Raimo Väyrynen: POPULISMIN JUURET

9.9.2018

Raimo Väyrynen
Raimo Väyrynen

Populismi ei ole yksiselitteinen ilmiö, vaan esiintyy monissa poliittisissa muodoissa omine kansallisine piirteineen.  Edistyksellistä populismia tuskin kuitenkaan on, vaan se pitäytyy menneisiin arvoihin. Myös populismin kohdalla pätee jako oikeistoon ja vasemmistoon.  Oikeistolainen populismi uskoo yhteen valtioon, kansaan ja uskontoon sekä mainostaa demokratiaa vain kansallisena opinkappaleena, johon kaikki eri tavalla ajattelevat eivät ole edes oikeutettuja.  Oikeistolainen populismi katsoo, että aito demokratia on riitaista väittelyä ja vaatii yksimielisyyttä ja vahvaa johtajuutta.  Vieraat voimat ja ideologiat ovat kansansielua tärvelevää myrkkyä, jota tulee välttää.  Somalit täytyy pistää räntäsateella rankametsään suomalaista elämänlaatua oppimaan, kuten Teuvo Hakkarainen asian ilmaisi.

Onko sitten vasemmistolaista populismia.  Päätellen siitä, että äskeisessä mielipidetiedustelussa sosialidemokraattien kannattajat olivat toiseksi voimakkaimmin nationalismiin ja perinteeseen kiinnittyneitä keskustapuolueen kannattajien jälkeen, antavat aiheen vastata kysymykseen myöntävästi. Tämä tulos epäilemättä liittyy siihen, että sosialidemokraattien kannattajat ovat iältään vanhimpia suomalaisten joukossa. (Ääri)vasemmistolainen populismi suhtautuu epäillen kansainvälisyyteen ja siirtolaisiin näkemättä sitä, että nämä kehityskulut eivät ole ristiriidassa kansallisten pyrkimysten kanssa. 

Populismi tarjoaa turvallisen ja pehmeän olon, joka kuitenkin sulkee pahan maailman ulkopuolelle. Jos se edellyttää, että valtion on taattava jokaiselle elämisen edellytykset kotipaikkakunnallaan, kuten neljä viidestä suomalaisesta ajattelee, niin silloin valtion tehtävät on käsitetty väärin. Kylmä maailma on kohdattava sellaisena kuin se on. Silmien sulkeminen ei auta, vaan maailmaa on pyrittävä muuttamaan. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa havaittavissa oleva pyrkimys nationalismiin ja populismiin on lyhytnäköistä ja hyödyttää vain hetken. Pitemmän päälle protektionismi ei auta taloutta, vaan lahottaa sen paikalleen.  Turkin talouden kriisiytyminen on tästä hyvä osoitus ja se pakottaa muutoksiin lähitulevaisuudesta.  

Unkarin ja varsinkaan Puolan taloudet eivät toistaiseksi ole kriisiytyneet ja siitä ne saavat kiittää Euroopan unionia, joka on avokätisesti rahoittanut niiden taloutta. Unkarin investoinneista on 40 prosenttia peräisin EU:lta, joka itse asiassa saakin osaksi syyttää itseään syntyneestä tilanteesta.  Samalla kun se vaatii Unkaria tilille eurooppalaisten perusarvojen loukkaamisesta, muun muassa oikeuslaitoksen itsenäisyyden rajoittamisesta, niin EU on valmis jatkamaan EPP:n jäsenpuolueen ja sen pääminísterin, Victor Orbanin, tukemista.  Bryssel pelkää brexistin leviämistä liikaa, jotta se turvautuisi järeisiin toimenpiteisiin Puolaa ja Unkaria vastaan.

Tavanomaiset populismin selitykset ovat ideologisia.  Ne korostavat kansanpuolueiden, keskustaoikeiston ja sosialidemokraattien, kannatuksen hupenemista ja politiikan äärilaidoilla olevien voimien aktivoitumista. Siirtolaisuus ja muukalaisvastaisuus on ollut näiden voimien pääsanoma ja on edelleenkin, vaikka ne ovat perussuomalaisten ja ruotsidemokraattien tapaan pyrkineet laventamaan sanomaansa, niin siirtolaisuusvastaisuus on edelleenkin niiden sisäänheittoideologia. Kun otetaan huomioon, että siirtolaisuuden paineet Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa jatkuvat tulevaisuudessakin, niin populistiset puolueet voivat olettaa kannatuksensa jatkuvan.

Syvemmälle menevät selitykset populismille hakevat sen syitä yhteiskunnan ja sen talouden rakenteellista muutoksista.  Syitä haetaan erityisesti vuoden 2008 finanssikriisistä ja sen aiheuttamasta eriarvoistumisesta. Varsinkin Yhdysvalloista Obaman hallinto pelasti suurilla summilla pankkeja (lukuun ottamatta Lehman Brothersia) ja autoteollisuutta kaatumasta.  Samaan aikaan asuntokriisi teki pahaa jälkeä tavallisten talonomistajien keskuudessa. Eriarvoisuus syveni entisestään ja syntyi vastarinta parhaiten ansaitsevaa yhtä prosenttia kohtaan, joka nyt näkyy amerikkalaisen politiikan polarisoitumisena: valkoisesta työväen luokasta kumpuava trumpilainen oikeistopopulismi ja demokraattien liukuminen vasemmalle ovat merkkejä tästä kehityksestä.

Tästä näkökulmasta katsottuna populismi kumpuaa osattomuuden tunteesta.  Yhä useammat amerikkalaisen työväenluokan jäsenet kokevat, ettei Yhdysvaltojen viimeaikainen nopea talouskasvu ole antanut heille mitään. Euroopassakin valkoiset ja kristityt kokevat, usein vastoin tosiasioita, jäävänsä vähemmistöksi omassa maassaan, joka herättää nativistisia tuntoja. Heitä on helppo kiihottaa yksinkertaisilla, jopa kansallissosialistisilla, iskulauseilla kaduille. Kansallissosialismin nousu nykyisessä Itä-Saksassa on tästä esimerkki, mutta se ei ole suinkaan viimeaikaisen, vaan pitkällisen kehityksen tulos. Kommunismi siellä piti, paradoksaalista kyllä, kansallissosialistisia ajatuksia hengissä.