Raimo Väyrynen

Raimo Väyrynen

Raimo Väyrynen on valtio-opin emeritusprofessori.

Kesäkuu 2013

NIINISTÖN ULKOPOLITIIKAN PERUSAJATUS

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö järjesti ulkopoliittisen fundeerauksen Kultarannassa. Niinistö on itse kokenut ulkopoliittisen keskustelun luonteen Suomessa hämmentäväksi. Islannin ilmavalvonta on tästä hyvä esimerkki: vanhoihin kaavoihin jumiutunutta eipäs-juupas –väittelyä seuraa lopulta jokseenkin  yksituumainen hyväksyntä hankkeelle. Tarvitaan syvällisempää ja avoimempaa analyysiä.

Niinistö kokee taloudellisen vallan nousseen sotilaallista voimaa merkittävämmäksi resurssiksi. Näin todetessaan hän asettuu vanhojen taloudellisen realismin kannattajien linjalle, joiden mukaan jokaisen valtion suhteellinen voima ohjaa myös sen ulkopolitiikkaa. Taloudellisen riippuvuudenkin maailmassa valtiot ajavat omaa etuaan, mukaan lukien taloudelliset intressit, ihmisoikeuksien kustannuksella.

Tämä taloudellisen voimapolitiikan korostus tulee selvästi esiin Niinistön jo aikaisemmin lausumassa ennusteessa, että kolmas maailmansota tullaan käymään  talouden keinoin.
Tässä hän poikkeaa perinteisestä näkemyksestä, jossa varoitetaan ydinaseiden käytävästä maailmansodasta, joka tuhoaisi koko ihmiskunnan. Valtioiden itsekkyyttä ja talouden ensisijaisuutta on korostanut myös Jyri Häkämies.

Raha puhuu vallan kieltä. Niinistön mukaan tähän saakka kyseessä on ollut läntinen raha, mutta nyt sen ääntä kahlitsee velkaantuminen. Tässäkin taloudellisen realismin ääni: ulkomaille velkaa oleva valtio ei voi harjoittaa riippumatonta ja omaehtoista politiikkaa. Tämä koskee enemmän Eurooppaa kuin Yhdysvaltoja, joka pystyy siirtämään velkansa muiden maiden kannettavaksi painamalla lisää dollareita.

Tässä tullaankin Niinistön ajattelun ytimeen. ”Kaikki mikä liittyy euroon tai rahaan tai velanottoon ei ole talouspolitiikkaa, vaan ulkopolitiikkaa. Valtapolitiikkaa, jos käytetään suoria sanoja”. Tässä poliittisessa kamppailussa Euroopan unioni on jäämässä tappiolle: ”keli huononee ja laari tyhjenee”. Niinistö ei todellakaan näe EU:n tulevaisuutta kovin ruusuisena.

Tässä suhteessa hänen näkemyksensä eroaa eräiden muiden kokoomuslaisten ajattelusta. Esimerkiksi Teija Tiilikainen ja Alexander Stubb ovat niiden joukossa, jotka näkevät Euroopan unionin sisäisessä dynamiikassa yhteisiä intressejä ja pyrkimystä läheisempään yhteistyöhön myös unionin omien instituutioiden välillä.  Niinistö ja monet muut painottavat yhä enemmän unionin valtiokeskeisyyttä ja niiden suhteellisten etujen ensisijaisuutta poliittisten prioriteettien määrittäjinä.

Niinistön linjanveto ei ole sattuma, vaan heijastaa hänen konservatisminsa ja talouspoliittisen kokemuksensa yhteisvaikutusta. Itse asiassa monet vasemmistolaisetkin ajattelijat voivat yhtyä hänen ajatuksiinsa. Erona on vain se, että nousevien ja laskevien valtioiden talouspolitiikalle annetaan enemmän sisältöä.  Eri valtioiden politiikka heijastaa myös niiden yhteiskuntajärjestelmien luonnetta.

 

Marraskuu 2013

DEFLAATION PEIKKO

 

Deflaation peikko nousee tasaisin väliajoin talouspoliittiseen keskusteluun. Viimeksi näin oli puolenkymmentä vuotta sitten, ja nyt taas tämä mörkö on nostamassa päätään.  Deflaatio tarkoittaa inflaation vastakohtaa; hintojen  ja palkkojen pitkäaikaista ja laaja-alaista laskemista.  Suurista talousmahdeista Japani on  kokenut deflaation viime ja toissa vuosikymmenellä.  Yksi deflaation tunnusmerkki on se, että korkotaso laskee kysynnän elvyttämiseksi lähelle nollaa tai jopa miinusmerkkiseksi.

Euromaiden taloudet ovat lähellä deflaatiokierrettä.  Niiden hintataso nousi vain 0.7 prosenttia viimeisimmän vuoden aikana.  Perusinflaatio, josta lasketaan pois energian ja ruuan hinnan satunnaisvaihtelut, lisääntyi suunnilleen yhtä paljon, 0.8 prosenttia.  Euroalueen oletetaan pysyvän 2 prosentin inflaatiotavoitteessa, mutta tämän rajan ylittämisessä ei ole mitään vaaraa.  Yhteisellä valuutta-alueella – kuten euroalueella -  deflaation riski on sikäli vakava, että koskettaa helposti kaikkia eikä vain yksittäisiä jäsenmaita.

Euroopan unionin jäsenistä kriisivaltiot – erityisesti Kreikka ja Portugal – ovat olleet lähes deflaatiotilanteessa muutaman viime vuoden aikana.  Suuren velkataakan ja EU:n komission vaatiman kulukurin vuoksi ne eivät voi stimuloida talouttaan verohelpotuksilla, vaan niiden tulee supistaa julkisia menoja.  Samaan suuntaan vaikuttavat kasvava työttömyys ja laskevat palkat, joiden vuoksi markkinoilla ei synny tarvittavaa toimeliaisuutta. 

Tapahtuu tosiasiallinen sisäinen devalvaatio, joka iskee erityisen ankarasti palkkatuloillaan eläviin tai kokonaan työtä vailla oleviin.  Tällaisen syöksykierteen oikaiseminen on erityisen hankalaa.  Ihmiset pidättelevät ostoksiaan, koska he ennakoivat aivan perustellusti, että hinnat laskevat vielä tulevaisuudessa. Rahan arvoa ei voida palauttaa ulkoisella devalvaatiolla laskemalla yksipuolisesti valuutan ulkoista arvoa, koska tällaisen toimenpiteen voi toteuttaa vain valuutta-alue kokonaisuudessaan.

Yksi ratkaisu olisi keskuspankin negatiivinen talletuskorko eli pankit maksaisivat siitä, että keskuspankki hyväksyy niiden talletuksia.  Tällainen menettely on jo käytännössä Tanskassa.  Euroopan keskuspankki (EKP) on jo vihjaillut negatiivisen talletuskoron käyttöönotosta. Japanin esimerkki kuitenkin osoittaa, että negatiivinen talletuskorko ei ole järin tehokas keino kysynnän luomiseksi markkinoilla.

Deflaatio on paljon tuhoisampaa kuin inflaatio muun muassa siksi, että se lisää ulkomaisen velan arvoa.  Itse asiassa sopiva inflaatiovauhti – esimerkiksi 3-4 prosenttia vuodessa – olisi yksi tapa saattaa ulkomainen velkaantuminen kuriin ja yleensäkin voidella talouden koneistoa. Inflaation pelko on niin suuri, varsinkin Saksassa, että siihen ei hevillä turvauduta. Yleensäkin euroalue on taloudellisen suorituskyvyn osalta niin heterogeeninen, että sille on vaikea laatia sellaista talouspolitiikkaa, joka kohtelisi kaikkia jäsenmaita samalla tavalla.

Niinpä nykyinen vahva euron kurssi on miltei liian halpa Saksalle, mutta liian kova kriisimaille.  Se ruokkii Saksan ylijäämäistä vaihtotasetta – 6 prosenttia bkt:stä -  samalla, kun se vaikeuttaa kriisimaiden elpymistä.  Euroopan deflaatiota ei vähällä päästetä liikkeelle, mutta euron yhteiskurssi toimii tehokkaana mekanismina siirtää taloudellista arvoa ennen kaikkea kriisimaista Saksaan.

Maaliskuu 2014

UKRAINAN KRIISIN TALOUDELLISET VAIKUTUKSET

 

Lännen todennäköisin reaktio Venäjän epäsuoraan, mutta silti todelliseen interventioon Ukrainan ja erityisesti Krimin niemimaan sisäisiin asioihin, on rajallisten taloudellisten pakotteiden soveltaminen. Sen enempää Natolla kuin EU:lla ei ole edellytyksiä turvautua sotilaallisiin keinoihin – ja Venäjä tietää varsin hyvin tähän.  Pakotteisiin kuuluu viisumien saannin vaikeuttaminen jo päätetyllä tavalla, esteet kaupankäynnille ja pääomaliikkeiden valvonta.  Näitä ennen yritetään diplomaattisilla keinoilla aikaansaada ratkaisua.

Länsi ei pane toimeen sellaisia taloudellisia pakotteita, jotka iskisivät sen omaan nilkkaan.  Venäjä onkin länttä haavoittuvampi pakotteille.   Venäjällä vaikutuksia voimistaa ruplan 20 prosentin heikkeneminen suhteessa dollariin.  Tämä devalvaatio toisaalta vahvistaa Venäjän viennin asemaa, joka puhuu sen puolesta, että se ei ryhdy rajoittamaan energian vientiä Länsi-Eurooppaan.  Tuntuva uhka Venäjälle on EU:n piirissä alkava oikeudellinen selvitys Gazpromin markkina-aseman hyväksikäytöstä Länsi-Euroopassa.

Mahdolliset pakotteen Venäjää vastaan vaikuttavat sangen eri tavalla yksittäisissä EU-maissa.  Suomeen EU:n yhteisten pakotteiden toimeenpano vaikuttaisi voimallisemmin Suomeen kuin useimpiin jäsenmaihin.  Ruplan alamäen seurauksena venäläisten turistien lukumäärässä on kääntymässä laskuun ja ostokset kaakkoisrajalla ovat vähentyneet.  Suomesta on tulossa liian kallis maa tavalliselle venäläiselle kuluttajille ja tästä kärsivät suomalaiset yrittäjät.

Suomalaiset yritykset ovat investoineet Venäjälle 12 mrd euroa, joista 20 suurimman yrityksen, Fortum niiden kärjessä, osuus on lähes 90 prosenttia.  Jos ne ovat tehneet tulonsa ruplissa ja voittoja pitäisi palauttaa Suomeen, niin ne luonnollisesti kärsivät ruplan kurssin laskusta.  Kaikki yritykset eivät kuitenkaan ole tässä asemassa.  Niinpä Ilpo Kokkilan rakennusfirma SRV pitää tilannetta edelleen sangen hyvänä.  Rakentaessaan kauppakeskuksia sen kulut ovat ruplissa, mutta niiden vuokralaisten kanssa tehdyt sopimukset ovat valuuttapohjaisia.  Toisin sanoen tulot ovat euroissa.  SRV:n voitot eivät kärsi niin kauan kuin keskuksilla on varaa maksaa vuokransa.

