Ulf Sundqvist

Ulf Sundqvist

Ulf Sundqvist syntyi Sipoossa vuonna 1945 rakennustyöläisen perheeseen. Hän on valtiotieteen maisteri ja on toiminut kansanedustajana 1970 – 1983, opetusministerinä 1972 – 75, SDP:n puoluesihteerinä 1975 – 81 ja puheenjohtajana 1991 – 1993. Ulf Sundqvist oli SNK:n puheenjohtajana 1970 – 73. Hän toimi STS:n pääjohtajana 1981 – 1991.  Jätettyään politiikan vuonna 1993 hän perusti oman konsultointiyrityksen, joka on erikoistunut kansainväliseen rahoituskonsultointiin sekä teollisuus- ja energiapolitiikkaan. Hän on vielä Navinor Oy:n toimitusjohtaja. Ulf Sundqvist on mm. Kalevi Sorsa Säätiön hallituksen jäsen

Kesäkuu 2013

Kyetäänkö sopimaan ?

Tämän ajan kuumin puheenaihe on talous, joka ei nyt millään tahdo noudattaa pääministeri Jyrki Kataisen hallitukselle yli kaksi vuotta sitten kirjoitettua hallitusohjelmaa.  Se on katalaa ottaen huomioon kuinka paljon siihen ohjelmaan panostettiin ja kuinka paljon päteviä voimia kirjoitustyöhön osallistui.

Mutta ajat muuttuvat, ennusteet haalistuvat ja fundamentit järkkyvät.

Erkki Liikanen sanoi sen hyvin esitellessään Suomen Pankin arviota.  ”Soisin mielelläni, että syntyisi yhteinen käsitys tilanteen vakavuudesta”. Jos vallitsee yhteisymmärrys realisesta tilanteesta on helpompaa testata löytyykö yhteisiä käsityksiä ratkaisumalleista.

Pääministeri haluaa laajapohjaisia keskusteluja oppositiota myöten. Jutta Urpilainen haluaa tulopoliittisen työllisyyssopimuksen. Yleisesti puhutaan jo uudesta Korpilammesta.

Moni näiden sivujen lukija muistaa omakohtaisesti Korpilammen kokouksen vuonna 1977. Tilanne oli sekä kansainvälisesti että Suomessa alkanut saada kriisinomaisia muotoja. Suomi oli velkaantunut, vaihtotasekehitys oli huolestuttava ja kilpailukyky oli häiriintynyt. Poliittinen tilanne oli myös vaikea ja siksi oli lopulta muodostettu punamultahallitus Kalevi Sorsan johdolla.

Sorsa teki aloitteen Korpilammen kokouksen koollekutsumiseksi. Tarvittiin uusi, yhteinen käsitys  talouspolitiikan linjasta.  Käsitteet konsensus ja elvytys juurtuivat suomalaiseen poliittiseen kielenkäyttöön. Kokous jäi historiaan ja niin myös Kalevi Sorsa pitkäaikaisena pääministerinä ja rauhanrakentajana.

Tänä päivänä hallitus on enemmistöltään vankka, mutta sisäisesti alkaa olla selviä väsymisen merkkejä.  On syytä olla huolestunut siitä, miten Kataisen tiimi selviää budjettiriihestään.

Opposition kanssa on ihan hyvä keskustella.  Mielenkiintoista on tällöin nähdä syntyykö perussuomalaisten kanssa yhtään yhteistä käsitystä Euroopan tilanteesta. Onko Soinin puolue valmis hyväksymään sivistysvaltion ulkomaalais- ja vähemmistöpolitiikan vai polkeeko se edelleen omia vihamielisiä ratojaan.

Työmarkkinapuolella tilanne voisi myös olla parempi. Siinä missä ammattiyhdistysliike on peräänkuuluttanut parempaa yhteistyötä työväenpuolueiden kanssa, työnantajapuoli tuntuu olevan voimiensa tunnossa poliittisten vaikutusmahdollisuuksiensa osalta.

Siinä missä ammattiyhdistysliike on maltillistunut ja haluaisi neuvotella, sopia ja osallistua, oikeiston ajatuspaja Libera on lopettamassa koko ammattiyhdistysliikkeen vahingollisena ja tarpeettomana. 

On todella korkea aika analysoida, keskustella ja yrittää sopia. Muuten poliittinen kriisi on käsillä.

Marraskuu 2013

Politiikan kuluttajasuoja

 

EVA julkaisi syyskuussa mielenkiintoisen raportin nimellä Politiikan sekahaku.  Eräs raportin kirjoittajista oli tri Ville Pernaa,  jonka äskeiseen alustukseen pääkaupungin vanhoille tovereille on mahdollista tutustua oheisilla sivuillamme.

Sekä EVA:n toimitusjohtaja Matti Apunen että Turun Yliopiston Eduskuntatutkimuksen johtaja Pernaa ovat EVA:n raportissa huolissaan siitä, ettei Suomessa ole saatu aikaan blokkiasetelmaa ennen eduskuntavaaleja muiden pohjoismaiden tavoin. Kirjoittajat viittaavat tältä osin erityisesti Ruotsiin, jota he pitävät politiikan kuluttajasuojan mallimaana.  Blokkipolitiikkaa he kaipaavat myös tänne. Ennalta ilmoitettu blokkiasetelma olisi muka tarpeen sekä demokratian toimivuuden että järjestelmän avoimuuden kannalta.

Kirjoittajat ovat tainneet  ymmärtää eri  Pohjoismaiden asetelmat väärin.  Ruotsissa  porvaripuolueiden allianssi ei ole kovin vanha asia. Nykyinen allianssi on joutunut vaikeuksiin siksi että pienpuolueet ovat uhkaavasti menettämässä asemaansa. Vasemmalla taas ennalta sovittu hallitusohjelma ja hallitusyhteistyö otettiin käyttöön vasta Göran Perssonin jälkeen. Seuraaviin vaaleihin sosialidemokraatit menevät taas omalla ohjelmalla eivätkä ole enää valmiit sitoutumaan ennalta mihinkään koalitioon.

Norjassa taas sosialidemokraatit tekivät allianssin vasemmistososialistien ja keskustan kanssa jo edellisissä vaaleissa.  Silloin voitettiin vaalit, nyt hävittiin tämän syksyn vaaleissa.  Oikealla sen sijaan ei ole ollut mitään valmista blokkia. Vasta näiden vaalien jälkeen oikeistopuolue suostui menemään hallitusneuvotteluihin vielä oikeammalla olevan edistyspuolueen kanssa,  jotta porvarien vaalivoitto myös toteutuisi hallituspolitiikassa. Sosialidemokraatit ovat Norjassa kuitenkin edelleen suurin puolue,  ja näin on laita myös Ruotsissa.

Tanskassa ei ole harjoitettu blokkipolitiikkaa. Hallitukset on muodostettu milloin mitenkin.  Hallitukset ovat usein olleet vähemmistöhallituksia.

Suomessa ei ole mielestäni  edellytyksiä ryhtyä haikailemaan kiinteiden vaaliallianssien muodostamista.  Itse asiassa EVAn raportti kertoo siihen syyn.  Menossa on raportin otsikoima sekahakuvaihe.  Kolmen suuren sijasta meillä on neljä keskisuurta puoluetta tällä hetkellä, ja vasta  eduskuntavaalien alla – ja vaalien jälkeen – ollaan selvillä siitä mihin suuntaan vaaka kallistuu.

Ville Pernaa ennustaa, että kaksi päävaihtoehtoa nousee esille.  Toinen olisi  Kokoomuksen, Keskustan ja SDP:n muodostama suuri koalitio ja toinen päävaihtoehto voisi olla säilyttäjien hallitus, johon kuuluisivat Perussuomalaiset, SDP ja Keskusta.  Pernaa spekuloi EVA:n raporttiin sisältyvässä artikkelissa sillä, että SDP:n tilanne on keskisuurista puolueista kriittisin ja tuntuu ennakoivan SDP:lle vielä alenevaa kannatuskäyrää.

Tässäkin suhteessa tekee mieli hillitä ennustajia.  EVA:n oma raportti antaa eräitä varsin mielenkiintoisia ja varsin ajankohtaisia osviittoja.  Kun tutkittiin eri puolueiden positioita sekä keskeisten prioriteettien osalta että myös suhteessa toisiinsa, havaittiin, että SDP on selkeästi Suomen eniten keskellä oleva puolue – toisin sanoen puolue,  jota suurin osa suomalaisista voisi kannattaa.   SDP ja Keskusta ovat puolueista lähimpänä toisiaan.  Kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat etäämmällä, myös Vihreät.

Perussuomalaiset ovat toisaalta lähellä sosialidemokraatteja ja keskustaa, mutta maahanmuutto- , vähemmistö-  ja integraatioasioissa taas kaukana keskilinjasta. 

Helsingin Sanomissa oli 16.11. paljon puhuva Timo Soinin haastattelu. Siinä puhui oikea Euroopan omistaja, jonka pääpyrkimys näyttää olevan Euroopan EU kriittisten puolueiden vahvistaminen ja yhdistäminen.  Soini haikailee sen yhteistyön merkittäväksi  johtajaksi .  Hän sivuuttaa kevyesti sen seikan, että pyrkimyksen toteuttaminen edellyttää yhteistyön tiivistämistä eri äärioikeistolaisten ja avoimen rasististen ryhmittymien kanssa, ja.  Se voi olla hänelle varmempi vaihtoehto kuin hallituksen jäsenyys Suomessa.   Täällä ei ääriasenteilla ole juurikaan juhlittu.

SDP:n osalta on selvää, ettei kannatus nouse itsestään eivätkä vanhat eväät riitä. Tarvitaan skarppaamista kaikilla tasoilla. Mutta tutkittu tieto siitä, että sosialidemokratia  laajasti koetaan turvallisena,  luotettavana ja maltillisena puolueena, joka ennen kaikkea edistää oikeudenmukaisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa  on meidän poliittisen työmme vahva perusta.  Ääriasenteita emme voi hyväksyä, tulevatpa ne oikealta tai vasemmalta.  Tämä on syytä selvästi ilmoittaa, ennen EU-vaaleja ja ennen tulevia eduskuntavaaleja.

Maltillisten voimien yhteistyö ei ole huono linja, ei Suomessa eikä Euroopassa.

