Pekka Myllyniemi

Pekka Myllyniemi

Tultuaan ylioppilaaksi Porin lyseosta vuonna 1954 Pekka Myllyniemion toiminut opetusupseerina puolustusvoimissa, virkamiehenä sisäasianhallinnossa, viimeksi pelastusylijohtajana, kansanedustajana 1983–87, opettajana valtakunnallisilla maanpuolustuskursseilla, kunnallisissa luottamustehtävissä sekä kunnanjohtajana ja kaupunginjohtajana Lohjalla. Eläkkeelle jäätyään hän on tehnyt lukuisia selvitystehtäviä, viimeksi yhtenä metropoliselvittäjänä, minkä lisäksi hän on toiminut mentorina Maanpuolustuskorkeakoulussa. Myllyniemi on Läntisen Uudenmaan Wanhojen Tovereiden puheenjohtaja.

Maaliskuu 2013

METROPOLI MEILLE KAIKILLE

 

”Metropoli meille kaikille” on metropolialueen helmikuun lopussa valmistuneen esiselvityksen otsikko. Olin mukana tässä selvitystyössä yhtenä kuudesta selvityshenkilöstä. Metropolialueen selvityshenkilöinä ehdotimme alueen rakenteiden kehittämiseksi kahta toimeksiantomme mukaista päävaihtoehtoa, joista toinen on kuntaperusteinen ja toinen painottaa ylikunnallista metropolihallintoa. Kummassakin vaihtoehdossa ehdotetaan sekä kuntajakoselvityksiä että muutoksia kuntien yhteistyömuotoihin.

Suosituksena selvityshenkilöinä esitimme, että kolmentoista kunnan alueella käynnistettäisiin neljän kuntaryhmän kuntajakoselvitykset vahvojen peruskuntien muodostamiseksi sekä perustettaisiin metropolihallinto. Helsinki ja Sipoo muodostaisivat yhden kuntajakoselvitysalueen, Vantaa, Kerava ja Tuusulan eteläosa toisen ja Espoo, Kauniainen ja Kirkkonummi kolmannen. Neljäs muodostuisi Hyvinkäästä, Järvenpäästä, Pornaisista, Mäntsälästä, Nurmijärvestä ja Tuusulan pohjoisosasta. Vihti jäisi näiden ulkopuolelle.

Metropolialuetta ei ole virallisesti määritetty. Siihen luetaan Helsingin seudun vapaaehtoisen yhteistyön piiriin yleisemmin luettavat 14 kuntaa, jotka ovat Pääkaupunkiseudun kaupungit Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen sekä 10 KUUMA- kuntaa (kehyskunnat) Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Mäntsälä, Nurmijärvi, Pornainen, Sipoo, Tuusula ja Vihti.

Työssäkäyntialueena metropolialue ulottuu kuitenkin laajemmalle alueelle. Yhteistyön kehittämistarve ulottuu Porvoon ja Lohjan sekä edelleen myös Hämeenlinnan ja Lahden suuntiin. OECD:n vuoden 2002 selvityksessä Helsingin seudun metropolialueella tarkoitettiin Uudenmaan, Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen maakunnista koostuvaa aluetta (laaja metropolialue).

Uudenmaan maakuntahallitus on vastikään lausunnossaan kuntarakennelakiluonnoksesta kiinnittänyt huomiota siihen, että vireillä olevassa selvitystyössä on keinotekoisesti rajattu pois kuntia, jotka toiminnallisesti ja taloudellisesti ovat kiinteästi yhteydessä metropolialueen ytimeen. Käytännössä tämä tarkoittaa mm seutukeskuksia Lohja ja Porvoo.

Oman haasteensa koko Uudellemaalle aiheuttaa esiselvityksen mukainen 14 kunnan alueen metropolihallinto, jonka ylin päättävä elin olisi vaaleilla valittava metropolivaltuusto. Muodostamalla 14 kuntaa käsittävä metropolihallinto Uusimaa maakuntana jäisi tietyllä tavalla rammaksi. Metropoliesiselvityksessä on jossakin määrin käsitelty korvaavia toimia, mutta ne ovat pakosta jääneet viitteellisiksi.

On selvää, että hallinnon rakenteiden kehittäminen ei ole helppoa, ei tässä käsitellyn esiselvitysehdotuksen eikä minkään muunkaan mallin mukaisesti. Asia muodostuu vielä monimutkaisemmaksi, kun otetaan huomioon, että rakenteiden kehittämisessä on otettava huomioon sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) vireillä olevat kehittämishankkeet, joista selvitysryhmä julkisti ehdotuksensa maaliskuun 19. päivänä.

Sote-asia ei tullut yksinkertaisemmaksi hallituksen kehysriihessä tekemien päätösten jälkeen. THL:n pääjohtajan Pekka Puskan mukaan kaikki menee nyt uusiksi. Kun Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin toimitusjohtaja Aki Lindén sanoo, että käsitteet ovat menneet pahasti sekaisin, tulee tämän kirjoittajan mieleen, että sokealla Reetallakin on vaikeuksia ymmärtää asioiden kokonaisuutta.

Elokuu 2013

SUOMI SISÄLLISSODASTA TALVISOTAAN

 

Suomen sisällissota ratkesi sotilaallisesti huhtikuussa 1918. Valkoisen Suomen joukot olivat vallanneet Tampereen maalis- huhtikuun vaihteessa. Saksalainen Itämeren divisioona oli noussut maihin Hangossa 3. huhtikuuta ja vallannut Helsingin 12.–14. huhtikuuta. Divisioonan komentaja kenraali von der Goltz oli Saksan mahtia esitelläkseen määrännyt järjestettäväksi voitonparaatin kaupungin halki senaatintorille 14. huhtikuuta.

Toukokuun 16. päivänä ylipäällikkö Mannerheimin määräyksestä järjestettiin Helsingissä suuri paraati, jotta helsinkiläiset muistaisivat valkoiset joukot sodan todellisina sankareina, eivät siis saksalaiset. Saksalaisten retkikunta ei saanut osallistua paraatiin. Saksalaisia alettiin työntää pois voiton korokkeelta ja lopulta he vuoden lopussa poistuivat Suomesta.

Sisällissodan päättyminen valkoisen Suomen voittoon näkyi vuosikymmeniä kahtiajakautuneena yhteiskuntana. Sota ja kaikki sen seuraukset vaativat ainakin 40 000 suomalaisen hengen. Heistä 75 prosenttia oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päätyttyä ja teloituksissa sodan aikana.

Sisällissodan päättyessä Suomen asema riippumattomana valtiona ei kuitenkaan ollut varmistettu. Suomi oli irrotettu Venäjän yhteydestä, mutta kreivi von der Goltzin saksalainen divisioona oli maassa. Suomesta kaavailtiin kuningaskuntaa Saksasta tuodun kuninkaan johtamana. Saksa hävisi maailmansodan eikä sieltä tullut Suomelle kuningasta. Suomesta tuli omin päätöksin tasavalta, josta vähitellen kehittyi länsimainen demokratia.

Demokratiaa vastaan toimivia voimia olivat kommunistit vasemmalta ja Lapuan liike oikealta niiden parinkymmenen vuoden ajan, jotka edelsivät vuotta 1939. Oikeistosuuntauksen, Lapuan liikkeen juuret ulottuivat vuosisadan alun aktivismiin ja ennen muuta vuoteen 1918. Sen kannattajat katsoivat, että valkoisen Suomen puolustus oli jäänyt kesken.

Lapuan liike muuttui demokratian puolustajasta demokratian viholliseksi. Se vaati ”poliittisen elämän tervehdyttämistä”, millä tarkoitettiin parlamentarismin kaventamista ja siirtymistä autoritaariseen hallitustapaan. Käytännössä tavoitteena oli sosialidemokraattisen työväenliikkeen poliittisen vaikutuksen rajoittaminen tai kokonaan estäminen.

Tämä näkyi myös kuumana helatorstaina Tampereella 1933, jossa järjestettiin SDP:n puoluekokous. Puoluekokouksen juhlistamiseksi Hämeenkatu oli juhlaliputettu vuorotellen Suomen lipuin ja puolueen punaisilla lipuilla. Punaisten lippujen käytöstä tuohtuneena Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n kannattajat ja suojeluskunnan joukko-osasto repivät punaiset liput alas everstiluutnantti Aaro Pajarin johdolla.

Lapuan liike ei kuitenkaan kyennyt valjastamaan yleistä mielipidettä tarkoitustensa taakse.

Marraskuun lopussa Suomeen hyökänneet neuvostojoukot saivat vastaansa yksimielisen kansan. Talvisodan henki oli solidaarisuutta ja ponnistelua yhteisen asian puolesta. Vaikka julmasta sisällissodasta oli kulunut vain kaksi vuosikymmentä, myös hävinneelle puolelle jäänyt työväestö asettui tukemaan puolustustaistelua. Sotilaallisesti talvisodan torjuntavoiton takana oli suomalaisten sotilaiden, niin miehistön kuin johtajien henkilökohtainen taistelukyky.

Esimerkki tästä on Tolvajärven taisteluissa 12.12.1939 saavutettu voitto, joka oli ensimmäinen talvisodassa saavutettu menestys. ”Se herätti riemua kotirintamalla ja lopetti puheet toivottomuudesta.” Näin kirjoittaa Anssi Vuorenmaa kirjassa ”Kansakunnan kahdestoista hetki – Tolvajärvi 12.12.1939 – menestyksen alku”. Tolvajärvellä avainasemassa oli Jalkaväkirykmentti 16 komentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari (sittemmin kenraalimajuri ja kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari). Joulukuun alussa hän pyysi Tampereen työläisistä kootun joukon edessä anteeksi vuoden 1933 helatorstain tapahtumia ja ilmoitti olleensa väärässä.

Joulukuu 2013

PRESIDENTTI KRIISIJOHTAJANA

Syyskuun lopussa ilmestyi kirja PRESIDENTTI JOHTAJANA – Suomalaisen valtiojohtamisen pitkä linja. Ensimmäinen näkyvä, kommentti kirjasta oli Helsingin Sanomissa 26.9. Siinä käsiteltiin Tarja Halosen johtamistyyliä, ikään kuin se olisi johtamisen kannalta olennainen asia. Minua itseäni kiinnostaa ennen kaikkea kysymys, miten presidentit ovat johtajana selvinneet maamme kriisitilanteista tavoitteena maan säilyminen vapaana, itsenäisenä ja kansanvaltaisena.