Vastaava tilanne on muillakin rakentajilla kuten YIT:llä.  Sen mukaan tilanne näyttää olevan normaali.  Nokian Renkailla on laajaa tuotantoa Venäjällä.  Ruplan heikkeneminen vaikuttaa luonnollisesti sen paikalliseen myyntiin. Toisaalta sen Venäjän tehtaiden tuotannosta noin puolet viedään kolmansiin maihin ja laskutetaan euroissa, vaikka kulut ovat ruplissa.  SRV:n tapaan kriisi vaikuttaa tältä osin positiivisesti liiketulokseen.

Täysimittaiset talouspakotteet vaikuttaisivat luonnollisesti ratkaisevasti Suomen taloussuhteisiin Venäjän kanssa.  Rosatomin reaktoritoimitus ja rahoitus atomivoimalalle vähintäänkin viivästyisi.  Ydinvoimalan toimitusaikataulu on kuitenkin paljon pitempi kuin kansainvälisen talouden suhdannevaihtelut, että mahdollisesti pakotteet tuskin vaikuttaisivat sen toimittamiseen.  Presidentti Putin harkitsee toisenkin kerran jousen jännittämistä niin kireälle, että talouspakotteet laukeaisivat.  Sitä paitsi talouspakotteet vaikuttaisivat haitallisesti muun muassa Rosatomin ydinvoimatoimituksia ja rahoitusta esimerkiksi Unkarille.

Heinäkuu 2014

UKRAINAN UMPISOLMU

 

Ukrainan kriisi on nyt kestänyt puoli vuotta. Kriisi on pääkaupungissa Kievissä ratkennut muutosvoimien voittoon Maidanin aukiolla ja presidentinvaaleihin Petro Porosenkon voittaessa ne.  Porosenko on vanhan vallan edustaja entisenä ministerinä ja keskuspankin pääjohtajana, mutta toistaiseksi hän on ollut uudistusmielisten rintamassa.  Totuuden hetki tulee siinä vaiheessa, kun hän joutuu ajamaan lävitse kansainvälisen avun ehtona olevia talousuudistuksia. Nyt itäisen Ukrainan hallinto on oligarkkien käsissä, jotka ovat nekin asettuneen uudistusrintamaan. Totuuden hetki tulee kuitenkin siinä vaiheessa, jos talousuudistuksia aletaan toteuttaa ja uusi parlamentti valitaan.

Venäjä on havainnut, etteivät sen voimavarat riitä sekä Ukrainan venäläisalueiden ja Krimin taloudelliseen tukemiseen.  Jo Krimin taloudellinen avustaminen on tuntuva taakka Venäjän taloudelle.  Siksi käydäänkin parasta aikaa neuvotteluja EU:n, Saksan ja Ranskan kanssa aselevon ehdoista Ukrainassa. Putinin hallinto kuitenkin jatkaa räyhäkkäällä linjalla ja tukee rajan yli raskailla asetoimituksilla venäläismielisiä kapinallisia. Ongelmana Moskovan kannalta on kuitenkin se, että kapinalliset koostuvat useista eri ryhmistä, jotka eivät ole sen ohjattavissa.

Venäjä yrittää nyt tasapainoilla Ukrainan kriisissä. Yhtäältä se arvostelee Porosenkoa yksipuolisen tulitauon rikkomisesta, mitä tosin yksikään osapuoli ei noudattanut. Se on ilmoittanut myös tukevansa venäjänkielisten oikeuksia naapurimaissa poliittisilla ja taloudellisille, mutta ei sotilaallisilla keinoilla.  Toisaalta se on valmis neuvotteluratkaisuun olettaen, että Itä-Ukrainalle myönnetään aikaisempaa suurempi autonomia, mikä mahdollistaa muun muassa EU- ja NATO-jäsenyyden vastustamisen. Venäjä on myös varovainen ottamaan vastaan uusia lännen pakotteita, sillä nykyisetkin ovat vaikuttaneet kielteisesti sen talouteen.

Ukrainalla on kansainvälinen oikeus puolellaan.  Sen yksi luovuttamattomia periaatteita on kansallinen itsemääräämisoikeus, suvereniteetti.  Ukrainassa on käynnissä matalan intensiteetin sisällissota, johon on sekaantunut ulkopuolisia voimia. Osa näistä on venäjänkielisiä ukrainalaisia, pääosa armeijan sotilaita, jotka ovat aseineen siirtyneet vastustajan puolelle. Kuitenkin vain 10-15 prosenttia Donetskin, Luganskin ja Slovianskian piirikuntien asukkaista kannattaa liittymistä Venäjään. 

Järjestetyssä kansanäänestyksessä 90 prosenttia äänesti perustettujen kansantasavaltojen puolesta, mitä voidaan pitää uskottavana osuutena, mutta sen sijaan tiedot 75 prosentin äänestysaktiivisuudesta ovat tuntuvasti liioiteltuja. Ukrainalla on täysi oikeus hyökätä separatisteja vastaan, sillä suvereniteetin yhtenä periaatteena on valtion kyky valvoa koko aluettaan. Ukrainan armeija vain pitkään laiminlyöty ja heikko, jotta se voisi helposti saavuttaa voittoa. Sen aseistus on vanhaa Neuvostoliiton aikaista kalustoa.

Marraskuu 2014

YHDYSVALTOJEN VAALIT OBAMAN KOETINKIVI

 

Barack Obaman presidenttikauden jäljellä olevat kaksi vuotta tulevat olemaan kivistä polkua.  Hänen hyvin keskitetty hallintonsa – pieni sisäpiiri – on tunnettu hitaasta reagoinnistaan.  Lakimiesmäinen suhtautuminen ja politiikka, jonka tunnuksena on ”älä tee tyhmyyksiä” , on vastareaktio Bushin ja Cheneyn hallinnon uhkarohkeisiin otteisiin ja yksipuolisiin sotilaallisiin interventioihin. 

Tällä politiikalla on oma viisautensa, mutta se on johtanut toisaalta saamattoman suurvallan politiikkaan.  Nyt on käynyt ilmeiseksi, etteivät pelkät ilmaiskut riitä kukistamaan Syyriassa ja Irakissa valtaansa vahvistanutta islamilaista kalifaattia, ISISiä, vaan siihen tarvitaan myös maavoimia.

Kongressin välivaaleissa republikaanit vahvistivat asemiaan molemmissa kamareissa.  Edustajainhuoneessa heillä on kiistaton enemmistö, mutta toisaalta oikeisto (tea party) ei saavuttanut siellä lisäpaikkoja.  Edustajainhuoneessa republikaanit saivat 12 lisäpaikkaa ja kaikkiaan 246 paikkaa, mikä on suurin luku sitten Trumanin hallinnon.  

Senaatissa republikaaneilla on myös enemmistö, vaikka ääntenlaskenta on vielä kesken ainakin Louisianassa.  Republikaaneilla ei ole siellä lähellekään 60 paikkaa, joka sallisi heidän hallita yksin senaattia.  Demokraatit kärsivät lähtökohtaisesti vaaleissa, joissa oli ennätysmäisen paljon avoinna heidän hallitsemiaan paikkoja.  Republikaanien kentältä tuleva paine on vaikea puoluejohdon hoitaa, vaikka siihen olisi haluakin.

Obama työnnettiin syrjään vaalikampanjassa.  Moni demokraatti ei halunnut esiintyä hänen kanssaan vaalitilaisuuksissa peläten tämän huonontavan lisää heidän mahdollisuuksiaan tulla valituksi.  Obama istui turhautuneena Valkoisessa talossa. Hän kuitenkin haluaa säilyttää relevanssinsa ja taistella paikastaan historiassa.  Tämä saattaa pakottaa hänet aktiivisempaan politiikkaan jäljellä olevana kahtena vuotena vaalikaudestaan.

Republikaanien enemmistö voi nyt ensimmäisen kerran yrittää harjoittaa johdonmukaista politiikkaa. Senaatin enemmistön uusi johtaja, Kentuckyn senaattori Mitch McConnell, on varoittanut presidenttiä toimimasta yksin.  Republikaanit eivät kuitenkaan halua samanlaista toimimatonta kongressia kuin kahden viimeisen vuoden aikana.  Myös he haluavat saavuttaa tuloksia, jotta heillä olisi näyttöä vuoden 2016 presidentinvaaleissa.  McConnell on selvästi sanoutunut irti republikaanien aikaisemmasta taktiikasta kuten uhkasta sulkea liittovaltio, mikäli liittovaltion velkakattoa nostetaan.

Ilmeisin yhteistyöalue ovat laaja-alaiset vapaakauppasopimukset Aasian ja Euroopan unionin kanssa. Kauppapoliittiseen protektionismiin taipuvaiset demokraatit ovat olleet kantona kaskessa näissä neuvotteluissa, kun taas republikaanit ovat perinteisesti olleet vapaakaupan ja siinä presidentin laajempien valtaoikeuksien kannalla.  EU:ssa kuitenkin vierastetaan Yhdysvaltojen vaatimusta, joiden mukaan valtioiden välisiä investointikiistoja ratkaistaisiin juristien välisissä yksityisissä välitystuomioistuimissa.

Obama on selvästi luopumassa eräistä ulkopoliittisista tavoitteistaan.  Hänellä ei ole mitään toivoa saada senaatissa lävitse kansainvälisiä sopimuksia, jotka vaativat sen hyväksymistä.  Tämä koskee Pariisissa 2015 mahdollisesti solmittavaa ilmastosopimusta ja erityisesti asevalvontasopimuksia Venäjän kanssa, joita tuskin Obamakaan haluaa Ukrainan kriisin ollessa päällä. Sen sijaan hän yrittänee vielä saada läpi lain, joka koskettaa siirtolaisuutta.  Siirtolaislaki tuleekin olemaan politiikan polttopisteessä, koska osa republikaaneista haluaa hoitaa sen.

Yhdestä asiasta Obama ei tule kuitenkaan luopumaan ja se on hänen lempilapsensa terveydenhoitolaki.  Se viekin Yhdysvaltojen terveydenhuoltoa oikeaan suuntaa, sillä kymmenkunta miljoonaa vailla vakuutusturvaa vaille ollut on saatu sen piiriin.  Keskiluokan tulojen jämähtäminen paikalleen ja taloudelliseen eriarvoisuuden jyrkkä kasvu ovat kuitenkin lisänneet yhteiskunnallista tyytymättömyyttä.

Se on lisännyt republikaanien suhteellista kannatusta ja heidän valmiuttaan ahdistaa Obamacare entistä pahemmin nurkkaan.  Kysymys ei ole oikeasta tai väärästä politiikasta, vaan tyytymättömyys kohdistuu vallassa olevaan puolueeseen , joka  nyt on demokraatit presidenttipuolueena.  Kongressi on erään mielipidetiedustelun mukaan yhtä suosittu kansan keskuudessa kuin torakat.

Maaliskuu 2015

VAALIT TULEVAT – MISTÄ OHJELMA?


