Ulpu Iivari

Ulpu Iivari

Ulpu Iivari on toimittaja ja viestintäkonsultti. Hän on toiminut mm. SDP:n puoluesihteerinä, kansanedustajana ja Euroopan parlamentin jäsnenä. Iivari on kirjoittanut SDP:n eduskuntaryhmän historiikin "Kansanvallan puolesta. Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta." Otava 2007.

Helmikuu 2013

 

Demokratia pelastaa

 

On hämmästyttävää, että monet päättäjät näyttävät vieläkin pelkäävän avointa demokraattista keskustelua vaikeista aiheista. Kuitenkin historia todistaa, että juuri demokratia on se voima, jolle kestävät ratkaisut rakentuvat.

Hyvä esimerkki kansanvallan pelastavasta vaikutuksesta on kevät 1944. Saksan sotaonni oli kääntynyt, mikä heikensi ratkaisevasti suomalaisten joukkojen asemaa Karjalan Kannaksella. Maata riipoivat puute ja sotaväsymys. Nopeaan sodasta irtautumiseen tähtäävä rauhanoppositio vahvisti asemiaan. Neuvostoliiton esittämät rauhanehdot, joihin kuului muun muassa suhteiden katkaiseminen Saksaan, vetäytyminen vuoden 1940 rajoille ja armeijan kotiuttaminen, olisivat hallituksen arvion mukaan jättäneet Suomen täysin turvattomaksi.

Tuossa tilanteessa Väinö Tanner avasi keskustelun rauhanehdoista paitsi SDP:n puoluehallituksessa ja eduskuntaryhmässä, myös puolueneuvostossa ja – mikä oli erityisen merkittävää – kevään piirikokouksissa. Niissä käytyjen keskustelujen pohjalta oli selvää, että sosialidemokraatit halusivat rauhaa, mutta ei millä tahansa ehdoilla. 

Avoin keskustelu kentän kanssa toi Tannerille selkänojaa oman linjansa toteuttamiseen. Se mahdollisti myös sen, että SDP päätti pitkien keskustelujen jälkeen pysyä hallituksessa Ryti-Ribbentropp –sopimuksesta huolimatta. Siinähän tasavallan presidentti sitoutui siihen, että Suomi pysyy Saksan rinnalla sen Kannaksen rintamalle antaman aseavun vastineeksi.

Paineet hallituksesta lähtemiseen olivat juhannuksena 1944 kovat. Puoluetoimikunta ja SAK:n johto samoin kuin eduskuntaryhmän valmistava valiokunta ehtivät jo kokouksissaan päättää oppositioon menosta. Kanta hallituksessa pysymisen puolesta voitti vasta pitkällisten keskustelujen jälkeen eduskuntaryhmän kokouksessa. Ryhmä äänesti äänin 36-26 hallitukseen jäämisen puolesta. Ennen äänestystä kokouksessa hiljaa pysytellyt Väinö Tanner pyysi puheenvuoron ja sanoi:”En ole tahtonut vaikuttaa ryhmän kannanottoon. Teette henkilökohtaisen palveluksen meille, jos päätätte, että meidän on lähdettävä hallituksesta. Mutta jos tahdotte tehdä maalle palveluksen, niin silloin on meidät jätettävä hallitukseen.” Tanner itse pidättäytyi äänestyksestä.

Toukokuu 2013

Sotesotkusta  vaalikiimaan

 

Sanasta ”sotesotku” on tullut suomen kielen ilmaisu, jota käyttävät sujuvasti nekin, jotka eivät pysty vastaamaan yhteenkään sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamista koskevaan kysymykseen. Poliittisen päätöksenteon vaativuutta vaikean prosessin yhteydessä se ei kuvaa.

Sotesotkun lisäksi tv-uutisissa ja entisten laatulehtien otsikoissa käytetään huoletta termiä ”vakuussotku”, kun tarkoitetaan monimutkaista juridista järjestelyä Suomen saatavien turvaamiseksi tilanteessa, jossa Kreikka ei pystyisi hoitamaan lainojaan. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä, että sopimuksen mukaisesti perustetulla pankkitilillä on lähes 900 miljoonaa euroa.

Ei ole varmaankaan kysymys kielen rappiosta, kun poliittista päätöksentekoa kuvataan käsittein, jotka synnyttävät kuvan jatkuvasta riitelystä, pelaamisesta ja hämäräperäisestä toiminnasta. Kun ministerit tai heidän avustajansa vaihtuvat, on kyse  puoluejohtajan pyöräyttämästä ”ruletista”, jossa nuoli jotenkin irrationaalisesti tai  valtapoliittisesti pysähtyy jonkun ihmisen kohdalle.

Sen sijaan, että journalismin keinoin pyrittäisiin jakamaan tietoa päätöksistä ja niiden vaikuttavuudesta, päällimmäisenä näyttää olevan jatkuva epäily päättäjiä kohtaan. Nuoret toimittajat  määrittelevät itsensä ensisijaisesti vallan vahtikoiriksi. Vahtikoirana toimiminen on eittämättä journalismin tehtävä, mutta on harmillista, jos varsinainen tiedonvälitys jää sen jalkoihin.

Ilmiöön on syynsä. Maailma on monimutkainen paikka eikä poliittisen päätöksenteon ole helppoa pärjätä globaalin markkinatalouden vauhdissa. Myös yhteiskunnista on tullut monipolvisten säädösten viidakko. Sen seurauksena näyttää käyvän niin, että moni hyvää tarkoittava uudistus nostaakin esiin vain uusia ongelmia. Päättäjäparkojen on siis turhaa odottaa kiitosta uurastuksestaan.