Itsenäisyysjulistuksen jälkeen tammikuun lopulla 1918 maan suurin puolue sosiaalidemokraatit teki kapinan, johon sosialistista vallankumousta tavoitteleva punakaarti vei puolueen. P. E. Svinhufvudista oli marraskuun lopussa tullut senaatin puheenjohtaja, nykytermein pääministeri. Hänen johdollaan kapina kukistettiin. Vapaussodassa Suomessa olevat venäläiset joukot karkotettiin maasta hallituksen joukkojen ylipäälliköksi nimitetyn C. G. Mannerheimin johdolla. Sota muuttui kuitenkin sisällissodaksi, jonka valkoiset joukot Mannerheimin johdolla voitti.

Sisällissodan tulos näkyi vuosikymmeniä kahtiajakautuneena yhteiskuntana. Sota ja kaikki sen seuraukset vaativat ainakin 40 000 suomalaisen hengen. Heistä 75 prosenttia oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päätyttyä ja teloituksissa sodan aikana.

Suomesta kaavailtiin kuningaskuntaa Saksasta tuodun kuninkaan johtamana. Saksasta ei kuitenkaan tullut Suomelle kuningasta ja se hävisi maailmansodan. Tässä tilanteessa nousee esiin Suomen ensimmäisen tasavallan presidentin, maamme tasavaltaisen valtiojärjestelmän isän K. J. Ståhlbergin merkitys (1919 – 1925). Oikeistopiirien oli vaikea sulattaa Ståhlbergin selvää voittoa ensimmäisessä presidentinvaalissa 1919. Ståhlberg oli vahva johtaja epävakaina aikoina.

Läheskään kaikille ei ollut selvää, että kahtiajakautuneena, vailla yhtenäisyyttä Suomi ei tulisi selviämään tulossa olevista koettelemuksista. Tältä kannalta katsottuna toinen presidentti Lauri Kristian Relander (1925 – 1931) oli heikko johtaja. Hän ei nähnyt äärioikealta, Lapuan liikkeen taholta tulevaa vaaraa ennen kuin vuonna 1930 havaitsi maan olevan tilanteessa, jossa valtiovalta oli ajettu seinää vasten.

Tässä tilanteessa nousee esiin presidentti P.E. Svinhufvudin (1931 – 1937) merkitys. Hänen johdollaan oli kukistettu punakapina. Nyt tarvittiin johtaja kukistamaan oikealta tuleva Mäntsälän kapina, johon osallistuneet esittivät 28.2.1932 maan hallitukselle uhkavaatimuksen. Arviolta kymmeniin tuhansiin nouseva aseistettu joukko oli valmiina marssimaan pääkaupunkiin. Sisällissodan vaara oli todella lähellä. Benito Mussolini oli tehnyt fasistisen vallankaappauksen juuri tällaisella marssilla Roomaan.

Svinhufvud muodosti oman esikunnan kapinan kukistamista varten. Radiossa hän piti samana päivänä puheen, jossa hän käski kapinallisia kuuliaisina laille viipymättä palaamaan kotiseudulleen. Puhe tehosi, lähdössä olleet suojeluskuntalaiset palasivat koteihinsa ja kapinallisten johto vangittiin.

Seuraavan presidentin Kyösti Kallion uran keskeisin toiminta-ajatus oli itsenäisyyden vahvistaminen eheyttämällä yhteiskunta taloudellisen ja sosiaalisen tasa-arvon kautta. Presidentiksi vuonna 1937 valittuna hän nimitti A. K. Cajanderin johtaman maalaisliittolais – sosiaalidemokraattisen enemmistöhallituksen. Kyösti Kalliolla presidenttinä oli keskeinen merkitys sille, että Suomi joutuessaan talvisotaan oli yhtenäinen. Talvisodan jälkeen Kyösti Kallio joutui sairauden takia luopumaan presidentin tehtävästä.

Kallion jälkeen sotien aikana toimineet presidentit Risto Ryti (1940 – 1944) ja Gustaf Mannerheim (1944 – 1946) kykenivät hoitamaan tehtävänsä niin, että Suomi säilyi vapaana, itsenäisenä ja kansanvaltaisena. Edellytyksenä oli ensinnäkin se, että työväestön kansalaisoikeudet oli kyetty tunnustamaan sisällissodan jälkeen, kansalaisten elinoloja kyettiin kohentamaan, kansa yhtenäistyi, varauduttiin sotaan vaikka materiaalisesti puutteellisesti, vaalittiin pohjoismaista demokratiaa ja johtajat kantoivat vastuunsa. 

Maaliskuu 2014

MIKSI KANNATAN JUTTAA?

 

Jutalla on pitkä poliittinen ura vuodesta 2000 Kokkolan kaupunginvaltuustossa ja ennen kaikkea kansanedustajana vuodesta 2003 lähtien. Puolueen puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 2008 Hämeenlinnan puoluekokouksessa, jossa hän voitti ratkaisevassa äänestyksessä Erkki Tuomiojan selvin numeroin äänillä 218 – 132 32 - vuotiaana.

Saman vuoden syksyllä käytiin kunnallisvaalit, joissa demarit menettivät kannatustaan. Tuolloin Erkki Tuomioja, ”sosialidemokraattien ikuinen kriitikko”, lyttäsi niin kuin Helsingin Sanomat kirjoitti Jutta Urpilaisen johdolla valmistellun vaaliohjelman ”unelmahötöksi”. Vähän tuohon tapaan SDP:ssä on usein toimittu. On asetuttu passiivisesti aitiopaikalla katsomaan, miten tuo pärjää. Tukea ei omilta tule – arvostelua kyllä. Kritiikkiä tietysti tarvitaan, mutta oikea tapa ei ole tuollainen lyttäys eikä se myöskään anna hyvää kuvaa äänestyksessä hävinneestä.  

Kun Jutta Urpilainen aloitti, hän todella puhui unelmista. Niitä todella tarvitaan. Ne pitää pukea sanoiksi ja teoiksi. Lainaan Vappu Taipaleen mielipidekirjoitusta Demokraatissa 11.3.2014. ”Ajatukset ne muuttavat maailmaa. Ideat, ideologia heiluttavat sitä lippua, jonka jokainen kansanliike tarvitsee eteensä. Politiikka ei ole hallinnoimista, taloudenhoitoa eikä vain näyttöön perustuvaa toimintaa. Tarvitaan irtiottoa tulevaisuuteen, ja tekoja sen eteen. Tätä puolueemme tarvitsee, ei kasvojen vaihtamista. Tarvitsemme keskustelua, ja päätöksiä, toimintaa.”

Kevään 2011 vaaleissa SDP:stä tuli toiseksi suurin eduskuntapuolue. Jutta valittiin kolmannelle eduskuntakaudelleen 11 668 äänellä. Vaikeiden hallitusneuvottelujen jälkeen puolue nousi hallitukseen ja Jutasta tuli valtiovarainministeri. Tässä tehtävässä hän on joutunut koviin paikkoihin ja kasvanut tehtäviensä myötä. Jopa Jutta Urpilaisen arvostelijat myöntävät, että hän on hoitanut tehtävänsä erinomaisesti ja saanut arvostusta myös maailman tunnetuilta taloustieteilijöiltä.

Puolueen puheenjohtajakeskustelusta saattaa saada sen kuvan, että välit ay-liikkeeseen olisivat solmussa. Markku J. Jääskeläisen kolumnia Demokraatissa 19.3.2014 lainaten voi todeta, että ministereiksi hallitukseen valikoitui puolue- ja eduskuntaryhmän johtoa sekä SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen. Avustajiksi ja valtiosihteereiksi valitut olivat miltei kaikki ammattiyhdistysliikkeen palveluksesta. Puoluekokous valitsi puoluesihteeriksi Reijo Paanasen suoraan SAK:n toimistosta. Varapuheenjohtaja Antti Lindtman tuli sieltä pienen välivaiheen jälkeen. Puoluehallitukseen valittiin perinteisesti SAK:n hallituksen jäsen, tlläkertaa Ann Selin. Varapuheenjohtajiksi pyrkivät ay-liikkeestä myös Antti Rinne ja Jukka Kärnä – ilman riittävää kannatusta.

On selvää, että SDP:n kannatus ei ole tyydyttävällä tasolla. Perussyytä ei voi kuitenkaan panna Jutta Urpilaisen vastuulle. Alamäki alkoi eduskuntavaaleista 2007, joissa puolue menetti kahdeksan edustajapaikkaa 53:sta 45:een. Syitä saattoi olla monia, mutta eräs keskeisistä oli surkeasti onnistunut vaalimainonta. Puheenjohtajan vaihtaminen tulevassa puoluekokouksessa ei ole oikea vastaus. Oikea vastaus löytyy niistä ajatuksista, joita mielipidekirjoittajat Jaakko Blomberg, Ulla Blomberg ym. esittivät Demokraatissa muutama päivä sitten. Lainaan tuota kirjoitusta: ”Suomalainen yhteiskunta on sellaisena kuin se tänään on, on pitkälti sosialidemokratian työn tulos. Ollaksemme uskottavia meidän on kannettava vastuuta kestävästä tulevaisuudesta. Parhaimmillaan SDP on, kun se on keskeisesti rakentamassa hyvinvointia ja tasa-arvoa yhdessä muiden poliittisten voimien kanssa. Ongelmia ratkaistaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti yhteistyötä tehden. Kielitaitoista Jutta Urpilaista kuunnellaan Euroopassa.

Elokuu 2014

SAKSAN SOTILASAVUN MERKITYS 1944

 

Tänä kesänä on kulunut 70 vuotta kesän 1944 taisteluista, joissa puna-armeijan hyökkäykset torjuttiin osittain saksalaisten tuella. Asiaan on tarpeellista palata, koska vieläkään ei ole riittävää yksimielisyyttä saksalaisten osuuden merkityksestä.

Talvisodan jälkeen vuoden 1940 lopulta lähtien Suomen poliittinen ja sotilasjohto oli katsonut parhaaksi nojautua Saksan tukeen. Tätä suuntausta jatkettiin niin kauan, kuin se näytti mahdolliselta ja hyödylliseltä. Vaihetta kesti elokuulle 1944. Presidentti Risto Ryti joutui henkilökohtaisesti uhrautumaan allekirjoittamalla 26.6. ylipäällikön ja valtioneuvoston suosituksen mukaisesti Hitlerille osoitetun vakuutuskirjeen. Hän lupasi vastata siitä, ettei Suomi ilman Saksan myötävaikutusta ryhdy rauhanneuvotteluihin. Tämä sopimus mahdollisti Saksan sotilasavun jatkumisen.

