Viikon kolumni

Yhä useammin herään ajattelemaan, mihin maailma on oikein menossa ja mihin tämä monenlaisten ristiriitojen, vastakkainasettelujen, konservatismin ja toisaalta huiman tulevaisuuden kehityksen ja mahdollisuuksien tila oikein päättyy? Kun avaan päivän lehtiä tai kuuntelen uutisia tai ajankohtaislähetyksiä, tulee tosi ahdistava tunne. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, minkä päättymisestä tai seurausvaikutuksista ei kukaan oikein uskalla tehdä arvioita. Sota on täynnä moraalista rappiota, valehtelua, epäoikeudenmukaisuutta ja suurta surua. Miksi tämäkin sota piti sytyttää?

Suomi hakee NATOn jäsenyyttä. On latteata kirjoittaa, että elämme historiallisia aikoja, sillä sen ovat sanoneet ja kirjoittaneet kaikki itseään kunnioittavat ihmiset, mutta niinhän se vain on. Elämme sellaista muutosten aikaa, jota emme olisi halunneet, ja joka peruttamattomasti vaikuttaa jokaisen suomalaisen elämään. Kun presidentti ja pääministeri antoivat yhteisen viestinsä NATOon liittymisestä, tuntui ihan fyysisesti siltä kuin pitäisi katsoa eri suuntaan kuin tähän asti on totuttu, kääntyä sellaiset 90 astetta jonnekin päin. 

Venäjän aloitettua raakalaismaisen hyökkäyksen Ukrainaan, liikahtivat suomalaisten Nato-kannat radikaalisti, mutta niin kävi myös Ruotsissa. Suomi mainitaan nyt Ruotsin mediassa ja Nato-päätöksenteon valmistelussa useammin nyt kuin kymmeniin vuosiin. 

NATOsta keskustellaan nyt ahkerasti Suomen lahden molemmin puolin. Keskusteluon kuitenkin erilaista Suomessa ja Ruotsissa, vaikka ulkoinen turvallisuusympäristön muutos on samankaltainen- Venäjän hyökkäys ja sotatoimet muuttivat turvallisuusasetelmaa myös Itämeren alueella. 

Joulukuussa 2019 Suomen hallitus sai kansainvälisesti poikkeuksellisesta huomiota. Suomeen oli nimitetty maailman nuorin pääministeri ja hän oli nainen, sosialidemokraattien Sanna Marin, josta tuli seuraavana kesänä puolueensa puheenjohtaja. Myös muiden hallituspuolueiden johdossa oli nainen. Anna-Maja Henrikssonia lukuunottamatta heistä kenelläkään ei tuolloin ollut  hallituskokemusta edellisiltä vaalikausilta. Myöhemmin viisikkoa täydensi Annika Saarikko, joka oli toiminut ministerinä Sipilän hallituksessa. 

Seurattuani viikkoja Ukrainan tilanteen kiristymisestä kertovia uutisia, alkoi kovasti ahdistaa. Päätin mennä katsomaan taidetta, se on aina auttanut, vienyt hetkeksi ajatukset muualle ja virkistänyt. Ateneumiin oli avautunut näyttely ”Moderni nainen”. Sinne piti päästä! Jo nimenkin puolesta tunsin sen heti omakseni. 

Venäjän karhu taas elämöi, kohotti kämmentänsä ja löi. Tällä kertaa Ukrainassa. Uhka tulee aina idästä. Pelon ilmapiiri toistuu, olipa naapurissa vallassa tsaari tai mikä tahansa muu yksinvaltias, kuten Stalin tai Putin. Me suomalaiset jos ketkä tiedämme idän uhkan vuosisatojen kokemuksella.

Reilu viikko sitten maan hallitus teki ja saman tien kertoi julki kauan puheena olleet ja odotetut työllisyystoimet, joiden arvioidaan lisäävän julkisen talouden kestävyyttä noin 110 miljoonalla eurolla ja työllistävän muutama tuhat ihmistä. Eri etujärjestöjen ja eri puolueiden kommentit tehdyistä linjauksista olivat taas liiankin odotettuja.

Anu Kantola ja Veli-Pekka Leppänen reagoivat Helsingin Sanomissa Marjo Vilkon käsikirjoittamaan ja Jari Tervon tähdittämään TV1:n sarjaan Kylmän sodan Suomi. Sarjassa palattiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin, erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla, kun YYA oli johtotähti ja alituisesti yhä korkeampiin sfääreihin kehittyvä ”justavuus” ja ”rauhanomainen rinnakkaiselo yhteiskuntajärjestelmiltään erilaisten maiden välillä” oli ajan totuus. TV-sarja patisti meidät aikalaiset häpeämään valheellista rähmällään oloa ja itsepetosta.

Kirjoitan tätä kolumniani 21 päivänä tammikuuta 2022. Sattumalta tämä päivä on Suomen poliittisen historian merkkipäivä. Tasan 50 vuotta sitten, 21.1.1972, Helsingin Sanomat (HS) julkaisi Ahti Karjalaisen ehdotuksen tasavallan presidentin toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla.