Tärkeä syy keskusteluilmapiirin kovenemiseen ja pinnallistumiseen on journalismin murroksessa. Kilpailu mainoseuroista ja tilaajista on rajua. Laatujournalismille näyttää siinä jäävän yhä kapeampi tila. Nettisivujen peukutukset vaikuttavat yhä enemmän uutiskriteereihin.

Politiikka ja poliitikot tarvitsevat nyt puolustajia. Se tehtävä sopii erityisen hyvin kokemusta ja viisautta vuosikymmenten kamppailuissa hankkineille politiikan senioreille. Nuoret päättäjät tarvisevat raskasta vastuuta kantaessaan enemmän tukea kuin kärttyisää arvostelua. Kannattaa myös muistaa, että omatkin toimemme saattavat jälkikäteen tuntua järkevimmiltä ja paremmin suunnitelluilta kuin ne itse asiassa aikanaan olivat.

Kun on aikaa selata nettilehtiä, voi vaikka reagoida Aamulehden pääkirjoitussivun terminologiaan. Kun Vasemmisoliitto taannoin esitteli valmistautumistaan eurovaaleihin, lehti kirjoitti puolueen ”eurovaalikiimasta”. Seuraavana päinä se sitten saattoikin taas pohdiskella politiikan rappion aiheuttamaa äänestysprosenttien laskua.

Marraskuu 2013

Isoisä rules

 

”Ennen menivät miehet tupoon, nyt ne menevät kotiin”, sanoi Raimo Sailas hieman haikeasti jokunen vuosi sitten julkaistussa haastattelussa. Ja niinhän se oli. Töihin liittyvät riennot miesporukoissa veivät monelta sekä työ- että vapaa-ajan. Pitkät lounaat, saunaillat ja jatkot M-klubilla tai Merihotellissa kuuluivat tärkeiden henkilöiden elämänmuotoon. Naiset eivät juuri olleet paikalla, kun isoja linjoja vedettiin. Ja perheet toimivat äitivetoisesti.

Aika on muuttunut eikä muutosta kuvaa vain naisten kasvanut määrä päättäjinä. Työelämän tahti on kiristynyt, ja tavoitettavissa on oltava koko ajan. Mutta myös arvot ja elämäntapa muokkautuvat. Vaativissa työtehtävissä olevat haluavat pitää huolta kunnostaan, liikkua riittävästi sekä säädellä syömistään ja juomistaan. Nuoret miehet vetoavat perhetilanteeseen, kun ehdotetaan ylimääräisiä menoja. 

Siinä missä vauvanvaunuja työntävä mies oli aikoinaan harvinainen sankarihahmo, nykyiset nuoret isät lähtevät porukalla ulos – ja lapset ovat rattaissa mukana. Synnytys ei ole enää vain naisten keskenään jakama kokemus, vaan työpaikan kuppilassa isät keskustelevat aiheesta.

Myönteisen kehityksen hieno puoli on, että sekä isoisät ovat päässeet siihen mukaan. Juuri julkaistun selvityksen mukaan nykyiset isovanhemmat hoitavat ahkerasti lapsenlapsiaan eivätkä asialla ole vain mummot. Tunnen isoisiä, jotka säännöllisesti huolehtivat lastenlasten kuljettamisesta harrastuksiin tai osallistuvat iltapäivähoitoon koulun jälkeen. Eräs eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja tekee insinöörin töitä kahtena päivänä viikossa, mutta kolme on varattu lapsenlapsille.

Isoisien aseman vahvistumisen havaitsee myös facebookissa. Yksi kyselee siellä neuvoja, mistä kaupasta kannattaa mennä etsimään syöttötuolia. Toinen kuvaa iloa ja jännitystä, kun tyttären tai pojan perheeseen syntyy lapsi. Kolmas kertoo kala- ja marjaretkistä lastenlasten kanssa ja uskaltaapa aika moni tunnustaa, että kyllä lasten kanssa peuhaaminen käy väliillä myös voimille, niin mukavaa kuin se onkin.

Helmikuu 2014

Kansakunnat kuin kaappeja

 

Ajo aamusumussa talviunilla olevien viinitarhojen lävitse oli unenomainen. Vielä epätodellisemmaksi tunnelma muuttui, kun pysähdyimme venäläisten tankkien ja ”rauhanturvaajien” vartioimalle rajalle, joka erotti Moldovasta vuoden 1992 sodassa irtautuneen Transnistian. Pian näimme jättimäisen Leninin patsaan ja mahtipontisen  hautausmaan, jossa Neuvostoliiton aikaisen Afganistanin sodan veteraanien lisäksi lepää tuon äskeisen sodan uhreja.  

Päämäärämme oli turkkilaisten 1300-luvulla perustama Benderin linnoitus. Kaarle XII pakeni  sinne 1709 Pultavassa kokemansa verisen tappion jälkeen.  Linnoitus kuului vuosisatoja kestäneeseen Osmanien valtakuntaan, jonka aika päättyi vasta I maailmansotaan.Aluksi Ruotsi-Suomen kuningas oli sulttaanin vieras, myöhemmin vanki. Sulttaani kyllästyi 1713 vieraansa omavaltaisuuteen ja määräsi tämän kotiarestiin.  Siitä syntyi väkivaltainen välikohtaus, Benderin kalabaliikki, joka tuotti  ruumiiden lisäksi uuden sanan ruotsin ja suomen kieliin. 