Vaalit lähestyvät.  Sdp:n vaalimenestys näyttää kohtuulliselta, mutta ei vahvalta.  Suurimman puolueen paikka näyttää mahdottomalta ja todellinen kamppailu käydään kokoomuksen kanssa, ja kamppailusta tulee kova.  Meidän onnemme on,  että kokoomuksen puheenjohtajakilvan voitti Alexander Stubb, eikä Jan Vapaavuori.  Stubbin kokemattomuus sisäpolitiikasta paistaa lävitse, eikä hänen vetovoimansa vetoa vaalikansaan samalla tavalla kuin hänen kamppaillessa vain omien ääniensä puolesta.  Vapaavuoren kokoomus olisi paljon vakavammin otettava vastustaja.

Stubb on selvästi omaksunut taktiikakseen keskustan myötäilemisen keinona päästä yhteishallitukseen sen kanssa. Sdp ei ole ainakaan toistaiseksi ole omaksunut keskustan peesaamista linjakseen.  Pisararadan kohtalo on tästä selvin esimerkki.  Jos Sdp olisi halunnut olla keskustalle mieliksi, se olisi pistänyt hankkeen samalla tavalla koipussiin kuin kokoomuskin.  Epäilemättä Sdp yrittää tällä tavalla luoda itsestään keskustan tapaista vastavoimaa hallitusneuvotteluja varten.

Kuitenkaan pisararata tai metropolihallinto, tai muukaan yksittäinen kysymys ei ole vaalitaistelun keskeinen kysymys.  Järkevän politiikan teon kannalta kestävyysvajeen kattaminen, eli kuinka lopetetaan julkinen velkaantuminen, on keskeisin kysymys.  Riskinä on tietysti, että osa perussuomalaisista haluaa nostaa maahanmuuton tai osa kokoomuslaista turvallisuuspoliittisen perusratkaisun vaalien keskeiseksi kysymykseksi.  Keskusta haluaa mobilisoida oman äänestäjäkuntansa korostamalla pääkaupunkiseudun ja muun Suomen vastakkainasettelua.

Yksikään keskeinen puolue ei ole vielä tuonut esiin leikkauslistojaan. Antti Rinne on luvannut tulla esiin maaliskuun alkupuolella.  Kokoomuksessa on julkistettu Benin lista leikkauksista, joka jollakin tavalla muistuttaa Liisa listaa yli kahden vuosikymmenen takaa. Käytännössä kokoomuksen aivoitukset tuskin olennaisesti poikkeavat EK:n esityksissä.  Ajoittain vaikuttaa siltä, että kokoomuksen johto on Häkämiehen myötä siirtynyt Etelärantaan.  Rkp myötäilee myös tunnollisesti kokoomuksen ja EK:n linjanvetoja. Keskusta haluaa myydä valtion omaisuutta – tappaa siis lypsävän lehmän  - perustaa niillä rahoilla suuren investointirahaston sekä vähentää suuren joukon julkista työvoimaa.

Sdp:n on tultava ulos oman säästölinjansa kanssa.  Kysymys on vaikea, sillä puolue ei ole tunnettu säästöjen esittäjä.  Pari kuukautta sitten julistettu vaaliohjelma on liian yksityiskohtainen vedotakseen suuriin äänestäjäjoukkoihin.  Äänestäjät ovat entistä enemmän eteläisessä Suomessa ja tämän äänestäjäjoukon etuja täytyy muistaa. Tästä näkökulmasta metropolihallinnon ja pisararadan kaatuminen, ja sen mukana asuntorakentaminen, on sääli. Vastapainoksi pääkaupunkiseudun hyväosaiset on saatava myös maksamaan lisäpalveluksistaan.

Nykyisen hallituksen pohjana oleva periaate – puolet menoista katetaan lisätuloilla ja puolet julkisten menojen supistuksilla – on edelleenkin pitävä.  Verot voivat kohdistua sekä tuloveroina hyvätuloisiin että kohdistetusti ympäristö- ja kiinteistöveroihin.  Menojen leikkauksista voisi esimerkiksi ottaa yksityisten lääkäripalvelujen julkisen subventoinnin ja erilaiset yritystuet.  Talous kasvaa tulevaisuudessa enintään 1-2 prosenttia vuodessa ja on kiihtyvän rakennemuutoksen kourissa. 

Hitaasta talouskasvusta voi syyttää myös yrityksiä, sillä ne ovat pikemminkin jakaneet rahaa omistajille osinkoina kuin sijoittaneet innovaatioihin ja investointeihin. Maassa vallitseva alakulo on myös yrittäjien, ei vain kansalaisten alakuloa.  Yritysverotuksen tuntuva laskeminen ei ole saanut liikkeelle investointiaaltoa, vaan yhtiöt ovat pikemminkin säilyttäneet voittotasonsa sanomalla työvoimaa irti.  Muutaman suuryrityksen, jotka pääasiassa operoivat ulkomailla, lisäksi maan taloudellinen toimeliaisuus näyttää olevan uudistuskykyisten pienten ja keskisuurten yritysten varassa.

Kesäkuu 2015

OPPOSITIOSSA LINJA KIRKKAAMAKSI!

 

Sosialidemokraatit ovat nyt oppositiossa, luultavasti seuraavat neljä vuotta.  Hallituksen muodostamiseen käytettiin sen verran poliittista energiaa, ettei sitä hevin päästetä hajalle. Kokoomukselle palaaminen yhteistyöhön sosialidemokraattien kanssa kesken vaalikauden olisi sietämätön takinkäännös, eikä se olisi aivan helppoa Juha Sipilällekään. Hänen lisäkseen keskustan sisäpiirissä ainakin Anne Berner ja Matti Vanhanen ovat poikkeuksellisen lähellä perheyrittäjien piirejä.

Kokoomus on taas EK:n etäispesäke, mistä Jyri Häkämiestä on syytä onnitella. EK:n ja kokoomuksen suhteen hoitamiseen ei tarvittu moderneja viestintätoimistoja, vaan vanhanaikainen puhelinsoitto riitti. Seppo Kääriäinen ja Mika Lintilä lienevät valinnoista hieman harmissaan, sillä siksi keskeisesti he olivat avaamassa Sipilän kuningastietä valtaan.

Perussuomalaiset ovat hallituksen arvaamattomin osa. Ilmeistä on, että heidän piirissään alkaa ensimmäisenä kuplia, kun nykyhallitus alkaa täysimittaisesti panna toimeen ohjelmaansa. Halla-aholaiset maahanmuuton kriitikot ja Suomen Sisun perusvoimat, joita on muun muassa Oulun seudulla, voivat tuskin olla tyytyväisiä hallituksen politiikkaan. Heitä kuitenkin saattaa tyydyttää hallitusohjelman maahanmuuttopolitiikassa esiintyvät koristeet ja erityisesti kehitysavun 430 milj. euroon nousevat kokonaissupistukset.

Erityisen järeä toimi oli Timo Soinin hallitusneuvotteluissa läpiajama puoluelain muutos. Sen mukaan puolue saa pitää vaalikauden ajan koko puoluetuen, vaikka puolueesta olisi jäljellä vain puheenjohtaja. Puoluetoimiston omistus on myös säätiön, eikä puolueen hallussa. Maahanmuuttokriitikoiden on vaikea perustaa omaa puoluetta ilman rahaa, eikä heidän kannatuksensa ole myöskään riittävän laajaa. Soini veti oikeat johtopäätökset Skyp:n erosta Smp:stä 1970-luvun alussa. Toista kertaa ei emäpuoluetta vedetä nenästä, vaikka menettelytapoja ei hyväksytä.

Perussuomalaisten politiikan keskipisteessä on puheenjohtaja Soini. Hänen suuri toiveensa on täyttynyt ja hän nyt kansakunnan kaapin päällä. Soini selvästi nauttii ulkoministerin asemasta, jossa hän omien sanojensa mukaan pystyy paremmin huolehtimaan puolueensa kannatuksesta kuin valtiovarainministerin raskaita päätöksiä vaativassa tehtävässä. Hän tekee päätöksiä omien etujensa näkökulmasta, eikä ulkomaailman ehdoilla.  Tämä saattaa olla vaarallinen tie, eivätkä soinismit kuuluu ulkoministerin kielenkäyttöön. Hänen ensimmäinen puheensa ulkomailla oli pelkkää virkamiestekstiä, mutta kotimaassa hän ilmoittanut jatkavansa vanhalla tyylillä.

Vakava haaste perussuomalaisten johdolle ovat heidän kansanedustajiensa enemmistö. Heidän joukossaan on monia aivan oikeasti riittävän terveydenhuollon ja sosiaaliturvan puolesta ajattelevia. He ovat aidosti huonoimmin toimeentulevien eläkeläisten ja köyhien yksinhuoltajaperheiden kohtalosta huolestuneita. Kuinka he suhtautuvat kun hallitusohjelman lukuisat supistukset alkavat todella purra ensi vuoden puolella?

Lopputulos riippuu yhteiskuntasopimuksen kohtalosta eli astuvatko hallituksen kiristystoimet voimaan.  Suomalaisten kannalta olisi toivottavaa, että näin ei kävisi, vaan tuloksena olisi ensi vuoden lopulla sellainen sopimus, jossa eri intressit löytävät toisensa. Konsensus on suomalaisen politiikan voimavara, toivottavasti sitä ei tuhota.  Alkumetreillään hallitus on tehnyt aikatauluja koskevia myönnytyksiä, mutta nähtäväksi jää riittääkö kompromissihalu myös loppupeleissä vai ajautuuko Suomi syvään työmarkkinakriisiin.

Sdp on johtava oppositiopuolue. Sen on paitsi ajettava selkeää oppositiopolitiikkaa, niin myös uudistettava jäsenkuntaansa ja kirkastettava linjaansa. Vanhaan työväenpuolueeseen ja sen henkeen ei ole palaamista, ja ammattiyhdistysliikkeeseen on tehtävä selvä ero. Puolueen ja ay-liikkeen tehtävät ovat erilaisia ja tämä on tehtävä selväksi myös viestinnässä ja käytännön toimissa. Soppatykeillä ei enää ääniä hankita.

Joulukuu 2015

AMMATTIHDISTYSLIIKE YHTEISKUNTAPOLITIIKAN KÄRJESSÄ

 

Sdp:n kannatus nousee kohisten mutta mikä siihen on syynä?  Epäilemättä syynä on puolueesta aikaisemmin karanneiden paluu takaisin sekä viime vaaleissa äänestämättä jättäneiden aktivoituminen uudelleen. Perussuomalaisia äänestäneet ovat havainneet puolueen todelliset karvat.  Puolueen kansanedustajien suurin pelko on tällä hetkellä uudet vaalit.  Niissä tuntuva osa heistä menettäisi kansanedustajan paikkansa ja sen mukanaan tuoman kohtuullisen tulotason ja paikallisen arvostuksen. Parempi kärsiä seuravaat vuodet laskevasta kannatuksesta kuin menettää kansanedustajan paikkansa.  Timo Soinin hallitusneuvotteluissa läpiajama puoluelain uudistus sementoi myös hänen valtansa puolueessa, eikä luo taloudellisia houkutuksia loikkaamiselle. Muutkin puolueet hyväksyvät tämän Lex Soinin, sillä yhdenkään puoluejohtajan intressissä ei ole loikkareiden rohkaiseminen, koska omassakin puolueessa saattaisi olla lähtijöitä.

