymässä. Ministeri Berner saa avukseen laajapohjaisen valmistelijajoukon sinänsä tärkeiden uudistusten valmistelemiseksi ja toteuttamiseksi. Muuten olen sitä mieltä, että ministeri Bernerin syntilista hyvin riittäisi siirtymiseen muihin tehtäviin. Sekoilut valtion omistuspolitiikan ohjailussa ovat kruunu liikennepolitiikan töppäilyjen päälle.

Aloitin tämän kirjoituksen oikeuskanslerin ankarista sanoista lainvalmistelijoille. Voin jatkaa, ettei lakiesitysten perustuslaillisuuden tutkinta siitä paranisi, että maahan saataisiin joidenkin kaipaama perustuslakituomioistuin. Nyt esitysten perustuslaillisuuden tutkii eduskunnan arvovaltainen perustuslakivaliokunta maan parhaita asiantuntijoita kuultuaan. Tutkinta tapahtuu etukäteen eikä jää odottamaan jotakin myöhempää, jälkikäteistä setvimistä muka puolueettomassa tuomioistuimessa.

Perustuslakituomioistuimen perustaminen olisi kallis ja kankea. Se olisi monella tavalla taka-askel nykyiseen hyvin toimivaan järjestelmäämme verrattuna. Se tutkisi asiat jälkikäteen, mikä automaattisesti merkitsisi tutkittavien asioiden osalta ehkä vuosien epävarmuuden aikaa. Tuomioistuin varmasti tukeutuisi niihin samoihin voimiin, joilla nytkin on ratkaiseva osuutensa lopputuloksessa. Älä sekoita  järjestelmää, joka toimii moitteetta. Se on tärkeä hyvän hallinnon periaate.

Hallituksessa tulisi olla edes yksi juristi, jos ei oikeusministerinä, niin muulla pallilla. Hän voisi yhteisistä esityksistä karsia ainakin selvimmät ja pahimmat mokat jo esittelyvaiheessa. Oikeuskansleri on kyllä paikalla, mutta hän ei ole valtioneuvoston neuvonantaja eikä ohjaile siinä ominaisuudessa hallituksen työtä.

Toukokuu 2017

Matalan profiilin demokraatti

 

Presidentti Mauno Koiviston poismenon yhteydessä on hänen elämäntyötään ja saavutuksiaan käsitelty niin perusteellisesti, että – Koiviston omaa sanontaa käyttäen – pajatso alkaa olla tyhjä. Siitä huolimatta haluan liittyä kommenttien esittäjiin hänen poliittisen profiilinsa näkökulmasta. Koivisto sanoi pyrkivänsä toimimaan vähäeleisesti ja pitämään matalaa profiilia. Hän sanoi välttelevänsä dramatiikkaa. ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.” Tavoitteidensa selkeyttä hän ei koskaan hämärtänyt tai kieltänyt.

Hänen poliittista toimintaansa läheltä seuratessa oli pakko kiinnittää huomiota ulkoisesti vähäeleiseen, mutta tavoitteiltaan määrätietoiseen uudistushaluun. Yhteiskuntaamme oli kehitettävä entistä demokraattisemmaksi ja vakaammaksi. Kokonaisuuden kannalta tavoitteet olivat korkealla. Toiminta oli aktiivista ja edusti kaikkea muuta kuin matalaa profiilia. Vaikka dramatiikkaa vältettiin, sitä oli mukana aivan tarpeeksi, joissakin asioissa myös yhteistyökumppaneille ja puoluetovereillekin kiusaksi asti.

Valtiosääntömme demokratisoinnissa hänellä oli pyrkimyksenä asettaa tasavallan presidentin valtuudet ja myös tosiasiallinen vallankäyttö aidon parlamentarismin raamiin. Presidentin päätöksenteko tuli sitoa valtioneuvostoon niin, ettei maan kannalta keskeisiä asioita sovittu vain nuotiopiirissä tai muilla omaksuttuihin käytäntöihin sopivilla tavoilla. ”On esimerkkejä ulkopolitiikankin tärkeistä päätöksistä, jotka on tehty virallisen protokollan ohi ja joista on jopa kielletty kertomasta ulkoministerille.”

