Pirkko Lahti

Pirkko Lahti on Suomen Mielenterveysliiton entinen toiminnanjohtaja. Itseään hän kuvaa näin: Olen ollut lähes seitsemän vuotta eläkkeellä oleva psykologi. Olen yrittänyt olla aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja - vieläkin. Olen ollut perustamassa PWT:tä. Edelleen luennoin, teen potilastyötä ja kirjoittelen.

Tammikuun 2013

Suomalainen keskustelukulttuuri

 

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu keskustella jostakin mieltä kuohuttaneesta tilanteesta noin kahdesta viikosta kuukauteen. Silloin asiaa käsitellään mediassa joka puolella ja otetaan kantaa Sopulit vaeltavat! Kun se on tehty, katsoo media tehneensä osuutensa, paitsi jos löytyy hyvä toisinajattelija.

Media tuntee ns. saturaatiopisteen, kyllästymispisteen eli tiedossa on, että keskimäärin kahden viikon kuluessa ihmiset kyllästyvät samasta aiheesta uutisointiin. Sopulit vaeltavat mediassa. On löydettävä uutta, jotta ollaan ajan hermolla ja tuoreita. Saman asian voi poimia vuosipäivänä uudelleen esille muistutukseksi kansalaisille.

Harvat toteamukset jäävät elämään pitempään. Meillä muistetaan ”Kyllä Siperia opettaa” tai ”Nahkurin orsilla tavataan” tai ”Minä juon nyt kahvia” tai ”Sopulilauman vaeltamiset”. Näitä toteamuksia tarjotaan aika usein ihmisten arkijutusteluissa. Poliitikon kannalta olisikin hienoa löytää puheeseensa sellaisia vertauksia, jotka kansa nappaa.

Nyt maistelemme ”oleiluyhteiskuntaa”, joka voinee tarkoittaa meitä eläkeläisiä, työttömiä tai bonustelijoita. Kaikki ryhmät ovat suuttuneet nimittelystä mielestäni ei siitä syystä, että kalikka kalahti, vaan siitä syystä, että emme tiedä mihin presidentti puheessaan viittasi. Sotessa eli sosiaalisessa mediassa käydyssä keskusteluissa ovat kaikki tulkinnat esillä ja muitakin on löydetty. Voi olla, että tämä termi siirtyy arkikieleen, koska se on käyttökelpoinen leimaamistermi: Minä teen työtä, sinä oleilet.

Yhteiskunnan raadolliset säännöt ovat, että media saa repostella, mutta mediaa ei saa arvostella. Koen itse todella loukkaavan ns. väitejournalismin. Media voi leimata jonkun ihmisen tai tahon syylliseksi siihen tai tähän ja kertoa väärän uutisen. Journalismin etiikka horjuu. Se, josta väite on esitetty, on sitten puolustautujan roolissa. Tiedämme, että harvoin puolustautujaa uskotaan etenkin, jos hän korjaa häntä koskevaa leimaava tietoa.

Tähän väitetiedottamiseen syyllistyi tiedemaailmakin äskettäin kertomalla tutkimustietoa, joka pohjasi rajallisiin metodeihin ja loi väärän mielikuvan D-vitamiinipitoisuuksista. Tätä sentään pyydettiin anteeksi julkisesti, mutta en ole nähnyt median pyytävän anteeksi välittämäänsä väärää tietoa. Media nöyrtyy vasta, kun Julkisen sanan neuvostoon tulee tapaus käsiteltäviksi ja se vaatii mediaa koskevaa päätöksensä julkaisemista ko. mediassa. Tämä prosessi kuitenkin edellyttää kantelun tekemistä eli omaehtoista anteeksipyyntöä ei tule.

Etiikkaa perätään politiikkaan, mediaan ja arkeen. Miksei joku poliitikoista löytäisi tähän liittyvää sopivaa mielikuvaa, metaforaa ja saisi sen elämään arkikielessä aina muistutuksena epäilyttävissä uutisissa ja tilanteissa.

Toukokuu 2013

MITEN PERUSTELLA PUOLUEEN JÄSENYYTTÄ

 

Olin noin kuusivuotias. Kotipaikkakunnallamme vaikutti työväenyhdistys Alku, joka samalla oli ompeluseura. Oli vuoden aika mikä tahansa, äitini osallistui aktiivisesti Alkun toimintaan. Muistan itse vahvasti sen, että istuin kelkan tuhdolla, oli kova pakkanen ja äiti potki kolme-neljä kilometriä ”tupailtaan”. Tilaisuudet siis pidettiin eri ihmisten kodeissa. Lapsen mieleen yhdistyksen illoista jäivät tarjoilut ja puheen sorina.

Tästä kokemuksesta on eittämättä selvää, että kuulun työväkeen. Olen kasvanut aatteeseen. En siis osaa perustella hienosti valintaani, mutta tausta on selvä. Olen imenyt ajattelun yksinhuoltajaäidiltäni, joka sotaleskenä vei meitä lapsia tilaisuuksiin.

Monina hetkinä olenkin itsekseni ajatellut, että en osaa mitenkään hienosti perustella poliittista valintaani. Kun kuuntelen muunlaisesta taustasta lähteneitä, olen lähes kateellinen, miten hienosti he osaavat argumentoida omaa liittymistään puolueeseen ja perustella aatteellisia ja arvopohjaisia valintojaan. Saman korkeatasoisen perustelun huomaa aina puolueeseen myöhemmin liittyneistä. Jotenkin olen aina kokenut olevani puolueen jäsen ilman hienoa pohjausta.

Lapsi imee kodistaan arvoja. Murros- tai muuna muutoskautena voi kyseenalaistaa omia näkemyksiään, mutta usein palaa takaisin jo lapsena kokemaansa arvomaailmaan tai sitten asettuu tietoisesti vastavirtaan omaa taustaansa kohtaan. Tämä ilmiö ei koske vain poliittista arvomaailmaa, vaan kaiken kaikkiaan omaa elämän näkemystä. Jokainen kokee oman elämänsä ainutlaatuisuuden ja osaa nähdä sen yhteydet. Tältä pohjalta ymmärrän eri puolueisiin kuuluvien ajattelutapaakin.

Kestää myös kauan oppia poliittisen kielen monisisällyksisyys. Tiettyihin sanontoihin on joskus saatu sisällytetyksi monia tulkintoja, joita ei yksinkertaisempana edes tunnista. Jotkut käsitteet myös politisoituvat. On osattava poliittinen retoriikka, jotta pärjää.

Silloin tällöin myös herää ajatus siitä, että olisiko syytä puhua suoraa ja arkikieltä. Kun kansalaiset kysyvät, he saattavat saada poliitikolta vastauksen, jota eivät osaa lainkaan arkipäiväistää. Abstraktinen kieli ei aina avaudu. Joskus taas jonkun poliitikon on kerrottava kaikki, mitä hän osaa ja sillä hän lopulta kypsyttää kuulijansa niin, ettei mitään mene läpi. Miten suurta vahvuutta olisivatkaan selkeä suomen kieli ja lyhyet johdonmukaiset vastaukset.

Suomi elää projektien ja hankkeiden aikakautta. Kuka niitä johtajaakaan tai kuka niiden tuloksia soveltaa? Pallo on milloin kenellä! Selitykset sen mukaisia!

Työväenyhdistys Alku ajoi työväen asiaa. Oltiin yhdessä, rakennettiin yhteisöllisyyttä ja opittiin selkeää yhteistä ajattelua. Tähän pelkistykseen emme enää pääse, mutta toivon, että edes sinnepäin olisi puolueemme suunta: Kohti selkeyttä ja vahvaa sanomaa yhteisyyden kautta.

Lokakuu 2013

TIETOKIRJOJEN YKSIPUOLISUUS

 

Viime aikoina on tullut markkinoille erilaisia tietokirjoja tai ovatko pikemmin mielipidekirjoja.  Lehtinen ja Ukkola analysoivat Väyrysen toimintaa, Pietiläinen oppilaineen Wahlroosin toimintaa. Tiihonen ja Tiilikainen ja kumppanit. analysoivat presidenttejä. Kirjat nojaavat muistioihin, kannanottoihin ja ihmisten kertomiin asioihin. Viitteiden käyttö on kirjavaa etenkin presidenttikirjassa. Kun kysymyksessä on yhden ihmisen elämää ruotiva kirja, se saa täten tietokirjana oikeutuksensa.

Tiedemaailmassa opetettiin, että vertaileva tutkimus aina edellyttää yhtenäistä sabluunaa tutkia ihmisten tekemisiä, ennen kuin niistä voidaan tehdä johtopäätöksiä. Lisäksi tutkijan on yllettävä omien johtopäätöstensä perusteluihin. Toisaalta tietysti sisällön analyysitutkimuksissa yhdenkin tapauksen perusteella voidaan yltää syvälle.