Olemme siis tilanteessa, jossa nykyinen hallitus joko jatkaa tai järjestetään uudet vaalit. Puheenjohtaja Antti Rinne on aivan oikeiden todennut, että Sdp menee hallitukseen vain vaalien kautta.  Miksi lähteä uuteen hallitukseen ilman vaaleja, kun luvassa on ainoastaan apupuolueen paikka ja nykyinen riittämättömäksi osoittautuva puoluetuki. Nykyiset porvaripuolueet ovat myöskin haluttomia vaaleihin peläten joko kannatuksen menettämistä, ja joka tapauksessa vaalikassat ovat enintään puoliksi täynnä. Kiristyvä vaalirahoituslainsäädäntö tekee myös rahan hankkimisen entistä vaikeammaksi. Yhä enemmän joudutaan turvautumaan yksittäisten ehdokkaiden hankkimaan rahoitukseen.

Sipilän hallitus on osoittanut myönnytyshaluja pienemmissä kysymyksissa ja on vetänyt hätäisesti valmisteltuja lakeja takaisin. Keskeisissä kysymyksissä se on kuitenkin osoittautunut kuitenkin taipumattomasti erityisesti keskustan johdon ja kokoomuksen yhteistyön pohjalta. Perussuomalaiset eivät voi tässä tilanteessa kuin katsoa sivusta ja kärsiä.  Enintään he voivat saada aikaan muutoksia marginaaleissa ja itselleen tärkeissä kysymyksissä. Yhteiskunnan kannalta aivan keskeisiä ovat työelämää koskevat ns. pakkolait, jotka muun muassa rajoittavat työelämän osapuolten vapaata sopimusoikeutta.  Lait ovat nyt lähdössä eduskuntaan ja suunnitelmien mukaan tulevat siellä käsittelyyn keväällä 2016.

Tällä viikolla neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta kaatuivat EK:n haluttomuuteen ja AKT:n jääräpäisyyteen.  Terveen järjen mukaan SAK:n neuvottelutarjous oli niin edullinen, että sen pohjalta olisi uskonut päästävän sopimukseen. EK ei kuitenkaan ollut alun perinkään valmis sopimukseen, koska sen osa sen hallituksen jäsenistä piti paikallista sopimista muita tärkeämpänä asiana ja loputkin uskoivat hallituksen pakkolakien tuovan vähintään samat edut kuin yhteiskuntasopimus.  EK myös sementoi kieltäytymisensä kollektiivisista ja keskistetyistä työehtosopimuksista kirjoittamalla niiden kiellon sääntöihinsä.

AKT:n poisjääminen sopimusneuvotteluista jo tässä vaiheessa, ennen kuin sopimusta on edes olemassa, on jokseenkin käsittämätöntä.  AKT:lla ja erityisesti sen puheenjohtajalla on kova usko omaan voimaansa.  Ellei lähiaikoina tapahdu yllättävää asenteenmuutosta EK:n ja AKT:n kannoissa on edessä hyvin levoton.  Luvassa on syksyllä 2016 erittäin epävakaa, hajanainen ja lakkoaltis työmarkkinatilanne, jonka seurauksena voidaan unohtaa loputkin hallituksen talouspaketin myönteisistä seurauksista. EK niittää mitä on kylvänyt.

Tässä tilanteessa yhteiskuntapolitiikan painopiste on työmarkkinoilla ja keskeisenä oppositiovoimana puolueiden sijasta on ammattiyhdistysliike, joka yhä selvemmin on ajajan paikalla. Tämä liike on yhä vähemmän sitounut puoluepolitiikkaan ja keskittyy entistä enemmän ajamaan kaikkien jäsentensä etuja.  Vasemmistosuuntautuneiden ihmisten ensisijainen samaistumisen kohde on ammattiyhdistysliikkeessä.  Puolueet jäävät tässä tilanteessa ja varsinkin oppositiossa mopen osalle.  Tulemme näkemään ay-liikkeen ja hallituksen – jos nykyhallitus vielä istuu ensi syksynä – välisen voimainkoetuksen, jossa puolueiden tehtäväksi jää säestäjän rooli.

Huhtikuu 2016

SANDERS VS. CLINTON: DEMOKRAATTIEN KÄDENVÄÄNTÖ

 

Yhdysvaltojen presidentinvaaleja koskeva keskustelu on keskittynyt republikaanien esivaaleihin ja Donald Trumpin kansalliskiihkoiseen ja protektionistiseen kampanjaan.  Hän on tähän saakka järjestettyjen esivaalien äänissä selvässä johdossa jäljellä oleviin kilpakumppaneihinsa, Ted Cruz ja John Kasich, verrattuna.  On kuitenkin epävarmaa saako Trump Clevelandissä kesäkuussa pidettävästä puoluekokouksessa taakseen ehdotonta enemmistöä, jolloin ensimmäisen äänestyskierroksen jälkeen edustajat ovat oikeutettuja äänestämään ketä tahansa.  On täysin mahdollista, että tulemme näkemään puoluekokouksessa ennätyksellisen osto- ja myyntiliikkeen äänestäjien sieluista.

Demokraattien esivaalit ovat jääneet vähemmälle huomiolle, sillä niissä on vain kaksi ehdokasta, Hillary Clinton ja Bernie Sanders, ja Clintonin voittoa on pidetty varmana.  Vielä vuosi sitten pidettiin todennäköisenä, että Clinton ja Jeb Bush ovat keskeisten amerikkalaispuolueiden pääehdokkaat. Nyt Bush on ehdokkaana menneen talven lumia käytyään rahakkaan, mutta laimean kampanjan.  Clinton on vielä pelissä mukana, mutta ontuvana ja uskottavuutensa menettäneenä. Hän on yleisen mielipiteen ja Sandersin paineessa ottanut kielteisen kannan Tyynen meren kauppa-alueeseen, jota hän ulkoministerinä auttoi neuvottelemaan.  Clinton ei yksinkertaisesti innosta vaalikansaa.

Sanders on totinen torvensoittaja.  Hänen ainoa sanomansa on plutokraattien ja rahan vallan vastustaminen, kasvava eriarvoisuus ja tavallisen ihmisen katoaminen vallan rattaisiin.  Sandersin kampanjassa on eurooppalaisesta näkökulmasta paljon perää, mutta häneltä näyttää puuttuvan täysin poliittinen mielikuvitus. Sitä paitsi hänen ohjelmansa vapaine opiskeluoikeuksineen osavaltioiden yliopistoissa ei ole helpolla toteutettavissa maassa, jossa suurmiehet lahjoittajina ovat keskeisessä asemassa kongressin jäseniä valittaessa.

Yhdysvaltojen politiikka on syvästi polarisoinut.  Se näkyy senaatin ja edustajainhuoneen äänestyksissä, joissa republikaanit ovat 40-päisen, äärikonservatiivisen ”Freedom Caucusin” vankeja.  Republikaanien kantansa on se, että presidentti Obamalle ei tule antaa ensimmäistäkään voittoa, ellei se suoraan palvele vanhoillisten asialistaa.  Näkyvä esimerkki tästä on Obaman ehdokkaan korkeimpaan oikeuteen, maltillisen Merrick Garlandin, kohtalo.  Senaatin republikaanit ovat kieltäytyneet järjestämästä edes hänen kuulemistaan Obaman presidenttikauden aikana, mikä on ennenkuulumatonta.

Polarisoituminen näkyy myös äänestäjäkunnassa.  Demokraattien piirissä uusi sukupolvi on entistä radikaalimpaa.  Esimerkiksi Iowan, New Hamsphiren ja Nevadan esivaaleissa Sanders sai yli 80 prosenttia alle 30-vuotiaiden äänistä ja jopa nuorten naisten enemmistö äänesti häntä. Nuoret ovat olleen pääasiallisina osallistujina Sandersin kampanjatilaisuuksissa, jotka ovat vetäneet jopa yli 10.000 osanottajaa.  Syyt tähän ovat moninaisia.  Washingtonista tulevaa ehdokasta epäillään vallan vahtikoiraksi ja vaikka Sanders on ollut liki 30 vuotta kongressissa, niin häntä pidetään ulkopuolisena.  Nuorilla on myös yhä enemmän opintovelkaa ja heillä on vaikeuksia löytää sijansa työmarkkinoilla.

Sanders on valkoisten ehdokas.  Clintonin kannatus on puolestaan vahvaa vähemmistöjen, eläkeläisten ja naimisissa olevien keskuudessa.  Tästä osoituksena on Clintonin murskavoitto Etelä-Carolinan esivaaleissa, joista demokraattien äänestäjistä on puolet mustia.  Kyse ei ole Sanders-ilmiöstä; hän vain radikalisoitumisen välinen pikemminkin kuin sen alkusyy.  Kärjistyvä yhteiskunnallinen tilanne Yhdysvalloissa synnyttää radikalismia, eikä se ole senaatissa yksinäisenä sutena esiintyneen Sandersin ansiota.

Tämä näkyy pitkän aikavälin kehityksessä.  Vuoden 2012 presidentinvaaleissa sai republikaanien ehdokas Romney äänistä 80 prosenttia tuli valkoisilta.  Vastaehdokkaan Obaman äänistä lähes 40 prosenttia tuli mustilta ja espanjankielisiltä.  Hänen äänistään 20 prosenttia tuli valkoisilta liberaaleilta ja vain 10 prosenttia alle 30-vuotiailta.  Nuorison tuki Sandersille sotkee tätä kuvaa, mutta suuri linjaa pysyy kuitenkin entisellään: iäkkään naiset ja vähemmistöt äänestävät demokraatteja ja hyvin toimeentulevat sekä koulutetut valkoiset miehet republikaaneja.

Donald Trumpin tulo kuvaan antaa sille kuitenkin lisämausteen; eriarvoisuuden ja globalisaation jalkoihin jäävät valkoiset työläiset ovat siirtymässä republikaanien taakse.  Ilmiö on Suomestakin tuttu, sillä sama ilmiö on perussuomalaisten jytkyn taustalla.  Hillary Clinton valitaan demokraattien presidenttiehdokkaaksi.  Sen takaa hänen kohtuullinen esivaalimenestyksensä sekä puoluekokouksessa olevat 476 superdelegaattia, jotka edustavat puoluejohtoa.  Clinton ei kuitenkaan mahda mitään sille, että enemmistö äänestäjistä pitää häntä epäluotettavana ja kantaansa vaihtelevana, joskin asiansa osaavana poliitikkona. 

Elokuu 2016

YHDYSVALTOJEN  SEKAVAT PRESIDENTINVAALIT

 

Yhdysvaltojen varsinainen presidentinvaalikampanja on kuin 200 metrin pikapyrähdys. Republikaanien ja demokraattien puoluekokoukset Clevelandissa ja Philadelphiassa merkitsivät kärkiehdokkaiden lähtölaukausta. Sekä Donald Trump että Hillary Clinton saivat onnistuneen lähdön, mutta kumpikaan juoksijoista ei ole oikein kunnossa. Molempiin ehdokkaisiin kohdistuu huomattavaa epäluottamusta, eikä varsinkaan Trump pysy lausunnoissaan edes alkeellisessa totuudessa. Hän elää itse rakentamassaan todellisuudessa, jota maailman monimutkaisuus ei pääse häiritsemään. Tämä näkyy muun muassa kampanjajohtajien tiiviissä vaihtamisessa.