Aikaisempi eduskunnan hajotuskäytäntö vaivasi myös Koivistoa. ”Ei ole mistään kotoisin, että yksi henkilö voi vapaasti harkiten ja vaikkapa mielijohteesta erottaa eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen, hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit.” Parlamentarismiin sopimattomista hajotuspäätöksistä hän usein presidenttikaudellaan valtiosäännön uudistamisen yhteydessä käytti esimerkkeinä vuosien 1971 ja 1975 tapahtumia. Asioita tarkoituksellisesti yksinkertaistamalla hän totesi vuoden 1971 hajotuspäätöksen olleen keino päästä eroon pääministeri Ahti Karjalaisesta – ja 1975 ulkoministeri Ahti Karjalaisesta.

Aivan näin suoraviivaisia presidentti Kekkosen hajotuspäätökset eivät suinkaan olleet. Koiviston tilannekuvaus kertoo kuitenkin hänen määrätietoisesta halustaan säännöstön uudistamiseen. Hän myös seurasi lainvalmistelua näiltä osin niin tarkasti, että oikeusministeriön virkamiehet alkoivat kutsua häntä Eteläesplanadin lainsäädäntöneuvokseksi Pohjoisesplanadilla toimineiden ministeriön lainsäädäntöneuvosten vastapainona.

Vuoden 1981 alkusyksyn aikana silloiselle pääministeri Koivistolle toimitettiin viestejä, joiden mukaan hallituksen eväät oli syöty ja oli tullut aika jättää paikkansa muiden käytettäväksi. Hallituskumppani Keskustapuolue teki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla hallituksen päätöksenteon mahdollisimman hankalaksi. Erimielisyyskertomuksia ja ns. Tamminiemen viestejä oli myös media täynnä.

Koiviston reaktio erovaatimuksiin oli jatkaa sitkeästi työtään. Jälkikäteen hän kertoi analysoineensa tilanteen niin, että sairaan presidentin voimat olisivat voineet ehkä riittää hallituksen hajottamiseen mutta eivät enää uuden muodostamiseen. Silloin hänen suoranainen velvollisuutensa oli jatkaa, ettei maa joutuisi poliittiseen kaaokseen. Hän vetosi eduskunnan luottamukseen ja torjui erovaatimukset. Hänen analyysinsä osoittautui oikeaksi. Erovaatimukset loppuivat presidentti Kekkosen eroamiseen virastaan.

Kun Koivistolta kysyttiin erovaatimusten kuumimpana aikana, millaista peliä hän hallituksellaan pelaa, oli vastaus – presidentti Kekkosen sairauteen viitaten - selkeä: nyt näyttää alkaneen kokonaan uusi peli. Siinä pelissä Koivisto oli täysillä mukana. Ja hänen voitostaan ovat suomalaiset saaneet nauttia uusiutuneiden parlamentaaristen pelisääntöjen kautta. Usein kuulee sanottavan Koiviston presidenttikauden aloittaneen Suomen II tasavallan ajan. Olen valmis kannattamaan tätä tulkintaa.

Lokakuu 2017

Sote-uudistus koettelee perusoikeuksia: Sosialidemokraattien otettava selvä kanta 

 

Sote-uudistus koettelee perusoikeuksia. Sosialidemokraattien on otettava tähän selkeästi kantaa kirjoittaa Matti Louekoski. "Suomessa tarvitaan asiakaslähtöinen sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus. Yksityisten liikelaitosten osuuden tulee olla avustava, vastuu järjestelmän toimivuudesta kuuluu julkiselle sektorille" Louekoski katsoo ettei tässä maakuntahallintoa tarvita, varsinkaan sellaista mikä ei vastaa omasta palvelutasostaan eikä taloudestaan. ”Porvareita tuntuu ärsyttävän perustuslakivaliokunnan tahto nostaa kansalaisten sosiaaliset perusoikeudet omistusoikeuden rinnalle. Tulkinta kahlitsee liiaksi liiketoimintaa” Louekoski sanoo ja toivoo että "demarit valitsevat selkeän maakuntauudistusta vastustavan kannan ja herättävät muutkin todellisuuteen.”