Maisema tuossa osassa Eurooppaa on tasankoa, jolla sotajoukkojen on satojen vuosien aikana ollut helppo vyöryä. Benderin linnoitus kohoaa kuitenkin kukkulalla. Kun saavuimme perille, meitä ei tervehtinyt Kaarle, vaan hieman myöhemmin linnoituksessa oleskellut paroni von Munchausen tykinkuulineen. Kaarlen jäljille pääsimme vasta sisemmällä linnoituksessa, jonka näyttelysali oli omistettu Turkin ja Venäjän sodille.

Neuvostoliiton aikana linnoituksen alue oli tiukasti suljettu. Siellä oli tukikohta, jonne sijoitetut ohjukset  olisivat yltäneet kaikkialle läntiseen Eurooppaan. Nyt tuosta ajasta muistuttivat hyljätyt rakennukset. Niiden rikkinäisistä ovista ja ikkunoista puhalsi talvinen tuuli. 

Aikaa Moldovassa leimasi huoli naapurimaan Ukrainan tapahtumista. Istuin päivällispöydässä Kiovasta tulleiden vieraiden kanssa. Korkeasta virasta potkut saanut ekonomisti  ei voinut käsittää, että poliisi hakkaa oman maan kansalaisia rauhallisesti alkaneessa mielenosoituksessa eikä kukaan tunnu välittävän katastrofiksi kääntyvästä kansantaloudesta. Ajatuspajan johtaja oli puolestaan saanut juuri tietää olevansa kakkossijalla hallituksen listalla epäsuotuisista henkilöistä. Häntä pelotti.

Matkalukemisena minulla oli unkarilaisen kirjailija Peter Peter Esterhazyn absurdi romaani ”Tonavaa pitkin eli kreivitär Hahn-Hahnin katse”. Siinä päähenkilö toteaa, että  Tonavan varren kansakunnat ovat kuin kaappeja, joita siirrellään paikasta toiseen kansainvälisten suhdanteiden myötä ja aina lopulta tulevat venäläiset.

Moldova ei ole ollut edes kaappi, vaan pikemminkin kaapin laatikko. Turkkilaisvallan jälkeen siitä tuli osa Romaniaa. Sitten sen siirrettiin Molotov-Ribbentrop –sopimuksella osaksi Neuvostoliittoa, jonka hajoamisen jälkeen siitä tuli itsenäinen valtio, joka on neuvotellut assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa. Samanaikaisesti unioniin kuuluvan Romanian johto on kuitenkin ihan julkisesti sitä mieltä, että Moldovan tulisi olla osa Romaniaa.

Tämä kaikki on aikamme Eurooppaa ja tarkoittaa sitä, ettei vakaus ja rauha ole mikään itsestäänselvyys. Viimeisimmät uutiset Kiovan keskusaukiolta kertovat, etteivät mielenosoittajat luota sen enempää maan poliittiseen oppositioon kuin hallitukseenkaan.

Toukokuu 2014

Muuttuuhan ihminen, mutta miten SDP

 

Kalevi Sorsa arvelee  mainiossa teoksessaan ”Paikallisjunalla Eurooppaan”,  että yhteiskunnan kehityksen myötä on syntynyt uusi kansalainen. ”Tämä kansalainen ei suostu alamaiseksi – ei tsaarille, patruunalle mutta ei myöskään puolueelle.”

Sorsa toteaa, ettei uudesta kansalaisesta syntynyt ihan sellaista kuin toivoimme eli ihmistä, joka ”ei ole vain taloudellisesti turvattu vaan myös syvällisesti tietävä, viileästi harkitseva, lämpimästi tunteva vapaa ihminen”.  Tuo uusi tyyppi ei suostukaan ajattelemaan kokonaisvaltaisesti eikä yhteiskunnallisen vastuunsa tuntien, mutta sen kanssa on tultava toimeen.

Pohdinnat uudesta kansalaisesta nousivat mieleen SDP:n keväistä keskustelua seuratessa. Vaikka jäsenistömme on iäkästä, nostalgian määrä oli siihenkin nähden merkittävää. Monet nuoremmistakin puhuivat piiruista vasemmalle ja uuden Forssan ohjelman tarpeesta.  Perusdemaria, sitä aitoa ja oikeata, on kuunneltava, ja rivit on suoristettava.  Puoluekokouksesta itsestään tuli puheenjohtajataiston myötä kammottavan sisäänlämpiävä tapahtuma. Muu maailma ikään kuin lakkasi olemasta. Ja puoluekokouksen jälkeen monelle unohtui tuo oman kuopan kaivamisessa niin tarpeellinen lapio kouraan.

Työ ja toimeentulo sekä tasavertaisesti saatavilla olevat terveydenhuollon ja koulutuksen palvelut ovat toki edelleen keskeisiä ihmisarvoisen elämän edellytyksiä, mutta niitä tarjoavat kaikki muutkin suomalaiset puolueet. Vaikka SDP:n kannatus on supistunut, yhteiskuntamme on vahvasti sosialidemokraattinen.

Yhteiskunnallista tilannetta kannattaisi ehkä katsoa välillä muustakin kuin aivan perinteisestä näkökulmasta. Vaikka vasemmistopuolueiden yhteinenkin kannatus on historiallisen alhainen, ei edistystahto maassa ole silti kuollut. Helsingin Sanomat lähti eurovaalien jälkeen  rakentamaan 60 000 kansalaisen vaalikonevastausten perusteella suomalaista puoluekenttää uudelleen. Ajatusleikin tuloksena syntyneessä kolmen uuden puolueen mallissa löytyi kaksi arvoliberaalia ja yksi arvokonservatiivinen puolue. Vasemmistolaisella arvoliberaalilla puolueella oli sen mukaan komea 39 prosentin kannatus. Kun läpimenneitä europarlamentaarikkoja asetettiin arvokenttiin, havaittiin, että heistä enemmistö voidaan laskea edistyksellisten ryhmään. Vaaleissa kävi siis aika hyvin.

