SUOMI SUOMALAISEKSI 1919 - Pekka Myllyniemi

9.4.2017

Pekka Myllyniemi
Pekka Myllyniemi

Vuonna 1918 valkoisten, Mannerheimin johdolla, mutta saksalaisten tukemana voittaman sisällissodan välittömänä seurauksena Suomesta oli tullut saksalainen. Näin tapahtui siksi, että Saksan sotilaallisen avun myötä ja se hintana Suomen valkoinen hallitus luovutti kohtalonsa ehdoitta Saksan keisarikunnan käsiin. Tämä vaihe Suomen itsenäisyyden historiassa päättyi kuningasseikkailuineen kuitenkin Saksan antautumiseen marraskuussa.

Kuningashankkeen kaaduttua valtionhoitajaksi nostettu Mannerheim hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Maaliskuussa 1919 toimeenpannuissa eduskuntavaaleissa tasavaltaa kannattaneet SDP, Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue saivat vaalivoiton ja ylivoimaisen enemmistön. Monarkiaa kannattaneet RKP ja Kansallinen Kokoomus saivat yhteensä vain 50 kansanedustajaa ja lisäksi kolme RKP:n edustajista oli tasavaltalaisia.

Huhtikuun alussa eduskunta kokoontui täysilukuisena ensimmäisen kerran sisällissodan jälkeen tärkeimpänä tehtävänään hallitusmuotokysymyksen ratkaiseminen. Eduskuntakäsittelyssä Castrénin hallituksen laatima lain ensimmäinen versio ei saanut kuitenkaan taakseen riittävää enemmistöä, jotta se olisi julistettu kiireelliseksi. Edistyspuolueen vasemmistosiipeen kuuluneen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan Heikki Ritavuoren valtiopäivien alussa jättämästä lakialoitteesta alettiin muokata hallitusmuotoesitystä, johon tehtiin myönnytyksiä oikeiston toiveiden suuntaan.

Kokoomuksen ja SDP:n maltillisten välisellä sopimuksella uudistetusta hallitusmuotoesityksestä poistettiin eduskunnan oikeus erottaa presidentti sekä kielto ritarimerkkien jakamiseen ja siihen vastaavasti lisättiin määräys, että ”kansalaisten työvoima on tasavallan erityisessä suojeluksessa”. Tämän jälkeen esitys sai tarvittavan lisätuen Kokoomuksesta. Eduskunta hyväksyi hallitusmuodon 21.kesäkuuta ja julisti sen kiireelliseksi.

Uusi hallitusmuoto vaati vielä vastahakoisen valtionhoitaja Mannerheimin vahvistuksen. Hän suunnitteli jättävänsä sen vahvistamatta, hajottavansa eduskunnan ja aktivistipiirien kanssa Suomen viemistä Venäjän sisällissotaan hyökkäämällä Pietariin, mitä varten täytyi estää tasavallan toteutuminen.

Kokoomuksen kieltäydyttyä osallistumasta tällaiseen hankkeeseen Mannerheim kuitenkin luopui suunnitelmasta ja vahvisti hallitusmuodon 17. heinäkuuta.

Hallitusmuodon mukaan valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Kansanedustuslaitoksen päätehtäväksi tuli lakien, valtion talousarvion ja tullien hyväksyminen sekä kansainvälisten sopimusten ratifiointi. Hallituksen tuli nauttia eduskunnan luottamusta. Presidentti peri hallitusmuodossa kuitenkin osan vanhojen perustuslakien vaalimasta hallitsijan vallasta.

Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1918 perustetun korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti K.J.Ståhlberg. Kansalliseen Edistyspuolueeseen liittynyt Ståhlberg voitti 25. heinäkuuta eduskunnan suorittamassa vaalissa vasemmiston ja keskustan äänin 143–50 valtionhoitaja Mannerheimin.

Suomi oli itsenäinen ja sillä oli demokraattinen perustuslaki sekä demokraattinen eduskunta, hallitus ja presidentti. Suomi oli myös muiden itsenäisten valtioiden tunnustama. Neuvosto-Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 alussa samoin kuin Ranska ja Ruotsi sekä Saksa, Tanska ja Norja. Kaikkiaan 15 maata tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 aikana, mutta esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian tunnustus saatiin vasta keväällä 1919.

Hallitusmuotokysymyksen ratkettua oli täten vuonna 1919 edellytykset Suomen muuttumisesta suomalaiseksi. Välittöminä toimina olivat ennen kaikkea Tartossa tehty rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa vuonna 1920 sekä punavankien asteittainen armahtaminen. Rauhansopimuksen ydinsisältönä oli, että Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat, mikä tarkoitti Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan rajaa vuodelta 1812.

Punavangit pääsivät asteittain vapauteen syksystä 1918 alkaen ja vuonna 1921 heitä oli jäljellä runsaat tuhat. Heistä pääosa armahdettiin 1923 ja 1925. Väinö Tannerin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus armahti viimeiset punavangit toukokuussa 1927, mikä aiheutti oikeistossa voimakasta arvostelua. Vielä enemmän kritiikkiä sai osakseen presidentti K.J.Ståhlberg, joka viime kädessä vahvisti suurimmat 1920-luvun armahdukset.