Aulikki Kananoja: Paradoksien hyvinvointipolitiikkaan?

24.2.2018

Aulikki Kananoja
Aulikki Kananoja

- Yleiset hyvinvointipalvelut tarvitsevat täydennyksekseen yksilöllisesti räätälöityjä, monipuolisia, viisaasti yhteensovitettuja toimintoja kirjoittaa sosiaalineuvos Aulikki Kananoja: "Näitä ei ole mahdollista normittaa lainsäädännöllä tai kansallisilla ohjeilla. Sen sijaan ne edellyttävät riittävästi eettisesti sitoutunutta ja osaavaa henkilöstöä, jolla on hyvä taito yhteistyöhön niin asiakkaiden kuin muiden ammattilaisten kanssa."

 

Olen työurani aikana nähnyt ja kokenut suomalaisen hyvinvointipolitiikan hienon kehityskaaren. Tulin ensimmäiseen vakituiseen työsuhteeseen Pelastakaa Lapset ry:n palvelukseen vuonna 1963 ja siirryin vuonna 1965 Vakuutusalan Kuntouttamiskeskuksen (VKK) kuntouttamisneuvojaksi. Sairausvakuutuslaki ja työeläkelait olivat juuri tulleet voimaan. VKK:ssa pääsin toteuttamaan uunituoreita tapaturma- ja liikennevakuutuksen invaliidihuoltolakeja.

 

1970-luvun suuret rakennemuutokset – kansanterveyslaki, peruskoululaki, lasten päivähoitolaki – heijastuivat koko hyvinvointipolitiikan kenttään. 1980-luvun  sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelu- ja valtionosuusjärjestelmän uudistaminen, lastensuojelulaki, sosiaalihuoltolaki, vammaispalvelulaki, päihdehuoltolaki – kolumnin merkkiraja ei riitä kaikkien uudistusten listaamiseen – loivat pohjaa entistä tasa-arvoisemmalle ja koko väestön kattavalle hyvinvointipolitiikalle.

 

Mistä sitten johtuu, että meneillään olevan reformin yksi keskeinen motiivi on kasvavien terveys - ja hyvinvointierojen kaventaminen? Miten on mahdollista, että huolestuttava osa nuorista jää vaille peruskoulun jälkeistä koulutusta ja sijoittuminen työmarkkinoille vaikeutuu? Miksi lastensuojelun ja sijaishuollon luvut ovat kasvaneet vuosia etenkin yli 13-vuotiaiden ryhmässä? Eivätkö aikaisemmat uudistukset riittäneet tai osuneet päämäärien toteuttamiseen, eikö käytännön toimintaa  osattu johtaa tarkoitettuun suuntaan, tuliko apu liian myöhään? Sosiaaliturvan lamavuosien leikkaukset selittävät osan, mutta eivät kaikkea. Kysymys on hyvinvointipolitiikan sisäisestä rakenteesta.

 

Suuret uudistukset ovat – onneksi - siirtäneet monia kansalaisia pois sosiaalihuollon viimesijaisen tuen piiristä. Samalla on tullut näkyviin sellaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, joita keskiluokan elämää parantavat reformit eivät ole olennaisesti auttaneet. Yleisten palvelujen luvattu ehkäisevä vaikutus on näkynyt tavoitelauseissa, mutta ei käytännössä. Uusiakin avun tarvitsijoita on tullut palvelukentälle, esimerkkinä vaikkapa maahanmuuttajat.

 

Työkokemukseni vahvistaa käsitystä, jonka mukaan yleiset hyvinvointipalvelut tarvitsevat  täydennyksekseen yksilöllisesti räätälöityjä, monipuolisia, viisaasti yhteensovitettuja toimintoja. Näitä ei ole mahdollista normittaa lainsäädännöllä tai kansallisilla ohjeilla. Sen sijaan ne edellyttävät riittävästi eettisesti sitoutunutta ja osaavaa henkilöstöä, jolla on hyvä taito yhteistyöhön niin asiakkaiden kuin muiden ammattilaisten kanssa. Sosiaalialan ammattilaisten lisäksi muitakin osaajia, myös järjestöjen panosta tarvitaan.

 

Olisiko mahdotonta ajatella, että jokaiseen yleisten palvelujen reformiin liittyisi sitä täydentävä resurssi yksilöllisten tarpeiden mukaan räätälöityihin toimintoihin: lastensuojeluun, mielenterveystyöhön tai päihdetyöhön? Voitaisiinko näin  kaventaa hyvinvointikuilua hyvinvoivien kansalaisten ja kaikkein vaikeimmassa elämäntilanteessa elävien ihmisten ja ryhmien välille? Uudistukset sisältäisivät paradoksaalisia elementtejä: yleistä ja yksilöllistä, universaalia ja tarveharkintaista toisiaan täydentävinä osina kokonaisuutta. Löytyisikö  sen koti vasemmistosta?

 

Aulikki Kananoja