Raimo Kantola

Raimo Kantola

Kantola Raimo

Toiminut sähköalalla ja tullin palveluksssa 1955 - 1969. Siirtyi valtion henkilöstöjärjestö VTY:n toimitsijaksi 1970. SAK:n johtotehtävissä hän oli 1983 – 1996 ja Työturvallisuuskeskuksen toimitusjohtajana vuoteen 2000. Suomen Wanhojen Tovereiden puheenjohtaja 2002 – 2009 ja WT ry:n johdossa vielä kaksi vuotta.  SDP:n ay-toimikunnan pitkäaikainen jäsen ja puolueyhdistyksensä puheenjohtaja 1999 – 2007.  Jukaissut kirjan ”Tulokahinoiden kaprokkimies vuoden 2014 alussa. Harrastaa lentopalloa, reissaamista ja ulkoilua.

Elokuu 2013

HERÄTTEITÄ HEUREKAAN

 

Ulf Sundqvist kuvasi kesäkuun kolumnissaan talousongelmia ollen huolissaan hallituksen ja työmarkkinoiden tilasta sekä toivoen keskustelua aiheesta. Helteisenä kesänä porinaa on riittänytkin. Sitran yliasiamies Mikko Kosonen on selittänyt Suomen tarvitsevan peräti uuden mallin. ”Ketään syyttämättä” hän rusikoi hallituksen toimintatavan menneisyyttä edustavaksi. Isoimmaksi ongelmaksi yliasiamies nimesi strategisen ketteryyden ja konsernijohtamisen puutteen. Hoh hoijaa!

Eläkelaitumilta käsin ei pidä tyrkyttää lääkkeitä nykyiseen taloustautiin, mutta mielipideoikeus se on meilläkin. ”Uffe” kaiveli naftaliinista esiin Korpilammen hengen vuodelta 1977, mitä jotkut pitävät nykyaikaan sopimattomana. Kalevi Sorsan ja Paul Paavelan esiin loihtima henki kirkasti silloisen taloustaivaan, mutta poliittisissa jälkiarvioissa tapahtuma on selitetty EVA:n juonimaksi hallituksen käskynjaoksi ja toisaalta yritystuen kasvun ja sosiaaliturvan leikkausten aluksi!

Hulvattoman luototuksen, investointihölmöilyn ja kerskakulutuksen aiheuttama lama vyöryi Suomeen Esko Ahon ja Iiro Viinasen tullessa valtaan 1991. Korpilammen henkeä olisi tarvittu, mutta porvarihallitus vaatikin jotakin hämärää ”yhteiskuntasopimusta”. Työnantajat räväyttivät pöytään ”saatanalliset säkeensä”, minkä jälkeen hallitus, työmarkkinat ja ”talousviisaat” keskittyivät kinaamaan niistä ja devalvoinnin tarpeesta. Ja Suomi syöksyi syvään ja pitkään lamaan.

Lokakuussa Kalevi Sorsa esitti osapuolten pyynnöstä sisäistä devalvaatiota, mutta SAK:n teollisuusliittojen sohlatessa ajauduttiinkin pakkodevalvaatioon. Sen päälle tehtiin kaksivuotinen ”tulo- ja menoratkaisu” nollakorotuksin ja palkansaajien työeläkemaksuin 1992 – 1993. Uhrauksistaan huolimatta palkansaajat kohtasivat massatyöttömyyden, sosiaaliturvaleikkaukset ja ansiotason laskun erityisesti julkisilla työaloilla. Velkaisten  talousyksiköiden kohtalo oli vielä kamalampi.

Vuosina 1993 ja 1994 tehtiin liittokohtaisia sopimuksia, mutta työttömyysturvaa yms. puolustettiin lakkouhkia käyttäen. Porvarikomentoon kyllästynyt kansa antoi SDP:lle suurvoiton vuoden 1995 vaaleissa. Vaikka talous oli välillä jo kohentunut, Paavo Lipposen hallitus sai perinnökseen synkät näkymät. Niitä kirkastamaan tarvittiin investointeja, säästöjä ja työmarkkinoiden malttisopimusta 1996 - 1997. Talous-, työllisyys- ja tulosopimuksessa ei puhuttu Korpilammesta, mutta mitäpä muuta se oli kuin samaan henkeen tehty? Ja Suomi lähti huimaan talouskasvuun.

Talousongelmien laatu vaihtelee, mutta Korpilammen hengessä sovittaessa on mahdollista oikaista vinosuutauksia. Sekamelska kun ei säästä julkistaloudessa, ei investoi teihin ja homekouluihin, ei ratkaise rakenneongelmia, eikä turvaa työllisyyttä ja ansiokehitystä. Toivon hallituksen talousseminaarin Heurekassa 28. elokuuta onnistuvan. Pankaa jytinää elvytyspönttöön Jutta ja kaksi Lauria! Rakennemuutoksia tehtäköön sovussa, mutta määrätietoisesti – ei siis Mikko Kososen mallilla.

Joulukuu 2013

ARKI(PYHÄ)HUOLESI KAIKKI HEITÄ…

 

Syksyllä 2013 tuttu työmarkkina-asetelma muuttui työnantajien esittäessä reaalipalkkojen alentamista ja henkilöstön vähentämislupaa työehtosopimuksiin. Lisäksi työaikaa haluttiin pidentää palauttamalla jälleen loppiainen ja helatorstai lauantaipäivien kohdalle. Tästä ns. arkipyhäasiasta palautuivat mieleen sen aikaisemmat vaiheet.

Ennen vuotta 1973 duunareilta vaadittiin arkipyhiä vastaavan työajan tekemistä sisään muuna aikana. Toimihenkilöillä sitä ei yleensä edellytetty. Epätasa-arvon ohella pyhät aiheuttivat tuotannon menetyksiä ja tuottavuuden alenemista. Siksi arkipyhien siirtämisestä lauantaipäivien kohdalle sopivat SAK:n Niilo Hämäläinen ja STK:n Päiviö Hetemäki eduskunnan toteuttaessa työmarkkinatahdon kirkkolain muutoksella.

Muutoksen sanottiin loukkaavan raamatullisia ja hengellisiä lähtökohtia, joten kirkolliskokous esittikin vuonna 1982 arkipyhien palauttamista vanhoille paikoilleen. STK ja SAK vastustivat esitystä jo ennakolta, mutta pappismies ja ministeri Gustav Björkstrand aloitti ja sosiaaliministeri Eeva Kuuskoski vei loppuun sen valmistelun. Palkansaajajärjestöistä vain TVK tuki paluuta vanhaan.

Hallituksen lainmuutosesitys asiasta annettiin sen maallisia haittavaikutuksia selvittämättä huhtikuussa 1985. SAK:ssa yllätyttiin, kun STK arvioi tammikuussa 1986 paluun risaviikoille toteutuvan. Muutos suosi toimihenkilöitä antaen heille kaksi uutta vapaapäivää ilman palkkaetujen menettämistä. Esitys oli myös ”vastavalkea” SAK:n vaatimalle pitkää työaikaa tekevien työajan lyhennykselle. Samalla SAK haluttiin siirtää syrjään tuloneuvotteluista. Seurauksena oli ”toimihenkilötupo”, jonka ylitse SAK maaliskuussa ajoi 58 tunnin yhteislakolla.

Lakiesityksen vuotuiset kustannukset arvioitiin peräti 0.8 prosentiksi palkkasummasta. Presidentti Mauno Koivisto piti esitystä huonosti valmisteltuna siirtäen sen voimaantulon vuoden 1992 alkuun. Valtiosääntöoppineet eivät rutisseet kirkkoon kuulumattomien kansanedustajien sulkemisesta eduskunnan päätöksenteon ulkopuolelle, mutta nostivat äläkän presidentin silloisten valtaoikeuksiensa sallimissa puitteissa tekemästä ajoituspäätöksestä.

Muutoksen toteutustapa jäi vuosikausiksi selvittämättä, kunnes vuosien 1991 - 1992 laajan sopimusratkaisun mukaan loppiaista vietettäisiin palkkoja alentamatta, jos se osuisi jollekin muulle viikonpäivälle kuin lauantaille. Sen sijaan helatorstain työaika jäi tehtäväksi sisään.

1990-luvun puoliväliin tultaessa myös helatorstaiden sisään tekeminen oli liittokohtaisin sopimuksin lopetettu ansiotasoa alentamatta. Lopulta siis tuntipalkkaistenkaan ansiot eivät alentuneet, mutta ”risaviikot” lisääntyivät eli vuotuinen työaika keskimäärin lyheni ja tuotantomäärät alenivat. Kalliit olivat arkipyhäveisuun lunnaat!

Syksyllä 2013 työnantajakanta oli siis jälleen vaihtunut, kun siinä nähtiin mahdollisuus työajan pidentämiseen. Olikohan kyseessä halu hauskuuttaa kansaa vanhalla kiistalla, vai tosimielellä tehty esitys?  Vanhat toverit tosin voivat viettää kirkkopyhiään koska tahansa eläkkeen määrän muuttumatta – ja hyvä niin!