”Presidenttikirja” sai minut pohtimaan tietokirjan ja mielipidekirjan eroa.Kuolleista presidenteistä tuskin on saatu aikalaiskuvauksia, ainakaan tuoreeltaan! Mikä lienee ollut se kehikko, jossa kirjoittajat ovat osuutensa tehneet ja joka antaa sitten oikeutuksiin vertailla presidenttejä.  Minusta kirja ainakin lehtitietojen perusteella on henkilökohtaisia mielipiteitä ja jos ei jopa poliittisesti värittyneitä kannanottoja ja tarkoituksenmukaisia leimoja. Ehkä kirjoittajia itseään voisi vertailla kirjoitetun tiedon pohjalta!

Tutkiva journalismi ja tietokirjallisuus lyövät kättä ja asiat ja mielipiteet sotkeutuvat. Vanhana yliopistotyöntekijä kokee hämmennystä, kun aina ennen piti esiintyä passiivisessa muodossa ja unohtaa oma henkilökohtainen osuutensa. Nyt minäkeskeisyys ajaa tutkijaa ja kirjoittajaa reippaisiin yleistyksiin muutaman hajahuomion perusteella. Käytävämielipiteet muodostuvat faktoiksi.

Media nostaa juttukärkiä. Kun mediaan on tullut väitejournalismi, niin on myös ns. tietokirjallisuuteen. Voit lukea tai kuulla mediasta itseäsi tai toimintaasi koskevan väitteen, jonka todenperäisyyden todistaminen ja virheiden oikaiseminen jää itsellesi. Media ehkä antaa sinulle tilaa osoittaa väitteen paikkansapitämättömyys.

Kirjan osalta puolustautumien” jää ilmaan.  Näin on käynyt Rajalan ja Mäkelän avioliittoa koskevien tunnustuskirjojen osalta. ”Uhrin” ei kannata lähteä keskusteluun, koska asian ruotiminen vain vahvistuu ja ajautuu juupas-eipäs linjalle. Ehkä tällaiset kirjat parhaiten otetaan vastaan vaikenemalla.

Toki olen varma, että se, josta kirjoitetaan kokee asian varsin henkilökohtaisesti, vaikka tietää kirjoitusten olevan vain yhden puolen kannanottoja. Kun ammattini vuoksi usein saan/voin ja on pakkokin kuunnella molempia osapuolia, ovat monet tunneasiat ja kannanotot asettuneet aivan eri tavalla tasapuolisempaan näkökulmaan. Molempien osapuolten kuulemista toivoisi joskus näiden kohukirjoittajienkin tekevän.

Helmikuu 2014

 Liika on liikaa…

 

Belgialainen pormestari kertoi juttua, että hänen luokseen tuli nainen, joka halusi eron miehestään. Pormestari kysyi naisen ikää ja kauanko hän  oli ollut naimisissa. Nainen oli 80v ja oli ollut naimissa lähes 60 vuotta. pormestari alkoi selitellä, ettei nyt enää ehkä kannata ottaa eroa tuon ikäisenä ja noin pitkän avioliiton Jälkeen, jolloin nainen totesi: Liika on liikaa.

Mutta liika on liikaa ylen televisiouusinnoissa. Hyvä on, voin sulkea television. Ei ole pakko katsoa. Kun kuitenkin haluaisi hieman seurata ”aikaansa”, se päätyy toteamiseen, että taas ne samat uutiset ja taas ne samat uusinnat. Kun sitten vielä lukee lehdet, kyllä asioiden pitäisi olla mielessä. Yle antaa meille dementiahoitoa toistaen samoja juttuja.

Eikä toistaminen jää tähän. Myös samat naamat ovat aina esillä. Asiantuntijoina toimivat toiset toimittajat ja samat juontajat ovat lähes kaikissa jutuissa. Myös viihdyttämisen määrä ohjelmistossa kasvaa koko ajan. Syöminen on elämän jatkamista, mutta voi voi sitä kokkausohjelmien määrää.

Voisi niitä verorahojamme panna muuhunkin kuin ilmeiden uudistamiseen, kun uutisstudiossa seisovat lyhytjalkaisina uutistenlukijat ja muut. Kuvakulma tekee heistä outoja olioita ja jäykkyys vahvistuu. Melkein surettaa eivätkä urheiluruudun pirstaleetkaan ilahduta!

Liika on liikaa myös iltapäivälehtien paljastusjutuissa. Tiedämme4 monien julkkisten seksijutut, suuntautuneisuudet, erot ja yhteen menot ja uudet ja vanhat ihastukset. Amerikassa tehtiin tutkimus, jossa havaittiin, että osa julkkiksista alkoi tuntua ihmisten mielissä sukulaispojilta ja tytöiltä, joiden elämää haluttiinkin seurata. Niinkö meilläkin?

Liikaa on myös kännyköitä. Jokaista, harrastakin hetkeä ryydittää kännykkäkameroiden räiskintä ja salamavalojen leimahdus. Tilaisuuden ohjelma hukkuu ulkopuolisten häiriötekijöiden hämmennykseen.

Liika on liikaa myös meissä vanhuksissa. Meitä on paljon. Työttömiä on paljon. Huostaan otettuja lapsia on paljon. Huonosti kohdeltuja ihmisiä – lapsia ja vanhuksia- on paljon. Näihin ryhmiin pitää sijoittaa ja saada ne pienemmiksi. Vanhusten määrää ei voi vähentää, mutta on hyvä nähdä se lääketieteen voittona. Pitkään ikäänhän on tavoiteltu ja sitä on tosillemme toivoteltu.

Lopetan nyt puhkuamisen, ettei tule liikaa. Hyvää alkanutta vuotta. Vaaliuurnilla tavataan!!

Toukokuu 2014

Me  eläkkeellä olijat olemme yhä innostuvia

 

Kun Pääkaupungin Wanhoihin Tovereihin tulee vieras eli  esitelmöitsijä, ovat kaikki penkit varattuja ja väkeä seisoo kuuntelemassa. Kysymyksiä tulee ja olemme innostuneita.

Meissä vanhoissa elää halu kuulla uutta ja ajankohtaista ja halu kantaa kortemme kekoon. Miten se sitten käytännössä tapahtuu. Usein saamamme tieto jää meille ja omaan kykyymme jakaa tietoa eteenpäin.  Itseäni haastaisi saada luennoitsijoilta aina jokin tiivistys puheen sisällöstä, vaikkapa vain iskulauseena. Wanhojen Tovereiden perusperiaatteena lienee, että kokouksissa saa puhua vapaasti ja että emme julkista asioita tai käytyä keskustelua. Kuitenkin varsin usein kuulee helmiä, joita olisi hyvä panna laajaankin keskusteluun ja saada ihmiset kommentoimaan tai omaksumaan uutta netin kautta. Vanhanaikainen painettu mediakin voisi hyötyä. SDitä paitsi ympäri maan saisimme eri toveriryhmiltä tietoa siitä, mitä ajatellaan.

Vapaamuotoinen alustus ja sitä seuraava keskustelu on virkistävää ja tietenkin voimme sitä käyttää, kun kerromme lähteemme. Olen aina kokenut, että keskustelu parhaimmillaan syöttää itse kullekin ajatuksia, joihin tarttua ja jatkaa. Yksin ajattelijoitakin tarvitaan, mutta yhteisen ajatushautomon tarve on iso.  Saisiko Wanhojen Tovereiden tapaamisista think thankkeja- enemmän kuin nyt hetkellisistä keskusteluista.

Ihmisen aivotoiminnoille tekee hyvää saada haasteita. Aivoja tulee käyttää ja ajoittain pakottaa itseään uusiin uriin. Viime vuosina aivotutkimus on edennyt mittavasti ja sitä kautta tulevat haasteet sopivat meille ikääntyneille. Joskus tietysti jäämme kiinni vanhoihin ajatuskuvioihin, mutta tulevaisuutta ei tehdä vain suurin ajatuksin. Osa tulevaisuudesta tulee jo historiasta. Esimerkiksi 1970-luvun monet työelämäuudistukset olivat loistavia ja nyt ne vain kaipaisivat päivitystä. Sitä paitsi tulevaisuutta on hyvä aina rakentaa historiaan, jota vallassa oleva sukupolvi ei edes oikein tunne.