Valtiotieteen tohtori Markku Jokisipilä kyseenalaisti vuonna 2004 väitöskirjassaan sopimuksen merkityksen. Jokisipilän mukaan sopimuksen allekirjoituksen ja heinäkuisen suurhyökkäyksen välillä Suomeen ei tullut yhtään sotilasapua. Hänen mukaansa suurhyökkäys olisi torjuttu siinäkin tapauksessa, ettei Saksalta olisi tullut apua.

Tämä tulkinta, joka ei mielestäni ole tutkimustulos, ja asiasta käyty keskustelu ei ollut uusi. Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander korostaa vuonna 2009 julkaistussa  kirjassaan ”Suomi 1944 – Sota, yhteiskunta, tunnemaisema” saksan sotilaallisen avun arkaluonteisuutta mutta samalla sitä miten ratkaiseva Saksan aseellinen apu todella oli. ”Sen jälkeen kun Saksa oli hävinnyt, tuskin kukaan suomalainen päättäjä halusi kertoa aseveljeydestä täysin avoimesti. Suomen valtiojohdon etujen mukaista oli päinvastoin pitäytyä tiukasti sodanaikaisessa tulkinnassa, jonka mukaan Suomi oli käynyt omaa puolustussotaansa.” Mannerheimin muistelmissa Saksan avun merkitys ohitetaan muutamalla lyhyellä maininnalla. Vielä nuivempi on armeijakunnan komentaja Lennart Öesch, joka kerratessaan syitä, miksi neuvostohyökkäys pysäytettiin, ei edes mainitse saksalaisten sivustatukea.

Meinander korostaa, että Rytin henkilökohtaisella vakuutuksella pyrittiin aivan toiseen tavoitteeseen kuin sen sanamuodosta olisi voitu päätellä. Ensiksi haluttiin vakauttaa rintaman uhkaava tilanne Saksan aseavulla, jotta saataisiin Moskova luopumaan antautumisvaatimuksistaan. Sen jälkeen Rytin tilalle tulisi uusi presidentti, jota hänen henkilökohtainen vakuutuksensa ei sitoisi ja joka voisi näin aloittaa salaiset rauhantunnustelut. Lopuksi solmittaisiin erillisrauha liittoutuneiden kanssa, ja kaikki tämä tehtäisiin aivan toisin kuin mitä saksalaiset olettivat Rytin luvanneen. Kirjeen sisällössä ei jätetty mitään sattuman varaan.

Suuri osa niistä Saksan toimittamista aseista, joita oli tarkoitus käyttää, oli tosin jo saapunut Rytin antaessa virallisen lupauksensa. Toisaalta kuitenkin myös lupauksen jälkeen saadulla aseellisella tuella oli suuri merkitys myöhemmissä taisteluissa, ja se kohotti suomalaissotilaiden taistelumoraalia.

Saksan sotilasavun merkityksen vähättelyn ohella ovat sotatoimet Suomenlahden eteläpuolella. jääneet vähälle huomiolle ja tulleet julkisen tarkastelun kohteeksi vasta viime vuosina. Narvan länsipuolella käytiin maaliskuusta 1944 lähtien niin kutsutut Sinimäen taistelut, jotka ovat verrattavissa Tali-Ihantalaan. Saksan Itärintaman Pohjoisen Armeijaryhmän joukot torjuivat elokuulle asti puna-armeijan hyökkäykset Sinimäille.

Jos Stalin olisi keväällä 1944 kyennyt valtaamaan Viron, olisi Suomen tilanne muodostunut ratkaisevasti huonommaksi, mitä se oli kesällä. Viron lentokentät olisivat olleet Puna-armeijan käytössä. Suomenlahti ei enää olisi ollut Saksan sisämeri. Saksan apu Suomelle Kannaksen taisteluissa olisi jäänyt toteutumatta. Elintarvikehuolto Saksasta olisi ollut mahdotonta. Stalinin ei olisi tarvinnut luopua ehdottomasta antautumisvaatimuksesta. Tilanne Suomenlahden eteläpuolella oli Suomen kannalta kriittinen vielä heinäkuussa elokuun alkuun asti.

Stalinin tarkoituksena kesällä 1944 oli Suomen ehdoton antautuminen ja rajan siirto vähintään Kymijoelle. Tali - Ihantalassa kesä-heinäkuun vaihteessa saavutettu torjuntavoitto samoin kuin Aunuksen ja Maaselän kannaksilla sekä Ilomantsin salomailla saavutetut torjuntavoitot estivät Neuvostoliittoa saavuttamasta tavoitettaan. Puna-armeijan hyökkäysjoukkoja tarvittiin näiden taisteluiden jälkeen Suomenlahden eteläpuolella Narvan rintamalla. Heinäkuun 12. päivänä Stalin antoi käskyn hyökkäyksen keskeyttämisestä Karjalan kannaksella. Viimeistään tuolloin hän luopui antautumisvaatimuksestaan.

Kesän torjuntavoitot olivat seurausta Suomen armeijan ja sen sotilaiden taistelukyvystä. Ne liittyivät kuitenkin olennaisesti tilanteisiin lähialueilla ja muualla Euroopassa.

Puolustustaistelu, joka käytiin kesällä 1944, ei ainoastaan torjunut miehitystä. Se loi myös poliittiset edellytykset sille, että Suomi saattoi siirtyä sodasta rauhaan ilman repiviä riitoja. Suomi oli ensimmäinen Euroopan valtio, joka maailmansodan yhä jatkuessa toimitti vapaat eduskuntavaalit.

Marraskuu 2014

SUOJELUSKUNTIEN LAKKAUTTAMINEN

 

Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin lailla. Lakiesityksen Tasavallan Presidentti Mannerheim antoi presidentin esittelyssä 31.10.1944. Esitys eteni nopeasti.  Ensimmäisessä käsittelyssä eduskunnassa samana päivänä ei käytetty yhtään puheenvuoroa eikä toisessakaan käsittelyssä samana päivänä, jolloin eduskunta hyväksyi lain sisällön. Laki hyväksyttiin lopullisesti kolmannessa käsittelyssä 3. marraskuuta, jolloin Mannerheim vahvisti lain. Puolustusministeriö määräsi marraskuun 6. päivänä järjestön toiminnan lakkautettavaksi seuraavana päivänä.

Eduskunnan kolmannessa käsittelyssä käytettiin kaksi puheenvuoroa. Puolustusasiainvaliokunnan edistyspuoluelainen puheenjohtaja Sulo Heiniö, joka oli ollut perustamassa suojeluskuntia, esitti muistosanat ja kiitti palkatonta työtä tehneitä rivimiehiä ja lahjoittajia. Sosialidemokraatti Kalle Jokinen, punavanki vuodelta 1918 ei hyväksynyt kiittelyä. Hänen mukaansa maamme työväestö ei millään tavoin yhdy kiitokseen. Hän korosti, että ajatus Suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta, joka on koko itsenäisyytemme ajan ollut työväen ajatusmaailmassa, on nyt toteutunut. Jokisen sanat olivat kuin heijastumaa 1920-luvun asenteista.

Mitä suojeluskunnat olivat itsenäisessä Suomessa olleet?

Kari Selèn toteaa vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan ”Sarkatakkien maa – Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918 – 1944”, että Suomen historiassa on pitkään ollut elokuussa 1918 perustetun ja marraskuussa 1944 lakkautetun suojeluskuntajärjestön kokoinen, vielä puutteellisesti tutkittu alue. Suojeluskuntien historiankirjoituksessa tietämys suojeluskunnista perustui pitkään suojeluskuntajärjestössä palvelleiden N.V.Hersalon ja Hannes Raikkalan kirjoittamaan, monella tavalla ansiokkaaseen kolmiosaiseen historiaan, (1955–1964), joka keskittyi suojeluskuntiin sotilaallisena laitoksena.

Risto Alapuro kirjoittaa toimittamansa kirjan ”Raja railona – näkökulmia suojeluskuntiin” (1998) johdannossa: ”Suojeluskunnat olivat mahtitekijä Suomessa itsenäisyyden ensi vuosikymmeninä. Ne olivat armeijan rinnalle perustettu aseellinen järjestö, joka syntyi itsenäistymisen ja kansalaissodan mullistuksessa. Raja aukeni railona paitsi ulkoista myös sisäistä vihollista vastaan. Suojeluskunnat kertovat monesta asiasta – politiikasta, kulttuurista, yksimielisyydestä ja erimielisyydestä, asennoitumisesta ulkomaailmaan. Järjestöstä tuli osa voittajien näkemystä siitä, mitä uusi itsenäinen Suomi on. Sen vaiheet näyttävät, miten vuosi 1918 rakentui maan poliittisen kulttuurin sisään ja muovasi sitä.”

Miksi suojeluskunnat piti lakkauttaa?

Suojeluskuntien lakkauttamiselle syyskuuna 19. päivänä solmitun välirauhansopimuksen nojalla on keskustelussa usein korostettu ennen kaikkea asian poliittista puolta. Sopimuksen 21.artikla määräsi, että ”hitleriläismieliset” järjestöt oli lakkautettava. Tämän nojalla kenraalieversti Zdanov vaati kirjeessään Mannerheimilla suojeluskuntien hajottamista.

Välirauhansopimuksen neljännen artiklan nojalla Suomi sitoutui määräajassa ”asettamaan armeijan rauhanaikaiselle kannalle”. Sopimus ei sisältänyt tarkkoja lukumääriä eikä mainintaa suojeluskunnista. Moskovan yksiselitteinen kanta sen sijaan oli, että rauhanaikainen vahvuus oli yhtä kuin puolustuslaitoksen vahvuus 1.1.1939, eli vain 37 000 miestä.

