Reijo Hämäläinen

Reijo Hämäläinen

Kotkalainen Reijo Hämäläinen on pitkän linjan lehtimies, joka aloitti uransa Ylioppilaslehdessä 1970-luvulla. Eteenpäin-lehdessä mm. työmarkkinatoimittajana ollut Reijo oli vuoden 2011 lopulla lakkautetun Eteenpäin-viikkolehden viimeinen päätoimittaja. Sosialidemokraattiseen liikkeeseen hän tuli mukaan SNK-aktiivina 1970-luvun taitteessa. Vapaillaan Reijo matkustelee puolisonsa kanssa erityisesti Kreikassa.

Maaliskuu 2013

Veikko

 

Kuulen, että lujille on ottanut. Mies vakavoituu. Pitenevät tauot puheessa kertovat, että hän haluaa asetella sanansa tarkoin. Mitä lähemmäs tätä päivää tarinassamme tulemme, sitä useammin kuulen huokauksen.

–Me suomalaiset ollaan oltu kaikissa tilanteissa antavana osapuolena lukuun ottamatta sitä, että Saksassa kaverille saatetaan laittaa vähän rahaakin mukaan, kun tehdas suljetaan. Kyl meit on kusetettu jo silloin, kun EU:n jäseniksi liityttiin, saa kokenut ay-mies viimein puserretuksi tilinpäätöksensä lähimenneestä.

Kultasen Veikko myöntää äänestäneensä unionin puolesta. Luvassa oli lisää vakautta ja turvaa, halvempia hintoja, markkinoita tuotteille ja työtä niiden tekijöille.

Ei Veikko väitä, että syy tehtaiden sulkemisiin, työttömyyteen, sopimusten heikkenemiseen ja turvattomuuteen olisi EU:n. Voi olla, että vielä huonompaa olisi ollut yhteismarkkinoiden ja rahaliiton ulkopuolella. Mutta ei liityttäessä koetusta kerrottu. Toiset olivat lupaukset!

En kysy, miten Veikko olisi äänestänyt, jos olisi tiennyt tulevan. Ei elämä ole jossittelua. Päätökset pitää vain tehdä ajassa sillä käsityskyvyllä, mitä käytettävissä on. Enkä kysy sitä, mikä olisi valinta nyt. Emme näe edelleenkään elämää etukäteen.

* * *

  Sadoille ammattiyhdistysihmisille tuttu Veikko, vahva kymenlaaksolainen pääluottamusmies on elellyt kymmenkunta vuotta eläkepäiviä. Kun häntä viime vuonna jututin ay-historiaan, uskon hänen kiteyttäneen edellä kerrotussa monen palkansaajan tunnot.

Suomalainen duunari on luottanut vuosikymmenet niihin talouden ja politiikan toimijoihin, joilla on ollut tarjota uskottava lupaus hyvinvoinnista. Kannatuksensa työmies on myös pitänyt, kunhan on kokenut, että ainakin suunta on luvatunlainen.

Teollisen pohjamme rapautuminen, julkisten palvelujen ja rakenteiden mureneminen, työpaikkakato, elinvoimaistenkin seutujen näivettyminen, eriarvoisuuden kasvu ja monet muut ajan ilmiöt kertovat, ettei meno Suomessa voi olla palkansaajalle mieleen. Hyvinvointilupaus, jota valtaosa puolueista tarjoili liittyessämme unioniin ja joka on sen jälkeen uusittu vaalista toiseen, on jäänyt isolle osalle toteutumatta.

Kansa jakautuu kahtia. Kun rakenteet ryskyvät ja uusi nousee vanhan sisään ja tyrkkii sitä taaemmalle talouden ja politiikan järjestelmien vuoksi ja niistä riippumatta, syntyy voittajia ja häviäjiä.

Yhteiskunnan tahdon isoksi asiaksi käy se, miten julkinen valta eri ryhmiä muutoksessa kohtelee. Yhteisöjen eheys tuskin säilyy, elleivät jotakin menettävät koe tulevansa kohdelluiksi reilusti.

* * *

Kyselyn tulos helmikuun alusta paljasti, että suomalaisen työmiehen kannatuksesta kamppailevat nyt tasavahvasti demarit ja persut. Se nostetttiin uutiseksi kolmoskehän sisäpuolella. Teollisessa Suomessa on duunari valinnut noiden kahden välillä jo vuosia. Ensiksi mainitun menestyminen vaatisi EU-lupausten lunastamista, tai vähintäänkin oikeaa suuntaa. Sitä sosiaalisempaa Eurooppaa.

 

Heinäkuu 2013

Työstä ja taistelusta

 

Eksyin viime kesänä Jyväskylässä puistossa pidettyyn pride-juhlaan. Sitä ennen olin jo nähnyt mittavan ja iloisen, seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa julistaneen kulkueen marssivan äänekkäästi pitkin kaupungin katuja. Pride-kulkueet meiltä ja muualta maailmasta olivat minulle entuudestaan vain lehtien sivuilta ja television liikkuvasta kuvasta tuttuja.

Oli touhussa lopulta paljon tuttua. Siinä missä me 1960- ja 1970-lukujen nuoret kokosimme kulkueita Vietnamin sotaa, Chilen tapahtumia, EEC-sopimusta ja muita ajanjakson ”vääryyksiä” vastaan ja missä sittemmin marssittiin euro-ohjuksia ja ydinvoimaa kumoon, löytävät nykyiset nuoret toisensa kamppailuissa kansalaisten oikeuksien ja tasa-arvoisen kohtelun puolesta.

