Hyvinvointivaltio takaa kansalaisten yhdenvertaisuuden. Hyvä niin – pohjoismaat ovat hyvinvointimittareilla maailman kärjessä lähestulkoon kaikilla mittareilla.
Yhdenvertaisuuden perusta on riittävä verotus. Vero on yhteisvastuullinen vakuutus, jossa parempiosaiset kantavat riskiä heikompien puolesta. Omaan vakuutukseen perustuvissa maissa tilanne on toinen ja hyvinvoinnin jakautuminen epätasaista.
Miten tähän on tultu ja miten eteenpäin? Suomen tie on ollut pitkälti sama kuin muidenkin Pohjoismaiden. Valtaa ja vastuuta on siirretty palveluiden osalta paikallisten toimijoiden vastuulle-lähemmäksi kansalaisia. On toteutettu läheisyys- eli subsidiariteettiperiaatetta.
Merkittävä osa tätä kehitystä, joka edelleen jatkuu muissa pohjoismaissa, on itsehallinto, jossa alueen/kunnan asukkaat voivat laajalti lainsäädännön puitteissa päättää omasta kohtalostaan.
Suomessa keskustelu itsehallinnon asemasta ja tilasta on viime aikoina ollut vähäistä. Samalla kun kuntien asemaa ja merkitystä on kavennettu, on keskushallinnon valtaa merkittävästi kasvatettu.
Hallintoa uudistettaessa ihmisten lähipalvelut, kuten vaikkapa vanhuspalvelut, menevät meillä nyt valtion rahoitettavaksi ja pitkälti myös ohjattaviksi. Jatkossa ne kamppailevat samoista varoista maanpuolustuksen ja poliisin kanssa ilman, että paikallisilla ja alueellisilla päättäjillä on oikeutta päättää alueensa asukkaiden verovarojen käytöstä haluamallaan tavalla ja haluamiinsa kohteisiin.
Tätä on perusteltu tarpeella leveämpiin hartioihin. Osassa maatamme näin onkin, mutta sammalla unohdetaan, että kuntatalous on tasapaino- ja ylijäämätaloutta, joka tällä hetkellä kokonaisuutena on merkittävästi ylijäämäinen samalla kun valtio on merkittävästi alijäämäinen. Kunnilla siis liikekirjanpito, valtiolla tilinpito. Niiden eroista ja tulkinnoista käyty vain vähän keskustelua.
Ruotsin perustuslaki lähtee siitä, että valta kuuluu kansalle, jota käyttävät vaaleilla valitut edustajat valtiopäivillä, alueilla ja kunnissa. Suomessa taas valta kuuluu kansalle, jota käyttää vaaleilla valittu Suomen eduskunta.
Pohjoismaisessa vertailussa Suomi on hyvin keskushallintovetoinen. Tämä johtunee pitkälti vaikeasta historiastamme. Kriiseissä valtion merkitys korostuu.
Juuri tästä johtuen Suomessa käytetään usein termiä ”hyvinvointivaltio” kuvaamaan hyvinvoinnin kokonaisuutta. Ruotsissa taas vallitsevana on ”välfärdssamhället”-hyvinvointiyhteiskunta korostaen kaikkien julkisten toimijoiden, yhteisöjen ja järjestöjen merkitystä kansalaisyhteiskunnassa.
Ruotsissa keskimäärinen kuntaveroaste on 32%, josta 22 % peruskunnissa, 10 % alueilla. Vain korkeimmista ansiotuloista maksetaan valtion tuloveroa. Tämäkin on ollut yksi pohjoismainen perinne. Alueen asukkaiden ansiotulot ovat menneet palveluittensa rahoittamiseen, kun taas valtio kerää varat mm. maanpuolustukseen ja tulonsiirtoihin lähinnä kulutusta verottamalla.
Itsehallinto on siis kunnan asukkaan, ei kunnan hallinnon itsehallintoa. Samaa perustuslain määritelmää voidaan soveltaa myös hyvinvointialueisiin. On kysyttävä, miten asukkaan itsehallinto toteutuu jatkossa, kun rahoitus ja kokonaisresurssien jako on viety valtion määräysvaltaan- riittääkö siihen pelkät muodolliset vaalit?
Yhdenvertaisuuteen vedoten on luotu järjestelmä, jollaista ei muissa pohjoismaissa ole eikä ole kaavailuissakaan. Uudistuksen vaikutusten arviointi onkin pitkälti oletusten ja puheiden varassa.
Se tiedetään, että hoitovelka on valtava ja resurssivaje tyrmäävä. Jotta pääsisimme Ruotsin tasolle bkt osuus vertailussa, terveydenhuoltoon tarvittaisiin lisää runsaat 2 miljardia euroa ja vanhuspalveluihin 1,5 miljardia. Tätä eroa tuskin kurotaan kiinni millään tehostamisella.
Jos palvelut eivät toimi samalla kun ihmisten toimeentulo keskimäärin kohenee, hakeutuminen julkisesta muualle kasvaa. Sote kiinteistöt on pitkälti jo menetetty sijoittajille.
Maailman suuri trendi hyvinvointipalveluissa on lähellä olevien kokonaisuuksien, kuten sosiaalitoimi, asuminen, kaavoitus, kulttuuri, liikunta, työllisyys ym. päättäminen mahdollisimman lähellä ihmisiä samalla kun erityispalveluja keskitetään.
Esimerkiksi Tanskassa jopa passi haetaan kotikunnasta samalla kun tavoitellaan 20 supersairaalaa. Ruotsin 290 kunnan merkitystä ollaan kasvattamassa. Norjassakin edetään kuntavetoisesti pl. erikoissairaanhoito, joka olisi meilläkin voitu hoitaa ERVA-alueita kehittämällä ja valtion merkittävällä ohjauksella ja rahoituksella.
Ajatus siitä, että kun samaan HALLINTOON laitetaan mahdollisimman paljon tavaraa, niin asiat ratkeavat, on kovin suomalainen.
Läheisyysperiaatteen ja itsehallinnon kannalta kannattaa pohtia, mikä taho on paras tuottamaan mitkäkin palvelut ja sitten rakentaa niiden välille yhteistyötä ja kannustimia. Malleja löytyy.
Tärkeätä myös on, että kuntalaiset voivat itse vaikuttaa lähipalveluihinsa- myös rahoituksen osalta, jos niin itse haluavat. Noin toimien pysymme pohjoismaisessa yhteisvastuun ja itsehallinnon perheessä myös jatkossa.