Tämän vahvuiseksi armeija tuli saattaa itsenäisyyspäivään mennessä, mikä merkitsi valtavaa operaatiota, kun kuukaudessa liki 400 000 sotilasta odotti kotiuttamista. Suojeluskuntien jäsenmäärä oli vuositasolla ollut keskimäärin 90 000 ja suurimmillaan vuonna 1941 vajaat 127 000 miestä. Suojeluskunnat eivät mahtuneet vaadittuun rauhanajan vahvuuteen. Tämä sotilaallinen peruste oli suojeluskuntien lakkauttamisen päällimmäinen syy

Maaliskuu 2015

TALVISODAN RAUHAN VAIKEA PÄÄTÖS

 

Talvisodan kestettyä 105 päivää Moskovassa allekirjoitettiin 75 vuotta sitten 13.3.1940 aamuyöllä rauhansopimus Neuvostoliiton sanelemassa muodossa. Tasavallan presidentin valtakirja Moskovan rauhanneuvotteluja varten hyväksyttiin valtioneuvoston istunnossa 12.3. aamulla. Päätöksenteko oli vaikeaa eikä tapahtunut yksimielisesti. Eduskunta ratifioi istunnossaan 15.3. rauhansopimuksen 145 äänellä kolmea vastaan. Tyhjää äänesti 9. Suuri osa edustajista, 42 jäi pois äänestyksestä.

Kotirintamalla oltiin tyrmistyneinä, kun rauhanehdot julkaistiin lehdissä ja radiossa. Sanomalehtien etusivuilla oli surureunukset. Siniristiliput liehuivat puolitangossa. Kuvaavana esimerkkinä tunnelmista on vuonna 1940 julkaistussa muistokirjassa KUNNIAMME PÄIVÄT Käkisalmen Sanomien etusivu torstaina 14.3.1940: ”Rauha on tehty raskain ehdoin. – Mm. Kannas, Viipuri, Käkisalmi, Sortavala, Karjalaa Uudenkaupungin rauhan rajaan saakka, Kalastajasaarento ja Hanko luovutettu”.

Kotirintaman tyrmistystä selittää rintamataisteluista päämajan tilannetiedotuksissa annettu kuva. Tiedotusten mukaan vihollisen hyökkäykset torjuttiin ja vihollisen tappiot selostettiin, omista aluemenetyksistä ja tappioista vaiettiin. Kansalaisilla ei ollut tietoa todellisesta rintamatilanteesta.

Tasavallan presidentti ja hallitus sai päämajasta totuudenmukaisen tilanteen. Illalla 9.3. pidettyyn kokoukseen saatiin kenttäarmeijan päävoiman, Kannaksen armeijan komentajan kenraaliluutnantti E. Heinrichsin Ylipäällikölle antama lausunto joukkojen sen hetkisestä taistelukunnosta, jonka ulkoasiainministeri Tanner luki. Sen mukaan ”armeijan nykyinen tila on sellainen, etteivät enemmät sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen ja uusiin alueluovutuksiin”.

Tanner totesi, että tämä on ylipäällikön käsitys. ”Asema on sellainen, että olemme pakkorauhan edessä. On kiirehdittävä ennen kuin romahdus tapahtuu. Sen jälkeen ei meidän mieltämme kysytä…” Tämän johdosta Moskovassa oleville neuvottelijoille oli annettava valtuudet tehdä sellainen rauha kuin ”aikaansaatavissa on”. Hannulaa ja Niukkasta lukuun ottamatta muut hallituksen jäsenet kannattivat Tannerin ehdotusta. Sotamarsalkka Mannerheim soitti 10. ja 11.3. päivien kuluessa useita kertoja ulkoasiainministerille ja oli huolestunut joukkojen suuresta kulumisesta.

Tilanne rintamilla oli tärkein päätöksentekoon vaikuttava asia mutta ei ainoa. Koko sodan ajan Ruotsilta oli toivottu sotilaallista apua. Sitä saatiinkin vapaaehtoisten muodossa, mutta Ruotsi ei katsonut voivansa sitoa itseään sotaan lähettämällä varsinaisia joukkoja. Neuvotteluja länsivaltojen kanssa oli jatkettu, jotka aikoivat naamioida Norlannin malmikenttien valtauksensa Suomelle antamakseen sotilasavuksi. Hallituksen niin kutsuttu triumfiraatti pääministeri Ryti, ulkoasiainministeri Tanner ja valtioneuvos Paasikivi olikin jo varhaisessa vaiheessa epäillyt lännen avunlupauksia. Kaiken lisäksi Saksasta oli saatu viestejä kehotuksista suostua rauhanehtoihin, koska menetetyt alueet saataisiin takaisin Saksan murskattua Neuvostoliiton.

Tässä päätöksentekotilanteessa tasavallan presidentin alussa mainittu valtakirja rauhanneuvotteluja varten hyväksyttiin valtioneuvoston istunnossa 12.3. aamulla. Presidentti Kallio sanoi allekirjoitettuaan valtakirjan, että se oli ”kamalin paperi, jonka koskaan oli allekirjoittanut.” Seuraavana päivänä oli pakko hyväksyä Neuvostoliiton sanelemat rauhanehdot. Suomi säilytti kuitenkin itsenäisyytensä ja Stalinin tavoite Suomen valtaamisesta jäi toteutumatta.

Heinäkuu 2015

UKRAINAN HÄMMENTÄVÄ TILANNE

 

Ukrainan kriisi tai sota niin kuin jotkut haluavat sanoa. on moniulotteinen. Osittain on kyse maan sisäisitä ongelmista, osittain suurvaltapolitiikasta Venäjän ja lännen välillä. Perinteisissä viestimissä mutta myös sosiaalisessa mediassa se usein rajoittuu suurvaltapoliittiseen vastakkainasetteluun. Objektiivinen kriisin tarkastelu ja tutkimus on vähäistä tai ainakin medianäkyvyys on vähäistä.

Heinäkuun puolivälissä Porissa yhdessä Suomi-areenan keskustelussa Ukrainan kriisiä käsiteltiin Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkoston (KATU) ja Suomen toiminta Euroopan turvallisuuden edistämiseksi (STETE) järjestämänä otsikolla ”Hämärän rajamailla – Ukrainan moniulotteinen kriisi”.

Keskustelun vetäjänä oli Ylen eläkkeellä oleva ulkomaantoimittaja Jarmo Mäkelä, keskustelijoina Crisis Management Initiativen (CMI:n) ohjelmajohtaja Ville Brummer, kansanedustaja, ETYJ:n parlamentaarisen yleiskokouksen puheenjohtaja Ilkka Kanerva ja Ylen kirjeenvaihtaja Kerstin Kronvall (aikaisemmin Kiovassa puolen vuoden komennuksella Ukrainan kirjeenvaihtajana, nyt Moskovassa). Keskustelussa asiaa valotettiin kriisinhallinnan keinojen, kansalaisyhteiskunnan ja ETYJ:n mahdollisuuksien kannalta. Keskustelu antoi tavoitteensa mukaisesti monipuolisen kuvan paitsi kriisin luonteesta sinällään ja kansalaisyhteiskunnan tilanteesta Ukrainassa myös mahdollisista kriisinhallintakeinoista.

Ukrainan kriisi on suurvaltapolitiikkaa ennen kaikkea siksi, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vaihtelut Venäjän ja lännen suhteissa suurin konflikti Venäjän ja lännen välille on kehittynyt juuri Ukrainasta. Perinteisissä lännen medioissa useimmiten syytetään Venäjää ja ennen kaikkea niin, että kyse on presidentti Putinin valtapolitiikasta.

Tänä vuonna on Gaudeamuksen julkaisemana ja Markku Kivisen & Leena Vähäkylän toimittamana ilmestynyt kirjoittajakokoelma ”Venäjän palatseissa ja kaduilla”, joka ilmeisesti näinä aikoina Suomessa julkaistuista kirjoista antaa syvällisimmän kuvan Venäjän kehityksestä.

Tässä kirjassa Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulun professori Tuomas Forsberg tarkastelee Ukrainan kriisiin johtanutta kärjistymistä Venäjän ja lännen suhteissa. Venäjän politiikka on Neuvostoliiton hajottua eri presidenttien kausilla (Jeltsin 1991-1999, Putin 2000-2008, Medvedev 2008-2012, Putin 2012-). vaihdellut länsimyönteisyydestä kriittisyyteen. Ensimmäisinä vuosinaan Putinkin pyrki vahvistamaan yhteistyötä lännen kanssa. Hänen länsisuuntautumisensa loppui vuoden 2004 aikana.

Tuomas Forsberg esittämän tulkinnan mukaan suurin ongelma ja samalla yksi Venäjän siksak politiikkaa selittävä tekijä on se, että ”Venäjä ei ole saanut tahtomaansa tasa-arvoista asemaa ja vaikutusvaltaa suhteessa länteen. Venäjällä ei ole ollut kykyä tarkastella lännen toimia muussa kuin siinä valossa, että niillä tähdätään Venäjän nujertamiseen. Näin ollen esimerkiksi Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton maiden pyrkimykset lähentyä länttä nähdään lännen juonena, eikä näillä mailla ajatella olevan omaa subjektiviteettia.”

Kirjoitukseni alussa totesin, ettei kaikki Ukrainan kriisiin liittyvä johdu suurvaltapolitiikasta. Esimerkkinä asian monipuolisemmasta tarkastelusta on Helsingin Sanomien pääkirjoitus 23.heinäkuuta ”Ukrainasta kuuluu huonoja uutisia”. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota talouden ongelmiin, joita selittävät Ukrainan oman toiminnan puutteet oligarkkien ja korruptionvastaisen toiminnassa. Oligarkkien asemaan ei ole puututtu, vaikka se oli myös toissa talven mielenosoitusten päätavoite. Korruptionvastainen taistelukin keskittyy näyttävästi alatasolle, vaikka olennaisin korruptio liittyy siihen, kuka hallitsee laillista ja laitonta liiketoimintaa. Tämä iso ongelma vähentää selvästi lännen halua auttaa Ukrainaa kunnolla. Sitä ei vaan haluta sanoa ääneen, sillä nykyisessä ilmapiirissä Ukrainan arvostelu tulkitaan heti virheellisesti Venäjän tukemiseksi. Silti Ukraina tarvitsee nyt hymistelyn sijaan tukea, jotta ukrainalaiset voisivat rakentaa maastaan normaalin valtion.

Kaiken kaikkiaan on tärkeätä, että Ukrainan kriisin käsittelyä ei rajoiteta suurvaltapolitiikkaan ja mustavalkoiseen vastakkainasetteluun. Tarvitaan mahdollisimman objektiivista kriisin tarkastelua ja tutkimusta, josta on alkanut tulla syvällisiäkin esimerkkejä.