Nyt ollaan vaalikampanjan takakaarteessa ja varsinkin Trumpin kykyä jopa päästä maaliin on epäilty. Monet hänen näkemyksistään eivät ole keskivertoäänestäjän hyväksyttävissä. Kuitenkin hänen siirtolaisvastaisuutensa, vapaakaupan vastuksensa ja lupauksensa tuoda teollisuuden työpaikat takaisin Yhdysvaltoihin pitävät hänen päänsä vedenpinnalla varsinkin globalisaation jalkoihin jääneiden palkansaajien keskuudessa. Trumpin hupeneva kannatuksensa republikaanistenkin naisäänestäjien ja vähemmistöjen keskuudessa tekee kuitenkin hänen valinnastaan entistä epätodennäköisemmän. 

Trumpia kannattaa äärimmäisen harva demokraatti. Toisaalta puolueisiin sitoutuneiden amerikkalaisten määrä on koko ajan laskussa.  Nyt reilusti yli puolet heistä ei tiedä, ketä he aikovat äänestää. Trumpin vahvin valtakortti on Clintonin epäsuosio; 60-70 prosenttia äänestäjistä pitää häntä epäluotettavana. Syynä tähän on paitsi hänen yksityisen sähköpostinsa käyttö ulkoministerikautenaan, niin myös hänen ilmeinen kytkentänsä virassa ollessaan Clintonin säätiön varojen hankintaan ihmisoikeuksia rikkovilta valtioilta. Samoin hänen suurpankeilta saamansa tuntuvat luentopalkkiot ovat heittäneet varjon hänen maineensa päälle. Wikileaks on luvannut lähiaikoina paljastaa lisää Clintonin ehdokkuutta vahingoittavia tietoja.

Clinton on tietysti hyökännyt Trumpia vastaan NATOn romuttamispuheiden ja ydinaseiden käyttöä koskevien lausuntojen vuoksi. Uskottavuutta hänen hyökkäykselleen antaa 50 republikaanisen korkean turvallisuusviranomaisen kannanotto, jossa arvostellaan hänen sopivuuttaan puolustusvoimien komentajaksi.  Sen lisäksi lukuisia johtavia republikaanipolitiikkoja on ilmoittanut jättävänsä äänestämättä ensi marraskuun presidentinvaaleissa tai jopa äänestävänsä Hillary Clintonia. Tämän lisäksi Trumpia on ollut vaikeuksia kerätä vaalirahaa, koska Sheldon Adelson ja Kochin veljekset ovat monien muiden upporikkaiden republikaanien tapaan kieltäytyneet rahoittamasta häntä.

Republikaanien rahoittajat ovat päättäneet luopua Trumpin rahoittamisesta ja päättäneet keskittää varansa ns. down ballot-äänestyksiin eli senaatin ja vähemmässä määrin edustajainhuoneen vaaleihin. Republikaanit pelkäävät, että Trumpin laskevan suosion mukana he menettävät ainakin senaatin enemmistön, joka helpottaisi Clintonin mahdollisuuksia nimittää korkeimman oikeuden tuomarit ja saada läpi lakiehdotuksensa kongressissa. 

Tämän vuoksi suuri osa rahoittajista on suunnannut varansa presidentinvaalien sijasta senaatin ja edustajainhuoneen vaaleihin. Kyse on satojen miljoonien dollareiden uudelleenjakamisesta. Osa republikaanien ehdokkaista on suorastaan kieltäytynyt esiintymässä samoissa vaalitilaisuuksissa Trumpin kanssa. Sen sijaan Obama ja Clinton ovat esiintyneet yhdessä vaalikentillä, ja itse asiassa Obaman suosio on poikkeuksellisen korkealla eroavaksi presidentiksi.

Yhdysvaltojen vaalijärjestelmän erikoisuuksien vuoksi ei voi varmasti sanoa, että Trump ei tule valituksi. Esimerkiksi vuoden 2000 vaaleissa George W. Bush sai yli miljoonan ääntä vähemmän kuin Al Gore, mutta tuli silti presidentiksi korkeimman oikeuden päätöksellä. Clintonia painaa hänen epäsuosionsa ja on aina mahdollista, että hakkerit löytävät hänen sähköposteistaan lisää tulenarkaa materiaalia. Trump onkin kehottanut Venäjää kaivamaan esiin Clintonin sähköposteista lisää vahingoittavia tosiasioita. Silti uskallan ennustaa, että Clinton tulee voittamaan vaalit toivottoman herkkähipiäistä ja kohtuuttoman kostonhaluista Trumpia vastaan.

Joulukuu 2016

Unioni ampuu itseään jalkaan

 

Euroopan unioni on kriisissä. Sitä uhkaa kansallismielinen populismi, joka suosii talouspolitiikassa sisäänpäin kääntymistä, protektionismia. Kansallishenkisyyden nousu miltei kaikissa unionimaissa vie pohjaa integraation suurelta tavoitteelta, joka on rauhan takaava eurooppalainen liittovaltio. Tätä uhkaa nationalismin nousu myös unionin ulkopuolisissa suurvalloissa; Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Lisäksi Euroopan integraatiolta ja yhteismarkkinoilta on putoamassa taloudellinen pohja sen talouksien kehittyessä muuta maailmaa hitaammin.

Yhdellä tasolla tämä kaikki on totta. Toisaalta useissa unionin jäsenmaissa on hallitustasolla tehty poliittisia ratkaisuja, jotka ovat antaneet mahdollisuuksia populismin nousulle. Ranskassa presidentti Hollande ei ole ollut tehtäviensä tasalla, vaan on ajanut haastattelukirjoineen ja naisseikkailuineen sosialistipuolueen hajaannuksen tilaan. Saksassa kristillisdemokraattien Angela Merkel on johtanut maataan kunniallisesti, mutta ei ole kyennyt tai halunnut täyttää maanosassa esiintyvää poliittisen johtajuuden vajetta.

Voi olla, että odotan Euroopan poliittisilta johtajilta liikaa vaikeissa olosuhteissa; todellista poliittista johtajuutta. Kieltämättä he joutuvat toiminnassaan juoksemaan ylämäkeen eikä heillä ole aina edellytyksiä vastustaa nousevaa nationalismia ja populismia. Myös osa kansasta on heitä vastaan. Kuitenkin Euroopassa on ainakin kaksi poliittista johtajaa, jotka ovat omilla toimillaan ajaneet maanosaa kohti poliittista kriisiä. Lisäksi Espanjan poliittinen järjestelmä on sekaisin pääministeri Manuel Rajoyn korruptoituneen hallinnon seurauksena.

Iso-Britannian David Cameron ja Italian Matteo Renzi ovat aiheuttaneet Euroopan unionille vahinkoa ilman, että heillä oli mitään pakkoa sitä tehdä. Cameron uskoi tyydyttävänsä konservatiivien unionin vastaisen opposition lupaamalla järjestää asiasta kansanäänestyksen, mikäli hän voittaisi parlamenttivaalit. Näin tapahtuikin murskaenemmistöllä osittain työväenpuolueen hajaannuksen vuoksi ja Cameron julisti voitonriemuissaan kansanäänestyksen kesäkuuksi 2016. Hän uskoi tällä tavalla lujittavansa konservatiivien ja siinä sivussa oman valta-asemansa, mutta toisin kävi.

Ikääntynyt kanssa taloudellisesti jälkeen jääneillä alueilla äänesti EU:sta lähdön, Brexitin, puolesta ja Cameron joutui jättämään pääministerin tehtävät. Unionin jäsenyyden puolesta äänestänyt Theresa May nousi hänen tilalleen ja yrittää luotsata jakautuneen konservatiivit ulos EU:sta. Kukaan ei tiedä, miten ja milloin tämä tapahtuu, mutta selvää on, että niin Iso-Britanniakin kuin unionikin tulee tästä kärsimään sekä poliittisesti että taloudellisesti.

Iso-Britannia haluaa palauttaa suvereniteettinsa ja ottaa varsinkin siirtolaispolitiikan sääntelyssä vallan takaisin Brysseliltä. Kansa ei kuitenkaan huomioinut sitä, että se samalla äänesti Iso-Britannian lähdöstä unionin sisämarkkinoilta, jotka ovat erityisesti hyödyttäneet maan laajaa pankkisektoria. Nyt May yrittää lieventää tätä kovaa Brexitiä pehmeämpään suuntaan eli säilyttää jonkinlaisen jalansijan sisämarkkinoilla.  Oma ironiansa on siinä, että maan korkein oikeus katsoi Brexitin käynnistämisen edellyttävän parlamentin päätöstä – Iso-Britannian suvereenia ratkaisua – jota hallitus kuitenkin vastustaa.

Nuori ja kunnianhimoinen pääministeri Matteo Renzin halusi uudistaa Italian luutuneen poliittisen järjestelmän supistamalla senaatin kokoa ja vaikutusvaltaa. Hän ei kuitenkaan huomannut istuvansa lasikaapissa, jossa hänen ajamansa uudistus kääntyi monenkirjavan opposition toimesta äänestykseksi Renzin omasta toiminnasta politiikassa. Kaikesta yritteliäisyydestään huolimatta hän ei ole onnistunut kääntämään Italian taloutta nousuun, vaan varsinkin maan pankit ovat alikapitalisoituja. Selvä tappio kansanäänestyksessä ei ole kuitenkaan toistaiseksi johtanut syvään taloudelliseen kriisiin.

Useimmassa Euroopan unionin jäsenmaassa ulkoiset ja sisäiset paineet saavat hallitukset puolustamaan ahtaita ryhmäetuja. Nationalismin ja populismin nousuun vastataan samalla mitalla miettimättä seurauksia pitkällä aikavälillä. Tämä on politiikan logiikan mukaista, mutta kovin lyhytnäköistä. Me kaikki maksamme näiden omaetuisten ja lyhytnäköisten ratkaisujen seuraukset. Ratkaisuilla on myös sukupolviseurauksia, sillä nuoret äänestäjät kantavat vielä raskaamman taakan kuin eläkeläiset, jotka äänestivät selvemmin Brexitin puolesta tai Donald  Trumpin valtaan Yhdysvalloissa.

Huhtikuu 2017

KUNNALLISVAALIEN JÄLKITUNNELMIA

 

Sdp:n kunnallisvaalimenestystä pohdittaessa on nähtävissä kaksi koulukuntaa.  Toisen mukaan puolue selviytyi voittajana, kun vertailukohtana käytetään vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Toisen näkökannan mukaan ääniosuuden hienoinen lasku oli tappio edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna, kun otetaan huomioon se, että oppositioasemasta käsin olisi pitänyt pystyä parempaan suoritukseen. Kunnallisvaaleja voi verrata vain edellisiin vastaaviin vaaleihin ja sen vuoksi kyseessä ei ollut taas kerran torjuntavoitto, vaan ilmeinen tappio. Paljon ei lohduta se, että keskusta saavutti huonoimman vaalituloksen toisen maailmansodan jälkeen.