Näkymä sosialidemokraattisten arvojen menestykseen voisi mielestäni avautua miettimällä, missä ovat tämän ajan maailmanparantajat ja kuinka heidät tavoittaa. Ennakkoluulottomuuta tarvitaan, koska saattaa todella olla niin, että 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vallinneisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin syntynyt puoluejako on vanhentunut.  Kyse on siitä, kuka kokoaa esityksen joukot tänään ja huomenna. Itseäni ei haittaa, vaikka kyse olisi  SDP:n sijaan vaikkapa UDP:sta, Uudesta demokraattisesta puolueesta, jos organisoituminen vapauden, solidaarisuuden ja tasa-arvon puolesta  vahvistuu niin Suomessa, Euroopassa kuin yhteisessä maailmassakin.

Lokakuu 2014

Miehet jotka menivät, tekivät ja näkivät

 

Lähihistoriasta kiinnostuneita on kuluneen vuoden aikana hemmoteltu huippupoliitikkojen muistelmilla, henkilökuvilla ja päiväkirjoilla.  Esillä ovat olleet etenkin sosialidemokraatit. Se on luonnollista, sillä SDP oli se puolue, johon 1960-luvun lopulla ja 1970-alussa virtasi suuri joukko suurten ikäluokkien pahaimmistoa, lahjakkaita ja kunnianhimoisia maailmanparantajia. Olen monta kertaa ihaillen miettinyt  perusdemari Rafael Paasion kykyä ottaa vastaan ja sietää tämä hyökyaalto.

Kun tekijöitä ja näkijöitä oli paljon ja valtakunta niin pieni, se johti väistämättä taisteluun elintilasta. Se näkyy Matti Ahteesta kirjotetussa elämäkerrassa, mutta myös tänä syksynä julkaistuista Erkki Tuomiojan vuosia 1991-1995 käsittelevistä päiväkirjoista  ja Paavo Lipposen vuodet 1979-1995 kattavien muistelmien toisesta osasta. 

Kaikkia kolmea kirjaa yhdistää suorastaan henkeäsalpaavalla tavalla Kalevi Sorsa ja hänen pitkä varjonsa. Kun puhutaan vallasta ja sen tavoittelusta, palataan kutakuinkin aina Sorsaan, minusta usein liioitellen. Mutta selvää on, että Kalevi Sorsasta tarvittaisiin kunnollinen, tutkimukseen perustuva elämäkerta. Hanke olisi käynnistettävä mahdollisimman pian.

Toinen havainto näistä kolmesta teoksesta on naispuolisten poliitikkojen ohut rooli. Vaikka heidän lukumääränsä johtavilla paikoilla lisääntyi 1970-luvulta lähtien, ja Paavo Lipponen oli ensimmäinen pääministeri, joka noudatti hallituksessaan sukupuolten tasajakoa, naiset näyttävät edelleen olevan sivuosissa tai päätöstenteon kohteita. Tehokas tapa pistää nainen paikalleen on käsitellä häntä jonkun toisen juoksutyttönä. Erkki Tuomiojan päiväkirjat tekevät jossakin määrin poikkeuksen. Niissä naiset ovat myös keskustelukumppaneita.

Olen joskus arvioinut, että huippupoliitikkojen fiksut puolisot olivat 1970-luvulla vihkiytyneimpiä politiikan sisäpiirien keskusteluihin kuin naispuoliset poliitikot.  Laajennan arviotani nyt 1980- ja 1990-lukuihin. Joudun toteamaan aivan lähihistorian valossa, etteivät saunaillat ja kabinettikokoukset ole minnekään hävinneet. Toivotan onnea ja menestystä Maria Rytköselle ja muille nuorille sosialidemokraateille pyrkimyksestä muuttaa sosialidemokraattinen naisliitto oikeaksi feministiseksi liikkeeksi. 

Kolmas huomio ansiokkaisiin muisteluksiin liittyen on, että politiikka näyttäytyy niissä liian usein valtapolitiikkana ja taktikointina. ( No, Lipposta ei taktikoinnista tosin voi syyttää). Se, millainen yhteiskunta syntyi tuon loistavan sukupolven päätöksillä, jää pohtimatta.

Prinssit näyttävät olleen aina oikeassa. Kuningas pohti viimeisinä vuosinaan, kuinka tässä näin kävi. Kirjassaan ”Paikallisjunalla Eurooppaan” Kalevi Sorsa mietti muun muassa  ihmisten oikeuksien ja vastuun suhdetta. Hän totesi myös, että sosialidemokratian työn tuloksena syntyi uusi kansalainen.

 ”Tämä kansalainen ei suostu alamaiseksi – ei tsaarille, ei patruunalle eikä myöskään puoleelle.” Hänestä ei välttämättä tullut ”syvällisesti tietävä, viileästi harkitseva, lämpimästi tunteva vapaa ihminen”.   Uusi kansalalainen ottaa Sorsan mukaan hyvinvoinnin perusrakenteen annettuna, eikä häntä todellakaan kiinnosta sen yleinen edelleen kehittäminen. Hän haluaa rakentaa tuon perusrakenteen päälle oman elämänsä, tässä ja nyt.

”Sosialidemokraattien ongelma on oppia keskustelemaan vapaan kansalaisen kanssa sellaisena kuin hänestä tuli – vaikka hän on ehkä aivan erilainen kuin me odotimme, kenties jopa toivoimme”, Sorsa kirjoitti vuonna 1991.

