Viikon kolumni

Viime aikoina olen yllättänyt itseni ihmettelmästä miten tähän on tultu, ei sitä ennen. Muistan hyvin, että teininä vannoin, että minulta ei kuulla lausetta, ennen kaikki oli paremmin.

Länsimaisten demokratioiden hallintomalli perustuu 1700-luvun puolivälissä kehitettyyn Montesquieun vallan kolmijako-oppiin.  Sen mukaan ensimmäinen valtiomahti on poliittinen päätösvalta, toinen on hallinnollinen toimeenpanovalta ja kolmas on oikeuslaitos, joka valvoo kahta edellistä mahtia ja käyttää tuomiovaltaa. Kolmijaon tavoitteena on, että kukin valtiomahti toimii itsenäisesti ja että näin estetään vallan väärinkäyttö.

Uskon, että aika moni meistä ahdistuu, kokee voimattomuutta ja lamaannuttavaa raivoa siitä vihan lietsonnasta ja vastakkainasettelusta, mikä uhkaa tällä hetkellä murtaa toimivan yhteiskunnan perusrakenteet. Moni meistä näkee tässä historian kaikuja 30- luvulta. Silloinkin populismin nousu, demokratian, ihmisarvon ja oikeusvaltion periaatteiden halveksunta johti maailman historian kauheimpiin etnisiin puhdistuksiin ja sotiin. Niitä emme kaipaa takaisin.

Antti Rinteen hallitus sai kovaa kritiikkiä koko olemassaolonsa ajan. Viime kevään hallitusohjelma on ollut niin opposition kuin tiedotusvälineiden arvosteltavana. Sisäänajo-aikaa ei annettu eikä edes pientä ymmärrystä löytynyt. EU-puheenjohtajuuskaan ei myötätuntoa lisännyt. Oli kuin kaikki ikävät asiat olisivat hallituksen syytä. Ihmeellistä tämä on myös siksi, ettei hallitus juuri mitään erityistä tehnyt. Enempi hoiti vain rutiineja, joita mm Veikkaus ja Posti edustivat.

Talvisodassa Suomi taisteli olemassaolostaan osana 2. maailmansotaa. Suomi oli varautunut sotaan Neuvostoliittoa vastaan, mutta ei ollut varautunut taistelemaan yksin suurvaltaa vastaan. Sota alkoi 30.11.1939 ilman edeltävää sodanjulistusta. Kotirintama sai kokea kauhuja heti alkamispäivänä, kun vihollinen pommitti 16:ta paikkakuntaa kuten Helsinkiä, Viipuria, Turkua, Lahtea ja Petsamoa.

Taloustieteen valtavirralle on tyypillistä nojautuminen peliteoriaan ja matemaattisiin malleihin.  Taloudellinen perustilanne ja tulevaisuuden ennusteet supistetaan muutamaan mitattavissa olevaan suureeseen, joita voidaan sitten käsitellä määrällisin menetelmin.  Näin saadaan tuloksia, jotka ovat kertovat täsmällisesti talouden lainalaisuudet ja tulevaisuuden näkymät.  Juuri täsmällisyys on taloustieteilijän perushyve: hänen tuloksiaan ei voi kyseenalaistaa.

Toisen maailmansodan jälkeen useimmat ihmiset Euroopassa antoivat äänensä suurille keskusta-oikeisto tai keskusta-vasemmisto puolueille. Näin ei ole enää. Esimerkiksi kun Espanjassa oikeistolainen PP ja vasemmistolainen PSOE saivat Francon ajan jälkeen 80 % äänistä, niin juuri käydyissä vaaleissa ne saivat häthätää 48 %. Hollannissa ns. kolme suurta saivat joku aika sitten yhteensä vain 40 % kun aikaisemmin kukin niistä oli voinut yksin saada tuon määrän. Saksassa konservatiivinen CDU ja sosialidemokraattien SPD pärjäsivät yhtä huonosti vain 1940-luvulla. Nyt Saksassa kasvaa mm. Vihreät jonka toisesta puheenjohtajasta Robert Habeckista povataan jopa Angela Merkelin seuraajaa liittokanslerina. Ruotsissa varsinkin sosialidemokraatit mutta myös Maltillinen Kokoomus olivat todella pitkään suuret puolueet, mutta eivät enää. 

Aikoinaan kirkon sanaa luettiin latinaksi ja kielen avulla hallittiin kansaa. Kun kirkon kieli ”maallistui” eli tuli ymmärrettäväksi, myös kirkon valta alkoi heiketä. Toki uskonnon valta on edelleen vahva monissa maissa.

Maailman mielipidevirrat kärjistyvät, kaksinapaistuvat. Kun vielä vähän aikaa  kaikki ryntäsivät kohti poliittista keskustaa, nyt vahvistuvat äärilaidat, ennen kaikkea oikeistolaiset populistiryhmät. En muista aikaa, jolloin tulevaisuuden horisontti olisi näin näköalaton. Kun meilläkin mielipidetiedusteluissa ylivoimaisesti suurimman kannatuksen saa puolue, joka leimaa turhaksi vouhotukseksi kiistattoman ilmastonmuutoksen edessä olevat uhat, se on vastuuton kehityssuunta. Yhtä vaarallista on, kun sananvapauden verhossa yleistyy kiihotus tiettyjä kansanryhmiä tai uskontoja vastaan. 