Kunnasta toiseen tulokset vaihtelevat tosin selvästi. Muun muassa Vantaalla ja Tampereella noustiin niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämä johtui suurelta osin onnistuneesta ehdokasasettelusta; Antti Lindtman, Sanna Marin ja Lauri Lyly vetivät mukanaan tuntuvan joukon puoluetovereita. Helsingissä vaalitulokseen vaikutti varmaan pormestarivaali ja Jan Vapaavuoren saama huikea äänimäärä. Myös Tuula Haatainen keräsi aivan kunniallisen äänipotin ja ehdolla olleet kansanedustajat selviytyivät kuivin jaloin ja Eero Heinäluoma jopa hyvin.

Näissä vaaleissa toteutui urheilussa ja liikemaailmassa tuttu ”winner takes all”-ilmiö.  Voittajat rohmuavat suurimman osan äänistä, maineesta ja rahasta. Muut jäävät mopen osalle, vaikka vaaleille onkin tunnusomaista, että voittajat vetävät mukanaan myös vähemmän onnekkaita. Tämä ilmiö näkyi myös Turussa, jossa oli ehdokkaina peräti kolme puoluejohtajaa ja Espoossa, jossa valituiksi tulivat kaksi istuvaa ministeriä.

Kuitenkaan ei voi kiertää sitä tosiasiaa, että Helsingissä vaalit menivät Sdp:n kannalta penkin alle. Tuloksena oli kolmen prosenttiyksikön tappio ja historiallisesti käsittämätön alhainen 13.8 prosentin ääniosuus. Luonnollisesti voidaan syitä etsiä valtakunnallisista tekijöistä. Esimerkiksi puoluejohto ei asettanut vaaliteemoja tavalla, jolla olisi ollut vastakaikua Helsingissä. Myös entinen ja nykyinen puoluesihteeri menestyivät vaaleissa vaatimattomasti. Yksinkertaisesti puoluejohdossa ja sen asettamissa teemoissa ei kuulunut Helsingin ääni millään tavalla. Olisi kuitenkin itsensä pettämistä mennä piiloon valtakunnallisten tekijöiden taakse.

Mielestäni suurin yksittäinen syy on jäsenkunnan ikärakenne. Se näkyy sekä ehdokasasettelussa että äänestäjäkunnassa; olemme eläkeläisten puolue. Monet niistä, jotka olivat radikaaleja 1960-ja 1970-luvuilla ovat edelleenkin päättämässä asioista (ja on niitä ikätovereita muissakin puolueissa; Kanerva, Kääriäinen, Pekkarinen, Puska jne.). Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa; niin kauan kuin ääniä riittää, niin ehdolla voidaan hyvin olla. On kuitenkin hyvä huomata, että tämä vääristää myös puolueen asialistaa, sillä jokaisella ikäluokalla on omat mielenkiintonsa kohteet ja ne muuttuvat vain osittain vuosien mittaan.

Helsingissä Sdp:n ehdokkailla on edessään tietty paradoksi. Puoluekokouksessa piirillä oli ehkä eniten nuoria ja erityisesti naisedustajia. He esiintyivät myös näkyvästi ja edukseen itse puoluekokouksessa. Monet heistä olivat ehdolla myös kunnallisvaaleissa, mutta äänisaalis jäi poikkeuksetta vähäiseksi. Ainoa poikkeus on Eveliina Heinäluoma, joka keräsi ääniä osaksi sukunimellään. Huono vaalimenestys koskee myös nuoria miesehdokkaita. Heistä ei yksinkertaiseksi ole ollut äänien kerääjiksi ja näkyviin kunnallisiin luottamustehtäviin sitten Osku Pajamäen.

Nuorten naisten menestyksen puolueen sisäisessä jäsenäänestyksessä saattaa selittää äänestysmenettely. Riittää, kun kohtuullinen määrä nuoria ehdokkaita, ehkä keskinäisen sopimuksen perusteella, äänestää toisiaan jäsenäänestyksen kärkisijoille. Kuitenkin huvenneen jäsenkunnan ja laajemman äänestäjäkunnan yhteys näyttää kadonneen, samoin kuin kyky tehdä todellista politiikkaa ja innostaa nuoria uurnille.  Kun vihreät surutta – ja kieltämättä epärehellisesti - kannattivat ja vastustivat samanaikaisesti kaupungin yleiskaavaa ja Malmin lentokenttää, niin ainakin minulle jäivät demareiden yleinen linja ja henkilökohtaiset tavoitteet epäselviksi. Näkyivätkö todella puolueen linjat esim. koulutuspolitiikassa.

Lahden puoluekokouksessa Sdp:lle valittiin poikkeuksellisen nuori ja päteväkin puoluetoimikunta. Mutta missä näkyy sen alkuvaiheen työ? Kaikissa puolueissa, Sdp mukaan lukien, politiikka keskittyy liikaa puheenjohtajan ympärille. Nyt olisi myös varapuheenjohtajien ja puoluetoimikunnan aika terästäytyä ja ryhtyä ajamaan oman piirin etujen sijasta myös valtakunnallista politiikkaa. 

Puoluejohto on tietysti kollektiivi, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö omia poliittisia tavoitteita voisi olla ja ajaa. Ei julkisuudessakaan esiintyviä erimielisyyksiä pidä karttaa.  Se antaa itse asiassa kuvan moniäänisestä ja dynaamisesta puolueesta, johon voivat samaistua muutkin kuin eläkeläisetkin. Peter Söderströmin tuoreen tutkimuksen mukaan Sdp:n kannattajat ovat eniten jakautuneet eri yhteiskuntaluokkiin. Nyt olisi aika puhua monella äänellä ja tavalla, joka vetoisi ainakin useimpiin heistä.

Elokuu 2017

MAAILMA MUUTTUU HUOLESTUTTAVAAN SUUNTAAN

 

Toisen maailmansodan lopputulos muutti kansainvälisen järjestelmän luonteen.  Turvallisuuspolitiikassa monenkeskinen järjestelmä muuttui kaksinapaiseksi: Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtamaksi, ydinasepelotteeseen perustuvaksi valtajärjestelmäksi.  Neuvostoliitto oli kuitenkin ”epätäydellinen suurvalta”, kuten Paul Dibbs asian ilmaisi.  Siltä puuttui taloudellinen vetovoima, kyky uudistua teknologisesti ja toimia vetovoimaisena mallina.  Sillä oli näitä ominaisuuksia 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin se toimi mallina useille kehitysmaille, mutta tämä rooli kaatui sen sisäisiin jäykkyyksiin.

Yhdysvallat omasi sekä sotilaallista, poliittista että sotilaallista valtaa.  Se oli imperialistinen valtio, mutta myös liberaalin kansainvälisen yhteistyön ylläpitäjä.  Voimakkaimpana valtiona se kannatti etujensa mukaisesti avointa järjestystä, joka perustui vapaakauppaan, kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin.  Hegemonisena valtiona se kykeni hyödyntämään näitä oikeuksia, kun taas heikommassa asemassa olevat sosialistiset maat korostivat eristäytymisen siunauksellisuutta.  Ne painottivat suvereenisuuden ja sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteita.

Nyt vanha kansainvälinen järjestys on murtumassa.  Kansainväliset  voimasuhteet ovat muuttumassa.  Kiina ja Intia ovat tulevaisuuden suurvaltoja, kun taas Yhdysvallat ja erityisesti Euroopan unioni ovat taloudellisessa ja poliittisessa laskussa.  Kiinassa poliittinen sulkeutuneisuus ja taloudellinen avoimuus ovat ristiriidassa keskenään; ne vetävät maan kehitystä eri suuntiin, ja ympäristöongelmat pahentavat tilannetta.  Venäjä on samassa tilanteessa, mutta sen itsekeskeinen politiikka toimii vielä selkeämmin sen omia taloudellisia intressejä vastaan. Intia on omien rajoitustensa puitteissa poliittisesti ja taloudellisesti avoin, mutta kamppailee mittavien kehitys- ja ympäristöongelmien kanssa.

Viimeisen vuoden aikana Yhdysvaltojen suunnanmuutos on kaikista jyrkin. Sen valtiollinen johto on selvästi kääntynyt sisäänpäin.  Se puolustaa Amerikka ensin-periaatteella yksinomaan kansallisia etuja omalta maaperältä käsin.  Vaikka unohdamme muurin Meksikon rajalla, Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen NAFTAn irtisanomisen ja puolivillaisen suhtautumiseen turvallisuustakuisiin NATO-maille ja muille liittolaisille pelkkinä vaalipuheina, niin esimerkkejä eristäytymisestä jää.  Niistä näkyvimpiä ovat irtautuminen Pariisin ilmastosopimuksesta ja Tyynen meren vapaakauppasopimuksen torpedoiminen.  Presidentti Trumpin antisemitistiset ja rasistiset puheenvuorot sekä rikkaita suosiva talouspolitiikka täydentävät tätä kuvaa.

Yhdysvallat ovat vetäytymässä Pohjois-Amerikan mantereelle. Geopolitiikan tutkijat käyttävät tästä nimitystä ”offshore balancing”. Maata puolustetaan kasvattamalla sotilaallista voimaa, mukaan lukien ydinaseet, jota vain valikoidusti käytetään maan rajojen ulkopuolella.  Sitoutuminen muilla mantereilla liittolaisten puolustamiseen tapahtuu kansallisen sotilaallisen voiman projisoinnilla, eikä pysyvällä joukkojen sitoutumisella näiden alueelle.  Ballistiset ydinaseet nousevat uudelleen kunniaan, joka luonnollisesti herättää liittolaisilla pelkoja joutumisesta hylätyksi vastustajan armoille.

Tosiasiassa Yhdysvaltojen sisällä käydään voimasta kamppailua maan todellisesta suunnasta.  Maan perinteinen turvallisuuspoliittinen eliitti ja valtava tiedustelulaitos, ”syvä valtio”, puolustavat perinteistä politiikkaa ja Yhdysvaltojen asemaa kiistattomana poliittisena ja taloudellisena johtajana. Siihen kuuluu myös sitoutuminen liittolaisten puolustamiseen ja vastustajien laajenemishalun patoamiseen.  Tämä politiikka ei halua sotaa, mutta puolustaa jyrkästi saavutettuja etuja.

Jakomielitautia Yhdysvalloissa syventää se, että Trumpin ja Bannonin populismin vastapainona hallinnossa on ulko- ja sotilaspolitiikassa vastuussa tuntuva joukko perinteisen linjan omaksuneita kenraaleja. Käytännössä strategisen neuvonantajan Steve Bannonin rooli on heikentynyt ja Trump osoittautunut toimissaan päättämättömäksi ja ailahtelevaksi.  Näyttää lähestyvän se päivä, jolloin Trump jää twiittailemaan yksinään ja kenraalit hoitavat ulko- ja turvallisuuspolitiikan!

Huolestuttavaa tässä tilanteessa on, että psykologisesti ailahtelevalla presidentillä on hallussaan vallan viimekätiset avaimet: sodan aloittaminen käytännössä kongressia kuuntelematta ja ydinaseiden laukaisukoodit.  Koko maailman kannalta olisi suotavaa, että tilanne Yhdysvalloissa ei kärjistyisi näin pitkälle, vaan perustuslaillinen meno säilyisi maassa.