Helmikuu 2015

Rikotut mielet kommunismin raunioilla

 

Suurlähettiläs emeritus Arto Mansala on otsikoinut kolmea Moskovan kauttaan käsittelevät muistelmansa raflaavasti ”Kohti kaaoksen pitkää yötä”. Otsikko on lainaus 1800-luvun puolivälissä vaikuttaneen venäläisen kirjailijan ja ajattelijan Alexandr Herzenin kirjaan (käännetty englanniksi nimellä From the other shore) sisältyvästä pohdinnasta. Kokonaisuudessaan se kuuluu näin: ”Voimassa olevan yhteiskuntajärjestyksen kuoleman tulisi huolen sijaan pikemminkin ilahduttaa sielua. Mutta pelottavaa on, että katoava maailma ei jätä jälkeensä perillistä, vaan raskaana olevan lesken. Pois kuolevan ja uuden syntymän väliin mahtuu paljon, kokonaisen hävityksen ja kaaoksen pitkä yö.”

Arto Mansalan teos on vähäeleisyydestään huolimatta kiinnostava ja tärkeä. Tarkkaavainen lukija löytää niukastakin ilmaisusta paljon ajattelemisen arvoista.

Minulle kirjassa on kaksi tärkeää ulottuvuutta. Ensimmäinen niistä on kuvaus Breznevin kauden rajusta vyörytyksestä Suomea kohtaan 1970-luvulla. Neuvostoliitto laski Suomen etupiiriinsä. Breznev nimitti sitä jopa provinssiksi. Taistelua käytiin jatkuvasti puolueettomuuden määritelmästä ja YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen merkityksestä. Jälkeenpäin voi antaa tunnustusta tuon ajan johtajille - ja diplomaateille - että horjahduksista huolimatta selvittiin niinkin hyvin kuin selvittiin ja Suomi saattoi kehittää yhteistyötään demokraattisen maailman organisaatioiden kanssa. Toivon, että nykyisillä poliitikoilla olisi aikaa lukea Mansalan kuvaus noista kovista ajoista.

Toinen - ja ehkäpä vieläkin ajankohtaisempi näkökulma - liittyy pohdintaan siitä, miten 70 vuotta totalitarismia on vaikuttanut ihmisten mieliin, sukupolvilta toiseen siirtyvään syvään kokemukseen. Olen pohtinut sitä monesti ennenkin miettiessäni Venäjän viimeaikaista kehitystä ja vaikeutta rakentaa hyvään hallintoon perustuvaa oikeusvaltiota entisen Neuvostoliiton alueella.

Mansala referoi kirjassaan keskusteluja, joita hän kävi jo lokakuun vallankumouksen ja Stalinin vainot kokeneen, tuolloin (1993) 87-vuotiaan akateemikon Dmitri Lihatsovin kanssa, sekä tämän teosta Merkintöjä venäläisyydestä. Lihatsov kantoi huolta nationalismin nousun vaarasta. Hän piti sitä ”kansallisen heikkouden ilmentymänä” ja seurauksena siitä, että kommunismin aikana ”venäläiset menettivät kykynsä kuunnella sisintään”. Lihatsovin mukaan Venäjä oli jo keskiajalla osa läntistä kulttuuripiiriä, mutta vuosisatojen mittaan sinne juurtui vahva väkivallan perinne. Kehitys demokratiaksi veisi akateemikon mukaan pitkään ja onnistuminen tapahtuisi hyvän, humanistisia aineita korostavan kouluopetuksen kautta.

Toinen keskustelukumppani, jonka kanssa Mansala pohti ”bolsevismin katkeraa maljaa”, oli Gorbtsovin ajan pääideologeihin kuulunut Aleksandr Jakovlev. Jakovlevin mukaan Venäjä menetti bolsevismin myötä koko 1900-luvun. Hänen mielestään moraali ja eettiset arvot tuhottiin Neuvostoliitossa täysin ja yhteiskunta perustui väkivaltaan ja valheeseen.

Lihatsovin ja Jakovlevin viestit on syytä pitää mielessään, kun kyyninen geopolitiikka näyttää taas nostavan päätään. Ukrainan kriisissä on kyse jo nyt sodasta ja rauhasta, mutta myös siitä, onko entisen Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden kansalaisilla mahdollisuus vähitellen kasvaa pois kommunismin raskaasta henkisestä perinnöstä kohti vapaata kansalaisuutta. Voimankäytön ja etupiiriajattelun hyväksyntä synnyttää uusia harmaita vyöhykkeitä, mutta se voi syöstä koko Euroopan ”kohti kaaoksen pitkää yötä”. Väärin ymmärretty reaalipolitiikka saattaa olla vaarallista. Muistetaan München vuonna 1938 ja ”rauha meidän ajallemme”.

Toukokuu 2015

 

Siellä tulee Tanner vastaan

 

Moni on ehdottanut juurille paluuta SDP:n ahdinkoa ruodittaessa. Olen vastannut tuohon, että mennään vaan. Siellä tulee Väinö Tanner vastaan. Taaksepäin ei pidä tuijottaa, mutta välillä tuntuu, että kuva sosialidemokratiasta maailmaa vahvasti muuttaneena liikkeenä on sekin nykyisin hakusessa. Ei sieltä vallankumousromantiikkaa löydy, vaan joulukuun 1918 puoluekokouksen jälkeen parlamentarismin puolustamista sekä yhteistyön ja kompromissien rakentamista.

Kun kirjoitin eduskuntaryhmän 100-vuotisesta taipaleesta kirjan Kansanvallan puolesta, löysin punaiseksi langaksi juuri parlamentarismin puolustamisen. Siinä SDP ja Väinö Tanner tekivät huikean työn 1930-luvulla, ja sen tuloksena Suomi säilyi itsenäisenä ja demokraattisenana toisen maailmansodan myllerryksessä ja vaaran vuosina.