Sote-neuvottelut ovat tuoneet keskusteluun uuden perustuslain turvaamien oikeuksien keskinäisen arvioinnin. Muutamat oikeiston edustajat ovat keksineet nimittää valtiosäännön asiantuntijoita peräti perustuslaki-fundamentalisteiksi. Sillä tarkoitetaan suorastaan uhmapäistä sitoutumista äärimmäistulkintoihin perustuslain turvaamien oikeuksien sisällöstä.

Porvareita tuntuu ärsyttävän perustuslakivaliokunnan tahto nostaa kansalaisten sosiaaliset perusoikeudet omistusoikeuden rinnalle. Tulkinta kahlitsee liiaksi liiketoimintaa.

Arvioinnin kohteena ovat lain sisällöstä ne kohdat, jotka ovat nostaneet perinteisen yksityisen omistusoikeuden suojan rinnalle muita kansalaisille keskeisiä mm. sosiaaliseen hyvinvointiin kuuluvia etuuksia. Rintamaan on viimeksi liittynyt ex-pääministeri Esko Aho joka sote-uudistusta koskevassa puheessaan on todennut ”perustuslakivaliokunnasta tulleen tulkintoineen riippa edistykselle”.

Asia on juuri päinvastoin. Valiokunta elää tätä päivää.

Yhteistä valiokunnan arvostelulle on kaipaus vanhan valtiosäännön yksityistä omistusoikeutta korostaneen linjauksen perään. Arvostelijoita tuntuu raskaasti kiusaavan, että uusi perustuslakimme tuo vanhojen vahvasti suojattujen oikeuksien rinnalle tasapuolisesti ihmisoikeudet, oikeuden terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan, koulutukseen jne.

Muutos on ollut lainsäätäjän, eduskunnan, nimenomainen tarkoitus nähdä yhteiskuntamme kansalaisille tasapuolisena hyvinvointikokonaisuutena. Muutos ei ole mikään sattuma vaan sitä on valmisteltu perusteellisesti vuosikymmeniä. Haikailu menneeseen on turhaa ja turhauttavaa koska se kertoo oikeiston haluttomuudesta edes teoriassa – perustuslain sisällöstä huolimatta – hyväksyä tasa-arvoista yhteiskuntakehitystä.

Sote-uudistukseen liittyy kamppailu kansalaisten alueellisesta ja taloudellisesta asemasta riippumattoman tasapuolisen terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden hoitamisen. Perustuslain oikea tulkinta osoittaa kansalaisen korkealaatuisen palvelun eikä alan liikelaitosten taloudellisen menestyksen suuntaan. Nämä asia eivät sinänsä ole ristiriidassa mutta ne saadaan törmäyskurssille jättämällä asiakkaan - potilaan ja asiakkaan - tarpeet huomiota vaille korostamalla samalla yksityisten liikelaitosten ansiomahdollisuuksia yhteiskunnalle kuuluvien ja sen kustantamien peruspalveluiden tuottamisessa.

Esko Aho kertoo näkemyksenään perustuslakivaliokunnalle ettei sillä ole kapasiteettia arvioida millaisia sote-palveluita tulevaisuudessa tarvitaan. Pitäisi ilmeisesti käyttää parempia asiantuntijoita. Olen täysin eri mieltä.

Sekä valiokunnalla, että koko eduskunnalla on asiantuntijoineen juuri sellaista tietoa ja osaamista jota tarvitaan kun tasapuolista ja kattavaa terveydenhuollon ja sosiaalitoimen järjestelmää maahan kehitetään. Perustuslakivaliokunnan tehtävänä on erityistehtävänä vartioida että prosessi sujuu lain hengessä kansalaisten tasapuolisen kohtelun hyväksi. Liike-elämän intressit ovat toissijaisia.

Fundamentalismi-puheet ovat sitäkin käsittämättömämpiä kun muistelee pari vuosikymmentä sitten käytyjä poliittisia taisteluita esimerkiksi maa-ainesten käytön rajoittamisesta, vesien- ja muun ympäristön suojelusta ja vaikkapa pilkkilain säätämisestä vapaa-ajankalastajien aseman kohentamiseksi. Esimerkkiluetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Niille oli yhteistä yksityisen omistusoikeuden tarkka varjeleminen.