Käytävästä, sen pimeimmästä kohtaa, paloi lamppu.  Katsoin kattoa, mietin pitkän aikaa mitä tehdä. Polttimoita minulla toki oli, kokonainen laatikollinen. Ja tikkaat. Mutta uskaltaisinko tikkaille, kääntäisinkö lampun kupua kaksi käsin kun en voisi mistään ottaa tukea? Entä sitten, kun kupu olisi irti, miten näkisin irrottaa palaneen polttimon? Mihin asettaisin lampun kuvun vai täytyisikö minun, kupu kädessäni, laskeutua tikkaat lattialle, asettaa kuvun lipaston päälle, kiivetä ylös ja irroittaa sokkona polttimo ja yrittää sovittaa uusi sen tilalle?

Kirjahyllyä siivotessani putkahti esiin kukkakantinen kirjanen, jonka päälle on painettu koukeroisin kirjaimin sana Muistoja. Kun avasin kirjan, sen sivuilta löytyi toinen toistaan koreampia kiiltokuvia. Pulleiden kerubien ja värikylläisten kukkakimppujen lomaan oli yli puoli vuosisataa sitten raapustettu epävarmoin lapsenkäsin muistovärssyjä, kuten ”Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on kädessä avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen niin kuin maamies pellolla lyhteen.” Ja alle oli tietysti merkitty kirjoittajan nimi. Muistojen kirjoittaminen oli tyttöjen huvi. Minunkin muistokirjassani on vain yksi pojan nimi. Ne harakanvarpaat kirjoitti pikkuveljeni - myönnän - ankaran painostuksen alaisena.

Kalevi Sorsa säätiö on julkaissut selvityksen yksinasuvien elinoloista ja miten harjoitettu politiikka kohdentuu heihin. Mielestäni tämä julkaisu on arvokas poliittinen esiin nosto suuren ja yhä kasvavan ihmisryhmän asioissa. Julkaisussa kerrotaan, että Suomessa on 1,25 miljoonaa yhden hengen taloutta. Itse kuulun tähän joukkoon. Helsingissä meitä on lähes puolet kotitalouksista. Säätiön työryhmän ehdotus, että Suomessa pitäisi asettaa komitea selvittämään yksinasuvien asemaa ja heidän kohteluaan hyvinvointipolitiikoissa on tärkeä ja kannatettava.

Elämäni muuttui kertaheitolla lokakuun alussa kun jäin leskeksi.  Kun pahin järkytys oli ohi, aloin pohtia tulevaisuuttani. Olen asunut viimeiset yli 12 vuotta Espanjassa ja olin luonnollisesti kuvitellut, kuten niin moni muu ikäiseni, että yhteisiä aktiivisia vuosia kumppanin kanssa olisi vielä jokunen edessä. Ensimmäinen reaktio oli pelko siitä, miten tulen pärjäämään tästä eteenpäin. Yksinäisyyden tunne oli suuri.

Me Demarit olemme rakentaneet suomalaista hyvinvointia yli 120 vuoden ajan. Juuri tällä hetkellä on aika ottaa hyvinvoinnin seuraava askel. Tämän tavoitteen haluamme saavuttaa historian ensimmäisissä aluevaaleissa siten, että jokainen suomalainen voi luottaa siihen, että hoitoa saa silloin, kun hän sitä tarvitsee. Samalla haluamme myös pitää huolta työntekijöiden hyvinvoinnista.

Näin oli otsikoitu digipalveluista kertova tavoitekappale SDPn jäsenkirjeessä. Kyllä, juu-u, tottakai! Ja sitten: mitä tämä käytännössä tarkoittaa? 

Olin reilu viikko sitten seuraamassa lehdistöneuvos Jyrki Vesikansan, 80 v, väitöstilaisuutta. Vesikansa on näkemyksiltään porvari, mutta kokemukseni mukaan varsin maltillinen ja yhteistyöhaluinen. Helsingin Sanomatkin nimitti häntä 80 v- haastattelussa ”sivistysporvariksi” ja se kuvaa häntä hyvin. Väitöskirjan aihe oli Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen välinen kilpailu. Tätä lehtisodaksikin sanottua käydäänkin seikkaperäisesti läpi, mutta esiin nousevat myös mielenkiintoisesti sekä Kokoomuksen suhde pää-äänenkannattajaansa että erityisesti Kokoomuksen sisäiset ja vahvat linjaerimielisyydet. 

Arvoisat Wanhat Toverit, ja parhaat onnittelut 50-vuotisesta taipaleesta! Kylläpä tuntuu hyvältä osallistua pitkästä aikaa juhlatilaisuuteen, oikein perinteiseen tapaan. Osallistua ja esiintyä. Digitaaliset kokoukset ja seminaarit ovat sinänsä olleet toimivia ja tehokkaita ihmisten tavoitamiseen ja asioiden hoitamiseen, mutta kyllä niistä jää puuttumaan tärkeä tunneulottuvuus, kontakti. Esitelmöidä nyt tietokoneruudulle!

Suomessa on tunnetusti pohjoismaiden alin työllisyysaste, suurin pitkäaikaistyöttömyys ja suhteellisesti eniten ihmisiä sosiaaliturvan varassa.