Työstä ja taistelusta syntyy sukupolvikokemuksia. Ne värittävät tätä ja huomisen aikaa, luovat sille agendaa. Vuoden 1918 kansalaissota oli sen ajan nuorisoa koonnut, sen maailmankuvaa rakentanut kokemus ja sittemmin suomalaiselle yhteiskunnalle ja toimintatavalle suuntaa antanut tapahtumasarja. Samalla tavoin rakentuu myös nyt huominen aineksista, jotka syntyvät nuorille katujen kulkueista, sosiaalisen median väittelyistä, pätkätöiden arjesta ja moninaisesta epävarmuudesta.

Myös oman poliittisesti tiedostavan jälkikasvuni olen havainnut intoutuvan debattiin erityisesti silloin, kun puheeksi on tullut yksittäisten kansalaisen asema oli kyse oikeudesta jaettavaan tietoon, omaan koskemattomuuteen ja seksuaalisuuteen, omaan etniseen taustaan ja elämäntapaan. Eräänlainen vapausliike kaupallisia, poliittisia ja muita ”systeemejä” vastaan lienee nytkin menossa, vaikka suuri osa nuorista ikäluokista tyytynee sinnittelemään ja sopeutumaan.

* * *

Kiinnostava politiikan kysymys on jälleen se, millä tavoin nuoret tiedostajat pyrkivät vaikuttamaan päätöksentekoon ajatustensa pohjalta. Kääntävätkö he selkänsä puolueille ja kykenevätkö puolueet muotoilemaan nuorten äänet poliittisiksi tavoitteiksi ja ohjelmiksi nuoria kuunnellen?

Joidenkin tutkijoiden mielestä modernien yhteiskuntien ongelma on elämän ”kenttien” eriytyminen. Uskonto, talous, politiikka, kulttuuri ja vastaavat jakautuvat tämän ajattelun mukaan omiksi kentikseen, jotka ovat osin autonomisia, vaikka ovatkin vuorovaikutuksessa toisiinsa.

Politiikan kenttä lienee meilläkin ammattimaistunut niin, että ”poliittinen pääoma”, ohjelmien ja julkilausumien tuotantovoimat, ovat yhä enemmän ammattilaisten käsissä. Osallistuakseen politiikkaan eri ihmisryhmien on näin löydettävä ammattipoliitikkoja edustaman heitä, siis alistuttava jonkinlaiseen poliittiseen kyvyttömyyteen.

Mikäli poliittiset organisaatiot alkavat elää kovin omaa elämäänsä ja eriytyvät ihmisistä, joita ne väittävät edustavansa, taitaa kuilu puolueiden ja kansalaisten välillä kasvaa liian suureksi. Mikäli näin tapahtuu, sivuuttavat omia oikeuksiaan peräävät ja varjelevat nuoret puolueet hakiessaan vaikutuskanavia.

 Entä mitä tapahtuu puolueissa, jos niiden toiminta tarjoaa vain valmiiksi ammattilaisten pureksimia tekstejä. Tuskinpa niiden käsittely kokoussaleissa tarjoaa sellaisia sukupolvikokemuksia, joiden varaan poliittinen liike voi rakentaa tulevaisuutta itselleen ja nuorilleen. Eikä siinä auta, vaikka poliittiset järjestöt miten ryhmittävät omia rivistöjään pride-kulkueisiin ja pystyttelevät telttojaan näihin pirskeisiin. Nuoret ymmärtävät, milloin he ovat joutua hyväksikäytetyiksi.

Marraskuu 2013

Propagandaa joka kotiin

 

Harri Holkerin sinipunahallitus tarttui aikanaan 1980-luvun lopulla poikkeukselliseen välineeseen. Joka kotiin postitettiin ilosanoma ”Verotus kevenee”.

Riippumatta siitä oliko hallitusherrojen viesti kansalle totta, muistan kirjoittaneeni asiaan hallituspuolueen äänenkannattajan Eteenpäin-lehden toimittajana vastalauseeni. Minusta ei ollut – yhteiskunnallisesta tiedottamisesta gradunikin tehneenä – oikein, että hallitus käytti valtion rahaa politiikkansa propagoimiseen. Sitä ovea Suomessa ei pitänyt mielestäni avata.

Muistan tapauksen kahdesta syystä. Tiedonantaja lainasi kerrankin pitkästi tekstiäni kannustavilla kommenteillaan. Ja Kairamon Aimo tokaisi, että taitaa olla Kotkan poika kommunisteja.

* * *

Maailma on muuttunut muutaman vuosikymmenen aikana niin, että entinen poikkeus on usein nykyinen sääntö. Viestinnän ja mainonnan firmat synnyttävät, ohjaavat ja torppaavat nyt julkista puhetta. Puolueet, hallinnot, elinkeinoelämä ja etujärjestöt ostavat kampanjoita ja tekstejä viestinnän osaajilta kansallisille ja kansainvälisille pelikentille turvaamaan etujaan. Missä ennen marssi karvalakkilähetystö ministerin pakeille, odottaa nyt vuoroaan lobbaaja, konsultti tai ostettu tutkijaryhmä. Hallitukset pestaavat muitakin kuin filosofeja tuottamaan politiikkaansa oikeuttavia ja suuntaavia sisältöjä.

