Eeva Donner: Niskalaukaus synnytystalkoille

4.2.2018

Eeva Donner
Eeva Donner

- Olemmeko luoneet keskiluokkaisen itsekkään hirviön, puoluekannasta riippumatta? Omankin puolueen aikuisiässä olevat, hyvin toimeentulevat jäsenet eivät enää mieti ihanteita tai arvoja. He miettivät mitä mikin maksaa, kirjoittaa Eeva Donner. - On kuitenkin myös henkilöitä joiden sanoissa kuulen toivoa uudesta solidaarisuudesta, aatteen mahdollisesta ”uudesta tulemisesta”, toveruudesta. Yksi heistä on Antti Rinne. Hänen viimeaikaiset ulostulonsa ovat antaneet minulle edes ripauksen toivoa.

 

Olen kovasti ihmetellyt mitä on tapahtunut puolueelle johon nuorena ja innokkaana liityin. Olen pohtinut kuulunko väärän joukkoon – onko tämä puolue enää se, jonka uskoin ohjaavan Suomea tasa-arvoiseen ja kaikki ihmiset huomioonottavaan suuntaan? Jossa myös minunlaiseni, syntymästä tehtaantytöksi määritelty  henkilö sai mahdollisuuden kehittää itseään ja lähteä pois siitä kahlitsevasta viitekehyksestä joka hänen kohdalleen oli langetettu? Puolue, joka puolusti heikkoja, työttömiä ja vähemmän koulutettuja? Joka toteutti peruskoulun? Jolle oli itsestään selvää että yliopistokoulutus on maksutonta ja että neuvolatoiminnalla ehkäistään ennalta sairauksia ja sairaaloissa hoidetaan kaikki ihmiset, mieluiten maksutta? Joka uskoi että kulttuuri kuuluu kaikille ja että kirjastoissa on hyvää ja kehittävää luettavaa? Joka edesauttoi siinä että myös varattomat tytöt ja pojat saattoivat harrastaa?

 

Jossa oltiin oikealla tavalla luokkatietoisia, joko perhetaustan vuoksi tai omaan valintaan perustuen. Me olimme työväenluokkaa ja meidän aatteemme oli työväenaate. Meidän unelmamme oli parempi maailma, rauhanomainen ja tasa-arvoinen kaikkien yhteiskunta. Me pyrimme maistereiksi mutta uskoimme myös että yhteiskunnassa etenemiseen ei maisterinpapereita välttämättä tarvita.  Me sosialidemokraatit olimme poliittisia ja aatteellisia edelläkävijöitä kun Suomea rakennettiin hyvinvointivaltioksi.

 

Kun seuraan Suomen poliittista keskustelua tänään, huomaan että ne joita varten me teimme töitä paremman maailman eteen ovat sen kyllä omaksuneet, mutta erilaisella tavalla kuin mitä me tarkoitimme. Olemmeko luoneet keskiluokkaisen itsekkään hirviön, puoluekannasta riippumatta? Omankin puolueen aikuisiässä olevat, hyvin toimeentulevat jäsenet eivät enää mieti ihanteita tai arvoja. He miettivät mitä mikin maksaa. Onko esimerkiksi taloudellisesti mielekästä hoitaa sairasta joka ei ehkä enää koskaan voi olla yhteiskunnan hyödyllinen jäsen?

 

On kuitenkin myös henkilöitä joiden sanoissa kuulen toivoa uudesta solidaarisuudesta, aatteen mahdollisesta ”uudesta tulemisesta”, toveruudesta.  Yksi heistä on Antti Rinne. Hänen viimeaikaiset ulostulonsa ovat antaneet   minulle edes ripauksen toivoa. Hänen sanavalintansa ovat oikeita- noin puhuu oppositiojohtaja ja aatteen mies.

 

Mutta kun Rinne puhui synnytystalkoista, loukkaantuivat eniten juuri  hyvinvoivat virkanaiset koska he kokivat sanan alentavana.

 

 Olen pohtinut että jos saman olisi sanonut nainen olisivatko reaktiot olleet yhtä rajuja? Tuskin. Tosiasia on että Suomi tarvitsee uusia ikäluokkia, uusia sukupolvia.

 

Me suuret ikäluokat emme huoltosuhdetta kauaa enää rasita, meitä odottaa pian jo hiekkahoito.

 

Viimeksi kohistiin Rinteen kertoessa surullisesta viestistä työttömältä joka kertoi miltä hänestä tuntuu. Kuin odottaisi niskalaukausta. Omalta kohdaltani sanoisin että minä tiedän kyllä miltä tuntuu merkitä joka päivä nätisti että tänäänkin olen työtön. Tiedän miltä tuntuu lähettää lukuisia työhakemuksia ja saada aina sama vastaus. Että se valinta nyt vain ei osunut sinuun. Minulla oli kuitenkin hyvää onnea siinä että tulin työttömäksi aikana jolloin melkein kaikki muutkin kokivat samaa. Sinä oikeana lama-aikana, silloin kun oikeasti ei ollut lehdissä edes työpaikkailmoituksia. Minua työttömyys ei päässyt stigmatisoimaan, mutta tuolloin, parikymmentä vuotta sitten, ihmisiin suhtauduttiin vielä ihmisinä, ei vain taloudellisina tuotantoyksikköinä.