Pekka Myllyniemi: SUOMEN KAHTIAJAKAUTUMINEN 1917 – 1918

22.9.2018

Pekka Muyllyniemi
Pekka Muyllyniemi

Vuonna 2017 vietettiin erittäin laajasti Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlia valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti. Tunnus näille juhlille oli ”Yhdessä”. Joulukuun kuudentena päivänä Suomi kyllä julistautui itsenäiseksi, mutta vuosi 1917 osoitti keväästä lähtien, ettei oltu kovin valmiita toimimaan yhdessä. Pikemminkin oli havaittavissa, että oltiin jo seuraavana vuonna ajautumassa erilleen. Tammikuun lopulla 1918 ajauduttiin veriseen sisällissotaan, jonka jälkeen ensimmäisen neljännesvuosisadan ajan kansalaiset olivat niin ”erillään” kuin suinkin. 

Kun nyt tarkastellaan mennyttä aikaa tunnus ”yhdessä” kelpaa kuitenkin satavuotiaalle erinomaisesti. Näin toteaa Seppo Hentilä tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan PITKÄT VARJOT –Muistamisen historia ja politiikka.

Hentilä korostaa, että sisällissodan muistaminen Suomi 100-teeman mukaisesti ”yhdessä” on yhä vaikeaa. Valkoiseen ja punaiseen perinteeseen kiinnittyvät kansalaisjärjestöt kokoontuvat erillisiin muistotilaisuuksiin ja valtion johto harkitsee, mihin tilaisuuteen osallistuminen on poliittisesti korrektia. Vaikka oltaisiinkin sitä mieltä, ettei Suomessa enää ole punaisia eikä valkoisia ja sisällissotaa tulisi muistaa yhteisenä kansallisena murhenäytelmänä, tämä yhteisymmärrys rikkoutuu yhä yllättävän helposti.

Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamassa kirjassa RIKKI REVITTY MAA – Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (2018)korostuu, että Suomen sisällissodalla oli monikansalliset kasvot. Mukana oli saksalaisia sotilaita ja ruotsalaisia vapaaehtoisia, minkä lisäksi valkoisella puolella taisteli Venäjällä ja Saksassa koulutettuja suomalaisupseereita ja rivimiehiä ja punaisella puolella taas venäläisiä vallankumouksellisia.

Tästä huolimatta Suomen sisällissota oli luonteeltaan kansallinen konflikti, joka heijasteli yhteiskunnan sisäisiä repeämiä. Sotaa käytiin ensisijaisesti suomalaisten kesken. Punaisella puolella taistelivat kaupunkien ja maaseudun työläiset ja valkoisella puolella maanomistajat, virkamiehet ja kutsuntoihin osallistuneet nuorukaiset. Taistelua käytiin siitä, kuka hallitsi valtiota.

Sisällissota jakoi kansakunnan, mutta myös vasemmiston, joka jakautui sodan jälkeen kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin. Kommunisteilla oli vankka kannatus Suomessa aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti.

Vuoden 1918 vastakkainasettelu väritti sotien välistä kiihkeää aikaa. Voittajat nimesivät sodan ”vapaussodaksi”, mikä viittasi vapauteen Venäjästä ja bolsevikeista, ja pyrkivät samalla vähättelemään sisällissotaluonnetta. Valkoisten tulkinta sodasta hallitsi 1960-luvulle sakka, joskin toisen maailmansodan jälkeen vuosi 1918 lakkasi olemasta sosiaalisten kiistojen ja jakolinjojen itseoikeutettu lähde.

Sisällissodalla on tärkeä asema kansakunnan julkisissa tarinoissa ja muistoissa, ja maan rikki repinyt sota on nyt sata vuotta syttymisestään muuttunut osaksi suurta tarinaa. Tuo tarina kertoo yhteiskunnasta, jota ensin uhkasi tuho ja pysyvä kahtiajako, mutta joka selvisi uhasta ja aloitti hitaan, kansallisen eheytymisen. Erottelua tärkeämmäksi nousivat kansakuntaa yhdistävät tekijät, mitä selittävät parhaiten taistelu yhteistä vihollista vastaan toisessa maailmansodassa sekä sen jälkeen alkanut hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen.

Kati Katajisto korostaa yhteenvetona kirjassaan SODASTA SOVINTOON (2018)että Suomi selvisi suhteellisen nopeasti verisen ja katkeran sisällissodan jälkeen demokratian ja yhteiskunnallisen kehityksen tielle. Sovinnon aikaansaamisessa, yhteistyön mahdollistamisessa eri osapuolten kesken, oli kunnallisen demokratian toteutumisella keskeinen rooli. Hävinnyt osapuoli tunnustettiin sen myötä periaatteessa tasavertaiseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Tämä näkyi nimenomaan maan pääkaupungissa, jossa SDP nousi kuin tuhkasta sisällissodan jälkeen uudelleen poliittiseen toimintaan ensi alkuun kunnallispolitiikan kautta, ennen eduskuntavaaleja.