Huhtikuu 2014

TALOUS KUNTOON LÄHIVUOSINA


Kataisen - Urpilaisen hallitus teki maaliskuun loppupäivinä historiaa. Kehysriihen päätöksin Suomen julkistalous kunnostetaan seuraavien kolmen vuoden aikana. Tavoitetta avitti opposition myötävaikutuksella tehty soteuudistuksen linjaus. Päätökset kertovat kyvystä oikaista talouden vinoutumat ennusteiden taas synkistyessä. Veronkorotusten ja menoleikkausten kisa päättyi lähestulkoon tasapeliin - ja hyvä niin.

Päätösten ykstyiskohdat luovat kaikille mahdollisuuden kovaan kritiikkiin. Vastuuta kantamaan jää hallitus ja eduskunnan enemmistö, joka kapeni Vasemmistoliiton luikkiessa takavasemmalle. Toisaalta aatosten kirjo on suuri kaikissa puolueissa. Ensiuutisoinnista oli vaikea erottaa yksityiskohtia, joten keskitytään tässäkin soteen.

Persujen korsuissa ja kepun tupailloissa sotesta räksytetään pitkään. Kuntien päätösvallan kapeneminen harmittaa, mutta jos valta edelleen jäisi 300 kunnan varaan mikään ei muttuisi. Kuntauudistusta on muutenkin jatkettava, koska kyläpolitikoinnin aika on ohi.

Muutakin aivovoimistelua tarvitaan. Mihin johtaa palvelujen järjestämisen ja tuottamisen erottaminen toisistaan? Paranevatko julkisalojen peruspalvelut ja jos, niin mikä sen takaa? Epäillä sopii yksityisten terveys- ja palveluyritysten jälleen kuorivan kerman kakusta.

Sote-henkilöstöä kiinnostaa, kenen palveluksessa he työtään jatkavat uudistuksen toteuduttua 2017. Palveluja halutaan tuottaa yhä halvemmalla, joten kilpailua lisätään ja henkilöstöä vähennetään. Sopimuspöydissä riittää vääntöä palkoista ja työehdoista. Kansalaisten toivoma laadun ja rahoituksen sopusointu näyttää vaikealta rakennuskohteelta.

Kiinnostavaa olisi tietää, mistä muualta kuin henkilöstökuluista kustannussäästöt syntyvät. Toimipisteitä tosin harvennetaan ja tietotekniikkaa kehitetään, mutta riittääkö sekään? Poliitikot puhuvat asiakkaiden pompottamisen vähentämisestä, mutta siinä säästynee enemmän hermoja kuin rahaa.

Vanhuspalvelut kiinnostavat vanhoja tovereitakin. Nykysuuntaus lopettaa laitospaikkoja ja suosii kotona asumista. Ratkaisu sopii niille, joilla on koti ja siellä joku uhrautuva lähimmäinen. Loppupeleissä vaaditaan omakustantamista myymällä rakas omistusasunto. Entäs ne, joilla sellaista ei ole? 

Toivotaan kehys- ja sotepäätösten todella kunnostavan maan talouden muutamassa vuodessa tasolle, joka kestää hyvinvoinnin jatkamisen.

Kansalaisten kulutuskykyä ei saa leikata niin paljon, että tuotanto ja työllisyys kärsivät. Uusliberalismin ja kvartaalikapitalismin jäljet pelottavat, joten unohdetaan ainakin se Uuden Seelannin malli - siellä näet nykyisin ihmetellään miksi heillä menee niin heikosti ja meillä niin hyvin!  

Lopuksi lähetän terveisiä palkansaajien edusmiehille ja -naisille ilmeisesti syksyyn saakka jatkuviin eläkeneuvotteluihin: Pitkää pää kylmänä infokratian sinkoillessa kauhukuviaan neuvotteluhuoneisiin! 

Elokuu 2014

UUDEN TALOUDEN AIKA

 

Kesäkuussa maamme talouden arveltiin kääntyvän loppuvuodesta nousuun. Myöhemmin optimismi hiipui ja mediassa koitti taas synkistelijöiden aika. Stubb-Rinne -hallitusta syytettiin hitaudesta jo ennen hallitusohjelman musteen kuivumista. Hallitus ei hötkyillyt rakentaessaan vuoden 2015 budjettia, vaikka sisäistäkin älämölöä esiityi. Budjetti valmistui ajallaan ja työmarkkinajärjestöt pitäytyivät sovitusssa aikataulussa eläkeratkaisua valmistellessaan. Hyvä niin.

Budjettiesityksen pohjalta arvioiden maan talous on hallinnassa, ellei kansainvälisistä rähinöistä muuta johdu. Valtionvelka kasvaa vielä 4,5 miljardia euroa. Edellisten vuosien kasvuluvut olivat 7,5 ja 9 miljardia. Verotus kiristyy ja etuuksia leikataan. Kipeää tekee, mutta järki voittakoon, vaikka meidänkin kakkumme kapenee.

Vahva satsaus työllisyyteen liikenneinfran kautta on hyvä ratkaisu. Samalla patistetaan kunnat kaavoitustöihin, joten yhteisvaikutus ulottuu myös asunto- ja liikennepolitiikkaan erityisesti kehä kolmosen sisäpuolella. Metropolin linjaus palvelee samaa asiaa.

Budjettikahina osoitti SDP:n arvojen olevan kohdallaan, mutta muiden puolueiden lepikossa. Muut olivat tunteettomia vähäosaisten, lapsiperheiden ja pieneläkkeillä sinnittelevien suhteen. Saimme hyvää näyttöä puolueiden eroista eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa.

Nykyisin vain harva uskaltaa puhua talouden peruslinjan korjaamisesta, mutta Antti Rinne on hyvästelemässä juustohöylän ja veroruuvin valtion talouden työkaluina. Yltiöpäisyyteen ei kuitenkaan ole syytä korkotason nousun pelossa. Kuluttajien ei pitäisi hautoa sukanvarressa niitä yli 100 miljardia euroa, jotka heidän kauttaan vuosittain kiertävät. On kansallisten työllisyystalkoiden aika.

Leikkausten ja veronkorotusten suhdannekuoppaa syventävästä ja pidentävästä vaikutuksesta on kosolti näyttöä. Selvitän osaltani vuosien 1991 - 1995 surkeutta kirjassa ”Tulokahinoiden kaprokkimies”. (Kirja on saatavana Ripellasta ja Akateemisesta.) Esimerkistä käy myös eräiden eteläisten euromaiden sortuminen ensin holtittomuuksiin ja sitten rajuihin leikkauksiin Brysselin painostuksesta.

Toivoakseni vanhat toverit keskittyvät  rakentamaan tulevaisuutta luopuen jo tehtyjen päätösten ja valintojen julkisesta arvostelusta - media tekee sen puolestamme ilmaiseksi. 

Joulukuu 2014

Heti töpinäksi, Helsinki ja naapurit!

 

Alkuun vähän faktaa: Entisistä työpaikoistani ovat kadonneet pikamyymälä, makkaratehdas, neonyritys, tullikamari ja VTY. Jäljellä ovat toistaiseksi SAK ja TTK. Kadonneita sivutoimipaikkoja en jaksa luetella. Vain muutos on pysyvää, joten en sure menneitä seiniä ja organisaatioita. Sama koskee kuntarajoja. Ne eivät ole pyhiä. Kuntien yhdistäminen on todella vaikeaa, vaikka siten saataisiin tehokkaampia, halvempia ja paremmin toimivia tuotanto-, hallinto- ja palveluratkaisuja.

Valtakunnallinen jättihanke sote on esimerkki kehitystyön vaikeudesta. Pätevä ratkaisu olisi ollut STM:n ex-kansliapäällikkö Kari Välimäen taannoinen ehdotus 330 kunnan karsimisesta pariin kymmeneen. Ehdotuksen jälkeen Kari meni Mermieseläkekassan johtajaksi.

Nykyhallituksen esitykset sote-laeiksi ehkä toteutuvat talouspaineessa, vaikka niiden vaikutuksista ja perustuslaillisuudesta vielä kinataan. Tärkeintä on hyvien palvelujen turvaaminen kansalaisille kohtuuhintaan. Kokonaisuus ratkaiskoon, eivät kyläpäälliköt.

Pääkaupunkiseudun kuntaliitoksia on pohdittu noin 40 vuotta. Välillä on pohdittu seutuhallinnon tai metropolikaupungin rakentamista. Aihepiiriin syvällisesti perehtynyt Jussi-Pekka Alanen esitti yhteistyön toteuttamista lakipohjalla jo vuonna 2003. Esitys kuivui politikkojen lupaukseksi vapaaehtoisesta yhteistyöstä. Saatiin sentään yhtymät HSL, HSY ja HUS, mutta jokainen kunta suunnittelee, rakentaa ja möhlii edelleen omaan lukuunsa.

Vuonna 2005 pullahti pintaan idea metropolista. Haaveiltiin 14 itsenäisen kunnan muodostamasta tieteen, taiteen, luovuuden, oppimisen ja hyvien palvelujen kokoamisesta maailmanluokan liiketoiminta- ja innovaatiokeskukseksi. Idean piti koitua asukkaiden ja koko Suomen hyväksi, mutta ei siitä tullut Mynchenin, Milanon, Pariisin, eikä edes Tukholman veroista metropolia.