Puolestapuhujien vallalle ovat tilaa saaneet tehdä itsenäisyyttään vaalineet toimittajat ja julkaisut. Suomalainenkin sanomalehdistö on jo sisällöltään omituinen sekoitus tiedonvälitystä ja viihdettä. Poliittisen keskustelun sijaan lusikoimme aamupuuron seassa lehdistä populistien julkisuuden kirpeitä makupaloja. Ne ovat tarinoita torkkupeitoista ja edustusautoista, eivät pohdiskelua hyvästä yhteiskunnasta.

Kalevi Sorsa -säätiön hiljattaisessa ”valta kuuluu kansalle” -seminaarissa puhunut Susan George päätteli, että markkina- ja yritysvalta ja sen itsekkyyden ja julmuuden ideologia on jyrännyt jo monessa eurooppalaisen demokratian. Sille ei ole riittänyt se, että pääoma on saanut nyhdettyä jo työvoimalta yhä suuremmen osa bruttokansantuotteen kakusta. Se käyttää yhä vain enemmän mammonastaan lobbaajiinsa, säätiöihinsä, perustamiinsa ja tukemiinsa ”kansalaisjärjestöihin” ja tutkijaryhmiin vaikuttaakseen virkamiehin ja poliittisiin päättäjiin sekä uhkaillakseen ja ostaakseen näitä puolelleen. Julkista sektoria on yhä roppakaulalla ulkoistamatta ja kuluttajansuojaa purkamatta.

Samassa seminaarissa puhunut presidentti Tarja Halonen toivoi, että jatkossa tietäisimme jo vaalitaistelujen aikoihin ehdokkaiden vaalibudjetit. On syytä olla samaa mieltä, varsinkin koskien kalliiksi ehdokkaille käyviä EU-vaaleja. Jos nimittäin Susan Georgen eteemme maalaamaa raadollista kuvaa demokratian nakertajista on uskominen, niin helposti tulee sellainenkin ajatus mieleen, että niissä vaaleissa koteihin tulviva propaganda on muutakin kuin ehdokkaiden ja näiden puolueiden tuottamaa ajatusten virtaa.

Maaliskuu 2014

Parta-Kallesta Jeesukeen

 

On ajassamme minusta nyt jotakin poliittista käännettä ennustavaa sopivasti kevään heräämisen kynnyksellä. Yksin se, että puheeksi otetaan arjessa kysymyksiä, joita ei ole esitetty vähään aikaan, kertoo tarpeesta ja halusta muutokseen.

Kotkassa koottiin helmikuussa erilaisten vasemmistolaisten voimin ”facebook-meiningillä” seminaari Marxin opista ja käyttökelpoisuudesta. Mukavasti vanhempia ja nuoria (!) koonnut tilaisuus päätyi ainakin siihen, että Parta-Kallen ajatteluun perehtymistä kannattaa jatkaa. Marxin metodia käyttämällä globaaliin markkinakaaokseenkin kun löytää yhtä ja toista selitystä. Oma roolini puheenpidossa oli esitellä Marxin ja meidän ”revisionistien” suhdetta mennyttä vasten.

Meni muutama viikko, kun huomasin olevani jälleen Kotkan pääkirjaston tiloissa tutkailemassa vanhojen tekstien sanomaa. Koolla oli sekalainen seurakunta arvioimassa yhteiskunnallista Jeesusta, aikansa kerettiläistä ja radikaalia taloudellisen, poliittisen ja uskonnollisen vallan kriitikkoa. Tilaisuuden ykkösteemaksi taisi nousta se, puolustaako luterilainen kirkkomme köyhiä ja heikkoja rahavaltaa vastaan ja nostaako se Jeesuksen esimerkkiä noudattamalla syrjään sysityt takaisin yhteisöjensä täysivaltaisiksi jäseniksi.

Parikin esimerkkiä viestii kansalaisten tarpeesta kokoontua yhteen hakemaan ratkaisuja aikamme vitsauksille. Tällä erää yhteistä pohtimista kaivannee ennen muuta globaalin talousjärjestyksen - tai pikemminkin järjestyksen puutteen - aiheuttama neuvottomuus. Osa meistä lienee jo siihen väsynyt. Osa asettuu vastarintaan massiivisia finanssitalouden voimia vastaan.

Se minulle on jäänyt tämän keleiltään erikoisen talven mittaan hiukan epäselväksi, missä joukossa sosialidemokraattinen järjestöväki taapertaa. Aivan ilmeistä on, että lähestyvä puoluekokous on saanut jo toverit keskustelemaan politiikan linjasta omissa joukoissa, mutta olisko tuosta haittaa, jos näkemyksiä haettaisiin välillä omien kokoustilojen ulkopuoleltakin ja hakeuduttaisin pohdintoihin myös ”toisuskovien” kanssa. Moista verkkojen heittämistä ajatusten aalloille en nimittäin noissa kahdessa mainitussa tilaisuudessa havainnut miltei ainoana porukkamme edustajana.

* * *

Yhteiskunnallista Jeesusta Kotkassa esitellyt pastori ja kirjoittaja Kai Sadinmaa arveli muuten luterilaisen kirkon ajautuneen ainakin pääkaupunkiseudulla ajoittain jonkinlaiseen paniikkiin, kun sen jäseniä on nykyisin vain reilut puolet asukkaista. Vastalääkkeitä kannatuksen kaikkoamiseen on haettu hänestä hiukan omituisista suunnista, jotta ei olisi tarvinnut kysyä kirkolle ja sen johdolle hankalampia kysymyksiä.

