Sinikka Laisaari

Sinikka Laisaari

Sinikka Laisaari

Sinikka Laisaari (ent. Mönkäre) on koulutukseltaan lääketieteen ja kirurgian tohtori, yleislääketieteen ja keuhkosairauksien erikoislääkäri. Väitöskirjansa Sinikka teki homepölykeuhkosairaudesta.

Erikoistumisvaiheessa Sinikka työskenteli Tiuruniemen sairaalassa Joutsenossa.  SDP:n jäseneksi hän tuli 15 vuotiaana TUL:n seuran Vuoksenniskan Vesan kautta ja kasvoi sosialidemokraattisessa ympäristössä. Toiminta Imatran kunnallispolitiikassa vei sitten  eduskuntaan vuonna 1987. Ensimmäinen kansanedustajakausi päättyi putoamiseen ja neljän vuoden terveyskeskuslääkäripestiin Imatralla. Paluu eduskuntaan vuonna 1995 johti ylikymmenen vuoden ministeriputkeen Lipposen I ja II sekä Jäätteenmäki-Vanhasen  hallituksissa. Työuran viimeiset vuodet hän toimi Raha-automaattiyhdistyksen toimitusjohtajana. Tällä hetkellä Sinikka on vielä pisimpään ministerinä toiminut nainen Suomessa.

Harrastukset ovat liikunta, teatteri ja lukeminen.   

Kuva Sinikka Laisaaren perheestä noin vuodelta 1919
"Isoäiti istuu huivipäisenä, vakavana isoisän kanssa keskellä kuvaa eturivissä ympärillään kahdeksan eri-ikäistä lastaan ja vanhimman pojan vaimo parivuotias tyttö sylissään. Minun äitini, perheen nuorin lapsi, myös noin parivuotias, seisoo eturivissä paljain jaloin. Vaikuttavat raskasta maatyötä tekeviltä ja ovatkin mäkitupalaisia."

Tammikuu 2018

 

Mäkitupalaisen sukua

 

"Mitä mahtoi miettiä köyhän torpan vanhin poika riutuessaan nälän ja sairauden heikentämänä kuolemaan muutamassa viikossa vankileirillä? Mitä miettivät isä ja äiti?" Sinikka Laisaari kirjoittaa kolumnissaan koskettavasti oman perheensä kohtaloista vuonna 1918. "Isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvet ovat olleet sitkeitä, sodista ja puutteesta selvinneet, jaksaneet uskoa tulevaan, jälleenrakentaneet ja kannustaneet lapsiaan koulutukseen."

Katselen valokuvaa äitini perheestä noin vuonna 1919. Isoäiti istuu huivipäisenä, vakavana isoisän kanssa keskellä kuvaa eturivissä ympärillään kahdeksan eri-ikäistä lastaan ja vanhimman pojan vaimo parivuotias tyttö sylissään. Minun äitini, perheen nuorin lapsi, myös noin parivuotias, seisoo eturivissä paljain jaloin. Vaikuttavat raskasta maatyötä tekeviltä ja ovatkin mäkitupalaisia. He asuivat Ruokolahden Vuoksenniskalla Enso-Gutzeitin maatilalla vuokratorpassa, johon ei kuulunut viljelypinta-alaa. Mäkitupalaiset kuuluivat Suomen tilattomaan väestöön ja työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä muodostaen huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä. Elivät siis köyhyydessä ja lapsia syntyi parin vuoden välein.

Isovanhempieni perheeseen syntyi 12 lasta, joista yksi kuoli alle vuoden ikäisenä, yksi kymmenvuotiaana ja kaksi enoani nuorina miehinä vuosina 1918 ja 1919. Kuva on otettu pian näiden enojeni kuoleman jälkeen. Jäljellä kuvassa ovat 8 lasta ja vanhemmat, jotka ovat menettäneet 4 lastaan. Köyhyys ja puute näkyvät muusta perheestä paitsi vanhimmasta pojasta, joka näyttää päässeen oman elämänsä alkuun ja on perustanut jo perheen.   Kuvassa on mukana suuri suru. Ilmari enoni oli kuollut 1918 kesällä punaisten vankileirillä Viipurissa ja pian sen jälkeen hänen veljensä Oskari oli kuollut ilmeisesti lentävään keuhkotautiin.