Joulukuu 2015

VOIKO VENÄJÄÄ YMMÄRTÄÄ?

 

Timo Vihavainen, Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori, aloitti vuonna 2014 ilmestyneen kirjansa ”Vanhan Venäjän paluu – Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta” toteamalla monien ajattelevan, että edessämme on uuden Neuvostoliiton syntyminen kaikkine seuraamuksineen aina kylmän sodan varustelukilpailuun. Venäjää kannattaa Vihavaisen mukaan kuitenkin pyrkiä ymmärtämään. Olen tässä kirjoituksessani tukeutunut mainittuun kirjaan ja valinnut ne asiakohdat, jotka omasta mielestäni ovat keskeisimmät.

Venäjällä pidettiin omaa erinomaisuutta selviönä niin tsaarinaikana kuin neuvostoaikana, jolloin sitä kritiikittömästi ylistettiin. Eikä kyse ollut vain koomisesta itsekehusta, josta Brezhnevin aikana tuli maan tapa. Kyse oli asiasta, johon hyvin monet vuosikymmenien ajan uskoivat.

Sokki oli sitä suurempi, kun Gorbatšov avoimesti tunnusti, ettei Neuvostoliitto ollutkaan maailman kehityksen johtotähti. Neuvostoliiton edistyksellinen kupla puhkesi jo ennen itse valtion romahtamista, perestroikan aikana. Venäjä itse ryhtyi opettelemaan demokratiaa ja markkinataloutta ja etsi esikuvia lännestä. Uusi Venäjä joutui kuitenkin samalla nöyrtymään lännen edessä oppipojan asemaan oltuaan sitä ennen vuosikymmenet virallisesti maailman kehittynein yhteiskunta.

Neuvostoliiton hajoamiseen ja uuden Venäjän ajan alkuun liittyvät kaksi johtajaa Gorbatšov ja Jeltsin ovat venäläisten muistissa kaikkein kurjimmat, mitä maassa on ollut. Kuitenkin jo Jeltsinin aikana havaittiin, että Venäjä ilman ideologiaa on kuin lehmä ilman häntää. Mielipidemittauksissa ihannekaudeksi on noussut turvattua elämää tarjonnut Brezhnevin aika, vaikka tämän hallinto oli vesittänyt Hruštšovin aikana alkaneen uudistuslinjan ja korvasi teot ja toiminnan komeilla julistuksilla ja iskulauseilla.

Vihavainen korostaa, että Putinin aikana ideologian paluu on ollut hyvin voimakasta. Enää ei haluta rypeä katumuksessa tai puhdistua vanhoista synneistä. Putinin aikana Venäjälle palasi hyvinvointi ja Venäjä myös saavutti kansainvälistä arvovaltaa. On toinen asia, että Venäjän ulkopolitiikka on lähtenyt tielle, joka saattaa olla turmiollinen niin sille itselle kuin muille. Lännen kannalta nykyinen Venäjä on aggressiivinen ja taantumuksellinen. On vaarana, että se eristää itsensä ulkomaailmasta ja taantuu taas kerran niin taloudellisessa. kulttuurisessa kuin yhteiskunnallisessa mielessä.

Vihavainen kysyy kirjassaan, tullaanko Putin muistamaan Venäjän historiassa suurena taantumushallitsijana. Vaikka tätä on aikaista ennustaa, ilmeistä on joka tapauksessa, että Putinin hallinto on lähtenyt vastareformien tielle. Venäjän hallinto on tulkinnut länsimaisten arvojen tunkeutumisen Venäjälle propagandasodaksi, jolla on poliittisia tai jopa valtiollisia päämääriä. Sitä eivät kiinnosta enää länsimaalaistyyppinen edustuksellinen demokratia, länsimaisittain käsitetty sananvapaus tai edes oikeusvaltio ja hyvä hallinto, vaikka näitä nimellisesti kannatetaan.

Olennaista on, kuten Vihavainen korostaa, että Venäjää kannattaa pyrkiä ymmärtämään ja ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin, mikä ei kuitenkaan edellytä sen toimien hyväksymistä. Tässä mielessä on tarkoituksenmukaista, kuten Vihavainen tekee, analysoida Venäjän nykyisyyttä menneisyyden kautta. Suomen kannalta Venäjällä on aina ollut ja tulee aina olemaan erityinen merkitys niin hyvässä kuin pahassa.

Huhtikuu 2016

FASISMIA SUOMESSA

 

Tänä vuonna ilmestyneen laajan teoksen ”Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet”, tutkijoiden Oula Silvennoisen, Marko Tikan & Aapo Roseliuksen mukaan Suomi on aina ollut osa eurooppalaista fasismia. Meillä sitä ovat edustaneet lähinnä Lapuan liike ja Isänmaallinen Kansanliike (IKL).

Kansallismielinen radikalismi sai Suomessa alkunsa sisällissodan jälkeen 1920-luvulla. Perustana oli äärivalkoinen tulkinta maan tilasta. Yhteiskunta oli epäyhtenäinen, riitaisa ja levoton. Kansanvaltainen yhteiskunta oli heikko sekä sisäisten että ulkoisten uhkien edessä. Syntyi radikaali järjestökenttä, jonka toimintatavat vähitellen muotoutuivat ja suomalainen fasismi suoritti esiinmarssinsa.

Helmikuussa 1922 perustettu Akateeminen Karjala-Seura yhdisti opiskelijanuorison kansallismielisen radikalismin taakse yliopistoissa ja oppikouluissa. Vuonna 1929 perustettiin Vapaussodan Rintamamiesten Liitto, josta kasvoi nopeasti ei-akateemisia veteraaneja yhdistävä järjestö. Sen laajasta jäsenistöstä monet olivat mukana lähinnä epäpoliittisen veteraanitoiminnan takia, mutta järjestön kova ydin koostui tiukan linjan aktivisteista, jotka halusivat muuttaa yhteiskuntaa omien ihanteidensa näköiseksi. Liiton keskeisenä päämääränä oli ainakin kommunististen ja sosiaalidemokraattisten järjestöjen toiminnan vastustaminen ja toiminta niiden kieltämiseksi kokonaan.

Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan julkinen läpimurto tapahtui vuoden 1929 lopulla. Seuraavana vuonna liike alkoi organisoitua järjestöksi, joka kattaisi koko maan kommunistien murskaamiseksi kaikilla paikkakunnilla ja ryhtyisi myös suoraan toimintaan. Nopeassa tahdissa kehitys vei liikkeen väkivallan ja kumouksen tielle. Kesällä 1930 autot kulkivat, miehiä kaapattiin, nöyryytettiin ja hakattiin. Kolme kyyditettävää murhattiin. Kansanedustajia siepattiin. Kyydityksiä tapahtui vuoden 1930 aikana kaksi ja puoli sataa.

Kun Kyösti Kallion hallitus erosi 4.7.1930 ja eduskunta hajotettiin, lapualaiset olivat saavuttaneet terrorillaan ensimmäisen tavoitteensa. Heinäkuun 7.päivänä toteutettiin talonpoikaismarssi sen aikaisen oikeistoradikalismin suurin voimanäyttö. Puheessaan Senaatintorilla Vihtori Kosola korosti, että vapaussodan perintö oli menetetty, ja vuonna 1918 lyöty vihollinen oli jälleen noussut uhkaamaan suomalaisten vapautta.

Lapuan liike ajoi helmikuun lopussa vuonna 1932 Mäntsälän kapinassa valtiovallan seinää vasten. Arviolta kymmeniin tuhansiin nouseva aseistettu joukko oli eri puolilla Suomea valmiina marssimaan pääkaupunkiin.  Benito Mussolini oli tehnyt fasistisen vallankaappauksen juuri tällaisella marssilla Roomaan. Presidentti Svinhufvud kuitenkin radiopuheessa käski kapinallisia kuuliaisina laille viipymättä palaamaan kotiseudulleen. Puhe tehosi; lähdössä olleet suojeluskuntalaiset palasivat koteihinsa ja kapinallisten johto vangittiin.

Radikalismi Suomessa ei kuitenkaan Lapuan Liikkeeseen päättynyt. Sen toimintaa jatkamaan perustettiin 5. kesäkuuta 1932 Hämeenlinnassa Isänmaallinen Kansanliike (IKL). IKL:n esikuvina olivat lähinnä Italian fasistit. Tärkein ero suomalaisen äärioikeiston ja Saksan natsismin välillä oli suhde uskontoon. Suuri osa Suomen papistosta oli IKL:n kannattajia, kun taas natsit korostivat germaanista uuspakanuutta. IKL oli vuoden 1933 vaaleissa vaaliliitossa Kokoomuksen kanssa ja sai 14 kansanedustajaa. Kokoomus koki murskatappion ja sai vain 18 paikkaa edellisvaalien 42 paikan sijaan.

1930-luvulla, sotien ja vielä jatkosodankin aikana Suomessa oli IKL:n rinnalla joukko natsipuolueita, jotka riitelivät, lohkeilivat ja muuttivat nimiään. Todellisia kannattajia oli yhteensäkin vain muutamia tuhansia. Välirauhansopimuksen nojalla jo 23.9.1944 lakkautettiin mm. AKS, IKL, Itsenäisyyden Liitto ja pienet natsipuolueet. Äärioikeistoon kuulumisesta ei Suomessa rangaistu ketään. Muutamat, kuten suomalaisen fasismin kummisedäksi kuvattu Lohjan Kalkkitehtaan toimitusjohtaja, vuorineuvos Petter Forsström ja AKS – johtaja Helanen sekaantuivat saksalaisten juoniin rauhateon jälkeen saaden vankeustuomion.

Fasismi Suomessa on tarina ihmisistä ja järjestöistä, joiden mielestä vapaussota jäi kesken eivätkä he hyväksyneet kansanvaltaista yhteiskuntaa. 1930-luvun loppuun tultaessa kansanvalta Suomessa kuitenkin sai voiton.

Syyskuu 2016

SUOMEN ITSENÄISYYS

 

Itsenäisyyden mittaaminen on noussut laajan keskustelun aiheeksi brittien brexit kansanäänestyksen yhteydessä. Eroa EU:sta perusteltiin erilaisin tarinoin, joista monet olivat häpeällisiä valheita. Niitä höystettiin tunteisiin vetoavilla iskulauseilla siitä, kuinka briteillä on pian mahdollisuus ottaa ohjat omiin käsiin. Havainnollisen kuvan mahdollisuuksista päättää omista asioista saa tarkastelemalla Suomen historiaa.