Vuosina 2009 - 2011 seudun kunnat tekivät yhteistyöstään useita selvityksiä taktikoiden toinen toisiaan vastaan. Kataisen hallitus ei siihen kajonnut, kuten olisi pitänyt. Nyt elämme talouskriisin keskellä, mutta juuri siksi hankkeeseen pitää saada vauhtia ja ryhtiä ovatpa hallitusneuvotelijat ja ministerit kotoisin mistä päin Suomea hyvänsä.

Joulukuun alussa näki päivänvalon uusin selvitys ja esitys. Sen olivat laatineet kuntajakoselvittäjät Mikko Pukkinen, Cay Sevon ja Matti Vatilo. Miehet esittivät Helsingin, Espoon, Vantaan, Kauniaisten, Sipoon ja Tuusulan eteläosan yhdistämistä 1,5 miljoonan asukkaan metropolikunnaksi.  Alueella tuotetaan non 40 prosenttia maamme bkt:stä.

Yhdistettäviin kaupunkeihin muuttaa vuosittain lähes 20.000 uutta asukasta, mutta asuntoja valmistuu vain muutama tuhat. Ahdasta tulee ja sekulia syntyy. Kaupungit kilpailevat asukkaista ja yrityksistä seurauksena mittavia talous- ja rakenneongelmia. Kaupunkien yhteen lasketut kulut alenisivat puolella miljardilla eurolla, jos pihtailtaisiin vantaalaiseen malliin. Espoolaisittain eläen maksettaisin 129 miljoonaa veroeuroa enemmän. Kasvusta, työllisyydestä ja palveluista ei ole arvioita näkynyt, mutta luultavasti ne kaventaisivat kestävyysvajetta enemmän kuin työsuhdeturvan listiminen.

Sote helpottaa yhteistyötä, koska se ei puutu maankäytön, asumisen eikä liikenteen suunnitteluun ja toteutukseen. Toisaalta sote niistää puolet kunnallisesta budjettivallasta, joten kiivailua riittää. Kinaa käydään myös vaalipiirijaosta, palvelualueista ja eräistä muista yksityiskohdista. Mutta päätöksillä on kiire, metropolin kun pitäisi kuulua seuraavan hallituksen kärkihankkeisiin ja olla toteutettavissa vuoden 2017 alusta. Kepun mahdollinen vaalivoito tosin ei muutosta vauhdita.

Kuntajakajien selvitys otettiin Espoon ja Vantaan kokoomuspiireissä vastaan tyrmäten, mutta Helsingissä hillitysti. Myös eräät demarit ovat pitäneet ”jättikuntaa” kuolleena ja kuopattuna torjuen kuntaliitokset, mutta ehkä hyväksyen jonkin metropolihallinnon lakiteitse raamitettuna -  silloin siis kyse ei olisi metropolikaupungista. Kaupunkien ärhäkkä virkamiesjohto vastustaa kaikkia uudistuksia. Julkisuuskin on lähes vaiennut jakomiesten esityksestä.

”Kenttä” on vaatinut kansanäänestystä kaiketi tarkoituksella heittää se kansan luvalla roskikseen? Kohtuullista kuitenkin olisi käydä todelliset keskustelut ja neuvottelut asiasta, koska jälkipolvet pyykin pesevät ja sitä linkoavat. Tänne muutetaan, täällä opiskellaan, tehdään työtä ja eletään paremmin kokonaisuutta halliten kuin keskenään kahinoiden. 

Päättäessään nelivuotiskauttaan Helsingin Vahojen Tovereiden puheenjohtajana Jussi-Pekka Alanen piti kuntien yhdistämistä välineenä, jolla tuetaan tavoitetta tehokkaammasta ja toimivammasta kunnasta. Mielikuvilla on harjoiteltu jo vuosikymmeniä. Vastuu on nyt paikallisilla päättäjillä, hän sanoi. Noihin aatoksiin on syytä yhtyä.

Maaliskuu 2015
 

TYÖMARKKINOISTA AVAIN TALOUSONNEEN?

 

Päivälehdissä muistutetaan alvariinsa eduskuntavaaleista. Politiikan harrastajakin silmäilee niitä mieluusti ”hesarista” ja ”demarista.” Lehtijuttuja saa myös arvostella, tarjoavathan nekin meille omia näkökulmiaan. Kun keskiviikko 11. maaliskuuta oli poliittisesti vilkas, odotukset seuraavan päivän lehtien antiin olivat suuret.

HS:n pääkirjoituksessa Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen julkaisemaa raporttia Suomen taloudesta kehuttiin herätteelliseksi. Toisaalta ihmetellään mitä sille tehdään? Taitaa olla koiran unta, koska muu talouspapisto on jo listannut samat jorinat saamatta Suomen taloustaivasta kirkastumaan.

HS:n pääkirjoituksessa paino on pantu viennin kilpailukykyyn ja palkkatason syyttelyyn. Lehti muistuttaa nykykurjuutta edeltäneiden vuosien liittokohtaisten sopimusten palkankorotusten korkeudesta, mutta unohtaa mainita Kokoomuksen ja Sari Sairaanhoitajan vaikutuksesta siihen.

Löysän rahan syyllisyys 1990-luvun alkupuolen lamaan lehdessä niinikään unohdetaan. Elektroniikan ja metsäteollisuuden ontuvan johtamisosaamisen vaikutus viennin kehnoon kehitykseen 2000-luvulla olisi niinikään pitänyt esitellä. Nyt edes euron devalvoitumisesta ei näytä olevan apua, kun rahan valtiaat makaavat tilikirjojensa päällä investoimatta ainakaan kotimaahan.

Hesari tukee estoitta vientialojen palkankorotusten asettamista katoksi muiden alojen sopimuskorotuksille. Tiedän kokemuksesta, että tulopoliittisissa neuvotteluissa ainakin vuosina 1984 - 1995 viennin kilpailukyky oli ykkösrajoite palkankorotushaaveille.

Mutta sovitusta tasosta ei useinkaan tullut kattoa, vaan rima, jonka ylitse pompittiin. Joskus katoksi tuli taivas ainakin johtajatason palkoille. Liittokohtaiset kierrokset useimmiten lopulta mursivat tupoilla saavutetun maltin. Yrityskohtainen menettely olisi johtanut vielä villinpään menoon.

Borg ja Vartiainen ehdottavat palkankorotusten jäädyttämistä moneksi vuodeksi. HS:n tuki ajatukselle ei yllätä. Halutaan siis synnyttää kaikkien palkkajäykkyyksien äiti! Ehkä sentään sallittaisiin pienet palkankorotukset naaman perustella työpaikkakohtaisesti?

Mitä mieltä tästäkin ajatuksesta lienee Demokraatti, jos se jonakin päivänä kulttuurisivujen lomassa asiaa käsittelee? SDP:llä on nyt taiteilemista pohtiessaan tavoitteitaan veromuutosvaatimusten ja säästöpäätösten viidakossa. Ilman yhteistyötä työmarkkinoiden kanssa ongelma kohoaa tulevalla vaalikaudella toiseen potenssiin. Siihen kuvaan jäädytys ei istu.

Palkansaajakeskusjärjestöjen puheenjohtajat ovat todenneet Borg-Vartiainen -raportissa luovutun raivokkaasta kolmikantaisten sopimusten vastustamisesta, joten raporttia ei kokonaan tuomita. Samalla on näet saatettu häpeään raportin tilanneen pääministerin vaatimus konsensuksen ja kolmikannan tuhoamisesta.

Keskustan toimesta on palautettu keskusteluun käsite ”Yhteiskuntasopimus”. Mieliimme palautuu siten Esko Ahon kesällä 1991 tekemä vastaava esitys, johon työnantajat lisäsivät ”saatanalliset säkeensä”. Siitä seurasi isompi kalabaliikki työmarkkinoille, jotka tosin olivat muutoinkin sekaisin. Tehosekoittajana toimi teollisuuden vaatimus markan devalvoinnista. Jouduin lopulta minäkin allekirjoittamaan nollasopimuksen vuodelle 1992 ja palkansaajille sälytetyn eläkemaksun vuoden 1993 alusta.

Hesari tukee raporttinikkareiden esitystä tuottavuuden edistämisestä. Tavoite hyväksytään myös Hakaniemessä, jos käytetyt keinot perustuvat yhteistyöhön. Viime vuosina yhteistyö on usein tuhottu  uusilla johtamisopeilla ja kvartaalitaloudella. HS ei usko poliittistenkaan toimijoiden mahdollisuuksiin nostaa tuottavuutta. Ei siihen usko tämän kirjoittajakaan.

Demarista puheen ollen lehden Borg-raporttia koskevassa uutisessa vaaliehdokas Timo Harakka totesi sen maksaneen nolla euroa ja olevan siten hintansa väärtti!

Tuosta tuli mieleen Suomeen perustettu professoripohjainen Talouspolitiikan arviointineuvosto. Mutta miksi sen työstä ei julkisesti keskustella, vaikka neuvoston raportti viime vuodelta on vain kahden kuukauden ikäinen? Neuvosto toimii VATT:n yhteydessä, mutta viraston ylijohtaja, kansanedustajaehdokas Vartiainen näyttää sitä piilottelevan. Tietoja neuvostosta löytyy netistä googlaamalla neuvoston nimeä käyttäen. Ainakin Anders Borg saa mielestäni keskittyä ohjailemaan kansainvälisiä pääomaoperaatioita tai soittamaan vaikka viulua.