Menemättä enempää yksityiskohtiin mainitsen itseäni ehkä eniten ärsyttäneen ja myös huvittaneen omistusoikeustulkinnan. Pienessä järvessä uiskenteleva ahven oli vähäisimmänkin kalastusalueen omistajan perustuslailla suojattua omaisuutta, täysin siitä riippumatta sattuiko lainkaan uimaan kalaveden pienomistajan vesialueelle. Tämä tulkinta mielessä kannattaa jättää fundamentalismia koskevat syytökset arvoonsa. Perusoikeuksilla on aina politikoitu ja politikoidaan nytkin.

Suomessa tarvitaan asiakaslähtöinen sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistus. Yksityisten liikelaitosten osuuden tulee olla avustava, vastuu järjestelmän toimivuudesta kuuluu julkiselle sektorille. Suomen aluehallinto on jo nykyisellään tarpeettoman monitasoinen. Maakuntahallintoa siinä ei tarvita. Varsinkaan sellaista maakuntahallintoa ei tarvita mikä ei vastaa omasta palvelutasostaan eikä taloudestaan. Myös hallituspuolueiden jäseniin kuuluvat vastuulliset päättäjät ovat tajunneet nämä tosiasiat. Toivottavasti demarit valitsevat selkeän maakuntauudistusta vastustavan kannan ja herättävät muutkin todellisuuteen.

Helmikuu 2018

Matti Louekoski: Poliittista hegemoniataistelua, kohteet ja menetelmät vain vaihtelevat

 

”Vasemmistonuorison piirissä ollut suosittu iskulause ”porvari nukkuu huonosti” saattoi sisältää suuremman totuuden kuin hokemaa toistelleet ymmärsivätkään” sanoo Matti Louekoski kolumnissaan. 1960- ja 70-luvuilla käytiin ankaraa ideologista kamppailua, suorastaan hegemonia-taistelua suomalaisen yhteiskunnan suunnasta. Kohteena oli peruskoulu ja oikeiston perustamien järjestöjen tavoitteena oli ei-sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen ja vasemmistovaaran torjuminen. ”Tämän päivän politiikasta voisi hakea vertailukohtia 50 vuotta sitten tapahtuneeseen, vaikkapa työmarkkinoilta,” kirjoittaa Matti Louekoski.

Oikeiston mielestä tarvittiin ryhtiliike, ettei eräänä demokraattisen kehityksen arvoalueena oleva koululaitos joutuisi antautumaan tasapuolisen koulunkäynnin mahdollisuutta vaativien edessä. Tätä taistelua varten oli koottava voimat ja järjestäydyttävä.

Oli koottava varoja ja perustettava yhteisöjä puolustustaisteluun. Sellainen oli mm Vapaan koulutuksen tukisäätiö (VKTS), joka Okkosen mukaan voidaan rinnastaa jo vuonna 1952 perustettuun ja talouselämän rahoittamaan ja porvarilehdistön laajasti tukeman Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -nimiseen järjestöön. Myöhemmin 1970-luvulla samaa perinnettä jatkoi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA sille tyypillisin pehmeämmin ja diplomaattisemmin keinoin.

Järjestöjen tavoitteena oli ei-sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen ja vasemmistovaaran torjuminen.

Vasemmiston voiman vahvistuttua 1960- ja 70 luvulla sai peruskoulun vastustaminen muotoja joita jälkikäteen on suorastaan vaikea ymmärtää. Jopa eduskuntakeskustelujen kielenkäyttö peruskoulun tuomien uhkien kuvailussa saa aineistoon tutustuvan tuntemaan myötähäpeää puhujia kohtaan.

Vasemmistonuorison piirissä ollut suosittu iskulause ”porvari nukkuu huonosti” saattoi sisältää suuremman totuuden kuin hokemaa toistelleet ymmärsivätkään.

