Antti Vuorenrinne: Hajamietteitä kapinaviikoista

27.7.2018

Antti Vuorenrinne
Antti Vuorenrinne

Muistovuoden 1918 vietto on edennyt puoliväliin. Sata vuotta sitten sisällissota oli jo ohi. Sen karmeat jälkiselvittelyt olivat vielä kesken. Näyttää siltä, että sisällissota koskettaa meitä yhä edelleen eri tavoin siksi, että siitä on vain sata vuotta. Useimmat meistä ovat tavanneet ja tunteneet henkilöitä, jotka osallistuivat tai olivat tavalla tai toisella osallisina tapahtumiin. Minunkin isoisäni virui Hennalan vankileirillä kesästä syksyyn. Siksi vuoden 1918 muistelu ei vieläkään ole helppoa eikä sen pidäkään olla. Suomalaisilla on vielä paljon selviteltävää.

 

 

Olen osallistunut aika moniin muistovuoden tapahtumiin, joihinkin esiintyjänä ja puhujanakin. Tunnelmissa olen havainnut sävyeroja riippuen järjestäjätahosta. Tutkijapiireissä käsitykset sisällissodan tapahtumista, niiden syistä ja seurauksista eivät kuitenkaan näytä enää aiheuttavan suuria kiistoja. Muiden kohdalla on vähän huojuntaa. Olemme enemmän tai vähemmän subjektiivisia vaikka pyrimme muuhun.

ooo

Vanhat kiistat sodan nimestäkään eivät aiheuta enää isoja väristyksiä. Sisällissota vakiintui tutkijoiden käyttöön viimeistään käänteentekevän Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksen (1993) jälkeen. Itse olen tullut näköjään niin vapaamieliseksi, että hyväksyn kaikki käytössä olleet termit, vapaussodankin. Havaitsin, että myös punakaartilaiset katsoivat olevansa vapaussotureita. Ainakin kuolinilmoituksissaan heidän kerrottiin menehtyneen vapaustaistelussa. Kavahdan vasta kun termia käytetään tahallisesti poliittisessa tarkoituksessa.

Myös kansalaissota-termi näyttää saaneen jonkunlaisen poliittisen värityksen. Kenties vieroksutaan sitä, että sotaan osallistui muidenkin maiden kansalaisia. Tosin aikalaiset molemmilla puolilla puhuivat nimenomaan kansalaissodasta. Sana lienee käännetty suoraan saksan (bürgerkrieg) tai englannin (civil war) sisällissotaa tarkoittavasta yhdyssanasta.

ooo

Pidän Seppo Hentilän tammikuussa ilmestynyttä Pitkät varjot -kirjaa eräänlaisena muistovuoden 1918 avainteoksena. Hentilä paneutuu ansiokkaasti nimenomaan sisällissodan muistamisen historiaan ja siihen, miten suomalainen yhteiskunta sodan jälkeen muovautui.

Nykyistä muistelua varjostaa se, että tapahtumista vaiettiin niin pitkään. Vaikka SDP vaati heti sodan jälkeen vankien vapauttamista ja laati listoja teloitetuista, kapina haluttiin nopeasti unohtaa. Unohtaa siksi, että puolue piti sitä virheenä, mikä se tietysti olikin.

Hentilän mukaan voimaan jäi valkoisen osapuolen vapaussotakertomus, jota ei horjuttanut edes se kansallinen eheys, jota voitiin rakentaa heti sisällissodan jälkeen ja joka kulminoitui viime sotien talvisodan henkeen.