Syyskuu 2015

Sopimuspolitiikka on taitolaji

 

Vielä tolpillaan olevat vuosien 1990 -1995 ”ay-jäärät” kummeksuvat, miten tarkasti viimekesäinen puuhastelu yhteiskuntasopimuksesta noudattaa vuoden 1991 mallia. Silloin taloutemme syöksyi syvään ja pitkään ahdinkoon talouselämän möhläysten seurauksena. Vientikauppa oli henkihieverissä, BKT huimassa pudotuksessa ja työttömyys nopeasti lisääntymässä. Kuinkas sitten kävikään?

Keväällä 1991 nimitetty Esko Ahon hallitus tuki aluksi vakaata, mutta selvästi yliarvostettua markkaa. Elokuussa palkansaajaliikettä patisteltiin hyväksymään yhteiskuntasopimus, joka koostuisi hallituksen esityksistä ja työnantajien ”saatanallisista säkeistä”. Viime kesä poikkesi kesästä 1991 siten, että työnantajien ei tarvinnut tuhlata paperia omiin esityksiinsä - heidän tahtonsa kirjattiin pääosin Juha Sipilän porvarihallituksen ohjelmalliseen jargoniin.

Toinen poikkeama löytyy tilannetta edeltäneistä työmarkkinavaiheista. Vuoden 1988 talven liittokohtaiset sopimukset olivat runsaskätisiä. Elokuussa näkymää yritettiin oikaista yhdistelmäratkaisulla, jonka piti linjoittaa vuoden 1989 sopimukset, mutta liittotasolla sellaisesta ei piitattu. Tammikuussa 1990 ähellettiin presidentti Koiviston tuella keskitetty sopimus, jonka jatkamisesta oli kysymys syksyllä 1991. Vuoden 2015 kesäisen puuhastelun taustalla ovat useiden vuosien maltilliset sopimukset ja talousnäkymät huomioiva eläkeratkaisu. Ero on todella merkitsevä.

Syyskuussa 1991 elettiin Ahon oikeistohallituksen aikaa. Hallitusvetoisen kopean yrityksen ja ay-liikkeen voimakkaiden mielenilmausten jälkeen arvostettu valtiomies Kalevi Sorsa antoi rohkeasti nimissään sisäistä devalvaatiota tavoitelleen esityksen. Teollisuuden osapuolet koht´siltään tuhosivat sen.

Lokakuun lopussa pihtisynnytettiin kolmikannassa luonnos työmarkkinasopimukseksi, mutta sekin kaatui valuuttakeinottelun ja teollisuuden osapuolten puristuksessa. Siinä tilanteessa markkaparka pakkodevalvoitiin 12. marraskuuta yli 12 prosentilla. Vakaan markan puolustajat hävisivät siis kamppailun talouden suunnasta, mutta heitäkin tarvittiin vielä.

Nopeatahtisesti neuvotellen rakennettiin marraskuun lopussa työmarkkinaratkaisu vuosille 1992 ja 1993. Sen olennaisin sisältö oli palkkojen jäädyttäminen kahden vuoden ajaksi sekä palkansaajille sälytetty kolmen prosenttiyksikön työeläkemaksu vuoden 1993 alusta. Näin nieltiin ulkoisen D-pillerin ohella myös sisäinen sellainen - syystä kylläkin.

Ja kas kummaa: Ratkaisu hyväksyttiin marraskuun lopussa kaikissa keskusjärjestöissä lähes yksimielisesti, vaikka sopimus merkitsi selvää ansiotason laskua etenkin palvelualoilla ja julkisessa sektorissa. Se oli kriisitietoisuutta, jonka perään nytkin huudellaan.

Oudoksun suuresti tuon tärkeän sopimuksen katoamista monien muistelijoiden ja muiden skribenttien muistista. Silloinen ratkaisutapakin oli historiallinen: Sopimus tuli voimaan jokseenkin täyskattavasti sanoivatpa siitä eri organisaatioiden säännöt mitä tahansa. Vastaanpanijat olivat harvassa.

Oppimestariksi en ryhdy, mutta toivon nykyisten toimijoiden tutustuvan vuosien 1991-1995 opetuksiin. Seuraavissa vaaleissa jytkyttelee näet joku muu kuin PS. Silloin SDP käyttää valtaa kasvavan talouden oloissa - sitä suurempaa mitä enemmän nykyhallitus simputtaa kansan enemmistöä.

SDP:n toivon pystyvän rakentamaan tiekartan yhteisen vastuun sopimukseen. Auttaisi paljon, jos palkansaajajärjestöt omaksuisivat yhteiset tavoitteet sille  tielle ja sopimuskierrokselle 2016. Sipilän hallituksen soisi jo lopettavan infoähkynsä ja valmistelevan päätöksiä, joihin demaritkin voisivat yhtyä.

JK: Käytin kirjassani ”Tulokahinoiden kaprokkimies” noin 30 sivua syksyn 1991 tapahtumien kuvaamiseen. Kirjaa on vielä saatavissa postimyynnistä osoitteesta www.ripella.fi ja siellä Kirjakauppa Edistys. Taitaapa jokunen kappale olla vielä pölyttymässä minunkin nurkissani. Kiinnostavia lukuhetkiä!

Joulukuu 2015

Sopua vai myrskyä työmarkkinoille 2016?

 

Vuosien 1991 ja 2015 politiikan, talouden ja työmarkkinoiden tapahtumia kannattaa vertailla. Toinen on historiaa ja toinen nykypäivää, mutta niissä on useita yhteisiäkin piirteitä. Vuonna 1991 sovittiin, mutta nyt ollaan pahasti jumissa. Monet arvelevat, että edessä on myskyisä työmarkkinavuosi 2016.

Vuonna 1991 talousahdinko vyöryi Suomeen rajuna kilpailukyvyn menetyksenä löysän rahan vuosien jälkeen. Velkavetoisten yritysten talous romahti, korot nousivat ja koettiin vuosikausien jättityöttömyys. Vastaavasti vuodesta 2008 alkanut kasvun heikkous jatkui Suomessa vuonna 2015 antaen vain vähäisiä toiveita paremmasta huomisesta. Ammattiyhdistysliikettä on väitetty syylliseksi. Totuus on toinen.

Vertailuvuosien eduskuntavaaleissa valtaan nousivat porvaripuolueet Keskustan johdolla. Paljon valtaa siirtyi myös elinkeinoelämälle. Vuosina 1991-1995 hallitusta johti ex-elinkeinoasiamies Esko Aho, mutta hallituksen tylyttäjä oli insinööri, valiovarainministeri Iiro Viinanen. Hänen tapaisensa vuonna 2015 on  filosofian tohtori Alexander Stubb ja pääministerinä pakkokeinoihin mieltynyt insinööri Juha Sipilä.

Ahon hallitus tarjosi teollisuudelle ”huomenlahjana” seitsemän miljardin markan apupakettia, joka koostuisi työeläke- ja sosiaaliturvamaksujen siirtämisestä osaksi palkansaajien maksettavaksi, työttömyysturvan leikkaamisesta, tuloverotuksen korottamisesta, palkkojen nollakorotuksista sekä 10.000 valtion virkamiehen irtisanomisesta. Sipilän hallitus  aloitti hillitymmin, mutta ”vatuloi” sekin ”yhteiskuntasopimuksesta” uhaten pakottavalla lainsäädännöllä. Kilpailukykyä on menetetty, mutta sen määrästä kiistellään. AKT aiheutti Ahon hallitukselle päänsärkyä lakolla, joka antoi pontta myös työnantajien ”saatanallisille säkeille”.

Elokuussa 1991 STK:n toimitusjohtaja Tapani Kahri esitteli vastahakoisen tuntuisesti ”säkeiden” lisäksi palkkojen leikkaamista. Palkkojen ja työnantajan sivukulujen vähennys olisi ollut noin 20 prosenttia. Puhuttiin ylväästi ”yhteiskuntasopimuksesta”, kuten nytkin. Työmarkkinoiden sopimuskautta oli jäljellä puolitoista vuotta, kuten oli myös 2015.

Vuonna 1991 teollisuus vaati äänekkäästi devalvaatiota. Vakaata markkaa tukivat hallitus, Suomen Pankki ja ay-keskusjärjestöt SAK, TVK, STTK ja Akava. Puheenjohtaja Lauri Ihalainen joutui hankalaan välikäteen eräiden vientialojen jäsenliittojen vaatiessa devalvaatiota, mikä olisi edunsiirto kuluttajilta vientiteollisuudelle ja vauhdittaisi inflaatiota.

Esko Ahon johtamat tuloneuvottelut syyskuussa epäonnistuivat. Vakaan markan puolesta paljon työtä tehnyt Kalevi Sorsa esitti lokakuun puolivälissä sopimusta sisäisestä devalvaatiosta. Palkkoja leikattaisiin kolme prosenttia alakohtaisesti sovittavalla tavalla. Kaikkiaan työvoimakustanuksia alennettaisiin seitsemällä prosenttiyksiköllä. Esitystä voi  verrata Sipilän hallituksen kolmeen ”kilpailukykyloikkaan”, joiden yhteisvaikutus olisi 15 prosenttia. SAK:n teollisuusliittojen jupistua julkisestikin sopimusta vastaan, luottamus markkaan katosi marraskuun puolivälissä ja se devalvoitiin 14  prosentilla, mistä reaaliseksi jäi 10 prosenttia.