Maaliskuu 2014

Näillä mennään

 

On helppoa ottaa viestikapula Massisen Aimolta ja jatkaa suoraan juoksua. Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä siitä, että SDP on selvinnyt pahemmasta. Niin on myös Suomi.  Kansakunnallamme on takanansa 70 vuoden yhtäjaksoinen rauhan kausi.  Sinä aikana olemme rakentaneet maailmanluokkaisen hyvinvoinnin, nostaneet maamme rikkaimpien joukkoon, korottaneet sivistystasoamme maailman huipulle ja tehneet kansan terveemmäksi kuin koskaan.

Euroopassa ja sen liepeillä kiehuu, asiat ovat muualla paljon huonommin kuin meillä. Ei Eurooppa ole valmis, eikä sen turvallisuus ole taattu niin kauan kuin elintasoerot pysyvät niin suurina ja poliittiset olot niin epävakaina kuin Balkanilla ja Kaukasuksessa, Ukrainasta nyt puhumattakaan.

Suomi on ollut Euroopan turvallisuuden ja yhteistyön aktiivinen edistäjä.  Työ ei ole vielä päättynyt. Sotilasliittojen ulkopuolella olevat Suomi ja Ruotsi joutunevat sekä EU:ssa että myös keskenään pohtimaan miten EU:n liepeillä olevia oloja voidaan vakauttaa.

Mutta takaisin kotimaahamme.  Vaikka kuinka läheltä pyrkisi seuraamaan politiikkaa, maassamme on nyt ilmiöitä, joita ei oikein tahdo ymmärtää. Suomi on joutunut rakenteelliseen puristukseen. Siitä vallitsee laaja yhteisymmärrys.  Syistä voidaan riidellä mutta seuraukset ovat tiedossa, ja ne ovat nyt sylissämme.

Meidän ei tarvitse kauheasti polemisoida niitä johtopäätöksiä vastaan, jotka ekonomistikunta kutakuinkin yksimielisesti esittää raportissa toisensa jälkeen.  Suomen kasvunäkymät ovat huonot, teollinen rakenteemme on kaventunut, vientipohja supistunut ja kestävyysvaje on olemassa oleva tosiasia. Digitaalikumous on menossa, markkinat globalisoituvat ja kilpailukyky on koetuksella.

Keskustelussa on usein viitattu siihen, että Ruotsissa menee meitä paremmin. Sanotaan,  että Ruotsi on pääomavaltaisempi kuin Suomi,  että teollisuus on monipuolisempi ja kansainvälisempi  ja siten lähempänä markkinoita.   Näinhän se on. Mutta toisaalta on myös niin, että ruotsalaiset firmat vievät yksinkertaisia ja halpoja huonekaluja, aikuisten ja lasten asusteita, kodinkoneita ja muita kulutustuotteita ympäri maailmaa suurella menestyksellä. Yhtä uutta suomalaismenestystä kohtaan ICT-puolella on puoli tusinaa ruotsalaista. Olemme tässä kilpailussa jäämässä jalkoihin. Tämä näkyy sekä pörssi- että yrityskauppamarkkinoilla.

Edellisen suuren laman jälkeisissä oloissa tilanne oli toinen. Suomessa kasvua luotiin monin tavoin, sopeuttamalla julkista taloutta, luomalla kasvua edistäviä vero- ja rakenneratkaisuja, investoimalla tutkimus- ja kehitystoimintaan, satsaamalla koulutuspolitiikkaan ja aktiiviseen työvoima-politiikkaan.Nämä kaikki toimet vaativat aktiivisia päätöksiä, sitoutumista ja sinnikkyyttä. Samanlaista sisua vaaditaan nyt.

Se on kohtuutonta, että sama teollisuus, esim. juuri ICT-klusteri, joka muutamassa vuodessa sähläsi johtavan, kansainvälisen markkina-aseman melkein tuhoon saakka, nyt syyttää politiikkoja omista onnettomista strategiavalinnoista.  Vastaavia kriittisiä ääniä kuuluu myös muilta sektoreilta. Kulunut vuosikymmen ei tule olemaan Suomen taloushistorian menestyskausi. Palkkiot sen sijaan kipuavat kyllä ennätystasolle.

Mutta poliitikot vastaavat politiikasta, eikä jälki ole paras mahdollinen. Kasvua pitää nyt saada aikaan ja työtä ihmisille.  Sosialidemokratian alamäki on tosiasia. Se on SDP:n ongelma mutta se on  yhtä lailla Suomen pulma. SDP:n kannatuksen laskua on seurattu niin vahingoniloisesti, että on jäänyt huomaamatta johtavan hallituskumppanin, kykypuolue Kokoomuksen käyrä, joka synkkyydessä muistuttaa SDP:n. Yhdessä nämä puolueet ovat nyt koetuksella.

Sosialidemokraattinen poliittinen ja ammatillinen liike on pitkälti yli sata vuotta rakentanut ja raatanut, haastanut ja sopinut, riidellyt ja tehnyt rauhaa, kuunnellut kansaa, ottanut taas suuntaa, paremman, oikeudenmukaisemman yhteiskunnan, tasa-arvon ja kansanvallan puolesta. Siitä on nytkin kysymys. Pohjoismainen kansanliike, sosialidemokratia elää vahvaa elämää. Näin sen pitää voida tehdä myös Suomessa.

Olen huomannut, että tulevan puoluekokouksen alla halutaan taas uudistaa SDP:n periaateohjelmaa ja kirjoittaa visioita milloin mistäkin asiasta vuosikymmeniksi eteenpäin. Minä esitän sen toivomuksen, että hetkeksi jätetään tuonpuoleisten pohdiskelu vähemmälle, ja keskitytään nyt edellä mainittuihin, aivan olennaisiin päälle kaatuviin asioihin. Työstä ja toimeentulosta, kasvusta ja kehityksestä on nyt kysymys. 

Kesäkuu 2014

Me tulemme taas

 

Tätä kirjoitettaessa ulkona sataa räntää. Juhannukseen on aikaa kolme päivää. En muista näin kalseaa juhannusviikkoa säiden suhteen.

Suomen ilmapiiri näyttää kaiken kaikkiaan aika kolealta. ”Suomi on sairas”, julisti maamme talouselämän suurvaikuttaja Kari Stadigh EVAn  järjestämässä  tilaisuudessa 12.6. ”Sairaalla ei ole kilpailukykyä. Se pitää ensin tervehdyttää”, totesi Stadigh. Tilaisuuden teema oli Kuka kasvaa Suomessa, ja johtopäätös oli se, että meiltä puuttuu keskikokoisia ja pienempiä kasvuyrityksiä, etenkin jos verrataan Ruotsiin.

Stadigh tuomitsee Suomessa  koko sodanjälkeisen ajan vallinneen korporatismin . Hän katsoo, että omistajia syrjitään perintöveron ja muun korkean verotuksen muodossa. Tuloerokeskustelu on aivan väärä teema. ”Poliittinen eliitti ja virkamiehet ovat etääntyneet omistajien maailmasta”, Stadigh julistaa.

x x x x x

Tekisi mieli sanoa, että niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Kokoomuksen kenttäväki halusi Jyrki Kataisen hapuilun ja sopuilun jälkeen toisenlaisen keulamiehen.  Puheenjohtajataistelun oikean laitahyökkääjän, Alex Stubbin agenda oli aika yksioikoinen.  Mies puhui kuin ei olisi koko Kataisen hallituksessa istunutkaan.  Stadigh ja kumppanit olivat varmaan mielissään.

Kuinkahan paljon niistä puheista on jäljellä, jos Stubb tosissaan joutuu pääministerinä vastaamaan nykyisenkaltaisen hallituksen toimintakyvystä. Veikkaanpa, että ääni on kellossa toinen juhannuksen jälkeen.  Monipuoluehallituksen pääministerin kuuluu joustaa ja sopia, reivata ja väistää.  Stubb joutuu sopimaan Antti Rinteen kanssa.

Näin juhannuksen alla ”minihallitusneuvottelut” ovat vasta alkamassa. Jää nähtäväksi mitä tuo ”mini” tarkoittaa. Sellainen vaihtoehto on kyllä olemassa, että lopputulos  on ”minihallitus”, joka menettää parlamentaarisen enemmistönsä. Olisiko se sitten onnellista Suomelle. Mene ja tiedä.

x x x x x

SDP:n kannalta tämä aika on lievästi sanoen haastava.  Vastuuta on kannettu kannatuksen kustannuksella. Puolue on parhaan perinteensä mukaan ollut puoltamassa poliittista vakautta ja ennustettavuutta, edustanut malttia ja sovintoa.  Tämä ei ole kelvannut äänestäjille, ei medialle, ei elinkeinoelämälle.  Jutta Urpilainen kävi liian yksinäistä taistelua sekä kansallisilla että kansainvälisillä foorumeilla. Lopulta hänet jätettiin yksin myös omiensa joukossa.  Häntä pitää kiittää lämpimästi tähänastisesta ja kannustaa uusiin taistoihin.

Sosialidemokraattien osuus äänestäjäkunnasta ei ole normaalioloissa milloinkaan ollut näin alhainen itsenäisen Suomen aikana.  Vasemmisto kokonaisuudessaan on juuri nyt heikoimmillaan.  Suomi on porvarillinen maa, oikeistolaisimpia koko Länsi-Euroopassa.  Parlamentarismin pelisääntöihin kuuluisi hyvinkin porvarillinen enemmistöhallitus.

Mistä se hallitus sitten tehdään, siinäpä kysymys. Keskustan tuoreet terveiset kokoomuksen suuntaan ovat aika nuivat.

Entä perussuomalaiset?  Hehän jo harjoittelevat oikeistolaista yhteistyöpolitiikkaa euroryhmässään yhdessä Britannian konservatiivien kanssa.  Kun korporatismi  oikealla mainitaan suurimpana mörkönä,  perussuomalaiset ovat valinneet oikean kumppanin.  Margaret Thatcherin elämäntyö oli yhtäältä taistelu ammattiyhdistysliikettä vastaan ja toisaalta Euroopan Unionin kaataminen. Kumpikin missio on vielä kesken.  Soinilla ja Putkosella on töitä.

x x x x x

Ruotsin entinen puoluejohtaja pääministeri Ingvar Carlsson kävi Helsingissä pari viikkoa ennen juhannusta. Hän on juuri julkaissut eräänlaisen yhteenvedon omasta elämästään ja poliittisesta toiminnastaan nimellä ”Lärdomar”  (Opit). Kirjassaan tämä Suomen ystävä vannoo uskovansa pohjoismaiseen yhteiskuntamalliin. Hän kuitenkin korostaa, että pohjoismainen yhteistyöprojekti on ikään kuin käynnistettävä uudelleen.