Sosiaalidemokraattinen aate syntyaikoinaan oli selkeä. Sitä on päivitetty ja modernisoitu. Kirkkaan viestin merkitys on suuri. Mihin me tähtäämme on ajoittain korulauseiden takana  jopa kapulakieltäkin  ja siksi pelkistävät kommentit ja uuden tuoreen näkökulman löytäminen on ajankohtaista. Sen tulee pohjata vanhaan ja toimineeseen näkemystapaan. Tässä Wanhat Toverit olisivat hyviä ”syöttäjiä” kysymyksineen. Kun selkeästi kysyy, on vastausargumenttien oltava teräviä ja tähän aikaan sidottuja. Keskusteluista tiivistyisi liikkeemme suunta.

Esitän haasteen kaikille nuorille poliitikoille käydä tapaamassa meitä ja kuulla tapaamme nähdä asioita. Siinä voisi olla teille hyvä oppimispaikka ja uuden toimintatavan löytäminen. Samalla aatepohjaan tulisi lisää syvyyttä ja kirkkautta. Ehdotan Wanhoille Tovereille iskulauseeksi ”Vanhasta uutta!” ja aktivoitumista usealla foorumilla, jopa julkisuuteen.

Lokakuu 2014

Kommunikaatiomaailmassa, mutta missä?

 

Meitä suomalaisia on aina arvosteltu siitä, että emme ole small talkin osaajia. Sitten tulivat kännykät ja kannettavat tietokoneet ja toki nyt osaamme ainakin niissä puhua ja nimenomaan sitä small talk´ia. Mutta näenpä tämän tilanteen taas tuovan uuden ajatuksia herättävän kysymyksen. Tästä kolme esimerkkiä tosimaailmasta:

Raitiovaunussa näen usein isän tai äidin lasten rattaiden kanssa. Vaunuissa istuu 3-5-vuotias, joka koko ajan intensiivisesti hakee kontaktia vanhempaansa, katsoo ja kyselee. Isän tai äidin katse on kännykässä tai Ipadissa, joka vaatii juuri hänen huomionsa. Isä tai äiti on läsnä, mutta missä? Minkä mallin uusi suomalainen tässä oppii?

Juttelin täysi-ikäisen nuoren naisen kanssa, joka kertoi olevansa hyvin väsynyt, koska valvoi edellisenä yönä. Kyselin, miksi valvoit.” No kun kylässä oli yksi kaverini ja meni aamuun.” ”No ,mitä ihmettä teitte?” ”Meillä oli televisio auki ja me kumpikin istuimme kännykässä chattailemassa kavereiden kanssa.” Oltiin siis läsnä, mutta missä?

Olin eläkeläispariskunnan kanssa syömässä ravintolassa. Kun jouduin poistumaan pariksi minuutiksi ja tulin takaisin pöytään, istuivat molemmat selaillen omia kännyköitään. He olivat läsnä, mutta missä?

Näitä esimerkkejä meillä kaikilla on ja tähän kommunikaatioilmiöön taidamme itsekin luiskahtaa. Itse asiassa ongelma alkaa sen mittainen, että olisi aika pysähtyä ja tehdä jotakin. Eniten askarruttaa lasten maailma, jossa kaikki koneet ovat koko ajan pöydällä auki, ettei vain isän tai äidin kontaktimaailma joudu turhautumaan, kun ei tule kommenttia. Lapset voivat odottaa, kun äiti nyt puhuu tädin kanssa! Nuorten kohdalla on tärkeää asettaa arvot paikalleen ja jonkun pitää antaa siihen mallia. Puhuminen ei riitä.

Lähes jokaisen tilaisuuden, mukaan lukien teatterit, konsertit, häät ja hautajaiset keskeyttää kännykän soitto. Usein me, hitaammin reagoivat eläkeläiset emme sitten löydä käsilaukusta kännykkäämme, joten se pääsee soimaan pitkään!! Tuttua tämä on.

Tänään on aika puhua ihmisten kohtaamisesta, näkemisestä ja läsnäolosta. Jos lähdemme tapaamaan jota kuta, voisimme ”omistaa” koko ajan tälle ihmiselle. Harvemmin juuri sen tapaamisajan hetkellä on muuta niin tulen palavaa viestitettävää. Ihmiset kaipaavat aitoa jakamista, kuuntelemista ja toisen ihmisen huomiota, edes hetkeksi.

Tammikuu 2015

Lupa syödä- joulukampanja on takana. Siksi haarukkapalat.

 

TV toi markkinoille Lupa välittää- kampanjan. Siinä julkkikset auttoivat meitä vanhuksia ja välittivät meistä ja sitten siitä kiitettiin ihan televisiota myöten. Huh!

Nousi melkein suuttumus. Hyväähän auttaminen on ja tervetullutta, koska ihmisillä on aikaa ja toisilla rahaa. Itse olen työni kautta kuitenkin kasvanut hiljaiseen välittä -miseen ja ihmisten huomioimiseen. Riittää, kun auttaa eikä sitä tarvitse kujilla ja kaduilla mainostaa.  Jossakin sielun pohjalla on jopa tunne, että tämä olisi aidointa välittämistä.

Olin aaton aattona syöpäklinikalla toki vierailijana. Katselin hoitohenkilökunnan tapaa tehdä työtään, auttaa, olla tukena ja tehdä se, joka on eduksi potilaalle. Olihan kaikkien edessä ajatus joulun rauhasta ja levosta ja siksi se hiljainen myötätunto, joka klinikalla yhdistyi ammatilliseen osaamiseen oli koskettavaa. Ei siitä kerrota suurin kirjaimin.

Hyvää tarkoittavaan televisio-ohjelmaan tulisi saada syvällisempää oivallusta. Olen jonkin verran kiertänyt Eläkkeensaajien Keskusliiton Elinvoimaa- tapahtumissa ja siellä painotetaan läheisen auttamista ja samalla myös itsestä huolehtimista. Kapasiteettia ja energiaa joukoissa on!

+++

Taas on media nostanut esille sotiemme veteraanit. Kunnia heille kuuluukin, mutta liiaksi sivuun jäävät ne äidit, isoäidit ja vanhusväki, jotka sotien aikana viljelivät pellot, kasvattivat lapset ja hoitivat maan arjen pyörityksen. ”Sotatanner” oli sekin. Ei ollut varaa valita, oli pakko selviytyä päivästä toiseen. Ei ollut aikaa turvattomuuden, surun tai tuskan kokemiseen. Oli elettävä päivä kerrallaan. Näistä kuulee nykyään hiljaisia tarinoita, joita ei sankaritarinoiksi ole koskaan mielletty! Miksi ei?

+++

Joulutohinoissa kuulin hauskan ja innostusta herättävän keskustelupätkän. Sukumme nuori opiskelee metallimieheksi.  Lukiolaisnuoret kiusoittelivat tätä metallimiehen alkua kysellen, että joko olet liittynyt Metalliliittoon. Poika vastasi iloisesti, että totta kai. Siis hän oli sinut ammatinvalintansa kanssa ja jo oivaltanut ammattiyhdistysliikkeen merkityksen työntekijän tukena. Ehkä koulu ohjasi nuoria näin selkeästi ammatti-identiteettiin.  Lukiolaisnuoret eivät vielä tienneet tulevaa ammattiuraansa!

+++

Ruotsin poliittiset puolueet ovat neuvotelleet. Ruotsalaisethan ovat kuuluisia keskustelijoita ja kas joulusopimus syntyi. Mitä kaikkea piiloteltiin maton alle? Meillä olisi tuskin tahdollista tehdä samaa! 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille ja tämän annospalapätkäni lukeville

Toukokuu 2015

KUKA ON TERVE

 

Terveyttä voi tarkastella kahdella tavalla: Voimme puhua tilastollisesta terveydestä ja kokemuksellisesta terveydestä. Tilastot kertovat sairauksien määristä ja kokemus ihmisen omasta näkökannasta koskien hänen terveyttään.  Joku, jolla on vaikkapa viisi erilaista kroonista sairautta voi kokea itsensä terveeksi, vaikka tilastojen näkökulmasta, hän on todella sairas. Suomalaiset rakastavat mittareita ja väheksyvät henkilökohtaisia kokemuksiaan - valitettavasti.

Luin vappuhuminan keskellä Iris Pasternackin kirja Tautitehdas. Kirjassa pohditaan aikakautemme ilmiötä tehdä liikaa lääketieteellisiä tutkimuksia ja samalla turhia diagnooseja. Teoksen kirjoittaja muistuttaa meitä muutaman vuoden takaa käydystä medikalisaatiokeskustelusta.  Siinähän pyrittiin tekemään sairautta mm. surusta, kaljuuntumisesta ja jopa työttömyydestä.  Kaikkia ilmiöitä haluttiin lääkitä tai ainakin useisiin tilanteisiin haettiin helpotusta eli lääkitystä.