SAK:n aloitteesta käytiin taas neuvottelupöytään ja marraskuun lopussa 1991 työmarkkinajärjestöt sopivat kaikkia jäsenliittojaan sitovin vaikutuksin työ-, virka- ja toimiehtosopimusten  voimassaolon jatkamisesta vuoden 1993 loppuun. Työnantajien työeläkemaksusta kolme prosenttiyksikköä siirrettiin palkansaajien maksettavaksi vuoden 1993 alusta alkaen. Devalvaatiohyödyn huomioiden työnantajapuoli pääsi melko lähelle tavoitettaan. Jostakin syystä historiankirjoitus ei näytä muistavan koko sopimusta!

Vuonna 2015 työmarkkinoiden sopimukset yritti sanella Sipilän hallitus jo hallitusohjelmassaan, joka oli kunnianhimoinen, mutta mahdoton. Kesällä tosin sovittiin vuoden 2016 palkankorotuksista Tyka -sopimuksen mukaisesti. Elo-syyskuussa jahnattiin taas ”yhteiskuntasopimuksesta”, jolla kilpailukyky palautettaisiin kolmella viiden prosentin ”loikalla.” Tosiasiassa kyse oli kilpailukykyyn liittyvästä työmarkkinaratkaisusta.

Syyskuun lopussa SAK esitti palkankorotukseksi 2017 nollaa avoimen sektorin määritellessä korotustason vuonna 2018. Työnantajan sairausvakuutusmaksua alennettaisiin 1,72, työttömyysvakuutusmaksua 0,83 ja TEL-maksua 0,4 prosenttiyksikköä molempina vuosina. Yksikkötuokustannukset alenisivat yhteensä 4,5 prosenttia molempina vuosina. Lomarahan määrä vaihtelisi työllisyyden mukaan. Paikallista sopimista uudistettaisiin yleissitovuus säilyttäen. Työttömyys- ja muutosturva olivat myös esillä. Sopimuksen ehtona SAK piti luopumista pakkolaeista.

Monien muiden ohella eläköityneet virkamiesvelhot Sixten Korkman ja Raimo Sailas suosittelivat sopimista SAK:n esittämältä pohjalta, mutta Elinkeinoelämän keskusliitto EK oli kuuro ja kirjasi sääntöihinsä kieltäytyvänsä jatkossa tulopoliittisista sopimuksista. Työnantajat lopettivat AKT:n ulosjääntiin vedoten tylysti koko prosessin. Jäätiin odottamaan hallituksen toimia pakkolakien ja ”kilpailukykyhyppyjen” toteuttamisessa.

Valtiovarainministeriö valmisteli luonnoksia pakkolaeiksi lähettäen ne pikaisesti lausuntokierrokselle. Ilmeisesti ne hyväksyi vain EK vaatien nopeaa toteuttamista. Monissa lausunnoissa arvioitiin luonnosten olevan perustuslain ja/tai kansainvälisten sopimusten vastaisia, syventävän taantumaa ja olevan tehottomia ajatellen hyötymistä alkavasta noususuhdanteesta. Tilalle esitettiin työnantajamaksujen alentamista tai arvonlisäveron korottamista eli ns. fiskaalista devalvaatiota. Ehdotus merkisisi   tasaisempaa taakanjakoa, mutta nostaisi aluksi hintoja ja leikkaisi kulutuskykyä.

Hallitus aikoo tuoda esityksensä helmikuussa eduskuntaan. Siten loppiainen ja helatorstai muutettaisiin palkattomiksi vapaapäiviksi, ensimmäisestä sairauspäivästä tulisi palkaton ja seuraavista alennettu palkka, vuosiloman pituutta rajoitettaisiin ja lomarahaa leikattaisiin 30 prosentilla. Vaikutukset kohdistuisivat hyvin epätasaisesti ja raskaimmin julkisen sektorin pienipalkkaisiin naisiin. Esitysten esteenä ovat sekä perustuslaki että sopimusoikeuden kansainväliset periaatteet.

Joulun alla 2015 pähkäillään paikallisen sopimisen kehittämistä, jota erityisesti yrittäjien järjestöt vaativat alentaakseen palkkoja ja irtautuakseen yleissitovuudesta. Palkansaajat tulevat osaksi vastaan, mikäli hallitus ja EK eivät tavoittele mahdottomia. ”Perälaudaton” paikallinen sopiminen näet lisäisi kiistoja, vaikka tavoite on keskinäisen luottamuksen lisäys työpaikoilla ja palkkauksen joustavuus suhteessa yrityksen tilaan.

Ajautuminen pakkolakien sävyttämiin liittokohtaisiin neuvotteluihin syksyllä 2016 olisi myrskyisä tie. Neuvotteluja kannattaisi jatkaa, mutta se on EK:sta kiinni. Erot vuosien 1991 ja 2015 välillä ovat pienehköjä, mutta lopputuloksena on toivottavasti sopuratkaisu.

Huhtikuu 2016

AY-JÄRJESTÖISSÄ KUHISEE

 

Uuden palkansaajien keskusjärjestön rakentaminen on loppusuoralla. Asialla olivat SAK:n ja STTK:n kaikki jäsenliitot, sekä Akavan kaksi liittoa eli yhteensä 49 ammattiliittoa. Joukko on sittemmin supistunut, joten toive 1,7 miljoonan jäsenen keskusjärjestöstä ei toteudu. Miksi pohjatyö ei kaikille kelpaa, vaikka aluksi innostuttiin? Mikä osuus politiikalla on hankkeen vaikeuksiin? Turmeltuuko uudistukselle otollinen tähtihetki?

Hankkeesta ovat maaliskuun puoliväliin mennessä pakittaneet ainakin sairaanhoitajien TEHY, fysioterapeutit ja valtion henkilöstön Pardia, joihin kuuluu yhteensä noin 220.000 jäsentä. Erkaantuneet mielivät jäseniksi Akavaan. Varmaa ei ole, liittyykö mikään STTK:n jäsenliitto uuteen keskusjärjestöön. Jos ei, STTK:sta tulee nykyistä pienempi. Akavan jäsenistä puolestaan tulee vähemmän korkeasti koulutettua, mikä voi vaikuttaa tulevaan edunvalvontaan.

Politiikan sanotaan olleen vahvin este irtautuvien mukaantulolle, vaikka uusi järjestö on rakennettu sitoutumattomaksi ja moniarvoiseksi. SAK:n ja/tai sen jäsenliittojen väitetään olevan liian poliittisia. Muistissa ei siis ole 1960-luvun alkupuolen puolue- ja ay-hajaannus eikä silloisen kahinoinnin turmiollisuus. Politiikan hillintä ja ay-eheytys saman vuosikymmenen jälkipuoliskolla vauhdittivat hyvinvointia, työmarkkinasopua ja järjestäytymistä. Sen jälkeenkin hallittu ryhmätoiminta SAK:ssa ohjasi yhteistyöhön. Nykyisin ryhmiä ei enää tarvita.

SAK keskusjärjestönä on vasemmistoa lähellä, mutta puolueiden apujärjestöksi suhteen leimaa enää oikeistopropaganda väittäen järjestön olevan SDP:n asialla. SAK:lta näyttää siis olevan kielletty olemasta samaa mieltä kuin SDP? Mitään käskyvaltasuhdetta niiden välillä ei ole. Työnantajien yhteistyöstä oikeistohallitusten kanssa vaietaan, vaikka näyttöä siitä on jopa viime vuodelta melkoisesti.

SSS-hallituksen ruhjova yritys palkansaajien etujen leikkaamiseksi kohdattiin elokuussa 2015. Hallituksen vaatimuksia kommentoitaessa oli aistittavissa Akavan ja STTK:n linjan mietous verrattaessa sitä SAK:n johdon lausuntoihin. Ilmeisesti järjestöjen välit siinä vaiheessa myrkyttyivät. SAK:n syyskuussa tekemä realistinen ja talvella 2016 sopimiseen johtanut esitys sai sekin yrmeän vastaanoton Akavan ja STTK:n johtajilta. Ehkä se olikin hallituksen ja työnantajien kanta, joka nosti pintaan epäilyt SAK:n poliittisuudesta?

SAK:n ja erityisesti sen teollisuusliittojen on pelätty runnovan läpi päätöksiä uudessa keskusjärjestössä. Jos ja kun toiminta rakennetaan demokraattiseksi, tuo pelko on liioiteltu. Voidaan tietysti spekuloida toimihenkilöiden, sekä virka- ja työsuhteisten etujen ristikkäisyydellä, mutta ne on ratkaistavissa paremmin yhdessä, kuin erikseen toimien. Vahva keskusjärjestö on liittokohtaisen edunvalvonnan väline, ei sen haitta.