Se vaatii poliittista tahtoa jatkaa pohjoismaisen hyvinvointimallin vahvistamista. Se vaatii uskoa pohjoismaisten kansojen yhteenkuuluvuuteen.  Se vaatii kansanliikedemokratian elvyttämistä ja ylläpitämistä virallisen byrokratian ohella.

Sosialidemokratia on edelleen vahvoilla pohjoismaissa. Ruotsissa SAP on syyskuussa ilmeinen vaalivoittaja.  SDP:n paikka on pohjoismaisen sosialidemokratian rivissä.  Me palaamme vielä kärkiryhmään.

Hyvää kesää kaikille.

Marraskuu 2014

TARVITAANKO SOKKIHOITOA ?

 

Sisäpolitiikan äänensävyt ovat kovenemaan päin. Oppositio on tietenkin laukonut kovia pitkin matkaa, ja kuoro on vahvistunut kun vasemmistoliittolaiset ja vihreät nyt ovat alkaneet laulaa mukana. Oppositon sekakouoron harmonia kuitenkin hieman särkyy siitä, että nämä viimeksi mainitut kuorolaiset laulavat nuotin vierestä.

Se johtuu siitä, että he laulavat väärää stemmaa. Kun Paavo Arhinmäki käy hallituksen kimppuun joutuu ihmettelemään, miksi hän ei jäänyt tappelemaan vähävaraisten ja työttömien puolesta. Tulokset olisivat todennäköisesti olleet huomattavasti paremmat kuin nyt.

Vihreiden hyppy opposition altaaseen muistutti enemmän pellepolskutusta kuin tyylihyppyä.  Ville Niinistöllä oli niin kiire pyrkiä selittämään tapahtunutta, ettei hän  meinannut ehtiä vetää henkeä. Politiikassa on aina hyvä miettiä, ettei puhu sellaista, mitä joutuu katumaan ja perumaan heti seuraavassa vaiheessa. Vihreille alkaa kertyä aika paljon nieltävää kun seuraavia hallituksia ollaan kokoamassa.

Mutta debatti käy muuallakin kuin parlamentaarisessa keskustelukerhossa. Aivan kuin sattumalta Helsingin Sanomien kolumnisti Raimo Sailas ja heti perään lehden toimitus näyttävässä aukeamajutussa kaipaavat hallitukselta – ja eduskunnalta – kovempia ja näyttävämpiä otteita Suomen talouden suunnan korjaamiseksi. Kirjoittajien ajatukset lentävät niin korkealle – tai niin syvälle jos Suomenlahden tunnelista puhutaan – että melkein mykistyy.

Raimo Sailaksen alkusoitto on dramaattinen:

”Jyrki Kataisen hallitus epäonnistui kaikissa talouspoliittisissa tavoitteissaan luottoluokituksen säilyttämistä myöten. Myös rakenneuudistukset jäivät puheeksi. Nykyiselle hallitukselle jäi tavoitteet rimaa hipoen täyttävä eläke-uudistus. Sekin olisi tullut voimaan arvokkaat puoli vuosikymmentä aiemmin, ellei pääministeri Vanhasen aloitetta olisi vuonna 2009 typerästi nuijittu lakkouhin ja nettikampanjoin”.

Kovia syytöksiä kerrassaan eikä kaikilta osin oikeudenmukaisia. Kataisen hallitus sai huonon perinnön edeltäjältään. Ahon hallitus järjesteli aikanaan vielä kansituoleja paikalleen, vaikka jäävuori oli jo aivan keulan edessä. Sen ohjelma oli syntyessään vanha. Kataisen hallituksen monumentaalinen hallitusohjelma  perustui niinikään vääriin premisseihin. Suomen velkaantumiskehitys kiihtyi vuoden 2008 kriisin myötä eikä rakennepolitiikan merkitystä otettu riittävän vakavasti.

Raimo Sailas oli valtiovarainministeriön virkaportaan vaikutusvaltainen ykkösmies niinä vuosina kun Suomi hukkasi suunnan. Poliitikothan ne virheet tekevät, mutta valtiovarain-ministeriön arvovalta on yleensä niin suuri, ettei sen yli juuri kävellä. Mahtoiko tilanne muuttua Kataisen aikana.

Sailas heittää kolumnissaan niin isoja pötköjä pesään, että savut taitavat tulla silmille. Helsingin Sanomat maalaa taas tosi leveällä pensselillä suositellessaan sokkihoitoa, aina vuoden asuntolainojen maksuvapaudesta todella massiivisiin investointiohjelmiin saakka. Väliin mahtuvat ajatukset sekä palkka- että veroalesta.

Näistä selvistä ylilyönneistä huolimatta olen taipuvainen kannattamaan sitä näkemystä, ettei nyt ole matalan profiilin aikaa. Jos Stubbin-Rinteen hallitus aikoo selvitä kastumatta vaaleihin saakka, on saatava tuloksia aikaan niissä keskeisissä, rakenteellisissa hankkeissa, jotka vielä ovat jokseenkin levällään.

Jos SDP aikoo nousta vaaleissa taistelemaan Kepun ja Kokoomuksen kanssa mitalisijoista tarvitaan laaja-alaista ja rohkeaa otetta. Kansa kaipaa SDP:n omaa näkemystä siitä, miten velkaantumiskehitys pysäytetään,  miten kilpailukyky palautetaan, miten investointeja vauhditetaan ja miten työllisyyttä vahvistetaan. Turha on kuvitella, että puheemme hyvinvointivaltion puolustamisesta otetaan vakavasti, ellei meillä ole uskottavaa ohjelmaa tuoda pöytään melko pian.

Se alkaa olla kohtalon kysymys tämän päivän SDP:lle.

Helmikuu 2015

Rauhantyö jatkuu

 

Elän sattumalta juuri niitä päiviä, jolloin ajatukset herkästi suuntautuvat taaksepäin vanhoihin muistoihin.  Sehän ei ole vaarallista ellei vajoa kokonaan menneisyyden suohon.  Ikäihmisten oikeuksiin kuuluu kertoa kun jokin asia näyttää tutulta ja jo kertaalleen koetulta. Yllättävän usein tämä onkin täysin perusteltua.

”Seitsemänkymmenen vuoden ikä ei ole syntiä”, sanoi Golda Meir aikanaan.  Kaikista yli viidenkymmenen poliitikan aktiivivuoden aikana tapaamisistani ihmisistä tämä Israelin rautarouva oli niitä, jotka tekivät suurimman vaikutuksen minuun.  Tutustuimme toisiimme sen verran hyvin että voin puhua tuttavuudesta.

SDP oli saanut oikeuden järjestää Sosialistisen Internationaalin Neuvoston kokouksen vuonna 1971. Kokous oli merkittävimpiä kansainvälisen politiikan huipputapaamisia mikä Suomessa oli siihen mennessä pidetty. Kokoukseen odotettiin suuri määrä pääministereitä ja puoluejohtajia ympäri maailmaa. Heidän joukossaan oli myös Israelin pääministeri Golda Meir.

Minulla oli vastuunalainen tehtävä olla kokouksen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja. Olin 26-vuotias puoluehallituksen jäsen ja SNK:n puheenjohtaja. SDP oli aktiivisesti alkanut edistää Euroopan turvallisuusasiaa. Tuimme Urho Kekkosen liennytysaloitteita ja Willy Brandtin idänpolitiikkaa. Esitimme Internationaalin kokouksen pääteemaksi keskustelua Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen järjestämisestä.

Halusimme myös Israelin Työväenpuolueen tukea Euroopan turvallisuusaloitteelle, ja minut lähetettiin Israeliin valmistelemaan asiaa. Minulla oli mukanani 68-vuotiaan puheenjohtaja Rafael Paasion 73-vuotiaalle Golda Meirille osoitettu kirje.  He olivat tuttuja monen vuoden takaa. Pääministerinä Rafael Paasio vieraili Israelissa ja keskeytti matkansa vuoden 1967 sodan puhjettua.

Sain audienssin Golda Meiriltä, joka työhuoneessaan usean turvamiehen seuratessa meidän liikkeitämme luki huolellisesti Rafael Paasion kirjeen, katseli minua silmälasien yli ja sanoi:  ”Te nuorukaiset, että osaatte olla idealisteja. Tuo Euroopan turvallisuus, eiköhän se ole sama kuin lähtisimme lentomatkalle. Maassa sataa ja tuulee.  Pilvien läpi kun mennään, tuolla ylhäällä paistaa aurinko ja kaikki tuntuu hyvältä. Mutta alas on tultava, ja maassa sataa ja tuulee edelleen”.

Golda Meir tuli Helsinkiin ja osoitti puheessaan ymmärtämystä Euroopan turvallisuusunelmia kohtaan, mutta muistutti samalla myös elämän realiteeteistä Israelin näkökulmasta katsottuna. Hän ei kuitenkaan täällä julkisesti kutsunut Rafael Paasiota idealistiseksi nuorukaiseksi.

Golda Meir oli tietenkin oikeassa.  Maailma ei ole valmis. Lähi-Itä on tänäkin päivänä taistelutanner eikä rauhan päivää näy. Ja Euroopassa sotilaallinen konflikti on meneillään, itsenäisen valtion rajojen yli on hyökätty vastoin kansainvälistä lakia ja sopimuksia. Ihmishenkiä on menetetty runsaasti ja kärsimys on suuri. ETYKin päätösasiakirjaa ja Helsingin henkeä vastaan on räikeästi rikottu. 

Aggressiivisen tien valinnut Venäjä kärsii pakotteiden ja menetetyn luottamuksen seurauksena. Vaikka kuinka kiihkeästi siellä elätettäisiin menetetyn imperiumin unelmia, luulisi että Siperia olisi jo opettanut.