Muita pitkiä linjoja olivat vahva talouspoliittinen osaaminen ja vapaakaupan johdonmukainen edistäminen. Jo 1930-luvun alun talouspoliittisissa ohjelmissa oli luettavissa viesti siitä, että taloutta hyödyttää, jos suuren kansan kulutuskysyntää parannetaan muun muassa sosiaalipoliittisilla uudistuksilla. Pekka Kuusi kirjoitti myöhemmin aiheesta kirjan 1960-luvun sosiaalipolitiikka. Sodan jälkeinen Suomi oli vaurastunut  jo siinä määrin, että tilaa  isoille reformeille alkoi löytyä. Kuusi kyllä varoitti kasvattamasta julkista sektoria liian suureksi. Muuten maksajat eli työtätekevä keskiluokka kärsii.

Kolmas pitkä linja on tuo jo mainittu vapaakaupan puolustaminen ja edistäminen. Kun Tampereen kenkätehtaan lähetystö tuli 1920-luvulla sd-ryhmään vaatimaan kenkien tullin nostamista, jotta työpaikat säilyvät, heille vastattiin, että eduskuntaryhmä kannattaa alhaisia kulutustavaran tulleja. Tamperelaisten on tehtävä parempia kenkiä, jotta ne menevät kaupaksi.

Väinö Tanner kaatoi vähemmistöhallituksensa ruistulleihin. Oppositio olisi halunnut korottaa viljan tullimaksuja oman tuotannon suojaamiseksi, mutta sosialidemokraatit alentaa niitä, jotta kansa saisi kohtuuhinnalla leipää.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialidemokraatit toimivat päättäväisesti sen puolesta, että Suomi voi mahdollisimman täysimääräisesti osallistua kansainvälisten järjestöjen toimintaan ja päästä mukaan vapaakaupasta tehtäviin sopimuksiin. Ainoa särö oli 1970-luvun alussa, jolloin myös SDP:ssa äänessä olivat EEC-vapaakauppasopimuksen kriitikot. Siinäkin puolueen päälinja voitti eikä haavoja jäänyt. SDP oli sitten varsin yhtenäinen, kun tavoitteeksi asetettiin jäsenyys nykyisessä Euroopan Unionissa. 1990-luvun alussa sillä oli oppositiossa ollessaan yksi iso asia, jossa se saattoi tukea hallitusta eikä vain sanoa ei.

Olen ihmetellyt, ettei nykyinen puolueen johto ole käsitellyt kannanotoissaan EU:n ja Yhdysvaltain välille neuvoteltavaa vapaakauppasopimusta, joka avaisi ovia USA:n protektionistisille markkinoille. On puhuttu vientivetoisesta taloudesta, mutta ei mainittu nimeltä TTIP:tä. Ennen vaaleja, jotkut kansanedustajaehdokkaat julkaisivat aiheesta aika heikosti perusteltuja pelottelujuttuja Demokraatissa, mutta edes eduskunnan suuren valiokunnan - ja myös ay-liikkeen - myönteisistä kannoista hankkeeseen ei jäsenistölle ja kannattajille ole juuri kerrottu.

Onneksi hyvät meppimme Liisa Jaakonsaari ja Miapetra Kumpula-Natri ovat tuoneet TTIP:n mahdollisuuksia ja ongelmia esiin sekä kirjoituksissaan että korkeatasoisessa seminaarissa tänä keväänä. He ovat juurilla ja ytimessä. 

Marraskuu 2015

Tarvitsemme suuren kuvan rauhasta ja edistyksestä

 

Havahduin yhtenä päiväna muistelemaan, että ennen kaikki vakavasti otettavat poliittiset puheet alkoivat katsauksella kansainväliseen tilanteeseen. Nyt tuo tapa näyttää jääneen vähemmälle, vaikka maailmantapahtumat vaikuttavat vahvasti elämäämme kuten pakolaiskriisi osoittaa. Kansainvälinen osio pääsi kokonaan unohtumaan SDP:n vuoden 2015 vaaliohjelmasta. Se olisi ollut paikallaan myös yhä jatkuvien talouden ongelmien ymmärtämiseksi.

Tapaame sanoa, että SDP on kansainvälinen puolue. Tunnen aika monta ihmistä, jotka ovat liittyneet puolueeseen juuri tuon peruspiirteen takia. Itsekin kuulun heihin. Ajattelen, että kansainvälisyys tekee sosialidemokratiasta vahvan ja osaavan suunnannnäyttäjän. Tovereissamme meillä on voimaa, kun maailmaa on muutettava.

Nyt näyttää käyneen paradoksaalisesti niin, että kansallismieliset ja muukalaisvihamielisyydestä ammentavat puoleet samoin kuin äärivasemmistolaiset populistiliikkeet verkostoituvat kautta Euroopan. Monet ääriliikkeistä saaavat ilmeisesti tukea Putinin Venäjältä, jonka intresseissa on EU:n heikentäminen. Nationalismi vahvistuu - ja historiasta tiedämme mihin se johtaa. Euroopassa rakennetaan taas piikkilanka-aitoja ja uhkaillaan ihmisiä. Tuota uhkailua ja väkivallan tekoja tapahtuu myös Suomessa muualta hädissään tulleita tai vain erinäköisiä kohtaan.

Surettaa ja huolestuttaa, kun Euroopan Unionista ja eurosta puhutaan nykyisin  niin yleisesti jälkiviisauden, ei tulevaisuuden valossa. Nyökyttelemme heille, jotka sanovat, ettei olisi pitänyt laajentua, ei olisi kannattanut mennä euroon.