Pasternack kyseenalaistaa kirjassaan aika tavalla ns. ennalta ehkäisevää terveydenhuoltoa. Olemme juuri yrittäneet saada kansalaiset huolehtimana terveydestään ja vuosittain tarkistuttamaan omaa terveydentilaansa. Pasternack katsoo, että tämä vie turhiin tutkimusiin ja yhteiskunnalle kallisiin menoihin. Jos tehdään rintasyöpäseulontoja, saa osa tutkituista kutsun lisätutkimuksiin ja tämä herättää heti syöpäpelon. Tutkimuksen aikainen ahdistus vie voimia ja tuloksena saattaa olla ohjeistus tarkkailla tilannetta. Silloin Pasternackin mukaan heikennetään ihmisen elämän laatua. Seulonnat paljastavat toki aitoja sairauksia myös. Kuitenkin siis ihmisten elämän laadun heikentäminen on Pasternackin mielestä kyseenalaista. Näin tietysti onkin, yhdyn hänen kantaansa. Tietämättömyys sairauksista vahvistaa hyvää elämää.

Toisaalta eipä meitä suomalaisia juuri saa turhaan lääkäriin. Suomalaisuuteen –etenkin miesten kohdalla – kuuluu katsoa nyt vielä vähän aikaa, josko oireet katoaisivat. Naiset hakevat helpommin apua. Pasternackille voi vastakysymyksenä heittääkin ajatuksen vaikeudesta hakeutua avun piiriin .

Osa sairauden oireista paranee itselleen, osa muodostuu ”elämänkumppaniksi”. Tietenkin voimme jatkaa keskustelua kolesterolin ja verenpainelääkityksen tarpeellisuudesta. Kuitenkin uskon, että suuri osa meistä syö lääkkeitä tarpeeseen.

Me, jotka haemme turvallisuutta elämäämme, olemme huolellisia ja käymme kerran vuodessa tutkimuksissa. Meillä ei ole hätää,. Tutkimuksiin tulisikin saada ne, jotka eivät itsestään välitä ja joiden avun tarve ja kiireellisyyskin voi olla iso. Jossakin se viisasten kivi on, näkökulmien puolivälissä vai missä? Joka tapauksessa tuo kerrottu kirja on hyvä heräte. panee miettimään.

PS 1. Vapun tuoma krapulainen olo ei olekaan sairaus!

PS 2.  Kuka niin luulikaan!

Lokakuu 2015

UUSI SUPISUOMALAINEN RULETTI

 

Lähes jokailtaiseksi ”viihteeksi” on tullut valtioneuvoston linnasta televisiokuva, jossa kolmen Suomen leijonalla verhoillun pömpelin edessä seisovat Sipilä Stubb ja Soini. He kaikki vakuuttavat yhteen ääneen, mitä hallitus on tänään päättänyt maan pelastamiseksi ja kansalaisten olojen kurjistamiseksi. Sama näytelmä toistuu seuraavana iltana, mutta taas on muutettu päätöksiä ja kun yö on kulunut, on kolmikolla taas uutta sanottavaa. Yksi viesteistä meille kansalaisille ja tällä hetkellä työmarkkinaosapuolille, että ”te ette osaa tehdä tavoitteita, asettaa päämääriä, jota kohden mennään.” Tuo syytös on paradoksaalinen, kun hallitus tekee päätöksiä, muuttaa päätöksiä ja elää pyörähtelevää sirkuselämää. Luottamus on koetuksella. Pakkotoimet eivät yhdistä vapautta arvostavia ja sen saaneita kansalaisia. Yhteishengen luonti on taidetta ja ihmistuntemusta edellyttävää, ei insinööritiedettä.

Psykologisesti on tärkeää luoda turvallisuutta. Horjuva ja alinomaa päätöksiään vaihtava hallitus ei tuo luottamusta. Nyt on saatu eri ammattikunnat pelkäämään, kuka on kulloinkin leikkuulistalla - nimenomaan työntekijäpuolella. Julkinen kaupankäynti ihmisten turvallisuudella luo turvattomuutta. Se pahimmillaan vie myös osapuolet keskinäiseen kyräilyyn ja mittelöihin ja voi jopa luoda korjaamattomia ristiriitoja.

Turvallisuus syntyy poliittisesta tahdosta, siis hallituspuolueiden aidoista näkökannoista ja asiantuntemuksesta. Ihmisiä on toki hyvä osallistaa maamme taloustilanteen vaikeuteen, mutta keinovalikoiman kantavuus olisi tässä avuksi. Nyt liikutaan sanelun, poisvedon ja uuden sanelun mallissa, joka ei ole aitoa osallistamista, vaan ehkä jopa kyykyttämistä. Tällä hetkellä monet ryhmät, esim. työttömät, köyhät vanhat naiset, nuoret opiskelijat ovat jo hyvin selvillä rahansa riittävyydestä.

Hyväosaisia on vain pyydetty talkoisiin ja talkoot ovat vapaaehtoisia. Niihin on helppo vastata kyllä ja jättää tekemättä. Sitä paitsi mahdollisten talkoolaisten antamien rahasummien (jolle muuten ei ole osoitetta) julkistaminen loisi syyllistävän ilmapiirin. Toimintamallit oman taustakoulutukseni pohjalta katsoen ovat nyt menneet metsään!

Edellä kirjoittamassani jutussa ei ole mitään uutta tai kenellekään vierasta. Pikemminkin tästä tuli aito tunnepurkaus, kun harmittaa että hallituksen ehkä osaamat johtamisen malliopit ovat niin väärin sovellettuja. Tärkeä oivallus on se, että yritystä ja valtiota johdetaan eri tavoin. Välillä tuntuu, että kaksi muuta hallituspuoluetta katsovat hieman taustalla ja antavat ”pojan” yrittää. Uskon pääministerin olevan aidosti asialla, mutta Suomi OY ei ole yhden johtajan käsissä. Pääoma on kansalaisilla, omistajilla, joiden tahtoa on pakko kuunnella. Kätilöt käänsivät jo johtajien näkemyksiä, ehkä eläkeläisetkin! Nyt pienyrittäjät mukisevat heidän maksettavikseen tulevista lomarahoista. Ketkä vielä ehtivät tähän kisaan?

Helmikuu 2016

ROIMAT KOROTUKSET

 

Lopetin juuri Saara Turusen kirjan Rakkaudenhirviö. Hän sai siitä viime vuona HS:n kirjallisuuspalkinnon.

Kirjan päähenkilö matkustaa eri maissa, asuu niissä ja tätä taustaa vastaan luo kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta. Hauskaa on lukea, että itse asiassa ei Suomessa ole suurta eroa onko mukana hautajaisissa vai häissä. Yhtä juhlavia ollaan ja yhtyä surullisena käy puheen kuiske. Olemme nöyriä ja alamaisia kansalaisia. Kurjaa!

Itse asiassa ilon aiheita saakin usein hakea. Ainakin tämän hallituskauden tunnelmat ovat olleet ja ovat edelleen pelkoa, ahdistusta, epämääräisyyttä, uhkakuvia ja stressiä. Uutiset ovat synkkiä ja säätiedotuksetkin ovat jo melkein uhkauksia.

Caruna oivalsi heti, että uhkien varassa voi nostaa sähkönsiirtomaksuja reilusti. Verkkoja on korjattava, kun on huonoja säitä ja kansalainen maksaa. Kansalaisina olemme pakotettuja ostamaan Carunaa. Kiintoisa on tuollainen  sopimusmalli, jossa meidät  yksipuolisesti ajetaan hyväksymään keskinäinen sopimus,  kun muita vaihtoehtoja ei ole! Pankkien kohdalla voi hieman vielä kilpailuttaa!

Myös hallitus nosti roimasti maksuja, mutta ei ole välittänyt niistä juuri informoida. Kela-taksin hinta nousi 40% 16 eurosta 25 euroon. Hoito - ja toimenpidemaksut sekä poliklinikkamaksut  nousivat, samoin terveyskeskusten maksut useissa kunnissa, Kela-korvattavien lääkkeiden saamiseen tuli alkukatto 50 euroa jne.

Ajattelepa takuueläkettä saavan kansalaisen tilannetta (takuueläkekin nousi hieman ollen 766 € ja risat ). Jos joudut vaikkapa sädehoitoon viidesti viikossa, on jokainen käynti taksien osalta 50 € (eli 250 € / viikko) sekä toimenpidemaksut ja mahdolliset muut lääkkeet ja asua ja elääkin pitäisi. Viikossa on takuueläke mennyt!