Kesäkuu 2013

NIINISTÖN ULKOPOLITIIKAN PERUSAJATUS

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö järjesti ulkopoliittisen fundeerauksen Kultarannassa. Niinistö on itse kokenut ulkopoliittisen keskustelun luonteen Suomessa hämmentäväksi. Islannin ilmavalvonta on tästä hyvä esimerkki: vanhoihin kaavoihin jumiutunutta eipäs-juupas –väittelyä seuraa lopulta jokseenkin  yksituumainen hyväksyntä hankkeelle. Tarvitaan syvällisempää ja avoimempaa analyysiä.

Niinistö kokee taloudellisen vallan nousseen sotilaallista voimaa merkittävämmäksi resurssiksi. Näin todetessaan hän asettuu vanhojen taloudellisen realismin kannattajien linjalle, joiden mukaan jokaisen valtion suhteellinen voima ohjaa myös sen ulkopolitiikkaa. Taloudellisen riippuvuudenkin maailmassa valtiot ajavat omaa etuaan, mukaan lukien taloudelliset intressit, ihmisoikeuksien kustannuksella.

Tämä taloudellisen voimapolitiikan korostus tulee selvästi esiin Niinistön jo aikaisemmin lausumassa ennusteessa, että kolmas maailmansota tullaan käymään  talouden keinoin.
Tässä hän poikkeaa perinteisestä näkemyksestä, jossa varoitetaan ydinaseiden käytävästä maailmansodasta, joka tuhoaisi koko ihmiskunnan. Valtioiden itsekkyyttä ja talouden ensisijaisuutta on korostanut myös Jyri Häkämies.

Raha puhuu vallan kieltä. Niinistön mukaan tähän saakka kyseessä on ollut läntinen raha, mutta nyt sen ääntä kahlitsee velkaantuminen. Tässäkin taloudellisen realismin ääni: ulkomaille velkaa oleva valtio ei voi harjoittaa riippumatonta ja omaehtoista politiikkaa. Tämä koskee enemmän Eurooppaa kuin Yhdysvaltoja, joka pystyy siirtämään velkansa muiden maiden kannettavaksi painamalla lisää dollareita.

Tässä tullaankin Niinistön ajattelun ytimeen. ”Kaikki mikä liittyy euroon tai rahaan tai velanottoon ei ole talouspolitiikkaa, vaan ulkopolitiikkaa. Valtapolitiikkaa, jos käytetään suoria sanoja”. Tässä poliittisessa kamppailussa Euroopan unioni on jäämässä tappiolle: ”keli huononee ja laari tyhjenee”. Niinistö ei todellakaan näe EU:n tulevaisuutta kovin ruusuisena.

Tässä suhteessa hänen näkemyksensä eroaa eräiden muiden kokoomuslaisten ajattelusta. Esimerkiksi Teija Tiilikainen ja Alexander Stubb ovat niiden joukossa, jotka näkevät Euroopan unionin sisäisessä dynamiikassa yhteisiä intressejä ja pyrkimystä läheisempään yhteistyöhön myös unionin omien instituutioiden välillä.  Niinistö ja monet muut painottavat yhä enemmän unionin valtiokeskeisyyttä ja niiden suhteellisten etujen ensisijaisuutta poliittisten prioriteettien määrittäjinä.

Niinistön linjanveto ei ole sattuma, vaan heijastaa hänen konservatisminsa ja talouspoliittisen kokemuksensa yhteisvaikutusta. Itse asiassa monet vasemmistolaisetkin ajattelijat voivat yhtyä hänen ajatuksiinsa. Erona on vain se, että nousevien ja laskevien valtioiden talouspolitiikalle annetaan enemmän sisältöä.  Eri valtioiden politiikka heijastaa myös niiden yhteiskuntajärjestelmien luonnetta.

 

Marraskuu 2017

 

Sinisen tulevaisuuden tulevaisuus - Raimo Väyrynen

 

Sinisen tulevaisuuden tulevaisuus on kyseenalainen, eikä sen kannatus näytä nousevan kahden prosentin tasostaan, kirjoittaa Raimo Väyrynen kolumnissaan. Mitä lähemmäksi kevään 2019 vaalit tulevat, sitä hermostuneemmaksi käyvät puolueen kansanedustajat. He tekevät joko sankarillisen itsemurhan sinnittelemällä hallituksen tukena vaaleihin saakka tai todennäköisemmin monet edustajista jättävät puolueen ja etsivät muita vaihtoehtoja. Varsinkin keskustan kannalta on äärimmäisen tärkeää pitää hallitus koossa maakuntauudistuksen takaamiseksi ja siksi se on valmis miltei mihin tekoihin tahansa. Kokoomus ei taas suurin surminkaan luovu hallitusyhteistyöstä, mikäli sillä on toivoa saada soten valinnanvapaus lävitse.

Perussuomalaisista eronneen Sinisen tulevaisuuden tulevaisuus on kauniisti sanottuna epävarma. Silti se säätelee muissa kysymyksissä kuin hallituksen pääpuolueiden kannalta olennaisessa sote-prosessissa miltei uskomattomassa määrin sen toimintaa. Tämä koskee erityisesti Eurooppa-politiikkaa jossa puolueen tuleva puheenjohtaja Sampo Terho on keskeisessä asemassa.  Tuore osoitus tästä on Suomen nihkeä suhtautuminen EU:n uuteen budjettiin, jonka laatimisessa Suomen soisi olettaa osoittavan aloitteellisuutta, eikä toimivan jarrumiehenä.  Suomen EU-politiikka on passiivisuudessaan pahasti metsässä.

On demokratian irvikuva, jonka keskusta ja kokoomus on hyväksynyt, että vajaan kahden prosentin kannatuksen mielipidetiedusteluissa saava puolue pitää hallussaan viittä ministerinpaikkaa.  Sinisen tulevaisuuden kannatus ei myöskään osoita nousun merkkejä.  Tämä ei voi olla aiheuttamatta huolta puolueen ministereissä ja kansanedustajissa. Puolueen avuttomuus presidenttikysymyksessä kuuluu samaan sarjaan.  Keskiluokan verokapina ei riitä nostamaan Sinisen tulevaisuuden päätä pinnalla ja populismin tien ovat padonneet perussuomalaiset.

Puolueen kansanedustajien tiet tulevat eroamaan viimeistään kevään 2019 eduskuntavaaleissa. Suurin osa heistä väistyy suosiolla takaviistoon, sillä heillä ei ole mahdollisuuksia sen enempää tulla valituiksi Sinisen tulevaisuuden kuin muidenkaan puolueiden listoilta. Pieni osa uskoo vielä puolueen tulevaisuuteen ja tekee kovasti töitä puolueorganisaation luomiseksi ja jäsenkunnan hankkimiseksi. Heihin kuuluu muun muassa Lapin kansanedustaja Matti Torvinen joka on ilmoittanut pyrkivänsä puoluesihteeriksi edustajan toimen ohella.

Ministeriryhmässä kaikkein vahvimmilla on Timo Soini.  Hän eroaa hallituksesta todennäköisesti alkukesästä 2018 ja tulee nimitetyksi suurlähettilääksi joko Lontooseen tai vähintään Dubliniin.  Tämän poliittisen nimityksen muut hallituspuolueet hänelle hoitavat, eivätkä sellaiset nimitykset ole vieraita Sipilälle eikä Orpolle (eikä edellisille hallituksillekaan).  Perussuomalaisten hajoaminen helpotti tietyllä tavalla Soinin asemaa.  Hän voi rauhassa pitää virkamiesten kirjoittamia puheita tarvitsematta heitellä niiden höysteeksi poliittisessa keskustelussa ns. soinismeja.

Tämän nimityksen ainoa ongelma on ajankohta.  Soinia ulkoministerin paikalla on vaikea täyttää sinisen tulevaisuuden riveistä ilman hallituksen hajoamista. Ehkä löytyy keino, jolla voidaan siirtää Soinin siirtymistä kevään 2019 vaaleihin saakka.

Miltei ainoa mahdollisuus Soinin korvaajaksi on Sampo Terho, mutta hän saattaa olla vaikea pala Tasavallan presidentille ja vähän muillekin.  Terhon uuden puolueen edusmiehenä on vaikea loikata muihin puolueisiin, minkä pitäisi tapahtua viimeistään kesällä 2018, jotta uuden linjan oppimiselle jäisi aikaa.  Sinisen tulevaisuuden puheenjohtajuudesta saattaa tulla Terholle myllynkivi joka upottaa hänet poliittisesti.

Sinisen tulevaisuuden lähtö hallituksesta kesällä 2018 on täysin mahdollista, jopa todennäköistä.  Hallitus pysyisi uudella 101 eduskuntapaikalla pystyssä täydennettynä Rkp:llä ja kristillisdemokraateilla.  Se voisi kovalla sisäisellä kurilla ja opposition myötävaikutuksella kitkutella säännönmukaisiin eduskuntavaaleihin saakka. Tehokasta hallitusvaltaa se ei kuitenkaan kykenisi käyttämään.

Nykyisellä kannatuksella Sininen tulevaisuus saa enintään 2-3 eduskuntapaikkaa joista Uusimaa näyttää vahvimmalta.  Hallituksen ministereistä Jussi Niinistöllä saattaa olla mahdollisuus paikkansa uusimiseen, ellei hän sitten yritä uutta tulemistaan poliittisesta kodistaan, kokoomuksen oikealta laidalta.  Jari Lindströmin ja Pirkko Mattilan poliittinen tulevaisuus näyttää epävarmalta, ellei sitten heillä ole yllättävää paikallista poliittista kannatusta.

Lestadiolaisvoittoinen ja keskustalainen Oulun vaalipiiri saattaa ottaa Mattilan ottotytökseen, mutta eduskuntapaikkaa se ei takaa. Jari Lindströmin luonnollinen poliittinen koti olisi sosialidemokraateissa, mutta kun hän ei aikaisemminkaan puolueeseen liittynyt, niin minkä takia hän nyt sen tekisi. 

Kaiken kaikkiaan Sinisen tulevaisuuden tulevaisuus näyttää synkeältä.

Populismin peruskannatus on pysynyt perussuomalaisilla, vaikka kukaan ei näytä sitä johtavankaan.  Halla-aho viihtyy paremmin Brysselin lihapatojen ääressä kuin tulee Suomeen johtamaan perussuomalaisten poliittista työtä.  Kevään 2019 vaalit edellyttävät häneltä kuitenkin todellista panosta muuallakin kuin somessa tai sitten perussuomalaiset joutuvat katselemaan uutta puheenjohtajaa.

 

26.11.2017 - Raimo Väyrynen

 

 

Huhtikuu 2018

KAUPPASOTAA VAI UHITTELUA?