Kuitenkaan meillä ei ole analyysia siitä, miten Euroopan poliittinen tilanne olisi kehittynyt ilman laajentumista, ja kuinka Suomen kansantaloudelle olisi käynyt euron ulkopuolella vaikkapa vuoden 2008 kriisin yhteydessä. Sosialidemokratian pitkä linja on ollut 1970-luvun loppupuolelta asti päästä irti devalvaatio-inflaatiokierteestä. Euron vaatiman talous- ja työmarkkinapolitiikan reunaehdot todettiin kolmikantaisesti euroon liityttäessä. Se, että niiden noudattamisessa ei ole onnistuttu, on mielestäni hieman eri asia kuin koko hankkeen kelvottomuus.

Sosialidemokratialle sopisi poliittista liikkeistä parhaiten ottaa vahva tulevaisuusote yhteisen Euroopan edelleen rakentamisessa, maailmankaupan pelisääntöjen vahvistamisessa sekä neuvotteluratkaisujen etsimisessä maailman kriiseihin.

On totta, että voimamme on nyt huomattavasti vähäisempi kuin se oli vaikkapa 1970- ja 1980-luvuilla, mutta voimmeko edes odottaa kannatusta, jos meillä ei ole suuntaa näytettävissä. Pahinta on alkaa mielistellä politiikkaa, joka perustuu yksinkertaisille ratkaisuille monimutkaisiin kysymyksiin sekä ihmisten peloille ja ennakkoluuloille. Mielestäni on syytä korostaa enemmän yhteistyötä kuin vastakkainasettelua porvarihalltuksen provosoinnista huolimatta.

Nyt tarvitaan enemmän kuin koskaan yhteistä Eurooppaa ja vahvaa kansainvälistä yhteistyötä. Jotta sille saadaan kansalaisten kannatus, on huolehdittava polittisen päätöksenteon legitimiteetistä. Se tarkoittaa sitä, että päätösten - etenkin vaikeiden ja välttämättömien - perusteet ovat kunnossa, ihmisille puhutaan totta eikä heikoimpia sysätä osattomuuteen ja huono-osaisuuden gettoihin.

Maaliskuu 2016

Takaisin valtionhoitajaksi

 

”Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti, vaan ihminen, jolle faktan fiktion välistä eroa ja oikean ja väärän välistä eroa ei ole enää olemassa.” Näin kirjoittaa filosofi Hannah Arendt tärkeässä teoksessaan Totalitarismin synty.

Olen viime aikoina uppoutunut lähes pakonomaisesti Euroopan 1900-luvun historiaan. Sitä lukemalla yritän tunnistaa niitä kohtia, jolloin kehitys alkaa mennä vääjäämättömästi pieleen eikä vaarallista kierrettä voi enää pysäyttää.

Arendtin ohella oppaanani on ollut Yalen yliopiston professori Timothy Snyder , joka kuvaa kirjoissaan Tappotanner ja Musta maa veristä historiaa  itäisessä Keski-Euroopassa, jossa vuosina 1933 - 1945  kuoli  väkivaltaisesti 14 miljoonaa ihmistä. Suurin osa heistä, juutalaisista, valkovenäläisistä,  ukrainalaisista, puolalaisista ja balteista, menetti henkensä muualla kuin sodan taisteluissa. He kuolivat  Babi Yarin montun ja Katynin metsien kaltaisiin paikkoihin ammuttuina. Ja ampujina oli Arendtia lainaten ihan tavallisia ihmisiä.

Snyder toteaa, että Hitlerin miehityksen vallitessa Valko-Venäjällä, sen nuorilla miehillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: tulla pakko-otetuiksi joko natsien poliisivoimiin tai puna-armeijan partisaaneihin. Kummatkin joukot tekivät kauheita asioita.  Muistamattomiksi painetut muistot  ja vuosiymmeniä jatkunut elämä totalitarismissa jarruttavat edelleen demokratian ja oikeusvaltion juurtumista noilla alueilla. Ja tässä kohdin ajattelen myös Syyrian ja Irakin nuorukaisia, jotka ovat samalla tavoin vaarassa joutua joko tappajiksi tai tapetuiksi.

Historia ei välttämättä toista itseään, mutta uskon, että siitä voi oppia. Arendtin toteamus  totuuden suhteen välinpitämättämistä ja tietämättömistä ihmisistä vihapolitiikan toteuttajina, havahduttaa huomaamaan, kuinka tärkeä oli suurten tiedotusvälineiden päätoimittajien vetoomus aidon tiedonvälityksen puolesta, valhemediaa vastaan. Lukiessamme, kuinka helvetti pääsi valloilleen Puolassa Stalinin ja Hitlerin tuhotessa, toinen idässä ja toinen lännessä, sen valtiolliset rakenteet, ymmärrämme, kuinka tärkeätä on varjella demokraattisia instituutioita ja oikeusvaltiota.

Valppaana pitää olla myös silloin, kun kuulemme väittetä sisäisen turvattomuuden lisääntymisestä, vaikka faktat eivät tue väitettä tai kun puhutaan kansanryhmistä ja uskontokunnista uhkina. Juutalaiset olivat satoja vuosia syntipukkeja Euroopassa. Nyt keskustelemme  muslimeista samaan tapaan. Myös antisemitismin noususta on  jälleen merkkejä.

Matka historian pimeisiin aikoihin vakuuttaa ennen kaikkea kahdesta seikasta. On äärimmäisen tärkeätä pitää huolta parlamentaarisen demokratian legitimiteetistä ja toimintakyvystä.  On huolestuttavaa, että lähes 60 prosenttia äänioikeutetuista ei osaa tai halua sanoa, mitä puoluetta he voisivat äänestää.