Harmittaa, kun näistä nostoista ei kerrottu reilusti, vaan ne muilutettiin järjestelmään. Ahtaaksi käy monen eläminen.

Sote se sitten ratkaisee kaiken, kun hinnat on jo hilattu ylös. Vastaavatkohan maksamme palvelut saamamme laatua enää koskaan!

Kuka tämän maan sekoitti? Hallitus hakee syyllisiä milloin mistäkin, mutta ei katso peiliin. Kaivataan  kuumeisesti turvallista ja rakentavaa päätöksentekoa.

 

Kesäkuu 2016

iNTERAKTIIVISEN YHTEISKUNNAN TILA

 

Interaktiivisuus on päivän teema. Väsymykseen saakka. 

Kun käyt kaupassa, saat parin tunnin kuluttua tiedustelun, miten tyytyväinen olit saamaasi palveluun. Kun autosi käy korjaamolla, kysytään tyytyväisyyttäsi. Kun käyt Kelassa, vastaat taas tyytyväisyyskyselyyn. Tai sitten peukutat asioita, tykkäät jostakin. Nykyään olet loputtoman vastauspyynnön kohteena: hotellit, junat,vakuutusyhtiöt jne ovat asialla. Joistakin taloista saat kyselyn sen jälkeen, kun ilmeisesti palvelujen tekijäkin tietää onnistuneensa.palautteita katsele. Robotti palautetta kyselee. Olevinaan pyydetään palautetta palvelun kehittämiseksi. onnistuneensa. Kukahan mittaa hymiönaamojen painelukoneiden tuloksia. Ainakaan kukaan ei tiedä, mistä kävijäjoukosta kaiken kaikkiaan joku on poislähtiessän  hymiöinyt.

Palautteen keräämistä on pidetty kehittämisen pohjana.  Nyt sitä vaan pyydetään siinä mitassa, että enää ei jaksa vastat tosissaan eikä ainakaan robottitiedusteluihin. Lopulta käykin niin, että esimerkiksi seminaaripalautetta ei kukaan enää viitsi kirjoittaa. Saatikka niin sanpttujen sidosryhmäkyselyjen palautteet. Jaksaisiko, viitsisikö vastata ja mitä hyötyä siitä on imnulle!

Kaikilla asioilla on liiallisena taipumus  kärsiä inflaatiosta. Näin on käynyt tästä aikakauden kuulusta interkatiivisesta palautemassankin kohdalla. Aidosta asioiden hyvästä hoidosta ei  ehkä niin tarvitse välittää, kunhan  kysellään ja ihmisillä on tunne vaikuttamisesta. Se on valetunne, jossa luodaan mielikuvaa kuulemisesta.

Nuoriso peukuttaa nettisivuilla ja peukutusten määrillä ylpeillään. Asiaamme on peukutettu niin niin monta sataa kertaa. Siis se on hyvä! Tosissaanko! Entäpä mitä pelkää peukutus muuttaas?

Nykyään kartan kaiken muun kuin suullisen palautteen antamista. Heti tuoreltaan annettu kiitos tai moite vaikuttaa ainakin hetken palvelun antajaa. Toki tiedän, että kiitokset tulee antaa julkisesti ja moitteet kaksin kesken, mutta aitoa arviointia ja kritiikkiäkin on pakko oppia ymmärtämään.

Psykologisesti on kiintoisaa, että negatiivinen palaute aina päihittää kiitokset. Jos kymmenestä ihmisestä yksi moitti ja yhdeksän kehuu, saa moittija paljon enemmän painoarvoa. Eläintutkija Lorenz on väittänyt, että vasta 12 kiitosta taittaa yhden moiteen!!

Jos vaikkapa sidosryhmän edustajana minulta halutaan palautetta, pohdin kannattaako vastata ja mitä minä siitä hyödyn. Ehkä joskus ystävällisyttään vastaillaan.

Kaikessa liika on liikaa- myös palautetiedusteluissa!  Palvelujen aitoon  kehittämiseen tähtäävä kyselyä yhä tarvitaan.

Lokakuu 2016

EPÄVARMUUDEN SIETO

 

Ihmiselle on kaikkein vaikeinta sietää epävarmuutta.Vaihe, jossa tutkitaan oireiden taustaa ja etsitään diganoosia oireisiin, on kuluttavin.  Saatu diagnoosi, pahakin helpottaa, koska se antaa sairaudelle nimen ja avaa hoitopolkuja.

Epävarmuus politiikassa on yhtä lailla kuluttavaa. KIKY tehtiin ja nyt veikkaillaan sen seurauksia. Kokoomus haluaa koskea päivähoitojärjestelyihin ja säädellä sitä jo tällä hallituskaudella. Muut puolueet hallituksessa vastustavat. Siis mitä päätettäneen? Perussuomalaisten ministeri haluaa vahvistaa Ahvenanmaan puolustusta, miksi? Onko ilmassa akuutti uhka? Suomen hallituksen ratkaisupolitiikassa on nyt ilmassa liian paljon  epäselvyyksiä ja epävarmuuksia, jotta syntyisi turvallisuutta. Oireita on paljon, kukaan ei diagnosoi niitä ja katkaise arvelujen kierrettä. Media lisäksi lietsoo epävarmuutta. Kun sitten kansalaisten mitta täytty povauksiin, siirrytään povaamaan Amerikan presidenttiä. Siinä vaihtoehtoja on vähemmän kuin meikäläisten nykyisissä  poliittisissa soutaa ja huopaa hallitusratkaisuissa.

Paheksunta ei tunnu koskettavan päättäjiä. Kansalaisten demokraattista vaikuttamismahdollisuutta yritetään lisätä kaikilla interaktiivisilla keinoilla.  Taas aito palaute valuu hanhen selästä alas. Moni meistä jakaa tunnelman, ettei tule kuulluksi tai että puhua saa ja mukistakin  vastaan, mutta se ei muuta mitään.

Yllättävää myös on Matti  Putkosen tapa koulutetut herroina kun perussuomalaisissakin on paljon tohtoreita. Asiantuntija-nimikkeen liittäminen herrakulttuuriin on paradoksi. Asiantuntijoiden kuulemista toki yhä  tapahtuu ja heidän lausuntojaan pyydetään. Sitten ne  kaadetaan kuusinolla, kun tehdäänkin poliittisia ratkaisuja. Esimerkiksi sopii SOTE.

Vuosia sitten olin pitempään Puolassa stipendiaattina. Siellä opin, että kun on oikein epävarmaa ja kurjaa, tulee esiin ironinen tapa käsitellä vaikeuksia. Asioita kestää helpommin, kun ne etäistää. Perusjuttuna  silloin Puolassa kulki vitsi, että mikä on vihreä ja kiemurtelee Varsovan kaduilla. Vastaus oli kaalijono.

Nyt  Suomessa kaupungilla kulkeva ajankohtainen ironinen juttu kuuluu näin:

Positiivisuuden huippu on , kun LänsiMetsro kulkee Olkiluodon kolmannen  ydinvoimalan tuottamalla sähköllä ja päätyy  Stadionin uusittuihin tiloihin ja pelikentälle  ja siellä Huuhkajat voittavat maailmanmestaruuden!

SE näkee, ken elää!

Helmikuu 2016

Kansanterveydellistä innovaatiota

 

Mielessäni  on kauan pyörinyt pari ajatusta, joilla väitän säästettäväksi  paljon yleisissä terveysmenoissa sekä samalla  lisättäisiin kansalaisten hyvinvointia.

Kaulasuonten tukkeutumisen tutkimus:

Tästä suvussamme on jo kokemustietoa: Kaikilla meillä, joilla on kolesterolilääkitys on riski siihen, että kaulasuonemme tukkeutuvat, ainakin osittain ja usein iän myötä. Tupakointi lisää riskiä. Kaulasuonten tukkeutuminen on aivojen verenkierron kannalta kohtalokasta: aivoinfarktit, TIA-kohtaukset ja vastaavat ovat usein seurauksia siitä, että aivot eivät saa riittävästi verta.

Kaulasuonien tutkimus tehdään ultraamalla, joka vie lääkäriltä lausuntoineen noin puoli tuntia. Potilaalle se on helppo toimenpide. Jos tutkimus osoittaa suonten  mittavia tukkeumia, tulee harkittavaksi suonien puhdistaminen.

Käytännössä paikallispuudutuksessa usein imuroidaan tukkeumat. Ns. kaulasuonten leikkaus on toki vaativa leikkaus. Potilas on leikkausvalmistelun jälkeen usein vuorokauden pari sairaalassa, kun tarkistetaan aivojen yllättävästi saaman parantuneen verenkierron seurauksia ja pyritään säätelemään verenpainetta.