Takavuosina sopimusalat kyräilivät toistensa toimia, eikä tavoitteista aina oltu yksimielisiä. Vientialat pälyilivät devalvaatioiden suuntaan ja muut vaativat liukumahyvityksiä palkkoihinsa. Nykyisin joudutaan torjumaan palkkojen ja muiden työsuhde-ehtojen leikkauksia sekä vaatimaan työllistävää politiikkaa. Työnteon muodot ja tavat muuttuvat vääjäämättömästi, joten palkansaajien kannattaisi reagoida muutoksiin. Parhaiten tehtävässä onnistutaan perustamalla vahva keskusjärjestö liittojen tueksi.

Tulopolitiikkaa ja kolmikantaa tarvitaan, joten keskusjärjestöjen merkitys säilyy. Vuoden1986 tilanteen toistuminen kannattaa estää. Silloin näet työnantajat houkuttelivat Akavan, STTK:n ja TVK:n tulopoliittiseen ratkaisuun, eli ”toimihenkilötupoon”. SAK joutui

toteuttamaan 58:n tunnin yhteislakolla reilun työajan lyhennyksen ja korjailemaan sopimusta muutoinkin. Tapahtuma rasitti keskusjärjestöjen välejä, mutta jo elokuussa 1988 yritettiin yhdessä torjua maamme talouden vinosuuntauksia. Palkansaajat joutuivat 1990 -luvulla useasti torjumaan muiden tahojen aiheuttamaa lamaa, mutta sitä eivät taloushistorian kirjoittajat koskaan muista.

Keskusjärjestöjen tuleva kehitys ratkennee vasta 1. kesäkuuta. Hanke saattaa osittain toteutua, kuivua kasaan tai sen aikataulu voi siirtyä. Paljon aikaa ja rahaa on käytetty. Tehty laadukas työ tavoitteen puolesta löytyy osoitteesta www.uusikeskusjarjesto.fi

SAK:n 6.- 8. kesäkuuta kokoontuvan edustajakokouksen valmistelu lienee hankalaa, koska uuden keskusjärjestön toteutuminen on epävarmaa. Järjestö aikoo tehdä sääntöremontin siirtyen kaksi kertaa vuodessa kokoontuvan edustajiston malliin. Raskasliikkeinen edustajakokous olisi siis koolla viimeistä kertaa.

SAK:n teollisuusliitot näyttävät yhdentyvän vuoden 2017 aikana, jolloin muodostuu erittäin vahva uusi peluri edunvalvonnan kentälle. Kun SAK:n julkisalojen ja yksityisten palvelujen eheyttäminen toteutui jo vuosia sitten, järjestö vahvistuu edelleen.

SAK:n jäsenliittojen kiinnostus keskusjärjestöjen kokoamiseen voi samalla heikentyä, jolloin mahdollisuus siirtynee kauas tulevaisuuteen. Työnantajat ovat myös muodostanut suurempia järjstökokonaisuuksia. Ainakin jotkut heistä haluavat räjäyttää sopimuskulttuurimme palasiksi, mikä on uusliberaalien on tavoite. Siinä sitä on ristiriitaa kerrakseen.

Raimo Kantola, SAK:n johdon jäsen 1983-1996. 

Syyskuu 2016

UHKAKUVAT PURKUTALOUDEN ASEINA

 

Julkisuus sinkoilee uhkakuvia, eli synkkiä arvioita maamme taloudellisesta tulevaisuudesta. Samalla vaaditaan uhkien torjumista esittäjän lääkkeillä. Mutta valtaan päästyään uhkakuvat tuottavat ylilyöntejä ja riitaa. Synkistely rajaa päätösvaihtoehdot nollaan. Ovatko demokraattiset maat, kuten Suomi, joutuneet purkutalouden syövereihin?

Vakiintuneissakin demokraattisissa valtioissa valtaa annetaan vaaleissa nyt niille, jotka tuottavat uhkakuvia. Siten päästään valtaan kiinni ja bonuksena tulee poliittisen vasemmiston ja demokratian tappio vaaleissa.

Kirjailija Sirpa Kähkösen kolumnissa (HS 30.8.2016) käsiteltiin aihetta otsikolla ”Topeliuksen Suomi purkutalkoiden kohteena.” Taustaksi kuvattiin yhteiskunnan muutosta lähtien 1800-luvun kansanaatteesta, sekä työväen isänmaallisuutta ja uhrimieltä sodissa ja niiden jälkeen. Silloin yhteishenki oli korkealla. Nyt ajan henki on kokonaan toinen.

Monissa maissa tavoitellaan ultraliberalismia, jossa kirjailija Ayn Randin mukaan ei ole olemassa yhteiskuntaa yksilöiden yläpuolella eikä siten myöskään hyvinvointia. Työhön kykenemättömistä huolehtivat enää hyväntekijät järjestöineen.

Olemmeko irtautumassa jopa YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta? Romutammeko isiemme saavutukset purkamalla vaivalla luodun normiston? Asiaa voi arvioida katsomalla poliittisten päätösten suuntaa vaikkapa vanhusten hoidossa, koulutuksessa ja työelämässä. Suunta on huolestuttava, mikä ei tarkoita järkevien muutosten välttelemistä.

Juha Sipilän hallitus aloitti uhkakuvilla operoinnin toukokuussa 2015 kirjaten ohjelmaansa tiukat päätökset tavoitteistaan ja työtavoistaan. Oppositioon jääviä kuultiin, mutta ei kuunneltu. Palkansaajille sälytettiin erityisen paljon vastuuta maan taloudesta. Tyylivirhe korjautui, kun hallituksen arvostus työmarkkinoiden sopuun parani talvella 2016 ja myös Elinkeinoelämän keskusliitto palasi ruotuun.

Juhannuksen alla sovitulle kilpailukykysopimukselle hymisteltiin aluksi, mutta pian väitettiin sen olevan täysin epäkelpo yritys parantaa suomalaisten yritysten kilpailukykyä. Sopimuksella heikennettiin palkansaajien työehtoja, pidennettiin työaikaa ja lisättiin työntekijöiden maksuosuutta sosiaaliturvasta. Toisaalta kansalaisten tuloverotusta kevennetään. ”Kiky” loi vakautta talouteen ja antoi edellytyksiä 35.000 - 45.000 henkilön työllistymiselle.

Valmisteltaessa elo-syyskuussa vuoden 2017 budjettia pääministeri Juha Sipilä piti vouhkaajat aisoissa, mutta samantien palkansaajille esitettiin uusia vaatimuksia. Hallitus päätyi kutsumaan kolmikannan sorvaamaan uutta työllisyyspakettia yhden kuukauden pikatyönä. Taustalla ovat jo hallituksen esitykset uuden työntekijän koeajan pidentämisestä kuuteen kuukauteen, pitkäaikaistyöttömien palkkaamisesta määräaikaiseen työsuhteeseen ilman perusteluja, sekä työntekijän takaisinottovelvoitteen lyhentäminen yhdeksästä kuukaudesta neljään.

Syyskuussa tutkitaan muun ohella ansiosidonnaisen työttömyysturvan muutoksia, vaikka sen maksimipituus lyhenee 100 päivällä hallituksen esityksen mukaan. Muitakin työllisyyteen kytkettyjä muutoksia vaaditaan. Näin kouraistaan taas niiltä, joilla on vähiten annettavaa. Tavoitteena on 10.000 uutta työpaikkaa - tai paremmin sanoen vähentää työttömien määrää eläkerahastojen kustannuksella. Parempi olisi hakea maksumiehiä muualta, koska ”kuppi voi mennä nurin” työttömien sankassa joukossa.

Esille tulevat työ- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö Jari Gustafssonin manaamat uhkakuvat. Hänen mukaansa (HS 4.9) keinovalikoimassa on ansiosidonnaisen työttömyysturvan leikkaaminen 125 työttömyyspäivän jälkeen, työehtosopimuksen alittavat palkat nuorille, pitkäaikaistyöttömille ja maahanmuuttajille sekä harjoittelijatason palkkojen täydentäminen valtion (=veronmaksajien) tuella. Paikallinen sopiminenkin koristaa listaa, vaikka sen piti olla isompien neuvottelujen kohde vuonna 2017. Kas, kun ei tulevaa ”Suomen malliakin” heitetty samaan soppaan! Kansliapäällikkö näyttää omivan valtaa itselleen.

Vuoden 2015 syksyllä hallituksen pakkolakipaketti torjuttiin, mutta miten on syksyllä 2016? Varoittavasta esimerkistä käyvät Ahon hallituksen ajat vuosilta 1991-1995. Silloin sovittiin aluksi palkankorotusten nollaamisesta ja palkansaajien eläkemaksusta. Hallitus vaati työttömyysturvan runtelemista yhä uudelleen, joten palkansaajat joutuivat usein käyttämään uhkakuvia työmarkkinahäiriöistä. Pahimmat muutokset estyivät, mutta nykyisessä ilmapiirissä voi käydä toisin. Asiaan vaikuttanee myös se, että työmarkkinoiden keskusjärjestöt aiotaan siirtää työmarkkinasopimisen sivuraiteelle.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi taannoisessa yrittäjäjuhlassa, että maassa on taipumus vaipua synkkyyteen, vaikka maa, joka on maailman vakaimmista. Maa, joka on viidenneksi luovin maa ja maa, jossa asuu viidenneksi onnellisimmat ihmiset. Suomi on kymmenen kärjessä lähes kaikessa, missä hyvää mitataan. Että semmoinen mittatikku presidentiltä. 

