Viikon kolumni

- Mielipidetiedusteluja – noita galluppeja – näkee ja kuulee arvosteltavan puolueellisuudesta. Tähän suuntaan ei keskustelua kannata viedä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedustelut ovat varsin hyvin vastanneet vaalitulosta, kirjoittaa Pertti Paasio kolumnissaan. Hän kommentoi lyhyesti myös SDP:n 'puhureita': - Ongelmia joukkojärjestöissä on aina. Jos niitä kovin syvälti kaivellaan, ne vain lisääntyvät. Voimia tarvitaan ihan muualla.

Yli neljäkymmentä vuotta puolueen jäsenyyttä on iso juttu elämässä. Päätös liittyä puolueeseen ei ollut mikään ”kunhan nyt liityn” päätös. Ei. Se oli noin kymmenen vuoden harkinta ja pohdiskelu. Sinä aikana kuljin erilaisissa yleisvasemmistolaisissa tilaisuuksissa, myös stallareiden tapahtumissa. Luin myös puolueen ohjelmia ja seurasin ajankohtaisia keskusteluja.

Ministerinaamat loistivat 31. elokuuta kehuttaessa hallituksen esitystä valtion vuoden 2018 budjetiksi. Talouden käänne parempaan antaa Sipilän hallitukselle uskoa päästä ainakin lähelle eräitä ohjelmansa keskeisiä tavoitteita. Siitä kinaillaan, paraniko pohja maailman yleisen talouskehityksen, hallituksen vai työmarkkinajärjestöjen toimin. 

Mauno Koivisto nousi tasavallan presidentiksi vuonna 1982 suuren suosion siivittämänä kylmän sodan viimeisen vuosikymmenen aikana Urho Kekkosen jälkeen. Valtionpäämiehen valitseminen tuolloin poliittisen vasemmiston riveistä siirsi vuoden 1918 tapahtumat lopullisesti osaksi historiaa.

Toisen maailmansodan lopputulos muutti kansainvälisen järjestelmän luonteen.  Turvallisuuspolitiikassa monenkeskinen järjestelmä muuttui kaksinapaiseksi: Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtamaksi, ydinasepelotteeseen perustuvaksi valtajärjestelmäksi.  Neuvostoliitto oli kuitenkin ”epätäydellinen suurvalta”, kuten Paul Dibbs asian ilmaisi.  Siltä puuttui taloudellinen vetovoima, kyky uudistua teknologisesti ja toimia vetovoimaisena mallina.  Sillä oli näitä ominaisuuksia 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin se toimi mallina useille kehitysmaille, mutta tämä rooli kaatui sen sisäisiin jäykkyyksiin.

Kolme kokenutta naista, kansanedustajaa, on asettunut ehdolle jäsenäänestykseen jotta saadaan puolueelle ehdokas presidenttikisaan. Meillä on aina ollut puolueessa rohkeita, osaavia naisia. Ensimmäinen naispresidenttimme, Tarja Halonen on oiva esimerkki näille nykyisille ehdokkaille.

Suomessa vallitsee tällä hetkellä niin poikkeuksellinen tilanne, että lienee sallittua tässä kolumnissa lainata itseään. Maaliskuun kirjoitukseni otsikko oli ”Hallitus on eväänsä syönyt”. Nyt se on tosiasiallisesti tapahtunut vaikka tämän ilmiselvän faktan tunnustaminen vielä on lopullisesti tekemättä.

Väistämätön tapahtui. Perussuomalaiset hajosivat. Soinin jälkeen vedenpaisumus. Eduskuntaryhmä repesi kahtia kuin temppelin esirippu muinoin. Ja ilmiö leviää kuntiin kautta maan.

Emerituspiispa Eero Huovinen käytti presidentti Mauno Koivistoa siunatessaan puheessa  käsitettä kädenjälki. Hän korosti presidentti Koiviston yhteiskuntaamme jättämää kädenjälkeä.

Kesällä ei politiikka muuten kiinnostaisi, mutta golfkierrosten lomassa mietityttää, mitä seurauksia perussuomalaisten puoluekokouksesta on. Kiinnostava kysymys on, tavoittaako edes populistinen politiikka äänestäjiä. Olen ihmetellyt, miten alhaiseksi kunnallisvaalien äänestysaktiivisuus jäi. Yhtenä syynä lienee, että politiikkaan ei tunneta riittävää kiinnostusta. Puolueitten toimintaan osallistutaan verraten vähän. Arvelen, että syrjäytyminen ja mm. lukutaidon heikkeneminen heijastuu sekin passiivisuutena vaaleissa.