Toimenpiteet tietysti maksavat jonkin verran, mutta aina vähemmän kuin aivoinfarktista kuntoututtaminen Tämän ajatuksen toivoisin leviävän meidän ikääntyneiden keskuudessa siinä määrin, että tutkituttaisimme tilanteemme.

Toinen ideani kaatui palo- ja pelastushenkilöstön näkemyksiin, mutta toivoisin sitä vielä harkittavan. Yritin saada kerrostalojen aulaan lähelle hissejä puolapuita. Ajatukseni oli, että hissiä odotellessa ja kaupasta tai töistä kotiin tullessa hetken oikaisimme selkämme puolapuissa venytellen. Eläkeläisinä voisimme tehdä sen kahdesti, kolmestikin.

Me kaikki nykyään istumme aika paljon ja selkäranka on väärissä asennoissa. Lempeä selän oikaisu muutaman kerran  päivässä toisi tarvittavaa venytystä ja lisäisi terveenä pysymistä, kenties auttaisi selkäsäryissäkin.

Käytäviin ei kuitenkaan saa asentaa puolapuita, ei ainakaan puisia, jotka ovat paloturvallisesti vaarallisia. Rautaiset puolapuut ovat taas kovia ja kylmiä. Mutta päiväjumppa, selän oikaisu olisi kerrostalon ala-aulassa helppoa käytännössä  eikä olisi kustannuksia lisäävä. Eikä tarvitsisi kävellä kuntosalille tai siellä tehdyn  jumpan jälkeen vielä selän venytys viimeistelisi kuntokuurin. Mistä aineesta puolapuita voisi tehdä ? Lisäksi venyttelisittekö, jos siihen olisi mahdollisuus?

Haastan lukijat ideointiin meidän kaikkien hyväksi koskee se sitten terveyttä, vanhusten huoltoa tai vastaavaa ja saamaan myös uuden tyyppistä konkreettistakin parannusta arkiseen elämäämme.

Kesäkuu 2017

Satavuotiaiden kädenjälkiä

 

Emerituspiispa Eero Huovinen käytti presidentti Mauno Koivistoa siunatessaan puheessa  käsitettä kädenjälki. Hän korosti presidentti Koiviston yhteiskuntaamme jättämää kädenjälkeä.

Satavuotiaassa Suomessa oli maaliskuuun lopussa  625 100vuotiasta ja 543 yli satavuotiasta. Suurin osa heistä on naisia ja useimmat asuvat pääkaupunkialueella. Suomen vanhin on 108 vuotias.

Maailmassa on neljä satavuotiaden tunnettua keskittymää: Japanin Okiwangossa, Italian Sardiniassa ja Acciarolissa sekä Kalifornian adventistiryhmittymä. Heitä tutkiessaan ei löydä yhtään selkeää syytä pitkään ikään: toiset syövät vain kasviksia,j uovat vettä ja toiset syövät punaista lihaa ja juovat viiniä. Tiivis yhteisö kantaa kahta ryhmittymää ja ehkä  he kaikki kävelevät aika paljon.Meneillään on iso tutkimus pitkän iän ”salaisuudesta”.

Haastattelimme kollegani opetusneuvos Ulla Nummisen kanssa Suomen satavuotiaita. Suurimmalla osalla oli varsin vaatimaton kotitausta. Asuttiin yhden huoneen kodissa ja sisaruksia oli paljon. Kotona kasvettiin työntekoon ja erilaisia sairauksia ja kuolemaa pidettiin osana elämää. Kodin töihin kaikki osallistuivat ja lasten kasvatus tapahtui usein työn teon rinnalla. Leipomossa työtä tekevä äiti vei vauvansa leipomon takapihalle nukkumaan ja kävi aina välillä katsomassa lapsen vointia.

Koulu jäi usein neljään luokkaan, ns. kiertokouluna ja oli kiire löytää töitä. Nuoruuteen kuului viikonlopun tanssit, vaikka 30 km pyörämatkan päässä. Työhön pääsy toi omaa rahaa ja mahdollisuuksia hankkia erilaisia asioita. Säästettiin kotia varten. Aviopuoliso löytyi työn tai erilaisten yhteisöjen kautta. Perhe perustettiin ja elettiin säästäen.

Kukaan haastatelluistamme ei ollut lihava. Lapsuuden niukka ravinto heijastui myöhempään kuntoon. Erilaisia sairauksia heillä oli, mutta oli myös satavuotiaita, joilla ei ollut mitään lääkkeitä.

Osa oli työkokemuksen perusteella saanut ns.pätevyyden vaikkapa sairaanhoitajaksi. Kaikki toivoivat, että arki sujuisi ja kaikki arvostivat arkista elämää.  Haastatellut olivat sykähdyttäviä vanhuksia.
He kuitenkin kokivat ikäväksi sen, että päättäjät ja yleinen mielipide pitää heitä taakkana  ja  menoeränä. Eräille tuli syyllinen olo siitä, että on  yhä  hengissä. Toisaalta, eräs satavuotias totesi, että” minun maksamillani veroilla elätetään työttömiä nuoria!”

Jokainen heistä - oli sitten myyjä, metallipajan hitsaaja, maanviljelijä tai mikä tahansa ammattilainen- oli ja on jättänyt kädenjälkensä tähän yhteiskuntaan. Eräskin satavuotias oli joutunut 5 vuotiaana pikkupiiaksi maalaistaloon ja  siitä lähtien tehnyt erilaisia töitä. Kunnioitukseni näiden ihmisten kädenjälkeä kohtaan on iso!

Lokakuu 2017

 

Kyllä sitä jaksaa hämmästyä: Saako palveluja vain tietokoneella? 

 

- Tätä yhteiskuntaa suunnitellaan keski-ikäisille ja niille joilla on tietokone, kirjoittaa Pirkko Lahti kolumnissaan, kertoen omista turhauttavista palvelukokemuksistaan. Hän muistuttaa että vanhusten lukumäärä kasvaa: ”Edelläkävijöitä ovat ne liikkeet ja palvelijat jotka oivaltavat että vanhuksia tulee palvella”

Kyllä sitä jaksaa hämmästyä

Sain postissa paketin ja etukäteen tiedon että voisin seurata sen kulkua. Minulle oli samantekevää miten pakettia siirrettiin autosta toiseen. Sen sijaan - kun sen piti tulla kannettuna kotiin - eivät tuojat enää voineetkaan soittaa puhelimeeni päästäkseen pihaportista sisään.

He veivät siis paketin postitoimistoon enkä sen jälkeen enää kyennyt seuraamaan missä se oli. Pitikin etsiä oikea postitoimisto soittamalla - 1,80 e minuutti! Puhelu tulikin kaikkien eri kielisten kuulutusten jälkeen tosi kalliiksi.

Ja paketti painoi 30 kiloa.

Lähetyksessäni ei ollut vastaanottajan puhelinnumeroa - osoite ja muut tiedot siitä kyllä löytyivät – ja jouduinkin maksamaan 2 euroa siitä puuttuvasta numerosta.

Jotenkin sapettaa tämä liioiteltu tekniikka, ja sitten arkisten toimintojen kankeus.

Kun kommentoin postivirkailijalle heidän toimintaansa sain vastaukseksi: ”Näin muutkin liikelaitokset tekevät.” Markkinatalous vie meidät siis maksamaan kohta siitäkin että virkailija tervehtii asiakasta!

Verotoimisto taas edellytti että palvelukodin päivästä pitäisi pystyä erottelemaan työn osuus. Ruoka ja vuokra ovat helppoja, mutta miten määritellä työ tunteina kun se on kokonaisvaltaista huolenpitoa niin syömis- kuin nukkumistilanteissakin.

Kun kävin pankissa avautuivat henkilötunnukseni jälkeen kaikki tietoni vaikken ollut tämän rahalaitoksen asiakaskaan.

Sain myös tutusmistarjouksen kasvohoitoon jonne tullessa minun olisi pitänyt kertoa sosiaaliturvatunnukseni lisäksi kaikki sairauteni ja lääkkeeni. Hoitoa markkinoi kauppatieteen ihminen eikä kosmetologi. Minulle yritettiin myydä yli 3000 euron paketti kun olen vanheneva nainen ja kasvoni kaipaavat syvähoitoa! Luonnollinen vanheneminen ei ole sopivaa.

Alkaa mitta täyttyä.

Edessä on hetki jolloin terveyskeskuksen aulassa tai kotonamme vastaamme tietokoneitse terveyttämme koskeviin kysymyksiin. Missä kipua, kuinka kauan, onko kuumetta... Lopulta tulee automaattilääkäriltä resepti, tai lähetetään suoraan e-reseptinä. Postiin tulee sitten ohje että kävele hakemaan lääkkeesi. Minähän päivänä valmistamme itse lääkkeemme apteekkitilan kulmassa?