Tammikuu 2017

”SUOMEN MALLI” VOI OLLA VÄÄRÄ RATKAISU

 

Vanha järjestömies hämmästelee työmarkkinasopimisen uudistamisen perusteluja. ”Suomen mallia” kehitellään Saksan ja Ruotsin mallien pohjalta, vaikka niiden tulokset on monin osin kyseenalaistettu. Suomeen ne sopivat huonosti.

Ruotsin ala- ja yrityskohtainen sopimusmalli on vuodesta 1997 alkaen johtanut palkkojen matalampiin nimelliskorotuksiin, maltilliseen inflaatioon ja parempiin reaalikorotuksiin sekä tasaiseen talouskasvuun ja matalaan työttömyysasteeseen. Selittäviä tekijöitä ovat Suomea paljon parempi teollinen pohja ja poliitikkojen pitäminen poissa kuviosta. Lisäksi myötämäärääminen ja ”diskuteeraus” vaikuttavat tuloksiin. Ruotsissa ongelmat ovat kuitenkin kasvamassa lähinnä tuloerojen kasvun takia, mikä vaikeuttaa sopimusneuvotteluja.

Suomessa eetteriin on sinkoillut vuorineuvosten ja ekonomistien vaatimusten kuorolaulu julistaen yritys- ja työpaikkakohtaisen sopimisen auvoisuutta. Ay-liikkeestä kuuluu lähinnä piipitystä työkalujen hupenemisesta.

Äskettäin ”Suomen malli” on ollut vastatuulessa ja lykkäytynee syksyn 2017 ylitse. Laajaa tuloratkaisua ei työmarkkinoilla enää tavoitella, sanokoot talouden näkymät mitä hyvänsä. Jos jo alkanut hentoinen talouskasvu tyrehtyy, tuloksena olisi uusi kasvukolhu ja häiriöiden lisääntyminen työmarkkinoilla.

Liittokohtaiset sopimuskierrokset johtavat yleensä näyttäviin nimellispalkkojen korotuksiin, mutta tarjoavat heikon ja epätasaisen muutoksen käteen jäävään palkkaan. Vaikutus työhön liittyviin sosiaaliasioihin ja työttömyyteen on arvailujen varassa. Yritys- tai työpaikkakohtaisia sopimuksia tehdään paljon jo nyt työehtosopimuksen salliessa ja yleissitovuuden rajoissa. Kaivattua joustoa siis löytyy ilman käytössä olleen sopimusmallin runtelemista.

Tulopoliittisen sopimisen 1960-luvun lopussa alkanut ja eri hallitusten myötävaikutuksella tähän saakka toiminut malli oli monelta kannalta katsoen hyvä. Sen heikkouksiin kuului kuitenkin politikoinnin ohella alakohtainen rimpuilu luvattua parempiin etuihin ja muiden katkeruus niiden johdosta. Uudessa Suomi -mallissa ne luultavasti jopa korostuvat.

Laajojen tulosopimusten ulkopuolelle jäivät useimmiten samat tietyt ammattialat. Näin kävi myös kilpailukykysopimuksen kohdalla. Siitä irtautuneet ammatti- ja työnantajaliitot tekivät pitkäaikaisia sopimuksia mm. rakennus-, kuljetus- ja  elintarvikealoille. Työajan typerää pidennystä niihin ei sisälly, joten ilmeisesti irtautuminen kannatti ja maine kasvoi.

Onkohan työelämässä todella tapahtunut tai tapahtuuko jatkossakaan niin suuria muutoksia, että sopimusjärjestelmä kannattaisi niiden takia hajauttaa. Ainoa todellinen perustelu niille on matalapalkkojen ja jouston lisääminen liikevoittojen lisäämiseksi, mutta samalla vaarantuu tuottavuuden kasvu. Hallittua tulokehitystä, matalaa inflaatiota, parempaa työllisyyttä ja sosiaaliturvaa sekä yritysten kilpailukykyä uusi malli hidastaa. Eräissä tapauksissa se voi parantaa tuottavuutta ja työllistää, mutta takeita siitä ei ole.

Yritysjohtajien ja poliittisen oikeiston mukaan edetään siis kilpailukyvyn lippua heiluttaen. Saksassa menettely on lisännyt palkkahajontaa ja synnyttänyt alle kuuden euron alipalkattujen sankan joukon. Heille on tarjolla töitä, mutta ei säällistä elintasoa. Tuloksena on lisäksi populismin kasvu politiikassa ja villien lakkojen yleistyminen.

Työmarkkinajärjestöt Suomessa sopivat kesäkuussa Sipilän hallituksen painostaessa ”Suomen mallin” kehittämisestä, joten sen vaikutuksia on jo ennakoitu useissa ay-järjestöjen päätöksissä. Keskusjärjestöt vähentävät henkilöstöään ja  muotoilevat omaa toimintaansa ammattiliittoja ja -osastoja konsultoiviksi. Näin heikennetään järjestäytymisen motiivia ja noudatetaan Etelärannan esimerkkiä. Luulisi tulevaisuudestamme huolta kantavien tahojen epäilevän enemmän muutosten vaikutuksia, mutta niin ei näytä käyvän.

”Suomen mallin” on ajateltu toimivan siten, että vientiteollisuuden sopimukset olisivat katto myös palvelu- ja julkisalojen palkankorotuksille. Sopimukset tehtäisiin viennin toteutuneen tai arvioidun kasvun mukaan, mutta niinhän on tehty aina myös laajoista tuloratkaisuista sovittaessa. Liitto- ja yrityskohtaisessa mallissa sidosta on hyvin vaikea toteuttaa.

Julkisten ja palvelualojen sopimukset eivät enää perustuisi sopimusvapauteen, vaan olisivat alisteisia vientiteollisuuden ratkaisuille. Palkkakatosta seuraisi suuren palkansaajajoukon palkkojen jääminen jälkeen teollisuudesta ja kulutuskysynnän lasku. Kumuloituneena ero merkitsee nopeaa tuloerojen kasvua. Ja mitä siitä seuraa, onkin jo toinen juttu.

Arvatenkin osapuolet lupailevat  kolmikantaisuudelle jatkoa ainakin osassa työelämän asioita, mutta siltäkään kannalta hajautus ei edistä sopimista, vaan hajautumista.

Maaliskuu 2017

EUROOPAN UNIONI HALLITTUUN MUUTOKSEEN

 

Euroopan Unioni juhli 25. maaliskuuta 60 vuotta täyttänyttä Rooman sopimusta 27 jäsenvaltion päämiehen voimin. Yhteisessä julistuksessa matkaa luvattiin jatkaa samaan suuntaan. EU:sta eroava Iso Britannia ei ollut edustettuna. Miten unioni uudistuu ja miten se vaikuttaa Suomessa?

EU:n arvostelu jäsenmaissa on ollut kiivasta ja usein asiatonta. Brexitin siivittämä nationalismi ja populismi ovat päässeet valta-asemaan, tai ainakin lähelle sitä. Suomessa ”jytky" tosin meni ohi ja ”persupuolue” on siirtynyt poliittisen kartan oikeaan laitaan. Häiriköinti EU-asioissa ja muissa kansainvälisissä kysymyksissä kuitenkin jatkuu.

Eräät jäsenmaat ovat poikenneet EU:n perusarvoista synnyttäen hajaannusta sen sisälle. Roomassa 25. maaliskuuta allekirjoitettu asiakirja pyrkii uudistamaan unionia ennen vuoden 2019 syyskuun EU-vaaleja. Julistuksessa tunnustetaan osan jäsenmaista voivan edetä tiiviimpään yhteistyöhön ilman kaikkien jäsenmaiden mukanaoloa. Myöhemmin eteneville varataan tilaisuus tulla mukaan ajan saatossa.

Jäsenmaiden mielestä EU:n pitää olla yhtenäinen, mutta sallia myös erilainen etenemisnopeus eriytyvien valmiuksien mukaan. ”Jos haluat edetä nopeasti, etene yksin. Jos haluat päästä pitkälle, etene yhdessä”, tiivisti Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja, puolalainen Donald Tusk, joka pesti uusittiin vastoin Puolan hallituksen tahtoa.

Lähinnä Keski-Eurooppalaiset jäsenmaat pelkäävät syrjäytyvänsä muiden edetessä. Tosiasiassa eteneminen on jo nyt eritahtista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan, Shengenin, euron ja verotuksen vaikutuksesta. Mutta jatkuuko erilaistuminen, koska ainakin EU:n perustaneet jäsenmaat niin halunnevat?

EU:n komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin on korostanut, että Eurooppaan on luotu maailman suurimmat sisämarkkinat ja yhteinen valuutta sekä yhdistetty rauhanomaisesti historian ja maantieteen jakama manner. Juncker totesi saavutuksia kuitenkin arvostettavan enemmän muilla mantereilla kuin Euroopassa. Hän esitti maaliskuun alussa edettäväksi viittä väylää eri nopeuksilla.

Suomen pääministeri Juha Sipilä asettui HS:n Vieraskynä palstalla 3. maaliskuuta tukemaan EU:n yhteistyön tiivistämisestä katsoen, että eri nopeuksien sijasta Unioni tulisi pitää yhtenäisenä ja sen pohjalta tiivistää yhteistyötä eri aloilla, kuten puolustuksessa.

