MAUNO KOIVISTON MERKITYS - Pekka Myllyniemi

27.8.2017

Pekka Myllyniemi
Pekka Myllyniemi

Mauno Koivisto nousi tasavallan presidentiksi vuonna 1982 suuren suosion siivittämänä kylmän sodan viimeisen vuosikymmenen aikana Urho Kekkosen jälkeen. Valtionpäämiehen valitseminen tuolloin poliittisen vasemmiston riveistä siirsi vuoden 1918 tapahtumat lopullisesti osaksi historiaa.

Koiviston 12 vuotta kestänyt presidenttikausi oli myllerrysten aikaa. Alussa Suomen itänaapurina oli Neuvostoliitto, johon Suomea sitoivat yya-sopimus ja Pariisin rauhansopimuksen tiukat velvoitteet. Kauden päättyessä vuonna 1994 idässä oli naapurina Venäjä ja etelässä uudelleen itsenäistynyt Viro.

Koiviston lähtökohtana presidentiksi tultuaan oli Suomen aseman ja koko turvallisuuspolitiikkamme ydinkysymys Neuvostoliiton luottamuksen säilyttäminen ja maamme toiminta yya-sopimuksen velvoitteiden täyttämiseen ja, että ne kyettiin myös täyttämään.

Mauno Koivisto oli sanan parhaassa mielessä oman onnensa seppä, joka pienistä oloista lähteneenä oli kovalla työllä ja lahjojensa avulla itse luonut yhteiskunnallisen asemansa. Hänen luonteenlujuuteensa toimiessaan pääministerinä ajanjaksona, jolloin Urho Kekkonen oli alkanut uskoa korvaamattomuuteensa ja jolloin Koivistoa oltiin ajamassa ulos pääministerin tehtävästä, oli omiaan lisäämään hänen kannatustaan. Tuolloin hän sanoi televisiohaastattelussa: ”Minä johdan hallitusta, ja eduskunta päättää hallituksen luottamuksesta”. Erityisesti ns. hiljaisen enemmistön piirissä hän vaikutti uutena luotettavana, tehtävänsä tuntevana ja turvallisena isähahmona.

Mauno Koivistolla oli selvä suunta jo vuonna 1956: ”Kohti yhä laajempaa ja monipuolisempaa kansanvaltaa, kohti kaikkien kansalaisten täyden ihmisarvon varauksetonta tunnustamista”. Presidenttinä Mauno Koivisto toteutti vakaumustaan kansallisen sovun ja yhteistyön rakentajana sekä maan valtiollisen elämän parlamentaaristen piirteiden vahvistajana. Hän korosti eduskunnan asemaa ja jätti jälkeensä demokraattisemman maan, kuin millaisen hän oli ottanut presidenttinä hoitaakseen.

Koivistolta ei useinkaan herunut ymmärtämystä poliittisen toiminnan sinänsä vaatimalle taktikoinnille, joka on tuttua nykyisellekin asioiden hoidolle. Mauno Koivisto sen sijaan oli pitkän tähtäyksen, laajojen linjojen ja näkemyksen mies. Tämä näkyy hänen monista kirjoistaan muiden muassa vuonna 1968 ilmestyneestä puhekokoelmasta ”Linjan vetoa” ja vuonna 1978 ilmestyneestä kirjasta ”Väärää politiikkaa”. Poliitikkoihin käytännössä tutustuttuaan hän on kertonut havainneensa näissä kaksi virhettä: ”Ensinnäkin ihmisiä kiinnostaa politiikka vähemmän kuin poliitikot luulevat, ja toiseksi ihmiset ovat fiksumpia kuin poliitikot kuvittelevat”.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö korosti muistopuheessaan, että ”presidentti Koiviston ainutlaatuisuus ei ollut siinä, että hän tunsi kansan, vaan siinä, että kansa tunsi hänet…Pohdiskeleva, fundeeraava tapa lähestyä asioita toi tavallisen kansalaisen lähelle valtiomiestä, lähemmäs kuin Suomen historiassa kenties koskaan aiemmin on koettu. Mauno Koiviston ytimekkäät ja analyyttisen terävät, kuin usein myös humoristisen lämpimät tokaisut jäävät osaksi suomalaisuutta. Ne kuvastavat ajattelua, periaatteita ja arvoja, jotka yhä vaikuttavat teoissamme ja toiminnassamme.” 

Koiviston toisen presidenttikauden merkittävimmät tapahtumat alkoivat Neuvostoliiton hajoamisesta vuonna 1991. Siitä alkoi myös Suomessa tapahtumaketju, jossa Koiviston johdolla Suomi päätti hakea Euroopan unionin jäsenyyttä talvella 1992. Se oli suuri päätös, yksi Suomen itsenäisyyden historian merkittävimmistä ratkaisuista. Silloisen perustuslain mukaan vain presidentti saattoi tehdä aloitteen hakemuksen jättämisestä. Mauno Koiviston merkitys oli viime kädessä siinä, että hän johti Suomen Euroopan unioniin.

Puhuessaan Euroopan parlamentin istunnossa vuonna 1993 hän kuvasi: ”Me suomalaiset olemme vakavaa väkeä. Olemme vähäpuheista väkeä. Mutta epäilystä ei pitäisi olla siitä, että pidämme tavallisesti sanamme.”