Kirkko on pestannut Sadinmaan mukaan konsultteja ja markkinoinnin taitajia kiillottamaan tahriintunutta kilpeään. Se on selittänyt kannatuksensa hiipumista sillä, ettei se ole osannut viestiä nuorille ja puhutella heitä. Sanoma ei ole pennyt perille. Niin ikään se on satsannut julkkiksiin Jari Sarasvuosta lähtien houkutellaakseen henkilöiden ja keulakuvien kautta niitä, joita se ei muuten tavoita. Ihmisiä syrjäyttäviä rakenteita kirkko ei ole sen sijaan Sadinmaan mielestä haastanut, kuten sen olisi kuulunut oppiensa mukaan tehdä.

En ole ollut koskaan erityisen innostunut vertaamaan kirkkoa puolueisiin tai ammattityhdistyksiin. Mutta eihän tuolle mitään voi, että jotakin perin tuttua edellä kuvatusta löytää, eikös vain?  

Heinäkuu 2014

Ensin ehti työväenlehti

 

Varakkaan maakuntalehden toimitusjohtaja myösni joitakin vuosikymmeniä sitten tilinpäätöstä esitellessään, että yhtiön johdon päinvastaisista ponnisteluista huolimatta oli firma tehnyt jälleen erinomaisen tuloksen. Kun ei ollut kilpailua, saattoi lehti nostaa ilmoitus- ja tilaushintojansa aina sen verran, mitä tarpeelliseksi ja säälliseksi todettiin.

Näinä aikoina ovat printin ansainnan mahdollisuudet käyneet vähiin, kuten tiedetään. Kun joskus 1980-luvulla piipahtelivat ihmiset kaupoissaan 3-4 kertaa viikossa ja lehtien ilmoitussykli seurasi tätä, toimivat kuluttajat ja kauppiaansa nyt toisin. Ja kun markkinoinnin tarve iskee, hakee mainostaja yhä useammin tarjonnalleen muun – nykytermein – julkaisualustan kuin päivälehden.

Printin asema on uutis- ja tilaajamarkkinoilla vielä hankalampi kuin ilmoitustulojen hankkimisessa. Vastatakseen internetin ja sosiaalisen median haasteeseen ovat lehtitaloista kuoriutuneet mediakonsernit menneet mukaan nykymenoon uutisoimalla, keskustelemalla ja avaamalla kanaviaan kansan jupinalle netissä. Mitä tästä on seurannut, ei vakuuta. Lehtien voimavaroja on ajettu alas ja journalismi on tehnyt tilaa populismille ja tekstimainonnalle. Netin puolella ”vanha media” on vaikuttanut lisäksi usein aika kömpelöltä. Ei sen ympärille ole kokoontunut nuotiotulilleen fiktiivisiä sen enempää kuin muitakaan yhteisöjä kuten joillekin näiden verkkojen luonteville toimijoille.

Journalistina ja kansanvallan miehenä printin asema huolestuttaa. Ainakin tähän asti demokraattinen yhteiskunta ja vapaa lehdistö ovat kulkeneet näet kutakuinkin käsi kädessä. Hivenen myös ihmettelen - kuten yksi vanhempi kollegani minulle yhtenä päivänä - sitä, miksi printti tuntuu näkevän suurinta vaivaa palvellakseen viestinnän kuluttajista juuri sitä joukkoa, joka ei koskaan tule tilaamaan painettua sanomalehteä. Olisiko esimerkiksi aluelehtien järkevämpää pitää tyytyväisinä lehtien uskollisia, usein ikääntyneempiä tilaajia ja satsata alueelliseen ja paikalliseen laatujournalismiin? Tämän sijasta sivuja täytetään nyt erilaisilta toimistoilta ostetulla, kaikissa lehdissä julkaistavalla viihde-, terveys-, ruoka-, matkailu- ja perhe-, julkkis- ja ties millä lifestyle-materiaalilla

* * *

Alueiden ykköslehtien tilanne on aika lailla sama, minkä jo lähes tyystin lahdattu työväenlehdistö tuli tuta vuosikymmeniä aiemmin. Kun iso ilmoittajan raha ja laajat tilaajakunnat kiersivät piskuiset puoluelehdet, hakivat ne yhdessä keinoja pysyä hengissä. Varsinkin 90-luvun alkuvuosista lähtien ne tekivät mittavasti hankinta-, jakelu-, paino-, markkinointi- ja muuta yhteistyötä ja tuottivat yhteisiä sivuja. Tärkeitä lehdille olivat niiden ympärille kertyneet sd- ja ay-liikkeen aktiivit. Ensin ehti työväenlehti monessa, jopa yhteisessä nettiportaalissa, jonka alueiden viikkolehdet tekivät puolueen pää-äänenkannattajan kanssa. Ilman tätä voimien yhteen nitomista niiden taival olisi päättynyt aiemmin mitä se teki.

Kun julkisuuteen lanserattiin ”uusi SDP” Hämeenlinnan puoluekokouksessa 2008, oli aistittavissa yhä selvemmin, että demarileirissä haluttiin suunnata sd-lehtiin käytetyt tuet johonkin muuhun viestintään. Näin oli, vaikka kokouksen lauselmissa korostettiin tukea puolueen lehdille ja uusi puheenjohtaja vakuutti valintansa jälkeen pressitilaisuudessa, että puolue tekee kaikkensa turvatakseen lehtiensä jatkon. Rahojen uusjako oli kuitenkin mahdollista, kun puoluesihteerit muuttivat vuotta aiemmin lehdistötuen puolueille jaettavaksi viestintätueksi. Meni sitten kolmisen vuotta, kun aluelehtien rahat ohjattiin ”muuhun sd-viestintään”.