Huhtikuun eduskuntavaaleihin ei ole enää pitkää aikaa. Vaalien alla tärkeiden keskustelunaiheiden määrä on rajaton. Tänä päivänä on kuitenkin syytä korostaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme merkitystä kaikkiin muihin asioihin nähden. SDP:ltä odotetaan aktiivisuutta, aloitteellisuutta ja johtajuutta.  Suomi on EU:n jäsenenä eturintamassa kansainvälisiä ongelmia ratkottaessa. SDP:n tulee  kansainvälisen sosialidemokraattisen liikkeen jäsenenä aktiivisesti edistää rauhanomaisia ja inhimillisiä ratkaisumalleja.

Näin tehtiin myös viisikymmentä vuotta sitten.

Kesäkuu 2015

 

SDP:llä kriittiset ajat

Viime viikon kolumnisti Aimo Massinen käsitteli mainiolla tavalla uuden keskusta-oikeistolaisen hallituksen linjaa. Hallitusohjelmassa ikäihmiset, lapset ja nuoret, työttömät ja vähävaraiset saivat kyytiä.  Arvovalinnat tulivat selvästi näkyviin.  Miten tämä ohjelma edistää kasvua, luo edellytyksiä järkeville työmarkkina-ratkaisuille, vahvistaa maamme asemaa kansainvälisillä markkinoilla ja lisää luottamusta Suomea kohtaan sopimuskumppanina ja investointipartnerina jää nähtäväksi. Epäilen ettei tästä taida tulla valmista.

x x x x x x x x

Hyvissä ajoin ennen vaaleja ryhdyttiin oikealla käymään kampanjaa blokkiratkaisun puolesta. Maamme suurin ongelma oli muka ylileveä hallitusrintama ja hallituspuolueiden lukumäärä.  Vaalien alla etenkin Alexander Stubb käynnisti sekavan keskustelun konsensuspolitiikan kelvottomuudesta. Timo Soini taas tuuletti inhonsa ”takiaispuolueita” kohtaan.  Juha Sipilän johtama keskusta teki merkillisen valinnan.  Liittoutuminen perussuomalaisiin muodostui keskustalle sellaiseksi itsetarkoitukseksi, että puolueen vanha arvopohja joutuu todelliselle koetukselle, puhutaanpa sitten sisä- tai ulkopolitiikasta, talous- tai sosiaalipolitiikasta.

Mutta Suomeen saatiin oikealla toivottu blokkihallitus.  Suomi on Euroopan oikeistolaisimpia maita ja blokkihallituksen ohjelma on sen mukainen. Tähän pyrittiin ja tavoite saavutettiin. Näillä mennään.

x x x x x x x x

Keskusta-vasemmisto on kokenut kirvelevän tappion.  Käytän tahallani tätä ilmaisua, vaikka tiedän monien inhoavan keskusta-vasemmiston käsitettä. Se on kuitenkin relevantti määritelmä. Arvopohjainen jakolinja on olemassa, vaikka se Suomessa ja muualla kulkeekin monen puolueen sisällä.  Yleinen piirre on se, että vapaamieliset, tasa-arvoiset, humaanit ja solidaariset ihanteet ovat joutuneet puolustuskannalle.

Laajalle levinnyt – tai levitetty – käsitys siitä, että populistit olisivat vasemmalle kallellaan ja edustaisivat työväenliikkeen arvoja perustuu pinnalliseen analyysiin. Esimerkit Pohjolasta osoittavat, että Norjan edistyspuolue, Tanskan kansanpuolue ja perussuomalaiset ovat kansallismielisiä, oikeistolaisia puolueita. Niin ovat myös muut samanhenkiset puolueet Euroopassa, Ranskan kansallisrintamasta lähtien. Oma tapauksensa muodostavat vielä avoimen rasistiset ja muukalaisvihamieliset puolueet, kuten Ruotsin Sverigedemokraterna.

Oikeistopopulistien ja äärioikeistolaisten virtausten vahvistuminen Euroopassa on vakava uhka maanosamme demokratiakehitykselle, menestykselle ja kilpailukyvylle.  Se haittaa vakavasti myös Euroopan mahdollisuuksia vaikuttaa positiivisesti kansainväliseen rauhaan ja kehitykseen.

x x x x x x x x x

Vaalien jälkeen on meillä esitetty monenlaisia ennusteita sosialidemokratian jatkuvasta alamäestä aina totaalista tappiota myöten. Näitä visioita esittävät tietoviisaat analyytikot ja porvarilehtien nokkelat kolumnistit. SDP:n omassa piirissä pidetään oikeutetusti tuloskehitystä masentavana, jopa ”hävettävänä”, kuten Massisen Aimo.  Syitä haetaan ja selityksiä löytyy, useimmiten kuitenkin muualta kuin omasta peilikuvasta.

Entä jos  SDP:n vaalimenestys viime vuosina yksinkertaisesti on johtunut siitä, että politiikka on mennyt pieleen, ettei johtohenkilöillä ole ollut tarvittavaa uskottavuutta – tai taitoa – luotsata puoluetta parempiiin vaalituloksiin, ettei sanoma ole ollut kyllin selkeä eivätkä ajatukset kyllin syviä.

x x x x x x x

Onko nyt parempia edellytyksiä koota ajatuksia ja voimia oppositiossa?

Historiassa se on ollut mahdollista.  Murroskausia on ollut aikaisemminkin, hajaannusta ja sekasortoa, ulkopuolelta tulleita hajoitusyrityksiä ja sisäistä kahinaa.

Mutta liike on noussut uudelleen luottaen arvopohjaansa, uudistuskykyynsä, sanomaansa ja ennen kaikkea perinteisiinsä ja järjestölliseen voimaansa. Aikaisempien esimerkkien valossa se on varmasti mahdollista.

Toivottavasti SDP:n lähtö Paasipuistosta ei  kyuitenkaan nyt merkitse vahvan perinteen lopullista sivuuttamista.  Jos identiteetti katoaa on kyllä vaikea nousta takaisin keulaan. Siinä mielessä  liike elää kriittisiä aikoja.

x x x x x x x x

Toivotan kaikesta huolimatta vanhoille tovereille hyvää kesää.

Marraskuu 2015

MAAKUNTAMALLISTA TULEE TÄMÄN EDUSKUNTAKAUDEN DRAAMA


Eduskunnan sote-keskustelussa Antti Lindtman esitti SDP:n eduskuntaryhmän puolesta, että uudistus palautettaisiin eduskuntaan parlamentaariseen valmisteluun sen sijaan, että sitä nyt pyritään runnaamaan läpi hallituksen esittämän raamiratkaisun pohjalta. Kysymys kuuluu, kannattaako sutta ruveta paikkaamaan, vaan pitäisikö ottaa uusi lähtö.

Kuka uskoo, että sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä vastuussa oleva maakuntahallinto, jolle sitä paitsi ollaan siirtämässä vielä runsaasti lisää tehtäviä, tulee olemaan edullinen ratkaisu?  Tavoitehan on säästää miljardeja. Rahoitus tulee ensisijaisesti valtiolta sanotaan. Kuinka paljon ristiriitoja siihen rakennetaan sisään jo alkuvaiheessa? Valtioneuvosto ohjaa ja ojentaa muka vaaleilla valittuja edustajia.  Eduskunta joutuu siinä monen riidan ratkaisijaksi.

Vuosisadan uudistus, Suomen malli, jollaista ei ole missään muualla, yhdistää sosiaali- ja terveyssektorin. Viimeistään nyt, kun nähdään minkälaiseen sotkuun ollaan viemässä sotehallinto, olisi lyötävä jarrut kiinni ja mietittävä uudelleen, missä ihmisiä järkevästi ja asiallisesti voidaan palvella, miten lähipalvelut varmistetaan ja inhimmillisyys turvataan. Vanhukset ja lapset, pitkäaikaistyöttömät, vammaiset ja muut hoivaa vaativat ryhmät tarvitsevat jotakin muuta kuin mitä sairaanhoitovetoinen maakuntabyrokratia pystyy heille tarjoamaan.

Kunnallissektori karsitaan minimiin. Maunu Ihalainen, SDP:n viisas entinen hallintopäällikkö, sanoi kerran keskustellessamme, että kunnallinen itsehallinto on Suomen kansanvallan fundamentti. Ilman yleiseen äänioikeuteen perustunutta kunnallisdemokratiaa Suomen tie parlamentaariseen kansanvaltaan vuoden 1918 sisällissodan jälkeen olisi ollut äärimmäisen vaikea. Tähän käsitykseen on pakko yhtyä.

Nyt ollaan riisumassa kunnat vallasta, rahasta ja tehtävistä. Tätä valtavaa murrosta on harvinaisen hatarasti valmisteltu. Ennen tällaista mullistusta ei olisi voitu ajatellakaan ilman laajaa komiteatyötä lausuntoineen päivineen.

Ennustan vielä suuria vaikeuksia tämän kepujohtoisen savotan läpiviemiselle. Perustuslaillisesti tämä uudistus ei ole mikään läpihuutojuttu. Aavistan myös, ettei kepun kunnallisväki ole vielä tajunnut mihin heidän johtama hallituksensa on heitä viemässä. Miten kokoomus on tämän syötin hyväksynyt on vaikea kuvitella. Eihän tuo paljon puhuttu terveyspalvelujen valinnan vapaus loppujen lopuksi tule olemaan juuri sen kummempi kuin tälläkin hetkellä. Yksityistä sektoria tullaan kyllä säätelemään nykyistä yksityiskohtaisemmin, mikä on hyvä asia.

Kuulen jo vastaväitteen. Kunnalle jäävät koulutoimi, päivähoito, kulttuuri- ja vapaa-aikatehtävät. Maankäytön suunnittelusta tullaan vielä riitelemään. SDP on aiheellisesti kysynyt hallituspuolueilta, kenen ehdoilla ryhdytään mullistamaan Suomen hallintoa? Kansalaisilla ei ole toistaiseksi ollut paljoakaan sanottavaa tässä. 