Nyt on sekin nähty, että merkittävä eduskunta- ja hallituspuolue lakkauttaa oman lehtensä. Vihreiden puoluelehden Vihreän langan elämänlanka katkeaa näillä näkymin joulukuussa. Näin on puoluejohto päättänyt. Minulle ratkaisu ei avaudu. Pidän päätöstä eriskummallisena, outona ja käsittämättömänä. Kenties asiassa on jotakin, jota ei ole julkisuuteen kerrottu. Tuleeko kertomukselle vielä jatkoa?

Vanhuus tekee mahdolliseksi seurata yhteiskunnallisia uudistuksia pitkällä perspektiivillä. Siinä on etunsa ja haittansa. Taaksepäin katsominen voi pahimmillaan muodostua muutosten jarruksi ja parhaimmillaan antaa nuoremmille kokemuksen tuomia aineksia tulevan toiminnan kivijalaksi.

Antti Rinteen hallituksen kohtalon kysymykseksi näyttää nousevan työllisyyden kehitys. Talouden näkymien heikkeneminen antaa odotuksille vaikean lähtökohdan. Työnantajien ja sijoittajien varovaisuus riskinotossa siirtää vastuuta hallitukselle. Työnantajapuolen asenteellisuus on merkittävä lisäeste työpaikkojen syntymiselle. Siitä ei juuri puhuta, mutta se näkyy markkinoilla.

Naiset ovat kautta maailman olleet tavattoman aktiivisesti ja suurin joukoin muutaman viime vuoden kuluessa (2017-2019) liikkeellä ajamassa ja puolustamassa oikeuksiaan. Yllättävää ja poikkeuksellista on ollut kolme seikkaa: liikehdintä on ollut lähes samanaikaisesti globaalia ja se on läpäissyt ison joukon yhteiskuntien toiminta-alueita; lisäksi nousua näyttää edeltäneen monissa maissa naisliikkeiden hiljaiselo. 

Keskustan auktoriteetit Seppo Kääriäinen, Pekka Perttula ja Ossi Martikainen kirjoittivat Kanava-lehteen (5/2019) huomionarvoisen kirjoituksen keskustan tilanteesta. He kysyvät, onko keskusta kadottanut identiteettinsä? Onko keskusta ollut viime vuosina omissa vaatteissaan vai lainatakissa? Vaalitulos osoittaa kirjoittajien mielestä, että identiteetti on ollut kadoksissa. 

Keskustelu työeläkkeistä ryöpsähtää aika ajoin hyvinkin voimakkaasti julkisuuteen. Yleensä aiheena on ns. taitettu indeksi, joka kuulemma on aikanaan säädetty väliaikaiseksi. Tämä keskustelu lähtee tyypillisesti käyntiin eläkkeensaajien piiristä. Tällä kertaa eläkekeskustelu on käynnistynyt joidenkin poliittisten nuorisojärjestöjen toimesta. Myös sen sisältö on selvästi aikaisemmasta poikkeavaa. Nuorisojärjestöt vaativat, että nykyisiä jo maksussa olevia eläkkeitä  leikattaisiin. Vaatimus on aika radikaali mutta kai nuorisojärjestöjen pitääkin olla jollakin tavalla radikaaleja.

Käyn synnyinmaassani  kerran vuodessa.  Ihmettelemisen aiheita riittää  joka käynnillä nykyisin yhä enemmän.  Suomi muuttuu nopeasti. Johtuuko omasta itsestäni vai yhteiskunnan muutoksista, sitä en osaa sanoa.  Selvää on että nykyisin et ole kansalainen etkä mikään jos et omaa kolmea asiaa; älypuhelinta, maksukorttia ja nettipankkia.

Suomalaisina ja pohjoismaalaisina olemme usein ajatelleet, että EU vetää etelään ja pitäneet tästä yhtenä esimerkkinä sitä miten EU:n yhteisiä budjettivaroja on käytetty. Välimeriyhteistyön ja Itämeriyhteistyön budjettien välillä on toki iso ero, mutta niin on alueen haasteidenkin. Tätä ovat EU:n eteläiset jäsenmaat yrittäneet selittää jo ainakin pari vuosikymmentä.

Luin jostain, että Antton Rönnholm on valittu EU-ministeri Tytti Tuppuraisen erityisavustajaksi. Varmasti hyvä valinta, koska tunnettua on, että Rönnholm on ollut eri tehtävissä EU:ssa ja muissa kansainvälisissä ympyröissä.

Kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme kirjoitti viime joulukuussa Kaleva-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että vuoden 2018 vinkkelistä Minna Canth on 1800-luvun lopun lahjakkain ja tärkein suomenkielinen kirjailija. Sitähän Canth oli varmasti jo minun kouluaikoinani 1960-luvun alkupuolella, mutta tuon ajan suomalaisen koululaitoksen mielestä oli tärkeämpää oppia kalevalat ja runebergit ulkoa kuin tutustua hänen yhteiskuntakriittisiin teksteihinsä. Mielenkiintoista onkin, että Minna Canthin merkitys kirjailijana ja yhteiskunnallisena keskustelijana on nostettu arvoonsa vasta viime vuosina.