Selvitin muutama vuosi sitten Kansallisarkistosta mitä Ilmari-enolleni tapahtui. Papereista käy ilmi, että mäkitupalaisen poika Ilmari Heikinpoika Mölsä, ikä 25 vuotta, oli kuulunut marraskuussa 1917 Vuoksenniskan järjestyskaartiin ja oli syksyn aikana neljä kertaa vankina, koska oli epäilty hänen olleen aseita etsimässä, jonka hän kuulusteluissa oli kieltänyt. Maaliskuun alkupuolella 1918 hän liittyi punaiseen kaartiin toimeentulon tähden saadakseen 15 mk päivässä. Hän ehti olla sisällissodan aikana muutaman viikon Viipurissa ja muutamalla muulla paikkakunnalla Karjalassa vahtina, ketjumiehenä ja loppuvaiheessa Joutsenossa perääntymiseen saakka 26.4.1918 eli kaiken kaikkiaan punakaartissa runsaan kuukauden ajan. Sai rahapalkkaa ja ” Suomen Punaisen Kaartin Viipurin Sotilaspiirin Muonituskomitealta erinäisiä vaatetustavaroita Smk 34:50 arvosta” ja myöhemmin vielä toisen kerran 41:25 Smk arvosta. Olivat varmaan tarpeen köyhälle mäkitupalaisen pojalle. Ilmoittautui itse 1.5.1918 poliisikonttorille Viipurissa, vangittiin 2.5.1918.

Ensimmäinen kuulustelu suoritettiin 21.6.1918. Todistajina olivat eräs kansakoulunopettaja ja suojeluskuntalainen. Ilmari Mölsä joutui Viipurin punavankien leirille. Jo kuulustelua ennen, kesäkuun 1918 alkupäivinä päivättyinä löytyy arkistoista kaksi vetoomuskirjettä osoitettuna Viipurissa säilytettävien sotavankien tutkintotuomarille. Molemmissa todistetaan, että työmies Ilmari Mölsä on oleskellessaan koko ikänsä kotipaikkakunnallaan osoittautunut kunnolliseksi, siivoksi, säännöllisesti työskenteleväksi mieheksi eikä ole koskaan toiminut rauhanhäiritsijänä tai järjestyksen rikkojana. Toisessa kirjeessä häntä luonnehditaan suoraksi ja yleistä luottamusta nauttivaksi henkilöksi. Todetaan myös, ettei ole koskaan ottanut osaa mihinkään selkkauksiin tai rettelöihin. Ajattelemattomuuttaan lähti talvella 1918 pakoon hallituksen asettamaa asevelvollisuuskutsuntaa. Allekirjoittajina kirjeissä on vangitun paikkakuntalaisia suojeluskuntalaisia ja pataljoonan sotilaita ja maanviljelijä. Paikallinen poliisikonstaapeli vielä erikseen todistaa, että kirjeiden alla olevat henkilöt ovat luotettavia.

Niinpä Suojeluskunnan esikunta on joutunut pyynnöstä 11.7.1918 antamaan Päämajan tutkintoasiain tuomarille lausunnon Ilmari Mölsästä. Lausunnon laatu on kummallinen. Väitetään, että vangilla on vaimo, ei lapsia. Kaikista papereista selviää, ettei vaimoa ollut. Väitetään, ettei pysynyt missään työpaikoissa toisin kuin paikalliset tutut todistavat hyväksi työmieheksi ja olleen töissä Vuoksenniskan Rautavalimolla. Väitetään myös osallistuneen suurlakon aikaisiin rettelöinteihin toisin kuin todistajat todistavat. Tämän lausunnon perusteella esikunta ei voi suosittaa Ilmari Mölsää vapautettavaksi. Kuitenkin samana päivänä hänet vapautetaan ja käsketään lähtemään kotiseudulleen vankipassin määrittelemillä ehdoilla. Tuossa vaiheessa Ilmari Mölsä oli kuitenkin Viipurin sotavankileirin Paradikentän sotavankilan sairaalassa ja kuoli neljä päivää  vapautustaan myöhemmin 15.7.1918 ”rintatautiin” ennen kuin ehti toteuttaa lähtökäskyä. Erikoista on, että Ilmari Mölsää on haastettu 9.9.1918 ja uudelleen 9.11.1918 kuulusteluihin. Sekaisin olivat paperit 1918 syksylläkin kun kuollutta haastettiin kuulusteluihin vielä kuukausia kuolemansa jälkeen.  