Huomaan, että ikä värittää mielipiteitäni. Kuitenkin näen samalla että tämä yhteiskunta suunnitellaan keski-ikäisille ja niille joilla on tietokone. Palvelu katoaa ja jäljelle jää vain tee-se itse toimintaa. Mihin tarvitaan kohta pappia tai juristia jos hoidamme omat kirkolliset toimitukset, avioerot tai muut. Onhan jo olemassa nettihautausmaakin!!

Kokemani on meille kaikille tuttua. Kun vielä joku jaksaisi  puhua ja toimia terveen järjen ja tarkoituksenmukaisuuden puolesta!

Toivottavasti keski-ikäiset ja nuoret  suunnittelijat muistavat että ennusteiden mukaan meitä vanhuksia on 2030-luvulla enemmän kuin lapsia - eli  alle 15 vuotiaita.

Me olemme kasvaneet palveluun ja sitä me haemme. Edelläkävijöitä ovat ne liikkeet ja palvelijat, jotka oivaltavat, että vanhuksia tulee palvella! Asiallisesti arvostavasti, nyt ja tulevaisuudessa.

 

Pirkko Lahti 21.10.2017

Maaliskuu 2018

SELITTÄJIEN SUOMI

 

Suomi rakastaa selittäjiä. Aikaisemmin meillä oli televisiostudioissa päivystäviä dosentteja, nyt sylki vaahdossa selittäviä hahmoja kaikilta elämän sektoreilta.

Kuulin Mikkelin Akatemian luennoilla tammikuussa, että enää ei tarvitse vedota faktoihin, riittää kun sanoo että ”uskon talouden kohentuvan”. Selittäjä uskoo omaan mielipiteeseensä.

Selittäjiä voi tyypitellä:

Selittäjäministeri on poliitikko, joka kertoo, että näin on viisasta tehdä, näin minä sen näen, näin tehtäväni on minulle auennut tai näin koen sen minulle annetun ja jos ette usko minua ja tee, kuten minä selitän teille, hallitus hajoaa tms.

Selittäjävuorineuvos kertoo meille, miten Portugalissa on hyvä terveyttä tukeva ilmasto ja miten siellä on hyvä samanhenkinen yhteisö ja miten sieltä käsin on helppoa seurata maamme toipumista.

Selittäjäkaupunginjohtaja taas luottaa meidän uskovan hänen rationaaliseen ajatteluunsa, miten busineksessä voi ottaa huomioon kaupungin suhteita ja rakentaa kaupungille sopivia palvelukokonaisuuksia, jotka saa aluksi ostaa halvalla. Hintaa tarkistetaan sitten myöhemmin. Business näkee kaupungin edun ja kaupunginjohtaja tarjoutuu  sen selittäjäksi.

Selittäjäurheilija kertoo, miten uskoi kilpailun menevän, mutta sitten tuli tuulta ja vetoa ja lipsumista ja mokia. Studiossa sitten muut entiset urheilijat selittävät, miksi mainitulla urheilijalla ei ollut motivaatiota. Senhän he tietävät!

Selittäjäjulkkis selittää koko elämänsä seksikumppaneineen, sairauksineen, #metoo-kokemuksineen ja kaikin mahdollisin selityksin  viisaasti niitä mediaan annostellen, niin pysyy ikuisesti julkisuudessa. Mitä dramaattisempaa, sen tehokkaampaa!

Selittäjäjournalisti kertoo ennen kaikkea omia kokemuksiaan elämästä muille ikään kuin faktoina. Haastatteluissa selitetään asia puhki ja saadaan joskus joku asiantuntija sanomaan studioon tai lehteen: ”Niin se on.” Tyypillistä kuitenkin on se, että asiantuntijoita ei tarvita enää, kun on toimittajia. Toimittaja haastattelee toimittaja ja toimittaja selittää!

Löytyy juristiselittäjiä, veroselittäjiä ja vieläpä kansalaisselittäjiä jne.

Mitä tapahtuu meille kansalaisille. Ei jaksa enää kuunnella. Tulee liikaa ns. informaatiota eli selittävää tulkintaa. Parasta sulkea korvansa. Kyllä se Sote etenee, vaikka joku hurjapää sitä epäileekin!

Enää ei ole tilaa palautteelle, epäilylle  tai kyseenalaistamiselle. Jos sen tekee, tulee vyöry selityksiä ja kuka tahansa jää selityskasan alle ja väsyy. Väsyy kasautuviin  vaaleihin, suuriin sotkuisiin uudistuksiin, väsyy muutokseen.

Mitä tilalle? Viihde tietysti! Sille on tilauspaikka, kun väsynyt kansalainen hakee irtiottoa sekaisesta selitysten vyyhdestä.

Mihin meillä on kiire? Miksi ei ole aikaa valmistella kunnollisesti. Kun hätäillään, tarvitaan paikkaavia selityksiä.

Totta se on: Yksi mätä omena pilaa koko korin. Yksikin  sotkuinen selittäjä sotkee lisää esillä olevia asioita. 

Elokuu 2018

Kenen lauluja median kautta laulat…

 

Mediaa seuraten on kiinnostavaa huomata, miten erilaiset asiat nousevat keskustelun aiheiksi.  Politiikka ja puolueiden kokoukset ovat tietysti esillä, mutta eipä näistä kolmesta äsken pidetystä noussut mitään kutkuttavaa uutta, siis demareiden, keskustan ja kokoomuksen kokouksista. Hesarin tämän päivän pilapiirros oli tiivistelmä sinisistä: Kohta heidän kaikki (5)kannattajansa ovat ne viisi ministeriä! Kristillisten Räsänen jatkaa Soinin          kanssa aborttikeskustelua  -liekö kummankin puolueen vaalipuheita, huomion saamista. Presidentttiä koskevien kirjojen panos rakentui taskunenäliinojen varaan tai entisen kihlatun kommentteihin.

Kesä taas nosti esille nuorten palkkakysymykset, väärinkohtelut työpaikoilla, kiusaamiset ja heikot mahdollisuudet löytää asuntoja. Minun ikäpolveani hieman ärsyttää se, että media päivittelee sitä, että nuorten on opiskelun ohessa tehtävä jopa töitä. Aikoinaan me maksoimme opiskelumme työtä tekemällä ja samalla opiskellen. Näin laulavat nyt nuoret: meitä ei kuulla kuin juhlapuheissa, ei käytännössä ja me tulemme kohdelluiksi huonosti.

Keski-ikäisten laulut liittyvät työn ja perheen yhdistämiseen ja siihen, että onko enää työ- ja vapaa-ajan välillä eroja. Sähköposti, instagramit ja twitterit pauhaavat yötä päivää ja on pakko olla linjoilla. Työssä olevan  suureksi haasteeksi koetaan juuri nyt se, miten jaksaa taas tehdä töitä ja palata lomalta säännöllisyyteen. Toisaalta vastassa on organisaatiouudistuksia, säästämistä koulutuksesta ja ei kelvollisia johtajia , alaisia tai työtovereita! Iso joukko taas haikailee, että mitä se aktiivimalli oikein vaatii .Työministeri kehittelee mallia toisensa perään ja hämmennys on iso koko kentällä. Montako kertaa sitä työtä onkaan haettava, ettei joudu mustalle listalle ja leikkausten kohteeksi. Jotakin pitäisi sentään selkeytyä, ettei hämmennys  yhä lisää epävarmuutta. Siinäpä haaste koko nykyhallitukselle.

Vanhusten puolesta media on koko kesän laulanut kuumuuden surkeutta. Lämpöä vanha kroppa kaipaa, mutta ei saa mennä överiksi.  Mistä saa ja jaksaa hakea apua kesähelteellä ja missä voisi nukkua.. .kirkon  tai kaupan lattialla. Pitäisi liikkua ja kun ei jaksa, elämä vaikeutuu. Kuumuutta on hoettu koko kesän. Vanhuksia itseään on kuultu aika vähän.

Näitä ”laulamisen” eri kulmia voisi helposti kartuttaa ottamalla laulajiksi naiset, tytöt tai pojat, vammaiset, maalaiset ja kaupunkilaiset  jne. Ei ole puolueiden helppoa kirjoittaa kaikkia  huomioon ottavia ohjelmia. Siksi kohderyhmien intressejä  koskevat analyysit ovat tärkeitä. Vaaliohjelmat ovat käynnistymässä ja huomion saavuttaminen on aina yksi tavoitteista. Sen jälkeen voi jatkaa asiaohjelmalla, paitsi jos on jo huomion halullaan ajautunut umpikujaan. 