Aikanaan koulu-uudistus vietiin menestyksellisesti läpi siten, että koko maassa pystyttiin alkuperäisten tavoitteiden ja uudistuksen keskeisen arvopohjan mukaisesti toteuttamaan tasa-arvoinen koulu. Tulokset näkyvät tänäkin päivänä. Koulu-uudistusta ei olisi kyetty toteuttamaan tavoitteiden ja aikataulun mukaisesti ilman melko kovakouraista valtion ohjausta. Mutta varsinainen toimeenpanovastuu oli viime kädessä kunnilla, ja ne suoriutuvat siitä hyvin.

Kansanterveysuudistus tehtiin aikanaan samoilla perusperiaatteilla. Kunnilla oli pääasiallinen järjestäjävastuu. Eduskunta vahvisti valtakunnalliset tavoitteet, normit ja arvot, hallitus pani ne toimeen, eikä se ollut kauhean kelvoton systeemi.

Ennustan, että eduskunta todella joutuu palaamaan sote-uudistuksen valmisteluun, sen keskeiseen ongelmaan, voidaanko sosiaalipalvelut ja terveyspalvelut tällä tavoin yhdistää ja siihen, olisiko kunta sittenkin oikea taho järjestämään kansalaisten perus- ja lähipalvelut.

Mihin tarvitaan digiaikana maakuntahimmelit? Tästä tulee vielä tämän eduskuntakauden suuri draama.

Maaliskuu 2016

YMPÄRI KUN TULLAAN

Muutama kuukausi sitten päätin edellisen kolumnini tällä palstalla kysymykseen, mihin tarvitaan maakuntahimmelit? Ennustin, että maakuntamallista tulee vielä tämän eduskunnan suuri draama. Siltä näyttää vahvasti.

Jos olen ymmärtänyt oikein, ollaan soten osalta päätymässä viiteen alueeseen. Peruspalvelujen järjestäjävastuu olisi ilmeisen järkevää säilyttää edelleen kuntatasolla. Kuinka laajasti kyetään tässä harvaan asutussa maassa takaamaan tasavertaista valinnanvapautta kansalaisille, on laajalti resurssikysymys. Olennaista on se, että julkinen valta tunnustaa vastuunsa kansalaisista ja käyttää verotusoikeuttaan mahdollisimman tasa-arvoisella tavalla.

Kun nykyhallitus alusta saakka on tehnyt kaikkensa maalatakseen Suomen tulevaisuuden synkäksi, ja elinkeinoelämän piirissä jopa tuomitaan Suomi toivottomaksi tapaukseksi, olisi nyt oikea ratkaisu kerta kaikkiaan puhaltaa poikki haaveet keskikokoisten kaupunkien kokoisista uusista ”itsehallintoalueista”, maakuntavaaleista, uusista hallintoportaista ja uusista ”maakuntaveroista”.

Tähän  meillä ei nyt ole varaa. Onko mitään järkeä haaveilla ”federatiivisesta” Suomesta, joka helposti nostaisi uusia sisäisiä raja-aitoja, kun yhteisen tavoitteen pitäisi olla nykyisten, kuntien välisten  turhien raja-aitojen madaltaminen ja valtion byrokratian karsiminen tuottavuuden nostamiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi.

Suomen keskustelussa on tapana viitata ja verrata Ruotsiin. Se on sinänsä hyvää. Kun aikanaan 70-80 - luvun Suomessa tosissaan ryhdyttiin puhumaan Ruotsin taloudellisen etumatkan kiinni kuromisesta, korostettiin kuinka hyvä kirittäjä meillä on Ruotsissa.  Niiden argumenttien toistaminen on jälleen ajankohtaista.

Ruotsin malleihin viitattaessa olisi kuitenkin syytä tarkkuuteen.  Kun on haikailtu Ruotsin ”maakäräjiä” vaaleineen Suomeen, on unohdettu, että maakäräjien toimivalta alunperin on ollut varsin rajallinen eikä kuntien toimivaltaa ole leikattu siten kuin nyt tavoitellaan keskustan mallissa. Valtion toimivaltaa edustavat edelleen läänit, jotka on haluttu säilyttää siksi että valtio olisi ”läsnä” maan eri osissa. Luulenpa ettei Ruotsissa tänä päivä enää perustettaisi maakäräjiä, jos asia olisi ajankohtainen.

Kun keskusta ajoi ”yhteiskuntasopimusta” tavoitteena työmarkkinaosapuolten sivuuttaminen ja kokoomus säesti tavoitteena ammattiyhdistysliikkeen työntäminen syrjään työehtoneuvotteluista,  viitattiin usein Ruotsin ”malliin”, joka ei tunne keskitettyjä ratkaisuja. Keksittiin sanonta ”Suomen malli” kuvaamaan meidän versiotamme vientialavoittoisesta sopimusjärjestelmästä.  Se kuulosti oudolta, kun tarkoitettiin ”Ruotsin mallia”. Mutta totuus on toinen.

Kun Ruotsissa 90-luvun alussa, keskellä syvää finanssikriisiä  siirryttiin uuteen,  melko hienojakoiseen ja herkkään, osapuolten väliseen luottamukseen perustuvan koordinointimalliin, valmistelusta oli vastuussa  silloinen työmarkkinaviraston pääjohtaja Allan Larsson, josta pääministeri Ingvar Carlsson teki valtiovarainministeri Kjell-Olof Feldtin seuraajan. Allan Larsson kertoo muistelmissaan miten hän sai idean Ruotsin vakauttamissopimukseen Suomesta. Hän oli aikanaan käynyt syviä keskusteluja Keijo Liinamaan kanssa ja ryhtyi erikseen perehtymään Suomen kokemuksiin keskitettyjen ja koordinoitujen työmarkkinaratkaisujen vaikutuksista.

Merkittävin ero, joka perustui erilaiseen työmarkkinahistoriaan, oli se, että valtiovalta ”seurasi” ja ”valvoi” mutta ei toiminut ”osapuolena”.  Oma kokemukseni kertoo, että Ruotsin työmarkkinaministeri, etenkin sosialidemokratian ollessa hallituksessa kuitenkin on ollut varsin aktiivinen ”libero” ja välittäjä.

Kun EK ja Suomen Yrittäjät ovat patistaneet kokoomusta huolehtimaan siitä, että työehtosopimuspolitiikan ”painopiste” siirtyisi yritystasolle,  viitattiin  jälleen Ruotsin kokemuksiin. Tällöin  meinattiin kokonaan unohtaa, että Ruotsin myötämäärämislainsäädäntö on edellyttänyt henkilöstön edustusta yritysten hallituksissa aina 60-luvusta lähtien.  Tästä Antti Rinne on heitä muistuttanut konkreettisesti viime aikojen keskustelussa.

Paavo Lipponen poltti äsken päreensä kun ”ruotsalaispankki” Nordean suomalaiset ekonomistit tuoreeltaan julistivat Suomen toivottomaksi tapaukseksi. Lipposen ärähdys oli ymmärrettävä.

Toivottomuus on Suomen elinkeinoelämän omassa peilissä.  Merkille pantava on myös, että ”toivottomuus” on kasvanut suorassa suhteessa porvarien poliittiseen ylivaltaan.

Elokuu 2016

Outoja uskomuksia

 

Maailman johtava suurvalta valmistautuu presidentin vaaleihin. Vastakkain ovat kaikin puolin pätevä, kokenut ja kovapintainen Hillary Clinton ja kokematon, sivistymätön sovinisti Donald Trump. Vielä toistaiseksi puntit ovat melko tasaiset ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin,  Trumpin voitto on vielä mahdollisuuksien rajoissa.

Populismi riehuu USA:ssa ja repii kunnianarvoisan republikaanisen puoleen rikki.

Uskon kyllä järjen – ja edistyksen – voittoon ja toivon sitä maailman mielenrauhan tähden. Hillary Clintonin esittämä  kysymys amerikkalaisille, uskalletaanko jättää ydinasesalkku Trumpin käsiin, on  vakavasti otettava varoitus. Harvoin on niin suoraan sanottu, että vastaehdokas on labiili.

Mediayhteiskunnan,  ja erityisesti vielä someajan, oudoimpiin ilmiöihin kuuluu  se, että vaalien alla voidaan  esittää mitä tahansa. Hulluimmatkin ajatukset myyvät. Muureja halutaan pystyttää ja kokonaisia ihmisryhmiä karkottaa.  Vääjämättä tulee Euroopan 1930-luku mieleen.  Populismi ja nationalismi leikkivät tulen kanssa ja somemaailmassa ekstremismi elää. Vahvojen yhteiskuntien populismi toimii osaltansa maailman ongelma-alueiden ääri-ilmiöiden sytykkeenä.

x x x x x

 Outo  on myös  se, miten joustavasti vaalien jälkeen populistijohtajat perääntyvät ja mukautuvat realiteetteihin tai siirtyvät kulisseihin, kuten viime aikoina myös on tullut tavaksi. Ei kukaan oikein vakavasti voi kuvitella, että Donald Trumpin heitot voisivat muodostaa Yhdysvaltojen presidentin poliittisen linjan. Tuskin hän edes itse siihen uskoo. Mutta propaganda jauhaa.

Brexitäänestyksen jälkeen Britannia on nyt krapula-aamun syövereissä.  David Cameronin hasardipolitiikka epäonnistui, vanha Tory-puolue on hajoamisen partaalla, pahimmassa tapauksessa Iso-Britannia natisee liitoksissaan, mutta pahimmat propagandistit hyppäsivät jo rottien tapaan yli laidan. ”Britannia briteille”-hokema oli tietenkin alunperin niin mahdoton ajatus entisen sotilaallisen ja kaupallisen suurvallan ja monikulttuurin sulatusuunin osalta, ettei millään olisi voitu uskoa sellaisen viestin läpimenoon.

Nyt kun ollaan siinä tilanteessa, että on vastattava huutoon ja vietävä Britannia ulos EU:sta ja sen myötä myös useista muista kansainvälisistä asetelmista, voi pitää selvänä, että se tuskin tulee onnistumaan. Yleinen käsitys pääministeri Theresa Mayn tehtävästä lienee,  että se on mahdoton.  Aika outo tilanne on syntynyt vanhan vallan ja demokratian tyyssijan kohdalla.

x x x x x

Meillä tietoyhteiskunta, digimaailma ja someavaruus tuottaa myös omia outoja ilmiöitä.  Täällä kysytään. miten on mahdollista, että Ruotsi kasvaa niin paljon meitä nopeammin, väkimäärä lisääntyy, vienti vetää. Eräs pätevä vastaus on epäilemättä se, ettei tämä olisi tapahtunut ilman maahanmuuttajia.   Toinen on se, että Ruotsin vienti aluperin on ollut paljon meitä monipuolisempi ja kolmas on tietenkin vahvempi pääomapohja.