Suvussa kerrottiin tarinaa, että valokuvan pukumies oli valkoisten puolella ja olisi jossain tilanteessa pystynyt pelastamaan veljensä teloitukselta. Muuten näistä vuoden 1918 tapahtumista ei puhuttu enkä tietysti osannut kysyäkään ennen kuin edeltävä sukupolvi ehti kuolla. Olisin halunnut tietää enemmän. Kysymyksiä mielessäni on paljon. Mitä mahtoi miettiä köyhän torpan vanhin poika riutuessaan nälän ja sairauden heikentämänä kuolemaan muutamassa viikossa vankileirillä? Mitä miettivät isä ja äiti? Oliko valkoisten puolella ollut kaksi vuotta nuorempi veli järjestänyt vetoomuskirjeet jo heti kesän alussa? Näitä kysymyksiä ja ihmiskohtaloita syntyi tuona vuonna tuhansia ja paljon jäi vaille vastauksia.

Vanhempieni sukupolvi ei myöskään säästynyt sodalta. Isäni palasi talvi- ja jatkosodan kokemusten jälkeen mielensä murtaneena kotiin, jossa äitini hoiti silloin kolmevuotiasta veljeäni. Minä synnyin 1947 ja äitini kuoli 1949 traagisesti. Isä joutui loppuelämäkseen laitoshoitoon. En koskaan kysynyt hänen sotakokemuksistaan. Kasvoimme veljeni kanssa äitini siskon ja hänen sodankäyneen miehensä hoivissa. Meillä oli hyvä lapsuus, mutta sotien kokemukset tulivat esille suvun miesten tavatessa. Radio piti sulkea aina kun sieltä tuli ”Kodin kynttilät”. Se musiikki liittyi sotajouluihin. Enpä osannut niistäkään kysellä enkä tiedä olisiko kerrottu lapselle, jos olisin kysynyt.

Tänä vuonna tulemme puhumaan paljon vuoden 1918 tapahtumista. Väinö Linnan ”Täällä pohjantähden alla” kirja ja siitä tehdyt elokuvat ovat tuoneet sadan vuoden takaiset tapahtumat näkyviksi. Tuntemattoman sotilaan uusi elokuvaversio toi talvi- ja jatkosodan raastavan ajan uudelleen esille. Isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvet ovat olleet sitkeitä, sodista ja puutteesta selvinneet, jaksaneet uskoa tulevaan, jälleenrakentaneet ja kannustaneet lapsiaan koulutukseen. Kaiken sadan vuoden aikana tapahtuneen jälkeen voin vain olla syvästi kiitollinen saatuani elää ja kasvattaa lapseni rauhanajan Suomessa.

Toukokuu 2018

NYT KORJATAAN SITÄ MIKÄ EI OLE RIKKI

 

Silläkin uhalla, että olen kaavoihin kangistunut vanhan liiton edustaja, aion ihmetellä tätä nykyisen hallituksen Sote-esitystä. En ole esityksen asiantuntija. Olen kuitenkin seurannut useiden arvostamieni asiantuntijoiden kuten esimerkiksi arkkiatri Risto Pelkosen ja professori Martti Kekomäen esittämää kritiikkiä nykyistä esitystä kohtaan. Pari päivää sitten Raimo Sailas totesi hallituksen esityksestä, että suuria kuluja syntyy henkilöstön palkkojen yhdistämisestä ja tietojärjestelmistä. Työterveyshuollon ja yksityisten terveysvakuutusten kustannusten mahdolliset siirtymiset yhteisistä verovaroista kustannettaviksi ovat suuria kysymysmerkkejä. Säästöjä ei siis ole näköpiirissä.