Elämme kiinnostavaa ajanjaksoa. Voimme kotisohvilla tehdä analyysejä ja havaita, mihin asioihin media tarttuu. Tärkeää on kuitenkin tietää oma kantansa ja mihin se nojaa. Sen olemme kansalaisina velkaa yhteiskunnalle, jolla sentään on vielä demokratia, vaikka sitä pyritään monin keinoin heikentämään. Hyviä luku- ja lauluhetkiä syksyyn.

Joulukuu 2018

Tieto vai tunne vai molemmat

 

Luin äskettäisestä Yliopistolehdestä kiintoisan keskustelun avauksen siitä kumpi yhteiskunnassa vaikuttaa enemmän tieto vai kokemus ja tunne. Tiedemaaailman  tarkoituksena on avata uusia ovia, saada ihmiset pohtimaan ja uudistamaan ajatteluaan. Käytännössä usein tiedemiehet ovat sitoutuneita yhteen asiaan ja esittävät ajatuksensa sen verran mutkikkaasti, että siitä on vaikea ottaa koppia. 

Sen sijaan kokemusihmiset ovat usein hyviä tv-kasvoja tai kirjoittajia ja sopivasti asioita ”oikovia” ja siitä seuraa, että heitä ymmärretään helpommin. Kuitenkin kysymyksessä saattaa olla vain yhden ihmisen kokemus, jota yleisenä ja ”oikeana”tietona tarjotaan. Näin on useiden lääkkeiden ja elintarvikkeiden kohdalla. Joku on saanut loistavan avun  karpalomehusta tai vihreästä teestä ja hän vakuuttaa tämän tuotteen tarpeellisuutta.  Turhaa on tiedemiehen tässä yhteydessä eritellä vaikutuksia ja mahdollisia haittoja.

Monet asiat herättävät meissä uteliaisuutta ja halua tietää, mutta tuskin useinkaan arjessa ehdimme lukea laajoja tieteellisiä julkaisuja, vaan tyydymme median tiedon jakoon. Monet ihmiset myös tietävät, että esimerkiksi pitäisi hoitaa terveyttään, mutta he kuitenkin tietoisestikin sitä tuhoavat. Kansalaisina meitä yritetään vastuuttaa terveydestämme yhä useammissa yhteyksissä. 

Paradoksi tälle vastuun painottamiselle on itsemääräämisoikeus. Eikö ihminen saakaan itse päättää tai määrätä omasta käyttäytymisestään. Yhteisen hyvän takuuajatukseksi on säädetty joitakin sanktioitakin.  Jotkut lääkärit ovat ottaneet sydänasiakseen ohjata meitä potilaita oikealle tielle ja hätätilanteessa onkin mahdollisuus synnyttää motivaatio itsensä hoitamiseen. Yleinen informaatio puree kansalaisiin, jos se on esitetty satuttavasti eli tietoa vahvistaa tunne. Harvoin tällaista tietoa jaetaan, vaan kuulemme saarnoja ja esitelmiä. Siksi värikäs kokemuksestaan kertova tulkitsija saakin asiansa läpi.

Puheissamme painotamme tietoa, mutta käykö niin, että arjessa toimimme mutu-tuntumalla. Emme vaivaudu tarkistamaan tiedon laatua.

Toinenkin asia pyörii mielessäni. Miksi robotin pitää olla ihmisen tai eläimen näköinen? Eikö robotti voisi olla koneen mallinen! Halutaanko se inhimillistää ja saada siitä ikäänkuin kanssasisaremme. MIten  eri tavoin koneen tai ihmisen näköinen robotti herättää tunteita? Unohtuuko konemaisuus, kun edessä seisoo ikäänkuin pikkuihminen.

Näin miettein siirryn tunnejuhlaan, jouluun. Kaikki tiedot ylensyönnistä ja liikkumattomuudesta hautautuvat lupaan olla joulumielellä. Ihmisellä on taito ja kyky  onneksi löytää lähes joka tilanteeseen sopiva alibi.

Hyvää joulua ja valoa vaalivuoteen 2019

Toukokuu 2019

Vanhusten hoivapalvelut

 

Viime kuukaudet on päivitelty vanhusten hoitoa palvelukodeissa. Esillä on ollut kaksi iso palveluketjua Esperi ja Attendo. Nämä laitokset on leimattu huonoiksi, vaikka siellä seassa on varmasti hyvinkin toimivia. Erityisesti askarruttaa henkilökunnan työmotivaatio, koska huonoksi leimaaminen kohdistuu myös heihin, vaikka he kuinka yrittäisivät selviytyä urakastaan. Heitä vain on ollut liian vähän. Pahinta on se , että henkilöstö ei ole oikein enää jaksanut tai uskaltanut reagoida kokemiinsa tilanteisiin, koska taustalla on pelko työnantajan reaktioista. Kuluttavaa on tehdä työtään juuri juuri selviytyen ja omaa laatutasoaan madaltaen.

Nyt työntekijöiden pitäisi ”uudelleen”motivoitua hyviksi hoitajiksi ” entisessä pahassa” laitoksessa.

Vanhusten hoivakodin( jonka uusi nimi on tehostetun hoidon yksikkö) perustehtävä on hoitaa vanhukset hyvin.

Esperi ja Attendo, kun kaiken tarkastusrutiinin jälkeen suostuvat korjaamaan työntekijöiden ja vanhusten tilannetta, julistautuvat olevansa ansiokkaita. Kuitenkin takana ovat laiminlyönnit ja lopulta vain sen täyttäminen, mihin laitoksia avatessaan ovat sitoutuneet työnantajina. Toivottavasti lupaukset pitävät ja seuranta toteutuu.

Kokonaan pohtimatta on vielä kotihoidon taso. Tietysti sekin vaihtelee kunnittain, mutta usein kuulen tosi huonoja kokemuksia. Kotihoidon työntekijän  pitäisi tulla klo 10 pukemaan vanhus, joka odottaa vuoteessaan kello 14 asti saamatta mitään tietoa, mitä on tapahtunut ja miksi hoitaja on myöhässä. Yksin ei pääse ylös, vaipat ovat märät ja nälkäkin olisi. Toisaalta mummo voidaan pistää petiin jo kello 17, antaa unilääkkeet ja muut lääkkeet. Mummo sitten herää kahden kolmen aikaan, nousee ja kaatuu ja makaa loppuyön lattialla usein vielä päänsä tai jalkansa loukanneena. Aamuhoitaja tulee.. jos tulee kello 9-10. Mummolla on jälleen edessä sairaalareissu. Tämä karuselli pyörii usein monia kuukausia. Esimerkkejä voi poimia paljon.

Toki on paljon hyvin toimivia laitoksia, usein liian pieniä ollakseen kannattavia. Löytyy myös hyvää kotihoitoa. Kysymys on päättäjien asenteista, mutta myös työntekijöiden asenteista ja ennenkaikkea siitä, että hoidon tasoa tarkistetaan riittävästi. Huonokuntoinen vanhus ei osaa tai jaksa raportoida kohtelustaan.

Demarit ovat nyt paljon vartijoina. Miten huokaisimmekaan helpotuksesta, jos em. hoitopalveluista välillä kuulisi onnellisia tarinoita.

Muuten olen kehitellyt itselleni alustavasti vanhuuden suunnitelmaa, jossa me  viisi toisiaan lähellä olevaa vanhusta palkkaisimme yhteistuumin itsellemme sairaanhoitajan. Hän tekisi viisi päivää töitä meille, niin että olisi aina yhden päivän jokaisen luona, hoitaisi kauppa-,siivous,-apteekki -yms. asiat ja tekisi ruoan meille iltapäiväksi ja me kaikki kokoontuisimme aina eri päivinä toistemme luo syömään, aina sinne, missä sairaanhoitaja on työvuorossa. Tulisi liikuntaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Kaiken tämän saisi kotipalveluvähennyksiin!  Sairaanhoitaja saisi viikonlopun vapaata, kun me söisimme omia eväitämme tai tapaisimme tuttujamme. Luulen, että työntekijäkin löytyisi, koska useasta ”pussista” maksettu palkan osuus ei nousisi kovin pahaksi, vaikka palkka sinällään voisi olla varsin käypä yleiseen palkkatasoon verrattuna.

Toivon, että joku teistä innostuu hanketta kokeilemaan ja kehittelemään. Tämä olisi vaihe ennen palvelukotiin siirtymistä.

Kun ikää karttuu, on pakko innostua oman vanhuutensa ja hoitonsa suunnittelusta ja toteuttamisesta.

Pirkko Lahti, vanhus