Suomesta tuli Ruotsin itäinen maakunta 1100-luvulla. Seuraavien runsaan 600 vuoden aikaan suomalaiset saivat olla luomassa Ruotsin suurvaltaa, vaikka kunnia siitä tuli ruotsalaisille. Ruotsin suurvalta-asema romahti Pultavan taistelussa 1709.

Ajanjakso oli kuitenkin sekä Ruotsille että Suomelle merkityksellinen. Suomi oli jo Ruotsin vallan aikana liitetty osaksi läntistä kristikuntaa sekä läntisen Euroopan kulttuurista, yhteiskunnallista ja taloudellista järjestystä. Tältä pohjalta syntyivät aikanaan niin markkinatalous, perustuslailliset valtiomuodot ja laillisuusperiaatteisiin sidottu hallinto.

Venäjää oli pidetty perivihollisena ja 1700 - luvun aikana Suomi koki kaksi miehitystä, isonvihan 1710 - 1721 ja pikkuvihan 1741 - 1743. Rauhanteoissa Suomi kuitenkin jäi Ruotsille, tosin pienentyneenä. Kustaa III yritti vuosien 1788 - 1790 sodassa lyödä venäläiset Kymijoelta takaisin näiden pääarmeijan ollessa kiinni Turkin sodassa. Yritys ei kuitenkaan onnistunut.

Kun Venäjä uudelleen valtasi Suomen 1808-1809, Suomesta tuli osa Venäjää, tosin autonominen. Suomalaiset eivät siitä päättäneet, vaan Napoleon ja Aleksanteri I olivat asian keskenään sopineet.

Tuohon aikaan sisältyy kansallinen herääminen ja suomalaisuus, jota loivat Runeberg, Lönnroth, Snellman ja Topelius. Kansakunnan identiteetin kehitystä henkisenä voimana ja tahtona kansakunnan puolustamiseen tukee historiallinen jatkuvuus. Tuona aikana, autonomisena suuriruhtinaskuntana 1800-luvulla luotiin pohja Suomen itsenäisyydelle.

Kommunistien päästyä lokakuussa valtaan Venäjällä eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen joulukuun 6. päivänä 1917.

Itsenäisyysjulistuksen jälkeen tammikuun lopulla 1918 maan suurin puolue sosiaalidemokraatit tekivät kapinan, johon sosialistista vallankumousta tavoitteleva punakaarti vei puolueen. Sisäisistä ristiriidoista aiheutuneen sisällissodan valkoiset Mannerheimin johdolla ja saksalaisten tukemana voittivat, minkä jälkeen Suomesta yritettiin tehdä kuningaskunta. Hanke kuitenkin kaatui syksyllä 1918 Saksan antautumiseen. Saksan antautuminen merkitsi myös sitä, ettei Suomi jäänyt Saksan vasallivaltioksi.

Sisällissodan tulos näkyi vuosikymmeniä kahtiajakautuneena yhteiskuntana. Sota ja kaikki sen seuraukset vaativat ainakin 40 000 suomalaisen hengen. Heistä 75 prosenttia oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päätyttyä ja teloituksissa sodan aikana.

Suomessa vaalit maaliskuussa 1919 toivat eduskuntaan selvän tasavaltalaisenemmistön. Tasavaltainen hallitusmuotoesitys hyväksyttiin 21.kesäkuuta 1919. Valtionhoitaja Mannerheim vahvisti hallitusmuodon 17. heinäkuuta. Tällöin vahvistui Suomi itsenäisenä demokraattisena tasavaltana.

Stalin ja Hitler olivat elokuussa 1939 päättäneet (Molotovin-Ribbentropin sopimuksella), että Suomi kuuluu Neuvostoliiton etupiiriin. Yritys valloittaa Suomi vuonna 1939 ei onnistunut. Kesällä 1941 yritettiin Saksan rinnalla revanssia, mikä aluksi näytti onnistuvan, mutta päättyi Neuvostoliiton sotakoneiston suurhyökkäykseen. Se kuitenkin torjuttiin ja Suomi säilytti itsenäisyytensä, vaikkei Suomen mahdollisuuksiin ulkomailla uskottu.

Suomea pidettiin edelleen Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvana. Euroopan jaosta suurvaltojen johtajat olivat päättäneet. Nyt Neuvostoliitto ei yrittänyt Suomen valloittamista asein. Ideologista valloitusta yritettiin ja kaikenlaista painostusta. Suomen sisäisiin asioihin puututtiin monin keinoin. Elettiin YYA-aikaa, jolloin tietty määrä itsemääräämisoikeutta säilytettiin. Suora vaikutus idästä päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen 1991.

Euroopan unioniin liittymisestä Suomen kansan enemmistö päätti itsenäisesti kansanäänestyksessä 16.lokakuuta 1994 57 prosentin äänten enemmistöllä. Äänestyksessä kysyttiin, tulisiko Suomen liittyä EU:n jäseneksi neuvotellun liittymissopimuksen mukaisesti. Historian aikaisemmissa vaiheissa kansalta ei oltu kysytty mitään.

Suomi on globalisoituvassa maailmassa pärjännyt verrattain hyvin. Maamme sisällä on suuriakin eriarvoisuudesta johtuvia ongelmia, joiden ratkaiseminen on pitkälti omissa käsissämme. Euroopan unionin puitteissa pääsemme vaikuttamaan omiin asioihimme enemmän kuin ulkopuolella ollessa. Unioni antaa myös turvaa, mitä pidimmekin tärkeimpänä asiana päättäessämme unioniin liittymisestä.

Joulukuu 2016

SAKSALAINEN SUOMI 1918

 

Kirjoituksen otsikko on lainattu Marja-Liisa ja Seppo Hentilän tuoreesta tutkimuksesta, joka osoittaa, kuinka valtionjohto hyväksyi saksalaisten vahvan otteen Suometa valkoisten voitettua Suomen sisällissodan saksalaisten avulla. Porvarillisen Suomen ja Saksan vajaan vuoden kestänyt liittolaissuhde toteutui täysin saksalaisten ehdoilla.

Suomen vasemmisto haki 1917 itsenäisyyteen tukea tavoitteilleen Venäjän bolševikeilta, oikeisto Saksasta. Puoluekentän kummallakaan laidalla ei todellista valtiollista riippumattomuutta osattu pitää realistisena mahdollisuutena.

Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin mukaan sitä pidettiin kaukana tulevaisuudessa häämöttävänä määränpäänä, joka voitaisiin saavuttaa sodan ja kaaoksen väistyttyä. Konkreettinen osoitus tästä oli, ettei 6.joulukuuta annettu itsenäisyysjulistus aiheuttanut missään eduskuntaryhmässä karnevaalitunnelmaa.

Kommunistien päästyä lokakuussa valtaan Venäjällä eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen joulukuun 6. päivänä 1917. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen tammikuun lopulla 1918 maan suurin puolue sosiaalidemokraatit tekivät kapinan, ja punakaartit ottivat vallan Etelä-Suomessa.

Porvarillisten puolueiden itsenäisyyttä ajavien ryhmittymien epävirallinen edustaja valtioneuvos Edvard Hjelt esitti Berliinissä Saksan sotilasjohdolle kutsun saapua Suomen avuksi jo marraskuun lopussa 1917. Saksalaisten apu toteutui Itämeren divisioonan noustua maihin Hangossa 3. päivänä huhtikuuta 1918 ja vallattua Helsingin, jossa divisioonan komentaja kenraali Rüdiger von der Goltz järjesti 14.4. oman paraatinsa.

Toukokuussa 1918 sisällissodan taistelut olivat ohi kaikilla rintamilla. Valkoinen Helsinki oli vahvasti saksalainen Helsinki. Eduskunnan ensimmäisessä istunnossa 15.5. saksalaiset upseerit esiintyivät kenraalinsa johdolla hallituksen eturivissä. Eduskunta oli tynkäeduskunta.  Sosiaalidemokraateista vain Matti Paasivuori päästettiin istuntoon. Saksalaisten maihinnousu punaisten selustaan varmisti valkoisten voiton ja lyhensi sisällissodan taisteluja viikoilla, kenties kuukausilla. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim järjesti valkoisten voitonparaatin seuraavana päinä 16.5.

Vanhasuomalaisen J. K. Paasikiven johdolla muodostettu senaatti luopui yhdessä väliaikaisen valtionhoitajan P.E.Svinhufvudin kanssa joulukuussa vuonnan1917 kaavailluista tasavaltaisista linjoista ja ajoi eduskunnan niukalla enemmistöllä läpi monarkistisen valtiomuodon.  Lokakuun alussa 1918 saksalainen prinssi Friedrich Karl von Hessen valittiin maan ensimmäiseksi kuninkaaksi.

Saksan antauduttua kuukauden kuluttua jouduttiin kuitenkin umpikujaan. Svinhufvud pyysi 12.12. eroa valtionhoitajan tehtävästä ja samana päivänä Mannerheim, joka oli jatkuvasti suhtautunut kriittisesti saksalaissuuntaukseen, valittiin uudeksi valtionhoitajaksi korjaamaan huonosti hoidettuja suhteita läntisten voittajavaltioiden suuntaan. Siinä hän onnistui erinomaisesti.

Marja-Liisa ja Seppo Hentilä tulkitsevat, että keväällä 1918 Suomi pelastui Saksan avulla, mutta syksyllä 1918 Suomi pelastui myös Saksan avulta.

Saksan avulla on selvä, mutta miten niin myös Saksan avutta. Taistelujen tauottua toukokuun alussa 1918 Itämeren divisioona, yli 10 000 miestä, jäi Suomeen yli puoleksi vuodeksi. Sotilaallisen avun myötä ja sen hintana Suomen valkoinen hallitus luovutti kohtalonsa ehdoitta Saksan keisarikunnan käsiin. Maaliskuun alussa 1918 Saksan kanssa solmitut valtiosopimukset olisivat tehneet Suomesta siirtomaan, jonka ulkomaankauppaan ja luonnonvaroihin Saksa olisi saanut lähes rajoittamattoman nautintaoikeuden. Saksalaiset jäivät Suomeen perustamaan armeijaa, josta oli määrä tulla ”Pohjolan teräsnyrkki”, Sen tehtävänä olisi jatkossa ollut Saksan sotilaallisten intressien puolustaminen Koillis-Euroopassa. Antautumisen takia Saksan avulta putosi kuitenkin pohja pois.