Minulla on henkilökohtaista kokemusta 20 vuoden ajalta lääkärinä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ajalta ennen kuin minusta tuli kansanedustaja ja ministeri myös sosiaali- ja terveysministeriössä. Suomi käyttää nyt terveydenhuoltoon vajaa 10 prosenttia kansantuotteesta. Se on OECD maiden keskitasoa ja vähemmän kuin Ruotsi, Norja tai Tanska. Tällä rahalla saadaan esimerkiksi maailman pienin lapsikuolleisuus, toimiva neuvolajärjestelmä, huippuosaava erikoissairaanhoito ja paljon muuta hyvää. Tapaturmissa ja äkillisissä vakavissa sairauksissa jokainen pääsee osaavaan erikoissairaanhoitoon varallisuudesta tai vakuutuksesta riippumatta. Jonoja on ollut hoitoon pääsyssä vähemmän vakavien sairauksien osalta joissakin sairaanhoitopiireissä ja joissakin kunnissa perusterveydenhuollossa.

Kansanterveyslaki säädettiin 1972. Sen tavoitteena oli ennen kaikkea sairauksien ehkäisy ja myös sairastuneitten nopea hoitoon pääsy ja hyvä hoito koko maassa. Maaseudulle syntyi useita hyvin toimivia terveyskeskuksia. Pääkaupunkiseudulla alku oli kankeaa. Media oli herkkänä leimaamassa terveyskeskukset arvauskeskuksiksi. Asiakaskyselyt osoittivat, että potilaat olivat tyytyväisiä saamaansa hoitoon terveyskeskuksissa. Kritiikkiä tuli siitä, etteivät kaikki päässeet haluamassaan ajassa vastaanotolle. 

Olin terveyskeskuslääkärinä vuosina 1991- 1995, suuren laman aikana Imatran Vuoksenniskalla. Meitä oli neljä lääkäriä hoitamassa 10 000 asukkaan väestöä. Järjestelmän nimi oli väestövastuinen omalääkärijärjestelmä. Porukalla pohtimalla lääkärit, hoitajat ja vastaanottoavustajat yhdessä saimme jonot purettua. Joka aamu meillä oli vapaita aikoja päivystyspotilaita varten. Pystyimme vähentämään olennaisesti yöpäivystyksen käyntejä läheisessä aluesairaalassa. Alueen väestö oli kyselyjen perusteella tyytyväistä omaan terveyskeskukseensa.

Avainasia oli riittävä määrä terveyskeskuslääkäreitä, joilla oli monipuolista osaamista lääketieteen eri alueilta. Ja jos omaa osaamista puuttui, konsultaatioapua saatiin lähisairaaloiden erikoislääkäreiltä. Uskalsimme kysyä neuvoa ja apua meille annettiin. Erikoissairaanhoidosta saimme myös jatkohoito-ohjeet, kun potilas palautettiin terveyskeskukseen.

Valinnanvapauttakin toteutettiin. Muutaman vuoden ajan jokainen terveyskeskuslääkäri sai käyttöönsä määrärahan, jolla potilas voitiin osoittaa esimerkiksi silmälääkärille tai ihotautilääkärille yksityisvastaanotolle konsultaatioon. Ei siis kuormitettu sairaaloiden erikoissairaanhoitoa ihan kaikilla tapauksilla.

Kun laman vuodet olivat ohi, rahaa terveydenhuollossa alettiin osoittaa erikoissairaanhoitoon, jonne perustettiin runsaasti lisää lääkärinvirkoja. Kului vuosia niin, ettei terveyskeskuksiin lisätty yhtään lääkärinvirkaa. Lääkärit uupuivat, äänestivät jaloillaan ja tilanne perusterveydenhuollossa paheni. Erikoissairaanhoito kuitenkin kehittyi.

Oma kokemukseni on, että kaiken tämän Sote- veivaamisen aikana monet terveyskeskuksetkin ovat kehittyneet. Hyvä johtaminen, nuorten lääkärien ohjaaminen terveyskeskuspalvelun aikana ja hyvä työilmapiiri ovat olleet avainasemassa.