Vasta 1950-luvun lopussa ja viimeistään vuonna 1960 Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian myötä muistelu sai toisenlaisia sävyjä. Vapaussotakertomus sai rinnalleen kertomuksen, jossa kapinaan ei noussut punaryssien rosvojoukko vaan parempaa maailmaa tavoitelleet tavalliset ihmiset. Jossa sodan syynä oli nälkä, sosiaalinen hätä ja yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. Ja jossa sodan seurauksena teloitettiin tutkimatta.

ooo

Muistovuoden keskusteluissa Väinö Linnan osuutteen on tullut säröjä. Esimerkiksi keskustavaikuttaja Risto Volanen ja oikeistofilosofi Jari Ehrnrooth ovat väittäneet Linnan antaneen sisällissodasta ”vinon” kuvan. Toki fiktiivisen Pentinkulman fiktiiviset yksityiskohdat saattavat antaa aihetta kritiikkiin. Torpparit eivät olleet välttämättä punakaartin ydinjoukkoa, eivätkä papit yleensä ottaneet torppareiltaan maita pois.

Pitää kuitenkin nähdä iso kuva. Linna osoitti, miten siihenastinen historiankirjoitus oli ajastaan jäljessä. Hän haastoi vapaussotakertomuksen. Väinö Linnan nerous ei näyttäytynyt ainostaan siinä, miten hän kuvasi sisällissodan unohdettua tragediaa. Hän linjasi teoksissaan myös tulevaisuuden mahdollisuuksia, sitä hyvinvointiyhteiskuntaa, jota 1960-luvun lopulta alkaen alettiin rakentaa. Kuulun niihin, joiden mielestä Pohjantähti-trilogialla ja SDP:n vuoden 1966 vaalivoitolla on vissi yhteys.

ooo

Volasen, Ehrnroothin ja muutamien muidenkin missiona näkyy olevan todistelu siitä, että sisällissota syttyi vain siksi, että Venäjän bolshevikit yllyttivät sosialidemokraattien vallankumoukselliset Mannerin ja kumppanit kapinaan.

Tietysti tapahtumat olivat osa ensimmäisen maailmansodan kuohuntaa. Bolshevikkien ja viimeistään heidän punaisille lähettämänsä asejunan merkitys oli kenties ratkaiseva sen jälkeen kun sosialidemokraattinen puolue oli tammikuussa lopullisesti päätynyt vallankumouksellisten käsiin.

Mutta sota ei ollut vain Leninin ja Mannerin sota. Se oli myös Akseli Koskelan ja muiden tavallisten vähäväkisten sota. Ilman toista ei olisi ollut toistakaan. Pidän erikoisena, että joidenkin on tätä niin vaikea käsittää.

Väinö Linnan jälkeen kuva sodasta on tietenkin tarkentunut. Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle ja sitä seuranneet sotasurmaprojektit ovat syventäneet tietämystä sisällissodasta. Ja työ jatkuu.

Monet varsinkin sodan jälkeen tehdyt veriteot ovat yhä tutkimatta. On joukkohautoja, joissa lepäävistä vainajista ei yhäkään ole tietoa, keitä he ovat.

Sodassa ja välittömästi sen jälkeen tehtiin vakavia sotarikoksia, ihmisoikeuden räikeitä loukkauksia ja jopa etnistä puhdistusta. Monet sisällissodan sankarit, jotkut punaisetkin, olisivat joutuneet vastaamaan raskaisiin syytöksiin Haagin tuomioistuimessa, mikäli sellainen olisi silloin ollut olemassa.

Svinhufvud järjesti joulukuussa 1918 niin, ettei valkoisten sotarikollisia ryhdytty edes tutkimaan. Ja useimmat niistä punaisista, jotka pääsivät valkoisten kostolta karkuun saivat nappituomionsa myöhemmin Neuvostoliitossa Stalinin vainoissa.

ooo

Jos muistovuosi on tähän mennessä jotain opettanut, niin varmaankin sen miten vihapuhe ja kansan kahtiajako johtivat katastrofiin. Kansallinen eheys ja demokratia eivät ole arvoja, jotka joko ovat tai eivät ole. Ne on rakennettava uudestaan joka päivä. Demokratiaan kuuluu myös opposition huomioon ottaminen, ei niinkään ”bolshevistinen rauhallisuus”.