Huhtikuu 2017

SUOMI SUOMALAISEKSI 1919

 

Vuonna 1918 valkoisten, Mannerheimin johdolla, mutta saksalaisten tukemana voittaman sisällissodan välittömänä seurauksena Suomesta oli tullut saksalainen. Näin tapahtui siksi, että Saksan sotilaallisen avun myötä ja se hintana Suomen valkoinen hallitus luovutti kohtalonsa ehdoitta Saksan keisarikunnan käsiin. Tämä vaihe Suomen itsenäisyyden historiassa päättyi kuningasseikkailuineen kuitenkin Saksan antautumiseen marraskuussa.

Kuningashankkeen kaaduttua valtionhoitajaksi nostettu Mannerheim hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Maaliskuussa 1919 toimeenpannuissa eduskuntavaaleissa tasavaltaa kannattaneet SDP, Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue saivat vaalivoiton ja ylivoimaisen enemmistön. Monarkiaa kannattaneet RKP ja Kansallinen Kokoomus saivat yhteensä vain 50 kansanedustajaa ja lisäksi kolme RKP:n edustajista oli tasavaltalaisia.

Huhtikuun alussa eduskunta kokoontui täysilukuisena ensimmäisen kerran sisällissodan jälkeen tärkeimpänä tehtävänään hallitusmuotokysymyksen ratkaiseminen. Eduskuntakäsittelyssä Castrénin hallituksen laatima lain ensimmäinen versio ei saanut kuitenkaan taakseen riittävää enemmistöä, jotta se olisi julistettu kiireelliseksi. Edistyspuolueen vasemmistosiipeen kuuluneen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan Heikki Ritavuoren valtiopäivien alussa jättämästä lakialoitteesta alettiin muokata hallitusmuotoesitystä, johon tehtiin myönnytyksiä oikeiston toiveiden suuntaan.

Kokoomuksen ja SDP:n maltillisten välisellä sopimuksella uudistetusta hallitusmuotoesityksestä poistettiin eduskunnan oikeus erottaa presidentti sekä kielto ritarimerkkien jakamiseen ja siihen vastaavasti lisättiin määräys, että ”kansalaisten työvoima on tasavallan erityisessä suojeluksessa”. Tämän jälkeen esitys sai tarvittavan lisätuen Kokoomuksesta. Eduskunta hyväksyi hallitusmuodon 21.kesäkuuta ja julisti sen kiireelliseksi.

Uusi hallitusmuoto vaati vielä vastahakoisen valtionhoitaja Mannerheimin vahvistuksen. Hän suunnitteli jättävänsä sen vahvistamatta, hajottavansa eduskunnan ja aktivistipiirien kanssa Suomen viemistä Venäjän sisällissotaan hyökkäämällä Pietariin, mitä varten täytyi estää tasavallan toteutuminen.

Kokoomuksen kieltäydyttyä osallistumasta tällaiseen hankkeeseen Mannerheim kuitenkin luopui suunnitelmasta ja vahvisti hallitusmuodon 17. heinäkuuta.

Hallitusmuodon mukaan valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Kansanedustuslaitoksen päätehtäväksi tuli lakien, valtion talousarvion ja tullien hyväksyminen sekä kansainvälisten sopimusten ratifiointi. Hallituksen tuli nauttia eduskunnan luottamusta. Presidentti peri hallitusmuodossa kuitenkin osan vanhojen perustuslakien vaalimasta hallitsijan vallasta.

Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1918 perustetun korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti K.J.Ståhlberg. Kansalliseen Edistyspuolueeseen liittynyt Ståhlberg voitti 25. heinäkuuta eduskunnan suorittamassa vaalissa vasemmiston ja keskustan äänin 143–50 valtionhoitaja Mannerheimin.

Suomi oli itsenäinen ja sillä oli demokraattinen perustuslaki sekä demokraattinen eduskunta, hallitus ja presidentti. Suomi oli myös muiden itsenäisten valtioiden tunnustama. Neuvosto-Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 alussa samoin kuin Ranska ja Ruotsi sekä Saksa, Tanska ja Norja. Kaikkiaan 15 maata tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 aikana, mutta esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian tunnustus saatiin vasta keväällä 1919.

Hallitusmuotokysymyksen ratkettua oli täten vuonna 1919 edellytykset Suomen muuttumisesta suomalaiseksi. Välittöminä toimina olivat ennen kaikkea Tartossa tehty rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa vuonna 1920 sekä punavankien asteittainen armahtaminen. Rauhansopimuksen ydinsisältönä oli, että Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat, mikä tarkoitti Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan rajaa vuodelta 1812.

Punavangit pääsivät asteittain vapauteen syksystä 1918 alkaen ja vuonna 1921 heitä oli jäljellä runsaat tuhat. Heistä pääosa armahdettiin 1923 ja 1925. Väinö Tannerin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus armahti viimeiset punavangit toukokuussa 1927, mikä aiheutti oikeistossa voimakasta arvostelua. Vielä enemmän kritiikkiä sai osakseen presidentti K.J.Ståhlberg, joka viime kädessä vahvisti suurimmat 1920-luvun armahdukset.

Elokuu 2017

MAUNO KOIVISTON MERKITYS

 

Mauno Koivisto nousi tasavallan presidentiksi vuonna 1982 suuren suosion siivittämänä kylmän sodan viimeisen vuosikymmenen aikana Urho Kekkosen jälkeen. Valtionpäämiehen valitseminen tuolloin poliittisen vasemmiston riveistä siirsi vuoden 1918 tapahtumat lopullisesti osaksi historiaa.

Koiviston 12 vuotta kestänyt presidenttikausi oli myllerrysten aikaa. Alussa Suomen itänaapurina oli Neuvostoliitto, johon Suomea sitoivat yya-sopimus ja Pariisin rauhansopimuksen tiukat velvoitteet. Kauden päättyessä vuonna 1994 idässä oli naapurina Venäjä ja etelässä uudelleen itsenäistynyt Viro.

Koiviston lähtökohtana presidentiksi tultuaan oli Suomen aseman ja koko turvallisuuspolitiikkamme ydinkysymys Neuvostoliiton luottamuksen säilyttäminen ja maamme toiminta yya-sopimuksen velvoitteiden täyttämiseen ja, että ne kyettiin myös täyttämään.

Mauno Koivisto oli sanan parhaassa mielessä oman onnensa seppä, joka pienistä oloista lähteneenä oli kovalla työllä ja lahjojensa avulla itse luonut yhteiskunnallisen asemansa. Hänen luonteenlujuuteensa toimiessaan pääministerinä ajanjaksona, jolloin Urho Kekkonen oli alkanut uskoa korvaamattomuuteensa ja jolloin Koivistoa oltiin ajamassa ulos pääministerin tehtävästä, oli omiaan lisäämään hänen kannatustaan. Tuolloin hän sanoi televisiohaastattelussa: ”Minä johdan hallitusta, ja eduskunta päättää hallituksen luottamuksesta”. Erityisesti ns. hiljaisen enemmistön piirissä hän vaikutti uutena luotettavana, tehtävänsä tuntevana ja turvallisena isähahmona.

Mauno Koivistolla oli selvä suunta jo vuonna 1956: ”Kohti yhä laajempaa ja monipuolisempaa kansanvaltaa, kohti kaikkien kansalaisten täyden ihmisarvon varauksetonta tunnustamista”. Presidenttinä Mauno Koivisto toteutti vakaumustaan kansallisen sovun ja yhteistyön rakentajana sekä maan valtiollisen elämän parlamentaaristen piirteiden vahvistajana. Hän korosti eduskunnan asemaa ja jätti jälkeensä demokraattisemman maan, kuin millaisen hän oli ottanut presidenttinä hoitaakseen.

Koivistolta ei useinkaan herunut ymmärtämystä poliittisen toiminnan sinänsä vaatimalle taktikoinnille, joka on tuttua nykyisellekin asioiden hoidolle. Mauno Koivisto sen sijaan oli pitkän tähtäyksen, laajojen linjojen ja näkemyksen mies. Tämä näkyy hänen monista kirjoistaan muiden muassa vuonna 1968 ilmestyneestä puhekokoelmasta ”Linjan vetoa” ja vuonna 1978 ilmestyneestä kirjasta ”Väärää politiikkaa”. Poliitikkoihin käytännössä tutustuttuaan hän on kertonut havainneensa näissä kaksi virhettä: ”Ensinnäkin ihmisiä kiinnostaa politiikka vähemmän kuin poliitikot luulevat, ja toiseksi ihmiset ovat fiksumpia kuin poliitikot kuvittelevat”.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö korosti muistopuheessaan, että ”presidentti Koiviston ainutlaatuisuus ei ollut siinä, että hän tunsi kansan, vaan siinä, että kansa tunsi hänet…Pohdiskeleva, fundeeraava tapa lähestyä asioita toi tavallisen kansalaisen lähelle valtiomiestä, lähemmäs kuin Suomen historiassa kenties koskaan aiemmin on koettu. Mauno Koiviston ytimekkäät ja analyyttisen terävät, kuin usein myös humoristisen lämpimät tokaisut jäävät osaksi suomalaisuutta. Ne kuvastavat ajattelua, periaatteita ja arvoja, jotka yhä vaikuttavat teoissamme ja toiminnassamme.” 

Koiviston toisen presidenttikauden merkittävimmät tapahtumat alkoivat Neuvostoliiton hajoamisesta vuonna 1991. Siitä alkoi myös Suomessa tapahtumaketju, jossa Koiviston johdolla Suomi päätti hakea Euroopan unionin jäsenyyttä talvella 1992. Se oli suuri päätös, yksi Suomen

 itsenäisyyden historian merkittävimmistä ratkaisuista. Silloisen perustuslain mukaan vain presidentti saattoi tehdä aloitteen hakemuksen jättämisestä. Mauno Koiviston merkitys oli viime kädessä siinä, että hän johti Suomen Euroopan unioniin.

Puhuessaan Euroopan parlamentin istunnossa vuonna 1993 hän kuvasi: ”Me suomalaiset olemme vakavaa väkeä. Olemme vähäpuheista väkeä. Mutta epäilystä ei pitäisi olla siitä, että pidämme tavallisesti sanamme.”