Vuoden 1919 jälkeen SDP:n suurin ansio on ollut parlamentarismin puolustaminen. Se pelasti Suomen diktartuurista 1930-luvulla ja sen seurauksena maan itsenäisyyden toisen maailmansodan myrskyissä. Puolueen vahvuuden vuosina SDP:ta haukuttiin valtionhoitajaksi. Minusta tuo määritelmä  pitäisi ottaa jälleen haltuun ja toiminnan ohjenuoraksi. Kokonaisuus ja vakaus tarvitsevat puolustajan.

Toinen keskeinen asia on toimia sen puolesta, että kansalaisten ulottuvilla on kunnollista tietoa päätöksenteon taustoista ja tavoitteista. Ymmärrän edustuksellisen demokratian niin, että valitsemme päättäjät hankkimaan monipuolista informaatiota, ajattelemaan ja päättämään puolestamme. Tätä puolta politiikassa on vahvistettava. Vastuullinen päättäjä ei ajelehdi ennakkoluuloja ja kärjistyksiä myötäillen ja pikavoittoja toivoen.

Heinäkuu 2016

Eliitti huutaa, ottakaa eliitti kiinni

 

Yksi piirre Britannian kansanäänestyksen arvioinnissa on syyttävän sormen osoittaminen kohti Brysselin virastopalatseissa majailevaa kopeaa euroeliittiä. Se kuului myös Brexit-leirin taktiikkaan ja meni hyvin lävitse. Euroeliitti on kelpo vihollinen ja inhon kohde. Jopa pitkään kansalliseen ja kansainväliseen eliittiin kuuluneet, edistyksellisiksi mielletyt poliitikot saattavat käyttää sitä omaa demoraattisuuttaan korostamaan. Tulee vaikutelma, että eliitti huutaa, ottakaa eliitti kiinni - ja kansa nyökyttelee.

Kannattaisi kuitenkin muistaa, että EU:n hallintorakenteet ovat sellaisia kuin ovat, koska demokraattisesti valitut päättäjät eivät ole halunneet tai jaksaneet niitä uudistaa. Toki taustalla on myös ihan ymmärrettävä pyrkimys huolehtia eri maista tulevan virkakunnan riippumattomuudesta mahdollista painostusta vastaan. Kohtuullista kuitenkin olisi, että vastuulliset päättäjät esittäisivät epäkohtia soimatessaan myös ehdotuksia siitä, mitä pitäisi tehdä.

EU:sta puhuttaessa puhutaan usein demokratiavajeesta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että EU-instituutiot ja unionin politiikka heijastelevat  kansalaisten vaaleissa ilmaisemaa tahtoa. Sen kautta muodostuu jäsenmaiden hallituksia edustava neuvosto. Myös komission poliittinen väri rakentuu kansallisten vaalitulosten varaan. Euroopan parlamentti on suoraan kansalaisten vaaleissa valitsema ja toimii poliittisissa ryhmissä.

1900-luvun lopulla hyvin monessa eurooppalaisessa maassa oli sosialidemokraattien johtama hallitus. Niinpä Jacques Delorsin vuosina 1985-1992 johtamat komissot tekivät toisenlaisten politiikkaa kuin vaikkapa José Manuel Barroson komissiot Ja kun viime aikoina on usein valitettu sitä, ettei EU:n johtajiksi ole valikoitunut vahvoja ja näkemyksellisiä johtajia, on siihen syyksi löytynyt, etteivät jäsemaiden johtajat sellaisia oman valtansa vuoksi haluakaan.

Brexitin toimeenpanosta ja sen käytännön vaikutuksista on vielä vaikea esittää pitäviä arvioita, jos se edes toteutuu. Yhdessä ääripäässä näkyy Ison-Britannian hajoaminen Skotlannin ja Pohjois-Irlannin kapinaan. Selvää on, että David Cameronin vaalitaktikoinnista alkanut prosessi satuttaa eniten brittejä eikä siitä kannata laittaa EU:n piikkiin yhtään enempää kuin on kohtuullista. Brexit-kampanjan keulahahmon Boris Johnsonin pääministeritien torppaaminen alkuunsa kertoo tuloksen aiheuttamasta kauhusta toryjen sisäpiirissä.

Ison-Britannian ero saattaa helpottaa EU:n toimintaa, kun ikuinen vastarannan kiiski jää sen ulkopuolelle. Brexit-päätöksestä kannattaa ottaa myös opiksi vaikkapa niin, ettei unionista puhuta kuin jostakin ulkopuolisesta möykystä, jota voi kätevästi käyttää syntipukkina kotoisiin ongelmiin. Kun vielä ryhdstäydytään siinä, että tehdyt päätökset pannaan mahdollisimman hyvin toimeen, päästään oikeasti eteenpäin.

Politiikka kaipaa omistajuutta. Tarvitsemme päättäjiä - eliittiä sanan parhaimmassa merkityksessä - jotka keskittyvät omaan tekemiseen muiden arvostelun sijasta, kykenevät hankkimaan ja jäsentämään tietoa sekä käymään vuoropuhelua kansalaisten kanssa päätöksistä ja niiden taustoista mielistelyn ja näennäisen kuuntelun sijaan. Kun Paavo Lipponen sanoi tv-haastattelussa, että hän olisi tehnyt toisin, jos olisi tullut valituksi EU:n johtoon, hätkähdin hieman. Sitten hoksasin, että niinhän se on: politiikan pitää olla tekemistä ja itsensä likoon laittamista, ei epämääräistä taivastelua ja syyllisten etsimistä.