Meillä on nyt meneillään ulkomaalaispolitiikka, joka on räätälöity perussuomalaisten mielen mukaan.  Me hakeudumme piiloon Ruotsin selän taakse ja toivomme, ettei meitä huomattaisi.  Humanitaariset tarpeet painavat vähän kun pakkaamme pakolaiset paluukoneisiin ja suljemme silmämme. Näin Suomi osallistuu maailman ongelmien ratkaisemiseen. Näin varaudumme kansainväliseen kehitykseen.

Oli pientä aihetta vahingoniloon kun puolustusministeri Jussi Niinistö USA:ssa joutui lupaamaan erinäisiä miljooneja sotilasapua suojaoperaatioihin Irakiin.  Perussuomalaisethan tulivat hallitukseen leikkaaman kehitysapua ja vastaavia kansinvälisiä menoja täysin tarpeettomina ja suorastaan vahingollisina.

Ei Timo Soinikaan ole kovin äänekkäästi vaatinut kehitysyhteistyömäärärahojen poistamista viime aikoina. Ministerivastuu painaa ja propaganda vaimenee.  Mutta se mikä vielä siitä näkyy ja kuuluu perussuomalaisten viesteissä on yhtä vastenmielistä kuin aikaisemmin.  On ihan oikein, että muiden puolueiden vastuulliset ihmiset puuttuvat perussuomalaisten ja muiden vihapuheisiin.

x x x x x

Lopuksi muutama sana ilmiöstä, joka ei ole ihan outo vaan mieluummin notoorinen. Media, Helsingin Sanomien johdolla, on taas alkanut voimakkaasti vaikuttaa SDP:n puoluekokousvalmisteluihin.  Puolueen johtoa ollaan jälleen vaihtamassa. Olen havainnut, että ”dinosaurus”-epiteetti on käytössä jopa myös omissa piireissä.

Lopuksi muutama sana ilmiöstä, joka ei ole ihan outo vaan mieluummin notoorinen. Media, Helsingin Sanomien johdolla, on taas alkanut voimakkaasti vaikuttaa SDP:n puoluekokousvalmisteluihin.  Puolueen johtoa ollaan jälleen vaihtamassa. Olen havainnut, että ”dinosaurus”-epiteetti on käytössä jopa myös omissa piireissä.

Äsken julkaistu eduskuntavaalitutkimus osoitti kyllä, että SDP:llä on identiteettiongelma. Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat vieneet nuoret ja perussuomalaiset duunarit. Nyt myös naiset ovat alkaneet empiä. Nyt olisi korkea aika ryhtyä kokoamaan voimia,  vahvistaa sisäistä tunnelmaa, huolehtia yhteistyöstä ammattiyhdistysliikkeen kanssa ja valmistautua johtavan aseman palauttamiseen.

En oikein jaksa uskoa tämän hallituspohjan koossa pysymiseen kolmeksi vuodeksi eteenpäin.

Joulukuu 2016

Rauhan työ on Suomelle kunniaksi

 

Joulukuun alussa vuonna 1917 Suomen valtiopäivät päättivät siirtää Suomen itsenäisten valtioiden joukkoon, keskellä sotaa, kaaosta ja kumousta lähialueella, Euroopassa ja maailmassa. Se oli rohkea ja kauaskantoinen teko. Sitä voimme ylpeinä juhlia valmistautuessamme ensi vuonna vietettävään tasavaltamme 100-vuotisjuhlaan.

Olemme pian siirtymässä maamme 100-vuotisjuhlavuoteen melko ristiriitaisten tunnelmien vallitessa. Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono kansainvälisen mittapuun mukaan. Kansainvälinen tilanne sen sijaan näyttää uhkaavalta, vaikka sitä ei tietenkään voi verrata sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin erittäin tuhoisa ensimmäinen maailmansota oli juuri päättymäisillään kaikkine myöhempine seurauksineen.

Suomi on Euroopan vakaimpia demokratioita. Se on Pohjolan ainoa maa, jota johtaa parlamentaarinen enemmistöhallitus. Se on maa, jonka kansalaiset luottavat harjoitettuun ulkopolitiikkaan, uskovat maamme harjoittamaan puolustuspolitiikkaan, kunnioittavat tasavallan presidenttiä ja arvostavat eduskuntaa ja hallitusta. Muut kansalliset instituutiot, oikeuslaitos, poliisi, koulu ja kirkko ovat niinkään edelleen vahvassa asemaassa.

Kansallisen perustan ollessa näin vahva voisi ajatella, että strategisten toimintalinjojen löytäminen Suomelle 100-vuotisjuhlien kynnyksellä ei olisi ihan mahdoton tehtävä. Kuluneen vuoden suurimpia saavutuksia Suomessa oli laajapohjaisen kilpailukykysopimuksen aikaansaaminen. Se vaati kaikilta osapuolilta joustoa ja vastaantuloa, neuvottelukykyä ja kompromissihalua. Ihan turhaan tätä kansallista talkoohenkeä on jälkeenpäin aliarvioitu ja vähätelty.  Se oli merkittävä saavutus, jolla ylitettiin parlamentaarinen blokkiraja, murrettiin yritykset tuhota Suomen työmarkkinoiden neuvotteluperinteet ja palautettiin pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeiset periaatteet kunniaan.

Suomen alkavan juhlavuoden kunniaksi voitaisiin kilpailukykysopimuksen hengessä käynnistää laajapohjainen projekti, eräänlainen uusi ”Korpilampi”, joka keskittyisi Suomen koulutuspolitiikan menestyksen jatkuvaan varmistamiseen, työllisyyskysymyksen vakavaan hoitamiseen ja Suomen surkean vientikehityksen kääntämiseen uuteen kasvuun.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä. Tällaiseen ”Vuosisataprojektiin”, jolla pyrittäisiin hakemaan uusia aineksia globalisaatio- ja digiajan vaatimalle konsensuspolitiikalle, pitäisi olla mielekästä osallistua kaikkien blokkirajojen yli. Suomen rakenteelliset ongelmat ovat myös sen kokoiset, että tämänkertaisen blokkihallituksen tähänastiset yksipuoliset yritykset ovat epäonnistuneet. Näin kävi mahtipontisesti julistetulle ”yhteiskuntasopimushankkeelle” ja niin uhkaa nyt käydä jälleen kerran SOTE:lle.

Siksi laajapohjaisempi ”koulutus, työllisyys ja vienti”-hanke olisi paikallaan.

Helsingin Sanomien Matti Kalliokoski kirjoitti mielenkiintoisen ja syvällisen kolumnin 2.12.2016 otsikolla ”Suomen lippu on jäsenmerkki”. Hän toteaa, että sen ohella, että siniristilippumme meille symbolisoi jotakin ainutlaatuista ja erityistä suomalaista, ulkomaailman silmissä se mieluummin symbolisoi Pohjoismaiden kerhon jäsenyyttä. ”Jokainen uutinen maailmalla, joka kertoo, että jossain Pohjoismaassa tasa-arvo, sivistys, kansanvalta tai ympäristö voivat hyvin, koituu suomalaisten hyödyksi”, toteaa Kalliokoski. Tähän käsitykseen on helppo yhtyä.

Siirrymme pian alkavaan juhlavuoteemme kasvavan kansainvälisen epävarmuuden vallitessa. Euroopan Unionin sisäinen poliittinen epävakaus, kasvava nationalismi ja populismi, Britannian populismin voitto, joka vie ulos Euroopasta, Yhdysvaltain presidentin vaalien aiheuttama arvaamattomuus, Venäjän suurvaltastrategia, Lähi-Idän kasvava kaaos, Kiinan poliittinen kasvustrategia jne. Kaikki nämä kysymykset vaikuttavat suoraan myös meihin, vaikka kuinka haluaisimme pysäyttää maailman ja hypätä pois.

Tällaisessa tilanteessa on mielekästä hakea yhteistyötä ja turvaa lähiystävien piiristä. Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla. Meillä on yhdessä niin paljon annettavaa maailmalle ja niin paljon puolustettavaakin, että lisää aloitteellisuutta todella kaivattaisiin nyt myös ristilippumailta. Pohjoismaat ovat tunnettuja rauhan edistäjiä ja välittäjiä. Sitä työtä tarvitaan tällä hetkellä ja sitä tarvitaan tulevaisuudessa. Suomi voisi tässä suhteessa myös merkittävästi nostaa profiiliaan, sopivasti satavuotiaan itsenäisen taipaleen kunniaksi.

Rauhan työ on Suomelle kunniaksi.

Maaliskuu 2017

Hallitus on eväänsä syönyt

 

Television kunnallisvaalitenteissä puoluejohtajilta on tämän tästä tivattu miksi vaaliteemat ovat niin yleispoliittiset vaikka kyse on kunnallisvaaleista. Tämä on typerä kysymys, erityisesti näissä vaaleissa. Mistä nyt keskusteltaisiin ellei sote-uudistuksesta, työllisyys- ja talouspolitiikasta, maahanmuuttopolitiikasta ja kaikesta muusta. 

Nyt on puhe hallituspolitiikasta ja Suomen suunnasta. Kansalaisilla on mahdollisuus sanoa sanansa harjoitetusta politiikasta. Täytyy toivoa, että vaaleihin osallistutaan aktiivisemmin kuin edellisellä kerralla, siitä huolimatta, että keskusta-oikeistolainen hallitus on väen väkisin viemässä kunnilta elintärkeitä tehtäviä nimenomaan lähidemokratian kannalta. Meneillään oleva maakuntaintoilu vie yhteiskuntamme kansanvallan kannalta aivan väärään suuntaan. Tulee syntymään demokratiavajetta.