Ilmeisesti hankalin ongelma ”uudelle SDP:lle” oli ja on ollut, että sen jäsen- ja kannattajakunta on ollut pääasiassa tätä iäkkäämpää joukkoa. Sd-lehtienkin vaikeus näyttäytyä freshiltä ja coolilta oli se, että sen tukijat, lukijat ja tilaajat olivat keski-ikäistä ja sitä vanhempaa palkansaajakuntaa, eivät niitä nuoria, joita janottiin mukaan iikkeeseen. Useimmille näistä ihmisistä oli liikkeen lehti milteipä ainoa ellei ainoa sidos ja yhteydenpidon kanava lehtien edustamaan liikkeeseen.

En tunne tarvetta enkä näe mieltä avata uudelleen keskustelua, joka liittyi sd-lehdistön taannoiseen alasajoon, vaikka kokoan parhaillaan tarinaa demarilehtien taipaleesta. Sd-viestinnän, puolueen kannatuksen ja sen jäsenistön tarpeiden kannalta saattaisi kuitenkin kysyä hiukan samaan tapaan kuin laajemmin printin kohdalla sitä, mihin ja miten niitä voimavaroja suunnataan ja jaetaan. Vaikka muistelen jonkun puoluetoimiston viisaan julistaneen, että tämän ajan työväentalo on netissä, en ole toistaiseksi huomannut siellä työväentalokulttuurin kovin kukkineen näitä harvoja sivustoja lukuunottamatta. Muutamat samat liikkeen kellokkaat kansanedustajista ja lähipiiristään siellä nuotion loimussa taitavat lämmitellä kuten tekivät niissä maakuntien työväenlehdissä, joille väki käänsi selkänsä ja jotka kuopattiin jo 1960-luvulla.

Marraskuu 2014

Nuorta vie levottoman tie

 

Historian tutkijat Teemu Keskisarja ja Tuomas Hoppu ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että noin sata vuotta sitten eläneet Suomen nuoret miehet olivat levotonta joukkoa. Esimerkiksi Venäjän armeijaan vuodesta 1914 lähtien vapaaehtoisina pestautuneita noin 600-700 nuorukaista ajoi ratkaisuunsa ennen muuta halu seikkailla, nähdä maailmaa, päästä Pietariin ja Berliiniin. Sitäkin todennäköisempää lähtö Suuren sotaan oli, jos nuori oli näihin aikoihin vuodesta työtä vaille. Talven tultua iskisi nälkä ja vilu. Sotilas saattoi sen sijaan haaveilla jonkinlaisesta tsaarin palkinnosta.

Stadin työväenkirjallisuuden päivässä marraskuun alussa esiintyneet tutkijat eivät pitäneet mitenkään kummallisena sitä, että työväenliikkeen internationalismi jäi sodan sytyttyä nationalismin jalkoihin. Myös nuoria työläisiä ajoivat liikkeelle levottomat jalat ja halu seikkailla. Työväenliikkeen johtajien odotukset kaikkien maiden proletaarien liittymisestä yhteen sotaa vastaan olivat vain kaunis uni, lukeneiston harhaa. Eurooppalaiset kun olivat kaiken lisäksi kasvaneet vuosisatojen mittaan siihen, että aika ajoin kohdalle sattuvat vallanpitäjien sodat ikäänkuin kuuluivat asiaan.

Hiukan samassa seikkailun ja uhoamisen hengessä kävi moni nuori veljeä vastaan myös talvella 1918, vaikka myös ahdinko ajoi kapinaan. Aikalaisten muisteloissakin on kosolti kertomuksia innostuksesta, jonka siivittämänä joukot ahtautuivat juniin matkalle taiston tuoksinaan. Suuri osa nuorista pääsi näin ensi kertaa elämässään kauas kotikonnuiltaan. Työväenliikkeen johtajien kiistely menettelytavasta, parlamentaarisen tai ulkoparmantaarisen luokkataistelun vaihtoehdoista taisi olla rintamilla taistelleista useimmille jos ei nyt aivan vierasta, niin ainakin arjelle etäistä saivartelua.

Kaikille ei tuolloinkaan ollut kysymys tietenkään tahdosta. Sodan kestäessä vapaaehtoisuus ja into muuttuivat varsinkin isommissa kaupungeiksi pakoksi valita puolensa, kuten helsinkiläisten elämää vuonna 1918 tutkinut Samu Nyström mainitussa tapahtumassa todisti.

* * *

Suuren sodan synnyn muisteluvuodesta voi kuljettaa halutessaan useita teemoja tähän päivään. Vaivatonta ajanjakson nuorukaisista on esimerkiksi vetää yhtäläisyysmerkkejä niihin nuoriin, joita on lähtenyt nyt Euroopasta Irakin ja Syyrian aavikoille taisteluihin. En ole lainkaan varma siitä, kuinka suuri merkitys heidän ratkaisuihinsa on ollut koraanin teksteillä. Ehkäpä elämän näköalattomuus ja turhautuminen yhdistettynä värvääjien lupauksiin ja kuvauksiin edessä olevista seikkailuista ovat tänäänkin vahvat motiivit lähtöihin. Täten paneutuminen näihin tekijöihin lienee tärkeämpää sotilaiden virran tyrehdyttämisessä kuin höpinä islamin väkivaltaisesta luonteesta.