Minun mielestäni tärkeintä tällä hetkellä on laittaa perusterveydenhuolto kuntoon. Jos siellä osataan, säästetään paljon rahaa. Osaavat yleislääketieteen erikoislääkärit kouluttavat nuoria lääkäreitä perusterveydenhuollon vaativaan erikoisalaan. Hyvä johtaminen luo ilmapiirin, jossa jaksetaan hoitaa ruuhkahuiput. Riittävä määrä henkilökuntaa lisää töissä viihtymistä ja jaksamista. Palkkiona ovat tyytyväiset potilaat. Kokemukseni mukaan tämä ei ole utopiaa vaan täysin mahdollista ilman maakuntauudistusta tai ylenpalttista valinnanvapautta.

Lääketieteellinen osaaminen voidaan porrastaa viiden yliopistosairaalan alaisuuteen. Kunkin erikoisalan parhaat osaajat näissä sairaaloissa voivat organisoida alueellaan oman erikoisalansa koulutuksen. Näin me teimme keuhko- ja reumasairauksien hoidon osalta Tiuruniemen sairaalassa. Järjestimme alueemme terveyskeskuslääkäreille 1980 – luvulla koulutuspäiviä. Moni koulutettu tuli myös joksikin aikaa sairaalaamme oppimaan lisää. Lisäoppi antaa arkipäivän työhön uutta motivaatiota.

En ymmärrä tätä hämärän hetkinä tehtyä poliittista koplausta maakuntauudistuksesta ja valinnanvapaudesta. Kuunnelkaa asiantuntijoita. Maakuntauudistusta ei tarvita, kuntainliittoja on syntynyt tarpeen mukaan. Valinnanvapaus voidaan toteuttaa niin, että rahahanat pidetään julkisen terveydenhuollon käsissä. Hyvin toimiessaan terveyskeskus motivoi sairauksien ennaltaehkäisyyn, pystyy arvioimaan jatkotutkimusten ja hoidon tarpeen sekä ohjaa potilaan joko julkiseen, yksityiseen tai kolmannen sektorin sairaalaan. 

Maakuntauudistus herätti sitä valmistelevan peruspalveluministeri Saarikon maatalousyrittäjien lomituspalvelun osalta. Laajan arvioinnin perusteella ministeri ilmoitti kuoppaavansa näiden lomituspalveluiden yhtiöittämisen ja se kanta kuulemma pysyy. Tässä vedotaan siihen, että EU-oikeus ei vaadi yhtiöittämistä, koska ”lomitusoikeudella on vahvat sosiaalipoliittiset perusteet”. Kehitysvammaisten ihmisten palvelut sen sijaan voidaan kilpailuttaa joka toinen vuosi? Niissä yhtiöittämistä perustellaan EU säädöksillä.   

Järki käteen nyt SDP:n johto. Mitä Antti Rinne tarkoitti sillä, että maakuntauudistus on ok? Älkää korjatko sitä, mikä ei ole rikki. Vahvistakaa perustuksia eli perusterveydenhuoltoa. Siellä tehtävällä työllä saadaan tyytyväisiä kansalaisia, yhä useammalle tervettä elämää ja säästetään kustannuksia.  

Lokakuu 2018

VANHUKSET JA VAMMAISET HUUTOLAISINA

 

Suomi tunnetaan lukuisista sosiaalisista innovaatioistaan. Ilkka Taipale on jopa koonnut niitä kirjaksi, joka on käännetty kymmenille eri kielille. SDP on ollut kehittämässä monia sosiaalista turvallisuutta lisääviä asioita kuten työttömyysturvaa, sairausvakuutusta, työeläkettä, peruskoulua, kansanterveyslakia, äitiyspakkausta ja neuvolajärjestelmää. 

