Matalan profiilin demokraatti - Matti Louekoski

28.5.2017

Matti Louekoski
Matti Louekoski

Presidentti Mauno Koiviston poismenon yhteydessä on hänen elämäntyötään ja saavutuksiaan käsitelty niin perusteellisesti, että – Koiviston omaa sanontaa käyttäen – pajatso alkaa olla tyhjä. Siitä huolimatta haluan liittyä kommenttien esittäjiin hänen poliittisen profiilinsa näkökulmasta. Koivisto sanoi pyrkivänsä toimimaan vähäeleisesti ja pitämään matalaa profiilia. Hän sanoi välttelevänsä dramatiikkaa. ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.” Tavoitteidensa selkeyttä hän ei koskaan hämärtänyt tai kieltänyt.

Hänen poliittista toimintaansa läheltä seuratessa oli pakko kiinnittää huomiota ulkoisesti vähäeleiseen, mutta tavoitteiltaan määrätietoiseen uudistushaluun. Yhteiskuntaamme oli kehitettävä entistä demokraattisemmaksi ja vakaammaksi. Kokonaisuuden kannalta tavoitteet olivat korkealla. Toiminta oli aktiivista ja edusti kaikkea muuta kuin matalaa profiilia. Vaikka dramatiikkaa vältettiin, sitä oli mukana aivan tarpeeksi, joissakin asioissa myös yhteistyökumppaneille ja puoluetovereillekin kiusaksi asti.

Valtiosääntömme demokratisoinnissa hänellä oli pyrkimyksenä asettaa tasavallan presidentin valtuudet ja myös tosiasiallinen vallankäyttö aidon parlamentarismin raamiin. Presidentin päätöksenteko tuli sitoa valtioneuvostoon niin, ettei maan kannalta keskeisiä asioita sovittu vain nuotiopiirissä tai muilla omaksuttuihin käytäntöihin sopivilla tavoilla. ”On esimerkkejä ulkopolitiikankin tärkeistä päätöksistä, jotka on tehty virallisen protokollan ohi ja joista on jopa kielletty kertomasta ulkoministerille.”

Aikaisempi eduskunnan hajotuskäytäntö vaivasi myös Koivistoa. ”Ei ole mistään kotoisin, että yksi henkilö voi vapaasti harkiten ja vaikkapa mielijohteesta erottaa eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen, hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit.” Parlamentarismiin sopimattomista hajotuspäätöksistä hän usein presidenttikaudellaan valtiosäännön uudistamisen yhteydessä käytti esimerkkeinä vuosien 1971 ja 1975 tapahtumia. Asioita tarkoituksellisesti yksinkertaistamalla hän totesi vuoden 1971 hajotuspäätöksen olleen keino päästä eroon pääministeri Ahti Karjalaisesta – ja 1975 ulkoministeri Ahti Karjalaisesta.

Aivan näin suoraviivaisia presidentti Kekkosen hajotuspäätökset eivät suinkaan olleet. Koiviston tilannekuvaus kertoo kuitenkin hänen määrätietoisesta halustaan säännöstön uudistamiseen. Hän myös seurasi lainvalmistelua näiltä osin niin tarkasti, että oikeusministeriön virkamiehet alkoivat kutsua häntä Eteläesplanadin lainsäädäntöneuvokseksi Pohjoisesplanadilla toimineiden ministeriön lainsäädäntöneuvosten vastapainona.

Vuoden 1981 alkusyksyn aikana silloiselle pääministeri Koivistolle toimitettiin viestejä, joiden mukaan hallituksen eväät oli syöty ja oli tullut aika jättää paikkansa muiden käytettäväksi. Hallituskumppani Keskustapuolue teki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla hallituksen päätöksenteon mahdollisimman hankalaksi. Erimielisyyskertomuksia ja ns. Tamminiemen viestejä oli myös media täynnä.

Koiviston reaktio erovaatimuksiin oli jatkaa sitkeästi työtään. Jälkikäteen hän kertoi analysoineensa tilanteen niin, että sairaan presidentin voimat olisivat voineet ehkä riittää hallituksen hajottamiseen mutta eivät enää uuden muodostamiseen. Silloin hänen suoranainen velvollisuutensa oli jatkaa, ettei maa joutuisi poliittiseen kaaokseen. Hän vetosi eduskunnan luottamukseen ja torjui erovaatimukset. Hänen analyysinsä osoittautui oikeaksi. Erovaatimukset loppuivat presidentti Kekkosen eroamiseen virastaan.

Kun Koivistolta kysyttiin erovaatimusten kuumimpana aikana, millaista peliä hän hallituksellaan pelaa, oli vastaus – presidentti Kekkosen sairauteen viitaten - selkeä: nyt näyttää alkaneen kokonaan uusi peli. Siinä pelissä Koivisto oli täysillä mukana. Ja hänen voitostaan ovat suomalaiset saaneet nauttia uusiutuneiden parlamentaaristen pelisääntöjen kautta. Usein kuulee sanottavan Koiviston presidenttikauden aloittaneen Suomen II tasavallan ajan. Olen valmis kannattamaan tätä tulkintaa.