”SUOMEN MALLI” VOI OLLA VÄÄRÄ RATKAISU - Raimo Kantola

8.1.2017

Raimo Kantola
Raimo Kantola

Vanha järjestömies hämmästelee työmarkkinasopimisen uudistamisen perusteluja. ”Suomen mallia” kehitellään Saksan ja Ruotsin mallien pohjalta, vaikka niiden tulokset on monin osin kyseenalaistettu. Suomeen ne sopivat huonosti.

Ruotsin ala- ja yrityskohtainen sopimusmalli on vuodesta 1997 alkaen johtanut palkkojen matalampiin nimelliskorotuksiin, maltilliseen inflaatioon ja parempiin reaalikorotuksiin sekä tasaiseen talouskasvuun ja matalaan työttömyysasteeseen. Selittäviä tekijöitä ovat Suomea paljon parempi teollinen pohja ja poliitikkojen pitäminen poissa kuviosta. Lisäksi myötämäärääminen ja ”diskuteeraus” vaikuttavat tuloksiin. Ruotsissa ongelmat ovat kuitenkin kasvamassa lähinnä tuloerojen kasvun takia, mikä vaikeuttaa sopimusneuvotteluja.

Suomessa eetteriin on sinkoillut vuorineuvosten ja ekonomistien vaatimusten kuorolaulu julistaen yritys- ja työpaikkakohtaisen sopimisen auvoisuutta. Ay-liikkeestä kuuluu lähinnä piipitystä työkalujen hupenemisesta.

Äskettäin ”Suomen malli” on ollut vastatuulessa ja lykkäytynee syksyn 2017 ylitse. Laajaa tuloratkaisua ei työmarkkinoilla enää tavoitella, sanokoot talouden näkymät mitä hyvänsä. Jos jo alkanut hentoinen talouskasvu tyrehtyy, tuloksena olisi uusi kasvukolhu ja häiriöiden lisääntyminen työmarkkinoilla.

Liittokohtaiset sopimuskierrokset johtavat yleensä näyttäviin nimellispalkkojen korotuksiin, mutta tarjoavat heikon ja epätasaisen muutoksen käteen jäävään palkkaan. Vaikutus työhön liittyviin sosiaaliasioihin ja työttömyyteen on arvailujen varassa. Yritys- tai työpaikkakohtaisia sopimuksia tehdään paljon jo nyt työehtosopimuksen salliessa ja yleissitovuuden rajoissa. Kaivattua joustoa siis löytyy ilman käytössä olleen sopimusmallin runtelemista.

Tulopoliittisen sopimisen 1960-luvun lopussa alkanut ja eri hallitusten myötävaikutuksella tähän saakka toiminut malli oli monelta kannalta katsoen hyvä. Sen heikkouksiin kuului kuitenkin politikoinnin ohella alakohtainen rimpuilu luvattua parempiin etuihin ja muiden katkeruus niiden johdosta. Uudessa Suomi -mallissa ne luultavasti jopa korostuvat.

Laajojen tulosopimusten ulkopuolelle jäivät useimmiten samat tietyt ammattialat. Näin kävi myös kilpailukykysopimuksen kohdalla. Siitä irtautuneet ammatti- ja työnantajaliitot tekivät pitkäaikaisia sopimuksia mm. rakennus-, kuljetus- ja  elintarvikealoille. Työajan typerää pidennystä niihin ei sisälly, joten ilmeisesti irtautuminen kannatti ja maine kasvoi.

Onkohan työelämässä todella tapahtunut tai tapahtuuko jatkossakaan niin suuria muutoksia, että sopimusjärjestelmä kannattaisi niiden takia hajauttaa. Ainoa todellinen perustelu niille on matalapalkkojen ja jouston lisääminen liikevoittojen lisäämiseksi, mutta samalla vaarantuu tuottavuuden kasvu. Hallittua tulokehitystä, matalaa inflaatiota, parempaa työllisyyttä ja sosiaaliturvaa sekä yritysten kilpailukykyä uusi malli hidastaa. Eräissä tapauksissa se voi parantaa tuottavuutta ja työllistää, mutta takeita siitä ei ole.

Yritysjohtajien ja poliittisen oikeiston mukaan edetään siis kilpailukyvyn lippua heiluttaen. Saksassa menettely on lisännyt palkkahajontaa ja synnyttänyt alle kuuden euron alipalkattujen sankan joukon. Heille on tarjolla töitä, mutta ei säällistä elintasoa. Tuloksena on lisäksi populismin kasvu politiikassa ja villien lakkojen yleistyminen.

Työmarkkinajärjestöt Suomessa sopivat kesäkuussa Sipilän hallituksen painostaessa ”Suomen mallin” kehittämisestä, joten sen vaikutuksia on jo ennakoitu useissa ay-järjestöjen päätöksissä. Keskusjärjestöt vähentävät henkilöstöään ja  muotoilevat omaa toimintaansa ammattiliittoja ja -osastoja konsultoiviksi. Näin heikennetään järjestäytymisen motiivia ja noudatetaan Etelärannan esimerkkiä. Luulisi tulevaisuudestamme huolta kantavien tahojen epäilevän enemmän muutosten vaikutuksia, mutta niin ei näytä käyvän.

”Suomen mallin” on ajateltu toimivan siten, että vientiteollisuuden sopimukset olisivat katto myös palvelu- ja julkisalojen palkankorotuksille. Sopimukset tehtäisiin viennin toteutuneen tai arvioidun kasvun mukaan, mutta niinhän on tehty aina myös laajoista tuloratkaisuista sovittaessa. Liitto- ja yrityskohtaisessa mallissa sidosta on hyvin vaikea toteuttaa.

Julkisten ja palvelualojen sopimukset eivät enää perustuisi sopimusvapauteen, vaan olisivat alisteisia vientiteollisuuden ratkaisuille. Palkkakatosta seuraisi suuren palkansaajajoukon palkkojen jääminen jälkeen teollisuudesta ja kulutuskysynnän lasku. Kumuloituneena ero merkitsee nopeaa tuloerojen kasvua. Ja mitä siitä seuraa, onkin jo toinen juttu.

Arvatenkin osapuolet lupailevat  kolmikantaisuudelle jatkoa ainakin osassa työelämän asioita, mutta siltäkään kannalta hajautus ei edistä sopimista, vaan hajautumista.