Lyhyesti sanottuna 1960- ja 70-luvuilla käytiin ankaraa ideologista kamppailua, suorastaan hegemonia-taistelua suomalaisen yhteiskunnan suunnasta. Tämän päivän politiikasta voisi hakea vertailukohtia 50 vuotta sitten tapahtuneeseen, vaikkapa työmarkkinoilta. Yhtä rajua sanailua ei sentään esiinny, mutta monia sellaisia piirteitä on ilmassa, jotka osoittavat eräänlaisen hegemoniakilpailun olevan menossa.

EK muutti sääntöjään, ettei sen ole mahdollista olla mukana tekemässä tulosopimuksia. Samalla muuttui myös SAK:n ja muidenkin palkansaajien keskusjärjestöjen asema Ne eivät ole enää sopimusten osapuolia. Tämä rooli siirtyi liitoille samalla, kun työnantajat ajavat yhä vahvemmin sopimusten tekemistä paikallisella tasolla.

Tuskin EK sääntömuutoksellaan on halunnut luopua vaikutusvallastaan työmarkkinoilla. Se on vain omaksunut välillisen vaikuttamisen keinon.

EK laskenee, että sen tahto ja vaikutusvalta toteutuvat riittävästi oman viiteryhmän kiinteästä yhteistyöstä ilman keskusjärjestöjen muodollisia sopimuksiakin. EK:n vaikutusvalta ulottuu hyvin pitkälle myös paikalliseen sopimiseen, jossa lähtökohtaisesti työnantaja on aina niskan päällä.

Palkansaajapuolella muutoksen vaikutukset eivät ole läheskään yhtä mutkattomia. Yhteisen vaikutusvallan säilyttämiseksi on ryhdytty kokoamaan suurliittoja, joiden jäsenkunnat ovat kuitenkin varsin heterogeenisia. Yhteisten tavoitteiden ajaminen näyttää vaikeutuvan varsinkin kun vastapuoli voi laajassa mitassa turvautua porvarihallituksen tukeen. Hegemoniataisteluun viittaavat myös ne puheenvuorot joissa työtaistelutoimia enenevässä määrin leimataan poliittisiksi operaatioiksi.

Paikallinen sopiminen ei taida myöskään työnantajalle - vahvasta lähtöasetelmasta huolimatta - olla ihan helppo asia. Sitä osoittaa pankkialaa parhaillaan tulehduttava neuvottelu viikonloppujen aukioloajoista. Paikallisia ja pankkikohtaisia sopimuksia ei tunnu syntyvät kovin helposti eikä halvalla. Vastakkain on muitakin arvoja kuin viikonlopputyöstä maksettava rahallinen korvaus. Miten perheestä huolehditaan, jos edes viikonloppua ei siihen voi varata? 

Tarvittaisiinko sittenkin laajempaa sopimista.

Kesäkuu 2018

SDP – haluttu morsian vai pirttihirmu

 

Viikko sitten pidetyissä hallituspuolueiden kokouksissa jäi ajankohtaisista tärkein ja vaikein asia, sote sivurooliin. Siitä ei juurikaan keskustelua käyty. Sen viipyminen todettiin ja toteuttamisen tarpeellisuutta vakuuteltiin. Katseita käännettiin – sinänsä ymmärrettävästi – tulevaan. Ja siellä näytti kiinnostavan erityisesti yhteistyö suosiomittauksia johtavan SDP:n kanssa. Mitä ehtoja ja mitä vaatimuksia? Aiheen käsittely oli niin innokasta, että media jo alkoi puhua kosintamenoista. Pääministerin viitan sovittelu ja ehtojen asettelu on liian aikaista kummallekin hallituspuolueen puheenjohtajalle.