Miksi näin pääsi tapahtumaan on minulle vielä arvoitus. Miten muut puolueet ovat antaneet keskustan viedä kehitystä suuntaan, joka on ristiriidassa useimpien rakenteellisten kehitysilmiöiden kanssa. Byrokratiaa piti vähentää, sitä tulee nyt lisää. Kansanvaltaa piti vahvistaa, sitä heikennetään. Rahaa piti säästää, sitä tuhlataan lisää. Tekniikka mahdollistaisi etä- ja lähipalveluja paljon laajemmin kuin aikaisemmin, mutta nyt keskitetään päätöksentekoa ja ohjausta maakuntahallintoon. 

Sote-uudistuksesta, josta on tulossa keskustan maakuntakokeilu ja kokoomuksen yksityistämisharjoitus, on kovaa vauhtia menossa kiville. Tällä hetkellä näyttää siltä, että aikalisä on ainoa järkevä lopputulus siitä lainsäädäntösotkusta, josta asiantuntijat toinen toisensa jälkeen ovat kriittiset lausuntonsa antaneet. Jos hallituksen arvovalta ei salli tosiasioiden tunnustamista tältä osin, hallitus saa mennä.

Meillä alkaa olla turhan paljon epäonnistuneita kokeiluhankkeita, joista vähävaraisimmat, viattomat kansalaiset joutuvat kärsimään. Kansaneläkelaitoksen surkea epäonnistuminen toimeentulotukien maksatuksissa on tuorein esimerkki asioiden surkeasta hoidosta. Olisi pitänyt olla aikaa valmistautua kunnolla lakisääteiseen muutokseen mutta pieleen meni. Nyt Kelan entinen pääjohtaja jakelee viisauksia niin kuin ei hän olisi ollutkaan missään vastuuasemassa. Se on väärin.

Muita esimerkkejä huonosta valmistelusta ja ”kaappauksenomaisista” yrityksistä löytyy runsaasti.  Matti Louekoski viittasi tärkeässä kolumnissaan muutama viikko sitten uuteen kelvottomaan valmistelu-kulttuuriin, johon oikeuskansleria myöten on jouduttu puuttumaan. On oikein sanottu, että se on jo useamman vuoden kehityksen tulos, mutta nyt istuvan hallituksen syntilista alkaa kyllä tältä osin olla ennätyksiä hipova.

Vuosi sitten aikaansaatu laaja kilpailukykysopimus oli oivallinen osoitus siitä, että Suomen neuvotteluperinne oli vahva ja sopimusyhteiskunnan rakenteet kestävät. Ammattiyhdistysliike ja poliittinen oppositio olivat vahvasti mukana edistämässä laajan sopimuksen syntymistä. Tavoitteena oli varmistaa yhteiskunnan vakautta, edistää talouskasvua ja myönteistä työllisyyskehitystä. 

Suomen talouskehityksen suunta on muuttunut, kasvuluvut alkavat olla myönteiset ja työllisyydessäkin on orastavaa nousua. Mutta nyt EK luopuu kaikesta vastuusta työehtopolitiikan osalta ja johtajat ilmoittavat tavoitteekseen koko neuvottelujärjestelmän viralta panon. Tämäkö on nyt oikea tapa huolehtia tasapuolisesta ja tuloksellisesta työllisyys- ja talouspolitiikasta. Tämäkö on se tapa, millä palataan kasvun ja vientimenestyksen tielle. 

Nämä ovat tulevien kunnallisvaalien keskeisiä teemoja. Näistä sosialidemokraatit puhuvat.

Lopuksi en malta olla kiinnittämättä huomiota siihen, että Suomen hallituksen varapääministerin ja ulkoministerin, Timo Soini,  johtaman puolueen ensimmäinen puheenjohtajaehdokas liputtaa sekä kiristyvän maahanmuuttopolitiikan että uuden Eurooppa-politiikan puolesta, mikäli hänet valitaan puheenjohtajaksi. Mahtaako vaatimus uudesta kansanäänestyksestä EU-jäsenyydestä ja eurosta olla sopusoinnussa Juha Sipilän hallituksen ohjelman kanssa. Se nyt vielä puuttuisi, että Suomen hallitus rupeaa kompastelemaan Eurooppalinjauksissaan.

Yllättävän vähän on tähänastisissa kommenteissa kannettu huolta Sampo Terhon linjasta.  Jussi Halla-ahon vielä selkeämmästä muukalaisvastaisuudesta ja EU-fobiasta on sanottu, että se hajottaa hallituksen.  Näyttää siltä, että tie vie Perussuomalaiset ulos hallituskammareista, oli kumpi tahansa  puheenjohtaja kesän jälkeen. 

Heinäkuu 2017

Hallitus on syönyt loput eväänsä

 

Suomessa vallitsee tällä hetkellä niin poikkeuksellinen tilanne, että lienee sallittua tässä kolumnissa lainata itseään. Maaliskuun kirjoitukseni otsikko oli ”Hallitus on eväänsä syönyt”. Nyt se on tosiasiallisesti tapahtunut vaikka tämän ilmiselvän faktan tunnustaminen vielä on lopullisesti tekemättä.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta teki Annika Lapintien johdolla perusteellista ja ansiokasta työtä. Valiokunnan yksimielinen lausunto on vastaansanomaton argumentti laidasta laitaan vellovassa sotekeskustelussa . Hallituksen hätäinen valmistelutyö johti perustuslain vastaisiin esityksiin.  Nyt joudutaan aloittamaan valinnanvapausesityksen tekeminen alusta. Se tulee viemään niin paljon aikaa, että  seuraavat eduskuntavaalit painavat päälle ennen kuin hyväksyttävä esitys on valmis.

Valinnanvapausesitys oli tunnetusti kokoomuksen sotehärvelin lempilapsia. Keskusta halusi ennen kaikkea maakuntauudistuksen, joka rimaa hipoen läpäisi perustuslakivaliokunnan testin. Siitä Sipilän joukkue on ollut riemuissaan, vaikka aikataulu senkin osalta siirtyy, kuten alun pitäen oli ilmeistä. Opposition taholta on jo esitetty, että maakuntavaalit pitää siirtää vähintään eduskuntavaalien yhteyteen vuonna 2019. Se on täysin loogista ja viisasta, ajatellen sekä kansalaisten että vaalikassojen kestokykyä. 

Edelleenkin olen sitä mieltä, että koko maakuntauudistus on turha. Isojen kaupunkiseutujen johtajajoukko kokoomuksen voimahahmon Jan Vapaavuoren johdolla, on lähtenyt kampanjaan tätä uutta byrokratiahanketta vastaan. He ovat oikealla asialla. Ei tämänkokoista maata pidä nyt lähteä hajottamaan uusilla himmeleillä eikä tuhlaamaan resursseja valtavilla henkilöstön, kiinteistövarallisuuden ja muun omaisuuden siirto-operaatioilla, joiden kustannukset ovat vielä täysin hämärän peitossa. 

Juha Sipilä ja Pekka Orpo totesivat ilmoittaessaan hallituksen tarvitsemasta aikalisästä, ettei ole aikaa tuhlata parlamentaariseen valmisteluun. Tämä on lausunto, jonka nämä miehet löytävät edestänsä vielä monta kertaa. Nyt olisi nimittäin juuri mm. Tuula Haataisen esittämän rauhallisen, parlamentaarisen pohdiskelun paikka. Se olisi poliittisesti erittäin viisasta, ja se rauhoittaisi myös vinhasti vellovaa markkinakuhinaa, jossa ostetaan ja myydään pian kaikki mikä näyttää liikkuvan. 

Hallitus on eväänsä syönyt sekä politiikan sisällön että myös parlamentaarisen kannatuksen osalta. Muutaman paikan enemmistöllä ei voi mullistaa koko yhteiskuntaa. Se on satavuotiaan Suomen merkittävimpiä totuuksia. Tätä maata on eri historian vaiheissa johdettu erimerkkisillä hallituksilla. Viimeiset nelisenkymmentä vuotta Suomi on esiintynyt edukseen kansainvälisesti eräänä vakaimpana, parlamentaarisena demokratiana. Olemme kyenneet muodostamaan toimintakykyisiä hallituksia yli perinteellisen blokkirajan ja sopimuspolitiikka on ollut meidän tunnuksemme.

Viime eduskuntavaalien jälkeen tämä perinne murtui. Saimme lähtökohtaisesti jo hajanaisen osapuolihallituksen, joka on joutunut tekemään puolivillaisia kompromisseja jo hallitusohjelmasta lähtien, ja nyt tulokset tulevat näkyviin. Perussuomalaiset hajosivat jo tässä kyydissä, keskustan piirissä tyytymättömyys kasvaa. Kokoomus on hyötynyt tähänastisesta menosta, mutta miten puolueen palkansaajaväki tulee nielemään kaikki leikkaukset ja huononnukset on vielä jäänyt näkemättä.

SDP:lle on viime aikoina ennustettu sekä pysyvää tappiota että uusia mahdollisuuksia, Mikä on todennäköinen skenaario?

Ystäväni ja ikätoverini Matti Ahde sanoi  mieleenpainuvassa haastattelussa Demokraatissa 6.7. olevansa erityisen huolestunut SDP:n linjasta.  ”Viime vuosisadalla äänestäjät vielä tiesivät, mikä on SDP:n linja, nykyään puolueesta erottuvat vain jakolinjat. Oltiin aikaisemminkin erimielisiä asioista, mutta linja päätettiin neljän seinän sisällä ja siinä pysyttiin”, Ahde sanoi. 

Veteraani puhuu painavaa asiaa. Sosialidemokratian panosta tarvitaan kipeästi tämän maan johdossa, SDP:n perussanomaa ei tarvitse muuttaa eikä juuri edes muokata. Solidaarisuuden sanoma on globaaliyhteiskunnan, mutta myös ja uudelleen tämän päivän Suomen keskeinen asia. 

Olisiko liikaa vaadittu, että puolueen johtajat, niin eduskunnassa kuin kenttäorganisaatiossa alkaisivat yhdessä palauttaa sosialidemokratiaa todellisten mahdollisuuksien kokoiseksi. 

Marraskuu 2017

 

Suomen linja kestää 

 

Marraskuun alussa Helsingin Sanomat julkaisi tuoreen mielipidemittauksen suomalaisten asenteista Nato-jäsenyyteen. Vastaajista 59 % oli kielteisellä kannalla, 22 % puolesta ja 19 % ei osannut sanoa. Tämä tulos tarkoittaa sitä, että ei-ääniä on jopa enemmän kuin kolme vuotta sitten.  Kannattajien määrä vastaa pitkän aikavälin keskiarvoa.