Joulukuu 2017

Suomi 1917 

 

Suomi juhlii tänä vuonna satavuotista itsenäisyyttään valtiona. Suomen senaatti päätti itsenäisyysjulistuksesta tiistaina 4.12.1917. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen joulukuun 6. päivänä äänin 100-88. Suomen itsenäiseksi julistautumista vuonna 1917 olivat edeltäneet dramaattiset tapahtumat.

Suomen suuriruhtinas, Venäjän tsaari Nikolai II oli syrjäytetty maaliskuussa samana vuonna niin kutsutussa helmikuun vallankumouksessa. Venäjän heikkouden rohkaisema sosialistienemmistöinen eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. Tavallaan valtalaki oli itsenäisyysjulistuksen esinäytös.

Valtalain toimeenpano loppui kuitenkin lyhyeen. Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Yksituumainen eduskunta olisi ehkä pysynyt kasassa, mutta porvarilliset hyväksyivät hajotuksen ja panostivat uusiin vaaleihin. Sosialistit syyttivät heitä maanpetoksesta. Valtalain kaatuminen jyrkensi kahtiajakoa.

Lokakuun 1917 vaaleissa voimasuhteet kääntyivät sosialistien tappioksi 92-108. Vasemmiston menetettyä eduskunnassa enemmistönsä se alkoi radikalisoitua entistä enemmän. Sosialidemokraatit eivät enää osallistuneet hallitusvastuuseen. Svinhufvudin senaatti jäi selkärangattomaksi. Virkamiesten sana ei paljon painanut paikallistasollakaan. Maassa vallitsi hallituspula ja valtatyhjiö. Sitä täydentämään kiirehtivät aseelliset järjestöt.

Aktivistit perustivat suojeluskuntia, joihin haluttiin myös työväkeä, mutta radikalisoituva työväenliike ja sosialidemokraattinen puolue julistivat porvarien järjestyskaartit vihollisikseen ja alkoivat muodostaa työväenkaarteja.

Kerenskin hallitus pyrki pitämään Suomeen sijoitettua valtavaa sotaväkeä komennossaan, mutta sotaväessä vallitsi epäjärjestys, ”svoboda”. Se merkitsi käytännössä Helsingissä ja muualla Suomessa melkoista kaaosta. Rikollisuus räjähti. Järjestysvallan romahdus ja venäläisten kurittomien sotilaiden väkivallan teot, maatalouslakot, elintarvikekeinottelu ja taloudellisen nousukauden jyrkkä loppu ajoivat maan syksyyn 1917 tultaessa elintarvikepulaan.

Kun eduskunta ja senaatti olivat vihollisen käsissä työväenliike ei parlamentarismista perustanut. Viikko Pietarin bolševikkivallankaappauksen jälkeen käynnistyi yleislakko ”Me vaadimme” -ohjelmalla. Se koski palkkoja, elintarvikkeita ja kunnallislakeja.

Lakko oli myös valtapolitiikkaa kovin keinoin ja pitelemättömin seurauksin. Yhden lakkoviikon aikana sattui kymmeniä poliittisia surmia ympäri maata. Verilakon kuuluisin kuolonuhri oli kauppaneuvos Alfred Kordelin.

Joulukuun 4. päivän itsenäisyysjulistus oli Svinhufvudin senaatin ohjelman ensisijainen tavoite: ”maan poliittisen riippumattomuuden turvaaminen”. Erityisesti ajankohtaan vaikutti kuitenkin toisaalta Saksan toiminta ja suoranainen kehotus itsenäisyysjulistuksen antamiseen. Toisaalta senaatille itsenäisyyden julistamisen teki mahdolliseksi Pietarissa marraskuun alussa 7.- 8.päivinä tapahtunut bolševikkien vallankaappaus.

 Seuraavana vuonna 1918 kahtiajakautunut kansa jouti kokemaan punakapinan, vapaustaistelun ja lopulta verisen sisällissodan, joka seurauksineen vaati lähes 40 000 ihmisen hengen.

Sisällissodan jälkeen uhkasi Suomen muuttuminen saksalaiseksi kuningaskunnaksi. Vaati Saksan häviämisen maailmansodassa, ettei näin käynyt. Suomen muuttuminen suomalaiseksi tarvittiin tasavaltainen hallitusmuoto heinäkuun 17. päivänä 1919 ja K.J.Ståhlberg ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi sekä lisäksi Tarton rauha ja punavankien armahtaminen.

Itsenäisyyspäivän vieton ajasta on ollut useita mielipiteitä.  Itsenäisyyden alkuvaiheessa oikeiston mielestä Suomi irrottautui Venäjästä vasta sisällissodan päätyttyä. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15.päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli tällöin julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi. Laajemmin joulukuun 6.päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 lähtien. 26.11.1937 annetun lain 1§:n nojalla ”Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistamisen muistoksi on joulukuun kuudetta päivää, jota tässä laissa sanotaan itsenäisyyspäiväksi, vuosittain vietettävä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä.”

Huhtikuu 2018

SISÄLLISSODAN MUISTAMINEN

 

Viime vuonna vietettiin niin sanotusti yhdessä itsenäisyyden satavuotisjuhlia, vaikka kansakunta oli vuonna 1917 ollut perin juurin erillään. Tammikuun lopulla 1918 valtakunta ajautuikin sisällissotaan, joka sota ja kaikki sen seuraukset vaativat lähes 40 000 suomalaisen hengen. Heistä kolme neljäsosaa oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päätyttyä ja teloituksissa sodan aikana. Taisteluissa punaisia kaatui 5 199 ja valkoisia 3 414. Sodassa sai lisäksi surmansa noin 3 000 venäläistä, 500 saksalaista ja muutamia kymmeniä Ruotsin kansalaisia. Sota vaati yli 10 000 suomalaisuhria enemmän kuin talvisota.

Sisällissodan päättyminen toukokuussa 1918 valkoisen Suomen voittoon näkyi vuosikymmeniä kahtia jakaantuneena yhteiskuntana. Voittanut osapuoli, valkoiset, ryhtyivät kutsumaan sotaa Suomen vapaussodaksi. Perusteluna nimelle oli erityisesti se, että päävastustajaksi nimettiin Neuvosto-Venäjä tai ainakin sen Suomessa oleva sotavoima, jotta olisi paremmin voitu perustella Ruotsiin ja Saksaan osoitettuja interventiopyyntöjä. Toisena motiivina oli kannustaa sopivin perustein vapaaehtoisia suojeluskuntalaisia valkoisen Suomen lippujen alle.

Heti sodan jälkeen vapaussodasta tuli sodan virallinen nimitys lakitekstejä myöten. Vapaussota luonnehdinta vakiintui porvarillisen (valkoisen) Suomen kielenkäyttöön ja se oli selvästi dominoivassa asemassa aina 1960-luvulle saakka niin koulujen oppikirjoissa kuin tutkimuksissakin.  Kevään 1918 aseellista konfliktista käytetään myös kaksoisnimeä vapaussota – vallankumous, mikä perusteluna tuo esiin yksipuolisen käsityksen tuosta ajasta ottamatta lainkaan huomioon yhteiskunnallisia ongelmia tuon ajan Suomessa.

Sodan yleisimmäksi nimitykseksi on kuitenkin 1990-luvulta lähtien tullut sisällissota. Kansakunnan kahtia jakaantuminen näkyy kuitenkin edelleen siinä, ettei yhteiselle rauhantutkimukselle ole juurikaan ollut sijaa. On mieluummin tutkittu erikseen välillä punaisten kauheuksia ja välillä valkoisten. Jakaantuminen erikseen tutkimiseen näkyy myös erikseen tapahtuvana muistamisena, vaikka käytettäisiin sisällissota nimitystä. Valtiojohtokaan ei ole kyennyt olemaan aloitteellinen yhteisen rauhantutkimuksen aikaansaamiseksi.

Tänä vuonna olisi mahdollista edetä siten, että vuodesta 2018 tehtäisiin sovinnon vuosi, kuten pastori Petri Hiltunen Helsingin Sanomien mielipidesivulla 19.tammikuuta esitti. Se vaatisi, että totuutta olisi kohdattava kasvoista kasvoihin. Olisi tunnustettava yhdessä, että molemmat osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Olisi myös tunnustettava, että sota ei ollut vain sisällissota, vaan siihen osallistui Neuvosto-Venäjän ohella myös Saksan sotilaita. Niin ikään olisi tunnustettava, että olemme tarkoituksellisesti turhaan ylläpitäneet ja siirtäneet sodan synnyttämää katkeruutta ja vihaa sukupolvelta toiselle.

Hyvin perusteltua olisi niin ikään, kuten Leo Backman samassa lehdessä esitti, että valtiovalta aikaansaisi totuuskomission suomalaisille sisällissodan traumojen purkamiseksi.

Helsingin Sanomien mielipidesivulla 28.12018 kaksi Helsingin yliopiston historian opiskelijaa Tuomas Suihkonen ja Markus Myllyniemi esittivät, että moderni valtakunnallinen sisällissodan muistomerkki sitoisi yhteen 1918 traagiset tapahtumat. Muistomerkki käsittäisi vankileirit, punaisten ja valkoisten harjoittaman terrorin ja taisteluissa kaatuneet siviilit ja sotilaat. Samalla se kuvaisi sodan aiheuttamaa molempien osapuolten kokemaa kärsimystä ja olisi kansakunnan yhtenäisyyden tunnustus. Olisi paikallaan, että valtiovalta ottaisi vaarin näistä aloitteista.

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö osoitti keskiviikkona 4.4. luennossaan Tampereen yliopistossa valtiojohdon taholta esimerkillistä ja uudenlaista suhtautumista sisällissodan muistoon. Verisestä Tampereen taistelusta oli tuona päivänä kulunut sata vuotta. Presidentti korosti luennossaan Sodasta sovintoon, miten Suomi on onnistunut eheytymisessä ja yhtenäisyydessä. Niinistö kertoi luentonsa aluksi, että hän halusi esittää oman tulkintansa sodasta eikä neuvoa, miten historia pitää kirjoittaa.

Osoitus sovinnosta ja yhteisestä ymmärryksestä vuoden 1918 kriisiin olisi valtakunnallinen sisällissodan muistomerkki. Sopiva paikka tälle muistomerkille olisi Helsingissä Finlandia-talon laaja puisto.