Täällä rauhallisemmassa Pohjolassa vuosien 1914-1918 kokemuksista voisi puolestaan kysellä, mikä on poliittisen työväenliikkeen ymmärrys ihmisten ja varsinkin nuorten arjesta nyt ja mikä merkitys sen viesteillä lopulta on ihmisten käyttäytymiseen?

Esimerkiksi vaalituloksia selitetään usein sillä, oliko liikkeen viesti selkeä ja menikö sanoma perille. Kutakuinkin samoista asioista on kyse myös silloin, kun kommentaattori (osoittaakseen jotakin uutta ja fiiniä asiantuntijuutta ja osaamista) hakee selityksiä kannatukseen tai sen puutteeseen brändeistä, sloganeista ja tarinoista. Mitä heikommaksi puolueiden vuorovaikutus kansalaisyhteiskuntaan on käynyt ja mitä vähemmän ne ovat enää kansanliikkeitä, sitä enemmän julkista puhetta on alkanut hallita kysymys politiikan viesteistä ja mielikuvista, kun juuri muuta politiikan ilmiöiden kosketuspintaa todellisuuteen ei ole tai sitä ei nähdä.

Puolueita, järjestöjä ja yrityksiä lypsävät loiset, nämä vaikuttamisen konsultit ja viestintätoimistot esittävät luonnollisesti omaa tärkeyttään julistaakseen ja bisnestä tehdäkseen, että ratkaisevia politiikassa ovat mielikuvat ja kampanjat. Miltei kaiken jo kokeneet ikäihmiset, pitkien työpäivien raskauttamat palkansaajat, omaa aikaa edes hiukan janoavat lapsiperheiden vanhemmat ja opintojaan kiirehtävät nuoret havahtuvat sen sijaan viikkoa tai kahta ennen vaaleja kummastelemaan, mikä äänestys taas on ovella. Joka toinen heistä sitten hätäpäissään selvittää ehdokkaansa tavalla tai toisella ja täyttää ”velvollisuutensa”. Puolueista tai poliitikoista äänestäjä muistaa hämärästi ehkä jonkun uutisen ja jonkun äänestyksen. Parhaiden julisteiden ja brändien maailma on heille vierasta. Se on alansa ammattilaisten keskinäistä kauneuskilpailua, jossa vaalien voittajista ja häviäjistä voi uskotella itselle, arjesta vieraantuneelle mediaväelle, päivystäville dosenteille ja puoluetoimistojen jymäytetyille ties millaisia satuja kampanjoiden onnistumisista ja mokista.

Mitä nuorten miesten skeittiradoilla, punttisaleissa, hampurilaisbaareissa, prätkien trimmaajien käryisissä verstaissa ja pelisalien pukusuojissa elämästä nyt tuumataan, löytyy aika läheltä tuumaajan päiviä hallitsevia haluja. Tuskinpa sitä Isovelikään apparaateistaan huolimatta tietää tai aavistaa, mille levottoman teille niistä vielä suunnataan.

Maaliskuu 2015

Kriisistä kriisiin

 

Maailmanpolitiikan professori, vasemmistoliittolainen Heikki Patomäki arvosteli muutama viikko sitten Kansan Uutisissa SDP:n toimintaa Kreikan kriisissä. Hänen mukaansa demareiden johtajat ovat kaikissa vaiheissa seisoneet tiukasti Merkelin Saksan ja EKP:n rinnalla ajamassa Kreikkaan ja muihin kriisimaihin yksityistämisohjelmaa ja sosiaalista hätää. Demarien ajattelussa ei näy ”edes pientä merkkiä sen tajuamisesta, että kriisipaketit ovat olleet Kreikan ahdingon keskeinen syy, ja että kriisipaketeilla on pelastettu ensisijaisesti saksalaisia pankkeja”, Patomäki latasi.

Kritiikki saattaa tuntua kohtuuttomalta semminkin, jos muistaa SDP:n vastustaneen aikanaan kriisimaiden rahoittajien tappioiden laittamista eurooppalaisten veronmaksajien piikkiin. Tuon jälkeen takuitta ja takuilla Kreikalle myönnettyjen lainojen seurauksena SDP lieneekin sitten näyttäytynyt kansalaisille - kiitos valtiovarainministerin pestin - puolueena, joka on vaatinut Kreikalta ehkä Suomen puolueista ehdottomimmin lainaohjelman noudattamista.

Jutta Urpilaisesta rakentui kuva täti tiukkana. Ehkä laajemminkin monia demareita kuunnellessa ja lukiessa on syntynyt epäily, että huolta on kannettu enemmän siitä, saavatko pankit rahansa takaisin kuin siitä, selviävätkö kreikkalaiset hengissä 1990-luvun Suomea muistuttavasta kurimuksestaan.

Menemättä enempää menneeseen ovat Kreikalta vaadittujen säästöjen seuraukset olleet jo monen vuoden ajan nähtävissä. Kreikkalaisia on koetellut sosiaalinen katastrofi. Säästöt ovat vieneet kansantaloudelta voimavarat kasvun synnyttämiseksi. Jättimäinen työttömyys, nuorten joukkopako maasta, julkisten palvelujen romahtaminen ja moni muu asia on todistanut kiistatta, ettei tämä shokkihoito pelasta sairasta. Edessä on häämöttänyt pikemminkin saattohoito.