Pääministeri Juha Sipilä vertasi keskustan kokousväelle sote-hanketta merkitykseltään 50 vuotta sitten toteutettuun peruskoulu-uudistukseen. Sipilä on vertauksessaan osin oikeassa. Hanke on tosi mittava. Sen valmistelu on kestänyt kauan. Toteutuessaan se toisi suuria muutoksia sekä terveydenhuollon, sairaanhoidon että sosiaalitoimen alaan. Vahinko vain, että - toisin kuin aikanaan koulu-uudistuksessa - muutosten vaikutukset ovat vain arvailun varassa. Lisäksi hankkeen takana on niukin mahdollinen, vain yhden edustajan enemmistö eduskunnassa, mikä tekee koko hankkeen toteutuksesta epävarman. Koulu-uudistuksen takana oli eduskunnan suuri enemmistö. Uudistusta suunniteltiin yhdessä laajalla pohjalla ja toteutus tapahtui asteittain ja kokeilemalla. Uudistus oli suuri menestys. Sote:sta ei löydy samoja tunnusmerkkejä.

Jos sote-lait säädetään nykyisten esitysten muodossa, yhteiskuntamme tärkeimmillä palvelualoilla hypätään pimeyteen; kustannusvaikutukset ovat auki, ainakaan säästöjä ei näytä syntyvän. Valinnanvapaus toteutuu tai sitten ei. Itsehallinnoksi sanotulta maakunalta puuttuu talousvastuun myötä itsehallinto. Nähtävissä olevat avoimet asiat ja valuviat tulevat heti vaalien jälkeisen uuden hallituksen työlistalle. Vasta laajan korjaus- ja täydennysohjelman jälkeen selviää, jäikö hankkeesta käteen muuta kuin riesaa, kustannusten nousua ja kapitalistien uusia busines-mahdollisuuksia veronmaksajien kustannuksella.

SDP-morsian ei vaalien jälkeen voi välttää osuuttaan korjaustalkoissa. Siksi olisi nyt viisasta osoittaa ”pirttihirmun luonnetta”. On riittävän selvästi tuotava esiin vaatimus koko hankkeen palauttamisesta lähtöasetelmaan eli asiakkaiden palveluiden riittävyyden ja tason turvaamiseen. Siinä ei maakuntahallintoa tarvita eikä julkisten palveluyksiköiden siirtoja pääomayhtiöiden rahastusvälineiksi. Kuntayhtymät olisivat lähinnä asiakkaita olevina ja myös talousvastuun kantavina toimijoina paras tapa hankkeen käytännön organisoinnissa. SDP on tätä malliaan ahkerasti tarjonnut. Se on toimiva, sitä on tarjottava edelleen. Nyky-soten hyvin todennäköisessä haaksirikossa se on myös joustavin tapa päästä uuteen alkuun.

Pääministeri Sipilä on ministeri Orpon tapaan vakuuttanut, ettei SDP:n mukaan tulo hallitusvastuuseen saa romuttaa nykyisen hallituksen saavutuksia. Ministerit todistelevat, että meneillään oleva noususuhdanteen vaihe johtuu heidän aikaansaannoksistaan. Talousnousun syyt ovat kuitenkin pääosin muualla kuin hallituksemme toimissa. Kansainvälinen, Suomesta riippumaton noususuhdanne on taustalla ratkaiseva tekijä. Suomen osuus kasvu-uralle siirtymisessä on vähäinen ja rajoittuu lähinnä siihen, ettei kotimaisen kasvun mahdollisuuksia ole suoranaisesti pilattu. 

Ay-liikkeen syyttelyt kasvun jarrutuksesta ovat käsittämättömiä. Ilman työmarkkinoiden sopuisia toimia kilpailukyvyn säilyttämiseksi olisimme vaarantaneet hyvin alkaneet kasvun näkymät. Hallituksemme on kunnostautunut lähinnä koulutuksen ja perustoimeentulon määrärahojen ja leikkaamisessa. Niillä ei kasvua eikä hyvinvointia luoda. Jos hallituksen saavutukset kuten aktiivimallin soveltaminen, koulutusleikkaukset, eläkeläisten aseman kurjistaminen, irtisanomisten helpottamista jne. on pidettävä voimassa vaalien jälkeenkin, voivat Sipilä ja Orpo hakea ”morsianta” muualta kuin SDP:n piiristä. Talouskasvun turvaamisessa, verotuksen tasapuolistamisessa, koulutuksen lisäämisessä ja työpaikkojen luomisessa SDP on vastakin kaikkien kaveri tai median kaipaama auvoinen morsian.