Ex-pääministeri Paavo Lipponen torjui HS:n mielipideosastossa 19.3. mahdollisuuden kahden nopeuden Eurooppaan. Hänen mielestään vain täysjäsenyys sopii Suomelle. Lähtökohdan on oltava selkeä: Suomi haki hänen johdollaan EU:n täysjäsenyyttä, emmekä voi tyytyä vähempään. Olemme lähellä Ranskaa, Saksaa ja muita euromaita. Tanska ja Ruotsi eivät riitä Suomelle ankkureiksi, jyrisi Lipponen lisäten, että vain täysimittaisella jäsenyydellä Suomi voi maksimoida vaikutuksensa eritahtisessa unionissa.

Sipilä siirtyi Rooman kokouksen jälkeen 26.3. hänkin kuvaamaan tuntojaan HS:n mielipidepalstalla. ”Suomen edustama linja tulevaisuuskeskustelussa on ollut kirkas ja selkeä. Se näkyi hyvin myös hyväksytyssä julistuksessa,” hän kirjoitti. Eritahtisuutta Sipilä piti Suomen kannan mukaisena, kun se hyvksytään ehdolla, että pysytään perussopimuksen puitteissa. Suomi ei halua vuosia kestäviä sopimusneuvotteluja ja jäsenvaltioiden jakamista a- ja b-luokan jäseniin. Rakennamme siltoja, emme muureja, hän kirjoitti.

On vaikea todeta, olivatko Sipilä ja Lipponen EU-tavoitteista samaa- vaiko erimieltä. Sipilä oli Rooman kokouksen jälkeen tyytyväinen EU:n tavoitteeseen toimia kilpailukyvyn puolesta sekä lupaukseen painottaa päätöksenteon tehostamista ja toimeenpanoa, joita hän pitää Suomen kannalta keskeisenä. Yleistavoitteita - turvallinen, vauras, kestävä, sosiaalinen ja vahvempi Eurooppa - hän lupasi edistää jatkaen aktiivista kansallista valmistelua. Lipposen kommenttia aiheesta odotellaan.

Jos Ranskan huhtikuisissa vaaleissa enemmistön saa äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman Merine Le Pen, syntyisi EU:n karttaan suuri repeämä ja se voisi jopa hajota. Näin syntyisi BREXIT:n jatkoksi FREXIT ja uudet linjaukset joutuisivat roskakoriin.

Näitä miettiessään vanhan ay-konkarin mieleen palaa Suomen EU-jäsenyyden valmistelu 1990-luvun alkuvuosina. Palkansaajaliike ounasteli tuolloin hankalia vaikutuksia työehtoihin, koska EU:lla oli paljon säädöksiä työelämään liittyvistä asioista.

Suomen eduskunnan ja hallituksen rooli on tulevissa ratkaisuissa keskeinen. Toivottavasti myös palkansaajien näkökulma huomioidaan.

Ay-keskusjärjestöt osallistuivat 1990-luvun alkuvuosina Suomen jäsenyyden valmisteluun perustamalla edustuston Brysseliin. Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitukset olivat suopeita yhteistyölle. Myöskään työnantajien suunnassa ei esiintynyt suuria vaikeuksia. Asiat olivat hallussa presidenttien Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari taustatuella.

Sittemmin vientivetoinen Suomi on hyötynyt EU:n avoimista sisärajoista. Kauppa kävi, työttömyys väheni, velkoja maksettiin ja hyvinvointi kasvoi. Työelämän säännöt säilyivät kutakuinkin ennallaan ja eläkejärjestelmän tulevaisuus jopa varmistui jäsenyyden myötä. EU:n syyksi ei voida lukea kitukasvuisia vuosia 2008 - 2016.

Sipilän hallituksella on ollut tapana tehdä päätöksiä niiden kohteita kuulematta. Työnantajaleiri on joutunut militanttien ravisteluun ja suhde palkansaajiin kiristynyt. Yhteistyössä voitaisiin rakentaa kansallista yhtenäisyyttä, jota tullaan koettelemaan sopimusmekanismin hajautuessa sekä hyvinvoinnin ja puolustusmäärärahojen vaatiessa paljon taloudellisia satsauksia. Talouden yleisten parametrien noustessa suomalaiset palkansaajat ja eläkeläiset eivät enää hyväksy joutumista talousongelmien pääasiallisiksi maksajiksi.

Syyskuu 2017

TALOUS KASVUUN - REPALEPOLITIIKKAA TIEDOSSA

 

Ministerinaamat loistivat 31. elokuuta kehuttaessa hallituksen esitystä valtion vuoden 2018 budjetiksi. Talouden käänne parempaan antaa Sipilän hallitukselle uskoa päästä ainakin lähelle eräitä ohjelmansa keskeisiä tavoitteita. Siitä kinaillaan, paraniko pohja maailman yleisen talouskehityksen, hallituksen vai työmarkkinajärjestöjen toimin. 

Mutta näköalat ovat moniselitteisiä. Julkisyhteisöjen velkasuhteen ei uskota enää heikkenevän eikä veroasteen nousevan. Kestävyysvaje sen sijaan säilyy vielä pitkään, samoin ikärakenteesta johtuvat vaikeudet. 

Työllisyys on parantumassa erityisesti viennin arvon ja määrän kasvaessa - kiitos Kikyn tuomalle kilpailukyvyn paranemiselle. Toisaalta hallitukselta toivottiin paljon reippaampia esityksiä työllisyyden lisäämiseksi ja työttömyyden vähentämiseksi. Satsaukset työllistämiseen ja koulutukseen ovat perin vaatimattomia takavuosien superleikkauksiin verraten.

Työttömien asialle hallitus on nirso, vaikka siihen käytetään vuosittain valtion varoja kuutisen miljardia euroa. Kaivattiin rahoitusta nuorten kouluttamiseksi ja työllistämiseksi, mutta tuloksena olikin tukea yrittäjien työllistämiseksi. Porvarihallituksen linjaus näkyy siinäkin, että työttömyysturvaa uhkaa taas jonkilainen leikkaus.

Tuloverotuksen muutoksille palkansaajien ja eläkeläisten ei kannata paljon hurrata, koska 270 miljoonaa euroa levitetäään myös hyvätuloisille. Heidän ”solidaarisuusveronsa” alaraja säilyy 72 300 euron vuositulojen kohdalla. 

Yritysverotukseen hallitus ei esitä muutoksia, vaikka jopa yrittäjien keskuudesta on kuulunut ääniä tuon monen miljardin potin supistamiseksi.

SDP:llä oli ja on omat tavoitteensa ja tiekarttansa yritystuen uudistamiselle. Luvassa on, että puoluetta kuullaan asian jatkovalmistelussa.

Palkkojen sivukuluista vastuuta siirtyy ensi vuonnakin  palkansaajille, joten työmarkkinoilla vaikeudet nousevat suuriksi. Vastaava etu siirtyy näet työnantajien hyväksi. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa tarvittavan perhevapaa -mallin kehittely jopa oppositiota ja palkansaajajärjestöjä kuullen kirjattakoon myönteiseksi kannanotoksi.

Julkisuudessa esitettyjen arvioiden mukaan ansiotaso nousee vuonna keskimäärin 2018 noin 1,5 prosenttia ja hintataso vastaavasti 1,3 prosenttia. Arvelen arvioitsijoille käyvän samoin kuin entiselle tilastonikkarillle, joka hukkui keskimäärin puoli metriä syvään jokeen.

Hallituksen esitys vuoden 2018 budjetiksi ei eläkeläisiä ilahduta. Heidän tulevaisuuttaan hämärtää  muun ohella vanhuspalvelujen kunnittain vaihteleva taso, eikä tuohon epäkohtaan ole parannusta luvassa. Asuminen näyttää muutoinkin kallistuvan lämmityskulujen noustessa. Takuueläkkeen korotus 15 eurolla kuukaudessa on pieni lisä kohoavien elinkustannusten kattamiseen.

Wanhojen tovereiden kenttää puhuttavat myös turvallisuuspolitiikan uudet linjaukset. Kaksoiskansalaisten ja paperittomien koventuva kohtelu voivat vielä kohdata perustuslaillisia ongelmia. Parempi olisi kouluttaa ja työllistää tulevaisuuden työvoimaa, kuin kyörätä heitä maasta pois.

Vielä enemmän kentällä keskustellaan poliittisesta kehityksestä. Valtion vuoden 2018 budjetti tuskin nostaa olennaisesti hallituspuolueiden kannatusta, joten hallituksen poukkoileva, yrityksiä ja pääomia suosiva politiikka jatkuu. Hallituksen kannatus on heikentynyt rajusti ja se horjahteli pahasti persupuolueen jakaannuttua kahtia. Hajoamisen vaikutus näyttää ennakkoarvelujen vastaisesti jopa tiivistäneen hallituksen rivejä. 

Näissä tunnelmissa astellaan kohti tasavallan presidentin vaaleja. Tiedossa ei ole mitään estettä sille, etteikö muuan sosialidemoraattinen nainen tulisi valituksi. Tuloksesta riippumatta Wanhat Toverit toivovat yksimielistä ja tunnollista työtä vaaleissa. Siis töihin siitä! 

 

3.9.2017