Kreikan kansa on viestittänyt hätäänsä milloin mellakoimalla, milloin itsemurhilla. Kuluneen talven parlamenttivaaleissa se turvasi viimein politiikan suunnan muutosta luvanneeseen Syrizaan. Tuossa joukossa oli epäilemättä huomattava osa Pasokin toimintaan pettyneitä sosialidemokraatteja, minkä epäilyn ainakin Kreikassa asuvat tuttuni vahvistivat.

En ole havainnut kovin monen suomalaisen toivottaneen Syrizalle onnea sen kunnianhimoisessa yrityksessä saada maan ja kansan asiat kuntoon. Ehkä yksi syy tähän on se, että Kreikan remontti vaatii onnistuakseen euroalueen politiikan muuttumista ja sen valuvikojen korjaamista. Se taas hiukan pelottaa kuten muutos useimmiten, vaikka ainakin palkansaajan tai lamassa rypevän Suomen kannalta talouspolitiikan muutos kasvua estävältä säästölinjalta velkaa paremmin sietävään elvyttävään politiikkaan olisi kaikin puolin suotavaa.

On syytä todeta sekin, etten ole löytänyt Syrizan linjauksista sellaista, joka minua huolestuttaisi. Sehän yrittää laittaa nyt veroja pakoilleet kuriin, kitkeä korruptiota, turvata kasvun mahdollistavat julkiset palvelut ja se haluaa pitää kiinni kansallisomaisuudesta. Jos se epäonnistuu, on suuri vaara, että seuraavaksi Ateenassa pääsevät valtaan äärioikeiston ja rasistien voimat.

***

Heikki Patomäki ei ole ainoa tutkija ja kommentoija, joka on Suomessa kritisoinut euroaluetta ja sen tapaa hoitaa kriisimaitaan. Esimerkiksi Timo Harakka, jonka ehdokkuus Uudellamaalla on hieno asia, on nähnyt paljon vaivaa pukeakseen mietteensä koetun talouspolitiikan kritiikiksi. Samaan henkeen eurooppalaisen talouspolitiikan päälinjaa on kritisoinut myös Lauri Holappa.

Oleellista Kreikan kriisissä ei olekaan itse Kreikka. Oleellista on pureutua Euroopan taloudelliseen rakenteeseen ja rahoitusjärjestelmään. Tärkeää on myös analysoida globaalia talousjärjestelmää ja sen taustalla olevia oppeja ja intressejä, jotta emme näkisi ja kokisi kreikkalaisia tragedioita jatkuvasti siellä ja täällä.

Minulle ovat nousseet useamman kuin kerran Kreikan ja muiden kriisimaiden uutisia seuratessani mieleen Naomi Kleinin kirjan Tuhokapitalismin nousu (2007) teesit. En käy siteeraamaan kirjan tekstiä tähän laajemmin, kun oma kirjani on kaiken lisäksi paraikaa esittämässä tärkeää rooliaan Karhulan työväennäyttämön tukinnassa Mika Myllyahon Kaaos-näytelmästä. Keskeiseksi tehtäväkseen Klein on ottanut joka tapauksessa kirjassaan sen todistamisen, että maailmassa on markkinavoimia ja on poliittisia voimia, jotka ovat jo vuosikymmenten ajan synnyttäneet katastrofeja ja köyttäneet niitä häikäilemättä hyväkseen tavoitteenaan minimoida valtioiden roolia ja maksimoida globaalisti toimivien yritysten liiketoimintaa ja valtaa.

Katastrofit ja talouden shokkihoito ”puhdistavat pöydät” kuin ”luova tuho” ja raivaustyö on valmis liberaalikapitalistisen maailmanjärjestyksen rakentamiseksi. Ihmiset alistetaan Kleinin kuvauksessa passiiviseen rooliin ja heidät pakotetaan usein pois kotiseudultaan. T uhokapitalismia parempaa termiä Klein olisi tuskin voinut kuvaamallaan maailmalle antaa.

Tuhokapitalismi on riehunut Milton Friedmanin oppien mukaisesti jo kaikilla mantereilla ja monissa maissa Chilestä Koreaan ja Sri Lankasta Irakiin. Kreikkaa uhkaa nyt vuorostaan vaara menettää osana sosiaalista katastrofiaan satamiaan, teitään, saariaan, valtionyhtiöitään ja ties mitä omaisuuttaan ja toimintaansa monikansallisille yrityksille ja sijoittajille. Se synnyttää väistämättä kysymyksen siitä, onko yhteinen unionimme Kreikalle tuki ja turva vai pakottaako se Kreikan menetyksiin. Jos vastaus on vaihtoehdoista jälkimmäinen, ei kyse ole kansojen hyvää tarkoittavasta liittoumasta, jonka jäsenyyden puolesta minäkin parikymmentä vuotta sitten äänestin. Sellainen unioni ei enää hoida kriisiä. Se on itse syvässä kriisissä.

Heinäkuu 2015 

Back to the sixties?

 

Sipilän hallituksen syntyminen on kiihottanut monet tahot ideoimaan, alustamaan, virittämään keskustelua ja vaatimaan yhtä ja toista hyvinvointivaltion tarjoamien etuuksien ja palvelujen karsimisesta tai tason laskemisesta. Niillä, jotka harasivat aikanaan sosiaalisia ja demokraattisia oikeuksia vastaan ja joille järjestelmämme on ollut ikään kuin liian höveli kansalaisilleen ja tänne tulijoille, on nyt etsikkoaikansa revanssille. Jotta kansa ei kovin kauhistuisi, on toimille annettu kauniita otsikkoja kuten hyvinvointivaltion päivittäminen, yhteiskuntasopimus tai byrokratian purkutalkoot.