Suomen ja Japanin väestörakenteet muistuttavat toisiaan. Vanhusten määrä kasvaa ja lapsia syntyy liian vähän. Suomi teki yhteistyötä Japanin kanssa vanhusten hoidossa jo 1990-luvulla. Sendain kaupunki rakensi suomalaisen mallin mukaisia vanhusten palvelutaloja. Sain tavata Presidentti Halosen matkaseurueessa keisarinna Michikon 2000-luvun alkupuolella. Hän kertoi olevansa huolissaan siitä, että perheet eivät Japanissa entiseen tapaan huolehdi vanhuksistaan. Siksi siellä haluttiin rakentaa vanhusten palvelutaloja Suomen mallin mukaan. Nyt meidän neuvolajärjestelmämmekin on leviämässä Japaniin. Tavoitteena on saada syntyvyys nousuun. Huoltosuhde on molemmissa maissa vääristynyt. Olemme kelvanneet mallimaaksi vanhusten asumisessa ja lastenneuvoloissa. Miten jatkossa?

Vanhusten ja vammaisten hoito ei ole nyt kehittymässä hyvään suuntaan. Suomi teki väärän päätöksen sisällyttäessään sosiaali- ja terveyspalvelut hankintalakiin. Ylläpidettiin käsitystä, että EU vaatii sitä. Muut EU maat toimivat toisin. Ne luottavat omiin palveluntuottajiinsa ja pystyvät suosimaan oman maan yrityksiä. Suomi avasi markkinat kansainvälisille pääomasijoittajille, jotka ovat rynnineet tänne ja ostaneet kohta lähes kaiken. Niinpä esimerkiksi vanhus- ja vammaispalveluihin tuli mukaan kilpailuttaminen. Olemme viime aikoina saaneet lukea miten kehitysvammaisten asumispalveluita kilpailutetaan ja tärkein kriteeri on ollut halpa hinta. Kehitysvammaisten palvelusäätiön puheenjohtaja Markku Virkamäki toteaa, että Suomi on tehnyt kehitysvammaisten asumispalveluista tämän päivän huutolaisuutta, jossa palvelut myydään halvimman hinnan tarjoajalle. 

Muutama päivä sitten HS haastatteli Attendon Suomen toimintojen johtajaa. Jutussa selvisi miten Attendo on ennen kaikkea kiinteistönkehittäjä. Heidän toiminnassaan jokaisesta neliöstä otetaan hyöty irti. He keskittävät ja erikoistuvat hoiva-alan kiinteistöihin, joita heillä tällä hetkellä on Suomessa jo noin 400. Attendo myi terveyspalvelunsa Terveystalolle ja keskittyy nyt pelkästään hoivaan, vanhusten lisäksi kehitysvammaisiin ja mielenterveyskuntoutujiin. Keskittämällä ja erikoistumalla he pystyvät Attendon johtajan mukaan tuottamaan nämä palvelut halvemmalla kuin julkinen sektori.

Hyvä kysymys on, miksi kunnat eivät pysty vastaavanlaiseen yhteistyöhön omistamissaan hoivakiinteistöissä. Nyt kunnat myyvät paniikissa vanhoja kiinteistöjään kansainväliselle toimijalle, joka laittaa osan niistä maan tasalle. Attendo tekee väestöarvioita ja keskittää toimintansa sinne, missä vanhuksia on eniten. Kunnallinen autonomia vaikuttaa tulleen tiensä päähän eikä kuntien yhdistäminen edisty. Kun kansainvälinen pääomasijoittaja saa markkinoilla määräävän aseman eikä kilpailua enää ole hinnat alkavat nousta. Pitäisikö lailla säätää yksityisten palvelujen hinnalle katto? Tarvitaanko sosiaalista markkinataloutta, jossa toteutuu yritystoiminnan edut, mutta estetään määräävän markkina-aseman haitat?

Me suuret ikäluokat Suomessa saimme elää lapsuuden ja nuoruuden kehittyvässä yhteiskunnassa. Olemme olleet aina ”muodissa”, koska meitä on niin paljon ja meille haluttiin luoda sodan jälkeen parempaa maailmaa. Nyt vanhuuden kynnyksellä olemme poliittisissa puheissa kääntymässä ongelmaksi, joka pitäisi jotenkin ”ratkaista”. Nyt on aika meidän olla itse vahvasti vaikuttamassa hyvän vanhusten hoidon mallin kehittämiseen. Meitä on edelleen paljon ja meillä on vaikutusvaltaa, kun toimeen tartutaan.