Presidentti Mauno Koiviston poismenon yhteydessä on hänen elämäntyötään ja saavutuksiaan käsitelty niin perusteellisesti, että – Koiviston omaa sanontaa käyttäen – pajatso alkaa olla tyhjä. Siitä huolimatta haluan liittyä kommenttien esittäjiin hänen poliittisen profiilinsa näkökulmasta. Koivisto sanoi pyrkivänsä toimimaan vähäeleisesti ja pitämään matalaa profiilia. Hän sanoi välttelevänsä dramatiikkaa. ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.” Tavoitteidensa selkeyttä hän ei koskaan hämärtänyt tai kieltänyt.

Nostetaan  kissa pöydälle. Suomi on aina ollut muukalaisvihamielinen maa. Minun lapsuudessani sitä ei edes pidetty kummallisena – lorut romaneista jotka vievät lapsia, pilkkanimet suomenruotsalaisille, epämiellyttävät kommentit juutalaisten ominaispiirteistä,  venäläisiin kohdistuva epäluuloisuus, vain muutama seikka tulee tältä istumalta mieleeni.

Mauno Koivisto on kuollut. Presidentti on kuollut. Viimeinen oikea presidentti, kirjoittivat eräät toimittajat. Koko kansan Manua on muistettu suurella kunnioituksella ja lämmöllä kaikkien kansanryhmien piirissä.

Poliittisten analyysien keskeinen havainto on viime aikoina – muun muassa Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen – ollut osattomiksi itsensä kokevien kansalaisten suuri määrä. TV1:n ohjelma 4.5. Trumplandiasta kertoi lohdutonta kieltä teollisuutta menettäneiden paikkakuntien asukkaiden osattomuuden kokemuksista ja lujasta ”messiasuskosta” uuden presidentin lupaamaan muutokseen. Sama ilmiö näkyy Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja meidänkin viimeisissä eduskuntavaaleissa.

Kun kuntavaaleista aikaa on jo kulunut muutama viikko ja vaikka ripoteltavaksi soveltuva tuhka on käymässä vähiin, voi olla otollinen hetki miettiä, miten karikkoisille väylille ajautuneet maa ja maailma kansoineen kaikkineen voisivat nähdä tärkeimmän ihmisoikeuden toteutuvan: oikeuden elää rauhassa. Kun naputtelen haja-ajatuksiani tajuttavampaan muotoon ajankohtana, jolloin kevään ja punaisten lippujen kohtaaminen on ovella, on arvattavissa, että Vapun aikoja eletään.

Tuntuu siltä, että jokaisessa maailman maassa murretaan vanhoja raja-aitoja, uusia poliittisia liikkeitä nousee ja laskee. Epävarmuus ja turvattomuus jäytävät ihmisten mieliä. Kansalaisyhteiskunnan perusteita horjutetaan. Yksinvaltiutta janoavat voimat voimistuvat ja demokratian puolustajien asemat käyvät entistä ahtaammiksi. Tällaiset yhteiskunnalliset turbulenssit heijastuvat enemmän tai vähemmän aina poliittiseen keskusteluun ja puolueiden kannatuksiin, mikä puolestaan täsmentyy eri vaaleissa.

Sdp:n kunnallisvaalimenestystä pohdittaessa on nähtävissä kaksi koulukuntaa.  Toisen mukaan puolue selviytyi voittajana, kun vertailukohtana käytetään vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Toisen näkökannan mukaan ääniosuuden hienoinen lasku oli tappio edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna, kun otetaan huomioon se, että oppositioasemasta käsin olisi pitänyt pystyä parempaan suoritukseen. Kunnallisvaaleja voi verrata vain edellisiin vastaaviin vaaleihin ja sen vuoksi kyseessä ei ollut taas kerran torjuntavoitto, vaan ilmeinen tappio. Paljon ei lohduta se, että keskusta saavutti huonoimman vaalituloksen toisen maailmansodan jälkeen.

Vuonna 1918 valkoisten, Mannerheimin johdolla, mutta saksalaisten tukemana voittaman sisällissodan välittömänä seurauksena Suomesta oli tullut saksalainen. Näin tapahtui siksi, että Saksan sotilaallisen avun myötä ja se hintana Suomen valkoinen hallitus luovutti kohtalonsa ehdoitta Saksan keisarikunnan käsiin. Tämä vaihe Suomen itsenäisyyden historiassa päättyi kuningasseikkailuineen kuitenkin Saksan antautumiseen marraskuussa.

Euroopan Unioni juhli 25. maaliskuuta 60 vuotta täyttänyttä Rooman sopimusta 27 jäsenvaltion päämiehen voimin. Yhteisessä julistuksessa matkaa luvattiin jatkaa samaan suuntaan. EU:sta eroava Iso Britannia ei ollut edustettuna. Miten unioni uudistuu ja miten se vaikuttaa Suomessa?