Matti Louekoski: Näinkö pitää taas käydä

25.11.2018

Matti Louekoski
Matti Louekoski

Italian hallituksen budjettiesitys sai ns. pakit EU:n komissiolta. Se ei tunnu haittaavan italialaisia. Velkaa otetaan reilusti yli sovitun. Ja etuuksia jaetaan väljien vaalilupausten mukaan. Lainottajat tietävät velan aiheuttaman suuren riskin. Se nostaa korkoja ja riskin toteutuessa ajaa pankin vaikeuksiin. Se johtaa luottamuspulaan. Pankkikriisi uhkaa ja vaikeudet siirtyvät reaalitalouden puolelle. Suuren talouden kaaos aiheuttaa suurta tuhoa.

Tuntuuko tutulta? Vanha totuus on, ettei toisen vahingosta juurikaan voi viisastua. Oppimiselle on käytettävissä monta ohjekirjaa alkaen Suomen ja muiden pohjoismaiden pankkikriisiraporteista 1980- ja 1990- lukujen taitteessa. Sen jälkeen on kärsitty USA:sta alkaneesta maailmanlaajuisesta kriisistä, viimeksi Kreikan vaikeuksista. Ongelmia on yritetty helpottaa yhteisvastuulla. Luottamusta ei kuitenkaan ole saatu palautetuksi.

Mainittujen kriisien lähempi tarkastelu osoittaa niiden olevan rakenteeltaan ja syntytavaltaan hyvin samanlaisia. Mittakaavoissa on tietenkin eroja. Lähtökohtana kaikissa on ollut harkitsematon riskinotto. Luotonantajat ovat aina tienneet velallista uhanneista maksuvaikeuksista ja ottaneet tämän huomioon. Lainojensa korot ovat olleet korkeita tappioiden varalta. Niin kauan kuin takaisinmaksu on sujunut jokseenkin sovitun ohjelman mukaan, busines on ollut hyvää. Vaikeuksien alkaessa lainottaja on kriisiytynyt. Kriisin syvetessä luottamus on menetetty markkinoilla. Huonoimmassa tapauksessa se on  merkinnyt toiminnan loppumista. Näin kävi mm. SKOP:lle. SKOP on saanut monta suurpankkia seuraajikseen myöhemmin samanlaisen kehityskaaren jälkeen, maailman suurimpiin kuulunut jättipankki Lehman Brothers pahimpana.

Italian lainatarve on suuri, jos budjettilupaukset aiotaan EU-varoituksista välittämättä pitää. Lainoittajina voivat toimia vain suuret pankit, joiden kriisiytymisvaara kasvaa Italian takaisinmaksukyvyn heiketessä. Menetysten pelko nostaa korkoja ja luottamus alkaa huveta. Suurten pankkien kriisistä ei selvitä pienin vaurioin. 

Nousevat korot lisäävät budjettitaakkaa ja lisäävät lainatarvetta. Vaikeudet kumuloituvat kunnes peli on pakko katkaista. Siinä vaiheessa on pankkimaailmassa saattanut tapahtua suuriakin vahinkoja. Joka tapauksessa silloin on varmaa, että lainan saanti terveisiinkin hankkeisiin on vaikeutunut. Kriisi on siirtynyt myös ns. reaalitalouden puolelle. Siitä seuraa tuotannon heikentyminen ja työttömyyden kasvu. Aikaisemmin annettuja lupauksia uusista etuuksista kansalaisille on pakko leikata tai ne peruutetaan kokonaan.

EU:ssa on kriisin aikana taas nostettava esiin kysymys muiden jäsenmaiden halusta ja mahdollisuuksista auttaa kriisiin joutunutta. Keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, millaisiin vaikeuksiin siinä joudutaan. Kreikan tapauksen luulisi olevan riittävä varoitus. Italia on kooltaankin aivan eri luokkaa. Jos siellä naapurimaan kaltaisiin vaikeuksiin joudutaan, ei taida unionin solidaarisuus riittää, eivätkä rahat.

Yhteisistä säännöistä piittaamatonta jäsenvaltiota on mahdollista paitsi tiukasti ohjeistaa myös rangaista. Kun rangaistus voisi olla esim. miljardien sakko, sitä on ongelmallista käyttää. Sehän vain syventäisi muutenkin rahapulasta kärsivän vaikeuksia. 

Rahaliiton säännöt ovat selkeät ja täsmälliset. Niitä rikkovien jäsenten valvontamekanismi toimii kuitenkin aika pehmeästi. Jotkut sanovat toimintaa poliittiseksi. Sillä halutaan kertoa, että varsinkin suurten jäsenmaiden ruotuun saattaminen, kuten aikanaan Saksan ja Ranskan, on vaikeaa. Neuvotellaan, kierretään ja kaarretaan. Nyt on sitten vuorossa suuri teollisuusmaa ja suuri talous, Italia. Toivoa sopii, että uhkaavaan vaaraan tartutaan tuoreeltaan riittävän tiukasti, ettei meillä taas eduskunnassa olisi pöydällä Suomen ”yhteisvastuuosuus Italian tukipaketin rahoittamisesta”.