 

Donald Trumpin hallintoa Yhdysvalloissa on kohtuuttoman helppo arvostella. Hän ei omaa presidentin tehtävään mitään relevanttia kokemusta, ei sisä- eikä ulkopolitiikassa.  Hän on narsistinen ja itsekeskeinen persoona, joka toimii omien mielijohteidensa vallassa, eikä halua huomioida hänelle annettuja neuvoja. Hän on vaarallisella tavalla henkilö, ”vakaa nero” ja ”ylivoimainen neuvottelija”, joka itse tietää mikä on Yhdysvalloille parhaaksi.

Trump nousi valtaan Yhdysvaltojen vanhentuneen vaalijärjestelmän ansiosta saatuaan miltei kolme miljoonaa ääntä vähemmän kuin demokraattien vastaehdokas Hillary Clinton. Hänen äänestäjänsä keskittyivät etelävaltioihin ja keskilänteen, kun taas Clintonin äänestävät olivat itä- ja länsirannikolla.  Trump lupasi ”kuivattaa suon”, toisin sanoen poistaa korruption Washingtonista, sekä luoda uudella talous- ja kauppapolitiikalla työpaikkoja ja kasvua kärsimään joutuneille raskaan teollisuuden aloille.  Hänen kannattajansa oli suurelta osin perinteistä valkoista työväenluokkaa, jonka Clinton unohti kampanjassaan.

Mitä Trumpin politiikka on reilun vuoden aikana tuottanut?  Hänen kauppapolitiikassa näkyvin tuloksessa on ollut Kiinasta tuotavan teräksen 25 prosentin ja alumiinin 10 prosentin tuontitulli yhdessä 1300 tuotteelle asetetun tullin kanssa. Kanada ja Meksiko sekä EU-maat suljettiin toistaiseksi tuontitullien korotusten ulkopuolelle.  Tullit ovat mahdollinen alku kauppasodalle ja Kiina on jo kiirehtinyt nostamaan vastaavasti tuontitulleja amerikkalaisille tuotteille. Ne koskevat soijaa (tuonti 12 mrd dollaria), lentokoneita ja niiden osia (16 mrd dollaria) ja autoja (11 mrd dollaria), jotka satuttavat erityisesti keskilännen osavaltioita.  Tarkoituksena on vahingoittaa Trumpin kannattajakuntaa syksyn kongressivaaleissa.

Maltti on kuitenkin valttia, eikä ainakaan nyt kannata kostaa Yhdysvalloille, ellei se pane toimeen uusia kaupanesteitä. Tosin kauppasodan elkeet heijastavat Trumpin taloudellista maailmankuvaa, jossa yhden voitto on toisen tappio ilman, että hän näkisi maailmantalouden monimutkaista luonnetta.  Kuitenkin tullien korotukset astuvat voimaan vasta kuukauden kuluttua ja molempien osapuolten taholta on ilmaistu valmius neuvotteluihin.

Sinänsä tuontitullien merkitys on Yhdysvaltojen taloudessa vähäinen. Ne koskettavat 46 mrd dollaria Yhdysvaltojen tuonnista, joka on kaksi prosenttia koko tuonnista. Tuontirajoitukset lisäävät työllisyyttä amerikkalaisessa metalliteollisuudessa, mutta toisaalta kasvattavat tuontiterästä ja -alumiinia käyttävän teollisuuden kustannuksia. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan tuontitullit loisivat lisää 33 000 metalliteollisuuden työpaikkaa, mutta toisaalta hävittäisivät 179 000 työpaikka metalleista riippuvilla teollisuudenaloilla. Sen verran Trumpin kauppapolitiikassa on mieltä!

Yhdysvaltojen osakemarkkinat ovat reagoineet hermostuneesti esitettyihin tulleihin.  Esimerkki General Electricin ja Goldman Sachsin kaltaiset suuryritykset sekä maataloustuottajat ovat asettuneet vastustamaan niitä.  Tullit jakavat siis markkinoita, mutta on niillä puolustajansakin ja varsinkin monet teknologiayhtiöt kuuluvat niihin.  Kiina onkin rikkonut patenttioikeuksia ja saanut asiatonta hyötyä amerikkalaisesta teknologiasta.  Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen taloudellinen riippuvuus on niin syvää, ettei olisi mikään ihme vaikka tulleista vielä neuvoteltaisiin ja ne peruttaisiin.  Ongelmana on se, että tullien tuottama hyöty on kohdennettua ja siten helposti osoitettavissa, kun taas niiden haitat leviävät koko talouteen. 

Jos tullien korotukset pannaan toimeen ja varsinkin jos ne saavat kauppasodan piirteitä, niin suurin häviäjä on avoin maailmantalous ja Maailman kauppajärjestö (WTO).  Jo nyt WTO on kärsinyt kahdenvälisistä kauppasopimuksista ja sen riitojen välitysmenettely uhkaa lamaantua. Kauppajärjestö kiikkuu olemassaolonsa rajoilla ja Trumpin hallitus on tehnyt kaikkensa sen halvaannuttamiseksi.  Kuitenkin WTO on yksi monenkeskisen taloudellisen vaihdon tukipylväitä.  Sen romahtaminen hyödyttäisi vain suuria talousmahteja, kun taas pienet avoimet taloudet, kuten Suomi, jäisivät suurempien  tullipolitiikan jalkoihin ja joutuisivat kärsimään.

Syyskuu 2018

POPULISMIN JUURET

 

Populismi ei ole yksiselitteinen ilmiö, vaan esiintyy monissa poliittisissa muodoissa omine kansallisine piirteineen.  Edistyksellistä populismia tuskin kuitenkaan on, vaan se pitäytyy menneisiin arvoihin. Myös populismin kohdalla pätee jako oikeistoon ja vasemmistoon.  Oikeistolainen populismi uskoo yhteen valtioon, kansaan ja uskontoon sekä mainostaa demokratiaa vain kansallisena opinkappaleena, johon kaikki eri tavalla ajattelevat eivät ole edes oikeutettuja.  Oikeistolainen populismi katsoo, että aito demokratia on riitaista väittelyä ja vaatii yksimielisyyttä ja vahvaa johtajuutta.  Vieraat voimat ja ideologiat ovat kansansielua tärvelevää myrkkyä, jota tulee välttää.  Somalit täytyy pistää räntäsateella rankametsään suomalaista elämänlaatua oppimaan, kuten Teuvo Hakkarainen asian ilmaisi.

Onko sitten vasemmistolaista populismia.  Päätellen siitä, että äskeisessä mielipidetiedustelussa sosialidemokraattien kannattajat olivat toiseksi voimakkaimmin nationalismiin ja perinteeseen kiinnittyneitä keskustapuolueen kannattajien jälkeen, antavat aiheen vastata kysymykseen myöntävästi. Tämä tulos epäilemättä liittyy siihen, että sosialidemokraattien kannattajat ovat iältään vanhimpia suomalaisten joukossa. (Ääri)vasemmistolainen populismi suhtautuu epäillen kansainvälisyyteen ja siirtolaisiin näkemättä sitä, että nämä kehityskulut eivät ole ristiriidassa kansallisten pyrkimysten kanssa. 

Populismi tarjoaa turvallisen ja pehmeän olon, joka kuitenkin sulkee pahan maailman ulkopuolelle. Jos se edellyttää, että valtion on taattava jokaiselle elämisen edellytykset kotipaikkakunnallaan, kuten neljä viidestä suomalaisesta ajattelee, niin silloin valtion tehtävät on käsitetty väärin. Kylmä maailma on kohdattava sellaisena kuin se on. Silmien sulkeminen ei auta, vaan maailmaa on pyrittävä muuttamaan. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa havaittavissa oleva pyrkimys nationalismiin ja populismiin on lyhytnäköistä ja hyödyttää vain hetken. Pitemmän päälle protektionismi ei auta taloutta, vaan lahottaa sen paikalleen.  Turkin talouden kriisiytyminen on tästä hyvä osoitus ja se pakottaa muutoksiin lähitulevaisuudesta.  

Unkarin ja varsinkaan Puolan taloudet eivät toistaiseksi ole kriisiytyneet ja siitä ne saavat kiittää Euroopan unionia, joka on avokätisesti rahoittanut niiden taloutta. Unkarin investoinneista on 40 prosenttia peräisin EU:lta, joka itse asiassa saakin osaksi syyttää itseään syntyneestä tilanteesta.  Samalla kun se vaatii Unkaria tilille eurooppalaisten perusarvojen loukkaamisesta, muun muassa oikeuslaitoksen itsenäisyyden rajoittamisesta, niin EU on valmis jatkamaan EPP:n jäsenpuolueen ja sen pääminísterin, Victor Orbanin, tukemista.  Bryssel pelkää brexistin leviämistä liikaa, jotta se turvautuisi järeisiin toimenpiteisiin Puolaa ja Unkaria vastaan.

Tavanomaiset populismin selitykset ovat ideologisia.  Ne korostavat kansanpuolueiden, keskustaoikeiston ja sosialidemokraattien, kannatuksen hupenemista ja politiikan äärilaidoilla olevien voimien aktivoitumista. Siirtolaisuus ja muukalaisvastaisuus on ollut näiden voimien pääsanoma ja on edelleenkin, vaikka ne ovat perussuomalaisten ja ruotsidemokraattien tapaan pyrkineet laventamaan sanomaansa, niin siirtolaisuusvastaisuus on edelleenkin niiden sisäänheittoideologia. Kun otetaan huomioon, että siirtolaisuuden paineet Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa jatkuvat tulevaisuudessakin, niin populistiset puolueet voivat olettaa kannatuksensa jatkuvan.

Syvemmälle menevät selitykset populismille hakevat sen syitä yhteiskunnan ja sen talouden rakenteellista muutoksista.  Syitä haetaan erityisesti vuoden 2008 finanssikriisistä ja sen aiheuttamasta eriarvoistumisesta. Varsinkin Yhdysvalloista Obaman hallinto pelasti suurilla summilla pankkeja (lukuun ottamatta Lehman Brothersia) ja autoteollisuutta kaatumasta.  Samaan aikaan asuntokriisi teki pahaa jälkeä tavallisten talonomistajien keskuudessa. Eriarvoisuus syveni entisestään ja syntyi vastarinta parhaiten ansaitsevaa yhtä prosenttia kohtaan, joka nyt näkyy amerikkalaisen politiikan polarisoitumisena: valkoisesta työväen luokasta kumpuava trumpilainen oikeistopopulismi ja demokraattien liukuminen vasemmalle ovat merkkejä tästä kehityksestä.

Tästä näkökulmasta katsottuna populismi kumpuaa osattomuuden tunteesta.  Yhä useammat amerikkalaisen työväenluokan jäsenet kokevat, ettei Yhdysvaltojen viimeaikainen nopea talouskasvu ole antanut heille mitään. Euroopassakin valkoiset ja kristityt kokevat, usein vastoin tosiasioita, jäävänsä vähemmistöksi omassa maassaan, joka herättää nativistisia tuntoja. Heitä on helppo kiihottaa yksinkertaisilla, jopa kansallissosialistisilla, iskulauseilla kaduille. Kansallissosialismin nousu nykyisessä Itä-Saksassa on tästä esimerkki, mutta se ei ole suinkaan viimeaikaisen, vaan pitkällisen kehityksen tulos. Kommunismi siellä piti, paradoksaalista kyllä, kansallissosialistisia ajatuksia hengissä.