Vain kokoomuksen kannattajien joukossa kyllä ääniä oli niukasti enemmän kuin ei-ääniä (45 – 43). Muissa suurissa tai keskisuurissa puolueissa vastustajien määrä oli selkeästi kannattajien määrää suurempi.

Mielenkiintoinen tieto oli myös se, että 52 % vastasi myös kielteisesti kun kysyttiin kantaa jos Ruotsi liittyisi Natoon. Aika vankka on siis maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan nykyasetelman kannatus kansalaisten keskuudessa.

Tämä ei ole huono asia presidentin vaalien alla, eikä myöskään ajatellen seuraavia eduskuntavaa-leja. Maailmantilanne on kaikkea muuta kuin turvallinen, Eurooppa on valinkauhassa ja lähialue vaatii jatkuvaa tarkkailua. Asevarustelu jatkuu ja jännitys kasvaa, kaupan esteitä ollaan lisäämässä, ihmisoikeuksia poljetaan ja ympäristöuhat kasvavat. Nyt on siis aika keskustella kansainvälisestä politiikasta ja jatkuvasti arvioida Suomen asemaa.

Muutkin mielipidemittaukset kuin ajankohtainen HS:n gallup todistavat, että suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittiset asenteet ovat vakaat ja kypsät. Niinpä Pohjoismaiden neuvoston äskeisen istunnon alla tehty selvitys osoitti suomalaisten erittäin vahvaa tukea pohjoismaiselle yhteistyölle. 74 % suomalaisista katsoi, että viimeaikainen kansainvälinen kehitys on entisestään korostanut pohjoismaisen yhteistyön merkitystä ja 45 % pitää puolustusyhteistyötä tärkeimpänä yhteistyöalueena. Nämä tulokset muodostavat vahvan pohjan sille työlle, joka on jatkunut jo vuosia  hallitusten kokoonpanosta riippumatta.

Keskustella siis pitää vapaassa maassa ja näin myös tapahtuu. Eräs viime aikoina esiintynyt tapa on keskustella Nato-asiasta entisten suurlähettiläiden tapaan. Aloitetaan viittaamalla ”hyvään ystävään”, jonka jälkeen kerrotaan kohteliain sanakääntein, että toisen mielipide on väärä.  Olematta entinen diplomaatti ajattelin tässä noudattaa samaa formulaa ja kertoa hyvälle ja vanhalle ystävälleni presidentti Martti Ahtisaarelle, että hänen perustelunsa Nato-jäsenyyden puolesta on köykäinen.  Hänhän väitti, että Suomen pitää liittyä läntisten demokratioiden ylläpitämiin järjestöihin ”ja piste”.

 Ei se ihan näin mene. Historia kertoo, että Länsi-Euroopassa on joukko liittoutumattomia maita, joista Suomi ja Ruotsi sijaitsevat pohjoisen kriittisellä alueella.  Suomen ja Ruotsin yhteistyöllä on laaja kansainvälinen kannatus ja se  tiivistyy entisestään suunnitelmallisella ja ohjelmallisella tavalla.

Presidentti Mauno Koivistolla oli tapana sanoa, ettei ”pitäisi ruveta keikuttamaan venettä”.  Tämä sanonta sopii mielestäni mainiosti vallitsevaan mielipideilmastoon.  Nato-jäsenyys ei ole nyt ensimmäinen ajankohtainen aihe.

Veneen keikuttamisen riskejä voisi ajatella myös puolustusministeri Jussi Niinistö, joka touhuaa omin päin puolustusvoimien ylipäällikön ja eduskunnan kantoja kysymättä. Näin ei voi jatkua. Pian myös pääministerin on palautettava järjestys hallitukseen.

Viittasin presidentin vaaleihin.  Voihan se joistakin tarkkailijoista näyttää vähän kummalliselta, että vain pienimmän puolueen edustaja poikkeaa joukosta Nato-jäsenyyden osalta. Nils Torvalds haluaa ”aktiivista keskustelua Suomen liittymisestä Natoon”.  Hyvä näin. Keskustellaan siis.  Mutta muut ehdokkaat ovat laajasti olleet sitä mieltä, että Suomen linja on kutakuinkin kohdallaan.

Ei se ole huono asia, että turvallisuuspolitiikan päälinjasta vallitsee konsensus ja ettei veneen keikuttajia ole liikaa.  Sen ohella riittää kyllä puhuttavaa ulkopolitiikan arvopohjasta ja käytännön prioriteeteistä.

Tuula Haatainen, SDP:n ehdokas, on tässä keskustelussa ollut vahvoilla.  Hän edustaa tyylikkäästi ja varmasti kestävää, pohjoismaista, sosialidemokraattista arvopohjaa.

 

Ulf Sundqvist 13.11.2017

Maaliskuu 2018

On aikoihin eletty

 

Pakinoitsijamestari Jahvetti (Yrjö Kilpeläinen), joka sivu mennen sanottuna oli kotoisin vaimoni synnyinpitäjästä, Pohjois-Savon Kangaslammilta, oli kielimiehiä. Sen ohella, että hän käänsi Marseljeesin Savon murteelle,  hän on myös tunnettu lausahduksestaan ”till tidernapas har man levat” (on aikoihin eletty).

Tämä sattuva tokaisu tuli jälleen mieleen, kun Helsingin Sanomat lauantaina 24.3. julkaisi komean kuvan Helsingin pormestarikaartista ylipormestari Jan Vapaavuoren johdolla ja koko aukeaman jutun otsikolla ”Helsingin poliitikot pelkäävät kaappausta”.  Tarinan konna oli tietenkin sote ja aivan erityisesti kaavailtu maakuntauudistus.  Kaupungin valta siirtyy jonnekin, sote-uudistus menee pieleen, demokratia vesittyy, palveluita joudutaan karsimaan, kaupungistumisen megatrendi on unohtunut.

Helsingin johto on kritiikissään oikeassa ja niin ovat myös Uudenmaan liiton ja kuntien edustajat. Arvostelijoiden kuoro vahvistuu päivä päivältä, mutta hallituspuolueet porhaltavat eteenpäin mistään välittämättä. Onhan se ennenkuulumatonta, että itsenäisen Suomen historian suurimpia uudistushankkeita aiotaan viedä läpi kannatuksensa menetetyn hallituksen toimesta, muutaman äänen eduskunta-enemmistöllä, vastoin laajan asiantuntijakaartin yhteistä käsitystä sekä vastoin kuntien ja sosiaali- ja terveysalan henkilökunnan yleistä mielipidettä. On siis aikoihin eletty.

Tästähän ei hyvää seuraa. Miten on mahdollista, että keskusta ja kokoomus jääräpäisesti pitävät kiinni lehmäkaupastaan, joka todistettavasti johtaa ennennäkemättömään valtiollistamiseen ja vallan keskittämiseen. On meillä siinä porvarillinen diplomityö. Hurskastellaan tulevasta maakunnan verotusoikeudesta. Se kun vielä keksitään tuhotaan pian lopullisesti kuntien rahoituspohja. Sekö on keskustan tavoite, 18 kunnan Suomi?

Säästötavoitteista puhutaan. Vastaansanomattomasti on jo osoitettu, viimeksi Helsingin johdon suulla, että ollaan lisäämässä kustannuksia. Sipilän hallituksen itsensä asettamat, arvovaltaiset talouspolitiikan ja lainsäädännän arviointineuvostot ovat lausuneet varsin kriittiset kommentit esillä olevista hankkeista. Uudistus johtaa todennäköisesti huomattavaan valtiontalouden lisärasitukseen ja lainsäädäntö on juosten kasattu.

Kuntien rooli on elintärkeä, sanotaan ”uudistajien” leirissä. Jäljelle jää aivan keskeisiä tehtäviä, joista koulutuspolitiikka on ensimmäinen. Mutta jos kuntien rahoituspohjaa murretaan jo alkuvaiheessa, samalla kun joudutaan varautumaan siihen, että valtion vastuulla olevat sote-kustannukset nousevat suunniteltua korkeammiksi, jokainen tietää miten silloin Suomen jo kireällä olevan koulutuspolitiikan käy. Tekee mieli vielä kerran kysyä keskustapolitiikoilta, joiden kanssa aikanaan taisteltiin peruskoulu läpi vastoin ankaraa oikeiston yksityisintoilua, tätäkö haluatte?

Olemme systeemikriisin partaalla soten tapaisten uudistusten kanssa. Demokratia on vaarassa. Nyt ajetaan läpi maakuntavaaleja kuin käärmettä pyssyyn. Pääministeri ilmoittautuu jo ehdokkaaksi maakuntavaltuuston.  Mitä tekemään? Edustamaan valtion budjettivaltaa maakunnan haaveita vastaan? Vai aikooko hän olla Pohjois-Pohjanmaan maakuntavaltuuston lähettämänä erikoislähettiläänä valtioneuvostossa ja eduskunnassa, missä maakunnan budjetista päätetään. Ei tätä ole loppuun harkittu.

Helmikuussa tänä vuonna julkaistiin Sitran neuvonantajien Liisa Hyssälän ja Jouni Backmanin laatima raportti Suomen päätöksentekojärjestelmän ja hallinnon kyvystä selviytyä tulevista haasteista. Selvitys,  jonka otsikko on Kansanvallan peruskorjaus, on varsin mielenkiintoinen ja kriittinen analyysi maamme tämän päivän tilasta. Raportti sisältää myös runsaasti ehdotuksia konkreettisiksi  korjaustoimenpiteiksi, joihin soisi suhtauduttavan erittäin vakavasti sekä puolueissa että hallinnossa.

Kuvaavaa tämän päivän sote-sekoilulle on se, että se miltei kaikilta osin on ristiriidassa Kansanvallan peruskorjaus-raportin kanssa.  Aikalisä – time out – olisi nyt ainoa oikea ratkaisu soten osalta.

”Työ tahottako tietee

mitenkä sihtoo meinink´tiä?

Se litkijä meinoo teijän leppee.

mikä suoniloissanno lirisöö. –

Suoniloissanno lirisöö”

Marseljeesi: Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen