Reijo Vuorento

Reijo Vuorento

Reijo Vuorento, Kuntaliiton ex apulaisjohtaja, kuntatalouden asiantuntija. Työurallaan mm Heinäluoman talouspoliittinen erityisavustaja ja PARAS hankkeen pääsihteeri. Työskennellyt myös Ruotsin Kuntaliitossa suorittaessaan kansantalouden jatko-opintoja Tukholman Yliopistossa. Luottamustehtäviä mm HUS:ssa ja Kuntien Takauskeskuksessa. Pelannut jalkapalloa 7 vuotiaasta Käpylän Pallossa. Ura jatkuu tältä osin ikämiehissä, muutoin mm WT:n kolumnistina.

Syyskuu 2020

Tarvitaanko Suomeen massiivista sote uudistusta ja uutta hallintoa?

 

Maan hallitus on monessa suhteessa onnistunut erinomaisesti. Talous on kehittynyt EU maista lähestulkoon parhaiten, elvytystä jatketaan. Kaipolan paperitehtaan sulkeminen on ensimmäinen suuren luokan negatiivinen uutinen onnistuneen Koronan hoidon varjossa. Siihenkin syyt löytyvät pääosin rajojemme ulkopuolelta sanomalehtipaperin kysynnän vähentyessä. 

Miten eteenpäin, kun kuntavaaleihin on reilut puoli vuotta, onko siltä suunnalta tulossa jotain, jota olisi nyt syytä arvioida? 

Tampereen hienossa puoluekokouksessa viitattiin usein sosialidemokraattien luomaan pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Siinä palvelujen osalta on aina ollut kaksi peruselementtiä: lähipalvelut lähellä ihmistä ja päätöksentekoa sekä erityispalvelujen keskittäminen laadun ja suuruuden ekonomian hyödyntämiseksi. Tämä kehityssuunta on ollut vallitseva jo vuosikymmeniä. 

Valtion toteuttamisvastuu palveluista on liittynyt lähinnä turvallisuuteen ja korkeimman opetuksen järjestämiseen. Julkisia palveluja, eli julkista kulutusta, on vastuiden ja päätöksenteon osalta siirretty lähelle ihmistä, pääosin kuntiin. 

Miten tätä kehitystä sitten nyt toteutetaan eri pohjoismaissa?

Tanskassa tulevaisuudenlinjauksena on ”yksi ovi julkisiin palveluihin”, ei ole Kelaa eikä TE-toimistoja, vaan kunnat hoitavat käytännössä kaikki ihmisiä lähellä olevat palvelut työllisyyden hoitoa myöten. Passikin haetaan omasta kunnasta. Sitten on sairaalatoimi, jota keskitetään tavoitteena noin 20 supersairaalaa. 

Ruotsi luopui maakunnista 2019 alusta lukien. Nyt on 21 kuntalakiin perustuvaa aluetta, jotka vastaavat terveydenhuollosta ja 290 kuntaa sosiaalipalveluista. Ruotsin sote uudistuslinjausten (SOU 2016/2) mukaan tarkoituksena on siirtää osa perusterveydenhuollosta jatkossa kuntiin vahvistamaan ikäihmisten palveluja. Norjassa on meneillään palvelu-uudistus, jonka perusajatus on kuntarakenteen tiivistäminen ja kuntien merkityksen vahvistaminen niin, että myös perusterveydenhuolto olisi kuntien vastuulla. Sairaalatointa on tarkoitus edelleen keskittää.

Yhdessäkään muussa pohjoismaassa ei keskustella sotesta, vaan on lähipalvelut ja sitten erityispalvelut, Ruotsissa ”hälso-och sjukvård” ja sitten ”vård och omsorg”, eli terveyspalvelut ja sitten hoivapalvelut.

Lähipalvelujen, kuten vanhuspalvelut pidetään lähellä ihmistä ja päätöksentekoa nimenomaan siksi, että ne integroituvat olennaisesti muihin paikallisiin vastuisiin, kuten yhdyskuntarakenteen kehittäminen, asuminen, liikenne, kulttuuri ja vapaa-aika sekä erityisesti nyt kuntien kasvavaan työllisyyden hoidon vastuuseen. Tämä suunta on myös EU:n läheisyysperiaatteen mukainen. 

Suomessa ollaan nyt menossa toiseen suuntaan perustamalla uusi hallintotaso, johon on tarkoitus siirtää kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut ja vieläpä valtiovetoisesti ja valtion rahoituksella. 

On syytä kysyä, miten tämä sopii pohjoismaiseen malliin, kun tällaista ei ole missään kokeiltu, eikä myöskään minnekään muualle kaavailtu. 

Sopiiko maakuntamalli, josta muualla on luovuttu tai ollaan luopumassa, tulevaisuuspuolueelle? 

….ja tämä Suomessa, jonka sote-menot ovat pohjoismaiden alhaisimmat ja julkisen toiminnan tuottavuus ja tehokkuus aivan maailman kärkeä, vaikka VM toista koettaa todistaa. 

Viime vuonna THL selvityksen mukaan myös kansalaisten luottamus nykyjärjestelmään on kasvanut ja on jo yli 80 %. Ongelmia toki on, mutta merkittävintä epätasa-arvon ilmentymää, eli työterveydenhuoltoa, ei tässä uudistuksessa ole edes tarkoitus käsitellä. 

Tärkeätä olisi nyt aidosti ottaa huomioon kuntien ja kuntayhtymien lausunnot ja viedä uudistusta eteenpäin arjen toimijoiden kanssa. Keskushallinnossa ei todellakaan ole kaikki viisaus vaan siellä on myös omat valtapyrkimyksensä. Tämän tiedän kokemuksesta. 

Palvelujen saatavuuden, julkisen talouden tasapainon ja kestävyysvajeen hallinnan kannalta kansalaisten lähipalveluja ei tule siirtää VM:n ja STM:n hyväntahdon varaan, vaan pitää ne muiden pohjoismaiden tapaan kuntien vastuulla lähellä ihmistä ja päätöksentekoa. Erityispalvelut, kuten erikoissairaanhoito ja siihen liittyvä sairaalarakenne, ovat kokonaisuus, jossa valtion vaikutusvalta voisi hyvin olla nykyistä suurempi. 

Jos mennään ihminen edellä, niin ensin on katsottava, mikä taho on paras järjestämään mitkäkin palvelut ja sitten luoda toimijoiden välille kannustimia niin toiminnallisesti kuin taloudellisesti.

Hallinto edellä perustetaan uusi hallintotaso, johon laitetaan mahdollisimman paljon tavaraa uskoen, että saman johdon alla saadaan sitten uudet ja tehokkaat hoitopolut ym.  Jollain aikavälillä ja jossain päin suurta Suomeamme näin voi olla, mutta riskit epäonnistumiseen varsinkin kaupunkiseuduilla ovat suuret. Siksikin on syytä ottaa vakavasti huomioon eri alueiden erityispiirteet

Hallituksen olisi syytä vielä harkitsisi sitä, että maakunnat ja kunnat voisivat niin halutessaan keskenään sopia työnjaosta, vastuista, velvoitteista ja järjestämisestä alueellaan. Näin myös isompien kaupunkien muita vahvempi asema ja kyky vastata lähipalveluista voitaisiin ottaa huomioon. 

Jos mennään mekaanisesti hallinto edellä huomioimatta alueiden erityispiirteitä, kuntavaaleihin valmistauduttaessa saattaa olla vaikeuksia uskottavasti kertoa ihmisille, kuinka heidän lähipalvelunsa jatkossa hoidetaan. 

Tammikuu 2021

Työllisyyden hoitoa Tanskan malliin

Jotain mätää Tanskanmaassa? - on kulunut sanonta suomalaisessa kielenkäytössä. Tanskassa menee kuitenkin keskimäärin varsin hyvin. Kun Korona-aika laitetaan sivuun, niin talous on kehittynyt suotuisasti, työttömyys on alhainen, työllisyysaste korkea. Muutosten tuulet ovat puhaltaneet niin hallinnossa, työllisyyspolitiikassa kuin sosiaaliturvassa jo pitkään. Mitä on tapahtunut?

Tanskassa tehtiin radikaali muutos maan hallintojärjestelmään vuonna 2007 suuren kuntauudistuksen myötä, 270 kuntaa supistettiin 98 kunnaksi, joiden asemaa vahvistettiin ja vahvistetaan edelleen ajatuksena kehittää ”YKSI OVI JULKISIIN PALVELUIHIN”, eli sellaisiin palveluihin, jotka ovat ihmistä lähellä ja joita kansalaiset usein tarvitsevat. Tällaisia palveluja ovat esim. sosiaalipalvelut, asuminen, liikunta, työllisyydenhoito, kulttuuri. Passikin haetaan nyt kotikunnasta. Sitten on vaativammat palvelut, kuten sairaalapalvelut, joita on keskitetty ja keskitetään. Niiden järjestämiseksi maa on jaettu 5 alueeseen, joiden rahoituksen hoitaa pääasiassa valtio kuntien vastatessa noin viidenneksestä. Alueen ja kunnan sopimuksiin on sisällytetty erilaisia kannustinelementtejä tavoitteena esimerkiksi se, että kunnan on edullista pitää vaikkapa ikäihmiset mahdollisimman pitkään omissa palveluissaan ja että sairaalahoito olisi mahdollisimman lyhytaikaista, kuntouttavaa ja tehokasta.  Ammatinharjoittajalääkärit toimivat lähellä palvelujen tarvitsijoita. Meidänkaltaisia terveyskeskuksia ei ole. Terveydenhuolto on potilaalle maksutonta niin perustasolla kuin sairaalassa. Työterveyshuolto on julkisesti järjestetty. 

Tanskan työllisyyspolitiikka perustuu ns. joustoturvaan, jossa on kolme peruspilaria: 1. Irtisanominen on helppoa.2. Työttömyysturva on aluksi korkealla tasolla, mutta laskee varsin nopeasti työttömyyden pitkittyessä. 3. Aktivointitoimenpiteisiin panostetaan erittäin merkittävästi ja niistä vastaavat kunnat.

Valtakunnallisesta koordinaatiosta ja ohjauksesta vastaa Työministeriö, jonka apuna on kansallinen työllisyysneuvosto (=National labour market council). Siinä on puheenjohtajan lisäksi 26 edustajaa, työmarkkinaosapuolet, kunnat, 8 työmarkkina-alueen alueiden edustus + vammaisjärjestöjen edustus. Neuvosto on neuvoa-antava tärkeissä linjauksissa ja kokoontuu noin 8 kertaa vuodessa. 

Aluetasolle työministeri nimittää 8 työmarkkinaneuvostoa, joista jokaisessa on edustus työmarkkinajärjestöistä, kunnista, alueen oppilaitoksista ym. paikallisista toimijoista + vammaisjärjestöistä. Alueellisten neuvostojen keskeisin tehtävä on edistää koordinointia ja vuoropuhelua alueen kuntien välillä sekä kuntien ja työttömyysvakuutusrahastojen, yritysten ja muiden toimijoiden välillä. Alueellisilla työmarkkinaneuvostoilla ei ole toimivaltaa kuntiin, vaan ne ovat ensisijaisesti yhteistyöelimiä. 

Kunnissa ei ole laissa määrättyjä säädettyjä hallintoelimiä, vaan työllisyyden hoidon hallinto on pitkälti jätetty kuntien itsensä päätettäväksi.  

Kävin Brøndbyssa, Kööpenhaminan naapurissa. Siellä työllisyyden hoidosta vastaava Jobcenter oli sosiaalitoimen alaisuudessa. Jobcenter vastaa aktiivitoimien ja myös erilaisten tukien maksamisesta taustalla ajatus siitä, että on ”YKSI OVI JULKISIIN TYÖLLISYYSPALVELUIHIN”, ei ole Kelaa, ei ainoatakaan valtion TE-toimistoa.  Työttömyys- ja toimeentulotuen sekä muun turvan maksatus yhdistetään näin aktiivitoimiin yhden toimijan eli kunnan vastuulle.  

Jobcenterilla on 3 päätehtävää; auttaa työtöntä (ml. ansiosidonnaiset) ja toimeentulotukea, sairauspäivärahaa tai ennenaikaista eläkettä saavia työnhaussa, edistää nuorten pääsyä koulutukseen ja ammatillisen oppimisen piiriin sekä auttaa paikallisia työnantajia ja muita toimijoita rekrytoimaan ja palkkaamaan sopivaa työvoimaa. 

Asiakkaat jaetaan kolmeen kategoriaan riippuen työnhakijan elämäntilanteesta, joka selvitetään paikan päällä henkilökohtaisessa haastattelussa. Netissä alkukartoitusta ei voida suorittaa. Korona-aikana on käytetty erityisesti videohaastatteluja. 

Koko maata ohjataan puitelainsäädännön kautta. Alueellinen liikkumavara on suurta ja parhaita käytäntöjä pyritään edistämään. Maan kattaa yhteinen dataverkko ”jobnet”. 

Taloudelliset kannustimet ovat toiminnan keskiössä. Lähtökohtaisesti valtio ja kunta rahoittavat aktivointitoimet puoliksi, mutta mitä suuremmaksi passiivitukien määrä kohoaa, sitä suurempi on kunnan rahoitusosuus ja päinvastoin. Tähän liittyy myös sosiaaliturvan velvoittavuus. Uuden lain myötä jokaisen kynnelle kykenevän on tehtävä jotain yhteiseksi hyväksi saadakseen edes toimeentulotukea. Tanskan korkein oikeus on vahvistanut linjauksen ja alun mielenosoitusten ja jopa mellakointien jälkeen tilanne on rauhoittunut ja velvoittavuus on nyt osa uudenlaista aktivointia ajatuksella, että parempi olla jossain tehtävässä mukana edes pienellä panoksella kuin kokonaan ulkopuolella pelkkien tukien varassa. Kunnalla on viimesijainen velvollisuus järjestää aktivointia ja sitä kuulemma riittää niin ympäristötoimessa, hoiva- ja hoitoalalla, kirjastoissa ym. Myös yritykset ottavat työttömiä avustaviin tehtäviin, jos/kun ehdot ovat riittävän joustavat. 

Alle 30-vuotiaat eivät ole oikeutettuja toimeentulotukeen, vaan koulutustukeen, jonka kautta työmarkkinakelpoisuutta koetetaan edistää. 

Ns. avustavia tehtäviä mitä ilmeisimmin maailma on pullollaan, kun ajattelua avarretaan. Yhteiskunnallisten toimijoiden ja -yritysten lisäksi myös välityömarkkinoilla on työvoimasta merkittävää tarvetta. Kyse on pitkälti korvauksen/palkan maksajasta ja toimintojen organisoinnista. 

Tanskan työllisyyspolitiikka perustuu kolmikantaan, kuten Suomessakin, erotuksena kuitenkin se, että Tanskassa kolmikanta käsittelee ensisijaisesti strategisia linjauksia, kuten työympäristö, työttömyysvakuutus, eläkelainsäädäntö ym. 

Työehtosopimuksissa säädellään eri toimialojen palkkoja ja työoloja sekä vahvistetaan joitain sääntöjä, mutta niiden toimeenpano on alueellistettu. Siksi esim Brøndbyssa on valtuuston yhteydessä työmarkkinaneuvosto, jossa on myös työmarkkinajärjestöjen edustus.  Hämmästyksemme oli melkoinen, kun Jobcenterin vetäjä esitteli kunnan ajallisesti alenevan yritystuen yli 70-vuotiaille- siis ikärajana 70 v. ja taustalla osaajapula tietyillä teollisuudenaloilla ja rakentamisessa! Kysyimme kilpailu- ja De Minimis säännöistä - ei kuulemma ongelmaa-paikallisesti päätetään!

Jotain mätää Tanskan maalla vai jotain opittavaa? Avustavien ja osa-aikaisten tehtävin luominen on meillä ollut vastatuulessa mielestäni kahdesta syystä: työnantajat väittävät niiden vääristävän kilpailua ja työntekijäjärjestöt niiden korvaavan työehtosopimuksen mukaista työtä. 

Suomi erottuu pohjoismaista mm. siinä, että meillä on ylivoimaisesti eniten erilaisten tulonsiirtojen, erityisesti toimeentulotuen varassa eläviä samalla kun julkisten palvelujen bkt-osuus on alhaisin ja pitkäaikaistyöttömyys korkein. Näiden seurauksena myös työllisyysaste alhaisin. 

Olisiko uudelleenarvioinnin paikka myös täällä? Ja vastaukseksi ei riitä, että Tanska on pieni maa, noin Uudenmaan kokoinen ja että työstä on aina maksettava niin ja niin suurta palkkaa jne. Kun kaikkien työmarkkinakelpoisuus ei aina sitä edellytä, niin syrjäytymisen ehkäisemiseksi olisi ehkä uusiakin avauksia harkittava. Mitä pidemmän aikaa ollaan työnteon ja yhteisön ulkopuolella, sitä hankalammaksi menee. 

Hallitus on siirtämässä työllisyyspalveluiden vastuuta kunnille, mutta siihen liittyviä työkaluja, kuten sosiaalipalveluja maakunnille - onko järkeä? 

Sanotaan, että työ on parasta sosiaaliturvaa.  Sille ajatukselle on rakennettu myös Tanskan malli.