Monet ryhmät kuten opiskelijat ja lasten kasvattajat ovat kerääntyneet tätä kirjoittaessani jo kaduille esittämään vastalauseitaan hallitusohjelman kirjauksille. Tutkijoiden joukosta on niin ikään noustu varoittamaan, että ohjelman monilla leikkauksilla ja linjauksilla päädytään aivan muihin tuloksiin, joihin hallituksen herrat - mieskaartihan siellä linjat sanelee – haluavat kansan- ja valtiontaloutta johdattaa. Näitä ryhmiä paljon isompi joukko suomalaisia on joko hämillään tai nyökkää hiljaa tykönään hallituksen kaavailuille. Nämähän sentään tekevät! Kun lopetetaan tuhlailu, niin tunnelin päässä häämöttää taas valoa kansalle.

Että kevään vaalitulos suorastaan johdatteli perusporvarihallitukseen ja kansan enemmistö siihen luottaa, on kiintoisa asia. Ainakin se kertoo siitä, että jälleen kerran on nielaistu tarina kulutusjuhlaa eläneestä ja laiskasta kansasta. Sille on vain oikein, että se maksaa velkansa, pistää menonsa kuriin ja rehkii nykyistä enemmän. On kansan korviin kiirinyt myös parku, että kruunu ja sen hovi ovat paisuneet ja tuhlailleet. Valtiosta ja kunnista on leivottu rakenteineen ja toimintatapoineen poliittisessa jargonissa ahdinkomme sylkykuppi. Ongelmiemme ydin lymyää kuitenkin yksityisessä sektorissa, sen rakenteissa, dynamiikassa ja huonossa hapessa.

* * *

Olen pannut merkille joistakin demarileirin ihmisten kirjoituksista ja sosiaalisen median päivityksistä, että porvarilliseen katsantoon kytkemäni asenteet ja näkemykset eivät ole aivan vieraita myöskään monille vasenta laitaa askeltaneille. Havaintoni mukaan ne koskevat ainakin hyvinvointivaltiota ja työn tekemistä.

Jos olen oikein tulkinnut, kavahtavat monet vanhemmat demarit nyt omaa lastaan eli hyvinvointivaltiota. Jostakin heille on muodostunut se käsitys, että valtio kustantaa nykyisin ihmisille liikaa elämistä jouten eikä se vaadi kansalaisilta omaa ponnistelua. On oikeuksia, eikä velvollisuuksia ja vastuuta itsestä ja lähimmäisistä. Niinpä sitten tulilinjalle joutuvat milloin perhevapaat ja korvaukset omaisten hoitamisesta, milloin työttömien päivärahat ja opiskelijoiden tuki. Varsinkin 60-kulaisten kaartista höystetään sitten kritiikkiä muistikuvilla omasta nuoruudesta. Ei ollut silloin sitä ja tätä, mutta selvittiin silti eikä ruikutettu näiden nykyisten päiväkahvitteluun keskittyvien äitien ja kuppiloissa maleksivien opiskelijoiden lailla!

Demarileirissä on kasvettu hokemaan työn merkitystä nyt ja tästä ikuisuuteen hyvinvoinnin synnyttäjänä. Niinpä kaikki elämäntavat ja ehdotukset, jotka vähänkin vihjaavat joutilaisuuteen tai huolettomaan vapaa-ajan viettämiseen, tulevat torjutuiksi silloinkin, kun sitä työtä on tarjolla kehnosti työhaluisillekin. Aina ei mielletä sitäkään, että tämän päivän työn täytyy olla jotakin muuta kuin työ viime vuosisadalla. Se voi olla funtsimista, opiskelua, kuvittelua, hoivaamista, leikkimistä tai keskustelua ja jos se on sitä, silläkin pitäisi voida tulla toimeen. Perustulo mahdollistaisi paljon, mutta perusdemarille se olisi viimeinen naula aatteen arkkuun.

No, eiväthän kaikki ole lukeneet Marxin oppeja työtä tekevien vapauttamisesta raadannasta ja kansalaisistaan huolehtivasta valtiovallasta, saati niistä innostuneet. Me, jotka olemme, muistamme joka tapauksessa, että ainakin varhaisempina aikoina liikkeen tavoitteena oli keventää ihmisten työtaakkaa työaikaa lyhentämällä ja työoloja kehittämällä. Mieleen voi palauttaa Kalevi Sorsa Säätiön Mikko Majanderin kesäkuisen kirjoituksen lailla myös ajatuksen pohjoismaisesta hyvinvoinnin mallista. Itsetarkoitus se ei ollut. Myös sen keskiössä oli ihminen tarpeineen ja toiveineen, jotta jokainen voisi ”tavoitella kykyjensä ylärajaa, elää täyteen potentiaaliinsa sosiaalisesta ja taloudellisesta taustastaan riippumatta”. 

Majander kutsuu tekstissään tätä ajattelua ”vapautuksen sosiaalidemokratiaksi”. Minusta sen vapauden tulisi olla jo sanan sosialidemokratia (yhä yksi a) sisällä. Ja siitä olen varma, ettei se paluu 60-luvun oloihin kansalaisten vastuuntunnon herättämiseksi taida olla liikkeelle kunniaksi.