Maija Anttila: HOIVA JA IHMISARVO

2.2.2019

Maija Anttila
Maija Anttila

”Pelkään vanhuuttani, koska en tiedä saanko hoitoa ollenkaan tai millaista hoitoa saan”, totesi ikätoverini. Onko siis niin, että meistä, suomalaisen terveyspolitiikan veteraaneista, pitkään eläneistä on nyt tullut taakka yhteiskunnalle, mistä halutaan päästä eroon mahdollisimman huonosti mutta kalliisti?

Muistamme kansanterveyden kohentamisen tavoitteemme. Kansanterveyslain säätäminen 1972 oli menestys. Suomi nousi terveyden takapajulasta perusterveydenhuollon mallimaaksi 1970 – 80 luvuilla. Maahamme syntyi kattava, vähintään kahdenkymmenen tuhannen väestöpohjaan perustuva terveyskeskusverkosto. Perusterveydenhuolto koettiin terveydenhuollon kivijalaksi. Tätä aikaa kesti runsaat parikymmentä vuotta. 1990 luvun alussa tapahtunut valtionosuusuudistus, ns. väestöpohjainen VOS järjestelmä siirsi vastuut ja rahoituksen suoraan kunnille. Osittain siitä johtuen alkoi kattavan terveyskeskusverkoston rapautuminen, etenkin pienissä kunnissa, jotka olivat olleet kuntainliiton jäseniä. Se oli aikoinaan jonkinlainen sote uudistus. Tämä muutos oli ja on edelleen mielestäni yksi suurimmista virheistä, mitä on tehty ilman, että mietittiin sen pitkäaikaisvaikutuksia. 

Muistamme lääkäri Pekka Puskan Pohjois-Karjala projektin, missä suomalaiset sydän- ja verisuonitautiset miehet oppivat syömään kasviksia ja vähemmän rasvaisia ruokia sekä lopettamaan tupakanpolton. Kansa on tervehtynyt monilla mittareilla mitattuna. Kun kävin lukiota 1950-60 luvuilla muistelen, että miesten keskimääräinen elinikä oli noin 56 ja naisten 64 vuotta. Nyt vastaavat luvut ovat naiset 84 ja miehet alle 80 vuotta. Suuri harppaus elinajan pidennykseen. 

Mutta koetaanko tämä hyvä kehitys onnena vai suurena valtiota uhkaavana talouden kestävyysvajeena? Ajankohtainen keskustelu vanhusten hoidon laiminlyönneistä ja arvostuksen puutteesta kertoo eurojen olevan arvokasta vanhuutta vahvempi. Tämä on suuri paradoksi.

Keskustelu on pyörinyt lähinnä kansainvälisten hoivajättien yritysmoraalin, hoitajamitoituksen ja kuntien palvelujen osto-osaamisen ympärillä. Kaikki ovat tärkeitä asioita, mutta eivät kata ollenkaan ikääntyvien hoivan tarpeen kokonaisuutta ja siitä käytävää keskustelua. 

Muutama vuosikymmen sitten vanhusten hoito oli pitkälti laitoshoitoa, kunnalliskodit, B-mielisairaalaosastot, vanhainkodit tai sukulaisten nurkissa asuminen. Helsingissä oli iso, tuhat sairaansijaa, Koskelan sairaala, valtaosin vuoteeseen hoidettavia pitkäaikaissairaita. Ylipormestari kävi lehtikuvan ja kukkakimpun kera onnittelemassa sairaalassa satavuotta täyttävää pitkäaikaissairasta, Nyt satavuotiaita on Helsingissä useita satoja.

Väestön ikääntyessä alkoi keskustelu laitosvaltaisuuden purkamisesta ja kotona asumisen kehittämisestä. Tavoitetta tukivat myös ikäihmiset korostaen samalla toimivan kotihoidon ja hoivapaikan saamista silloin, kun sen tarve tulisi. 

Tässä yhteydessä ns. kolmas sektori, erilaiset sote- ja vapaaehtoisjärjestöt lähtivät laajentamaan ja perustamaan uusia, omia pieniä hoiva - ja ryhmäkoteja. Syntyi suhteellisen kattava ja hyvin toimiva asumispalvelujen ja hoivan verkosto. Tämän verkoston suuri etu oli pienimuotoisuus ja omaisten ja vapaaehtoisten tuki toiminnalle. Kunnat ostivat näiltä tahoilta palvelut suoraan omien pitkäaikaisten kokemustensa perusteella ja hoivan laadun tuntien.

EU:n hankintadirektiivin ja oman hankintalainsäädäntömme valmistelussa monet järjestöt ja yksityiset poliitikot yrittivät vaikuttaa, että jo EU direktiivissä tai viimeistään omassa lainsäädännössämme olisi jätetty osa sote palveluista, erityisesti hauraiden ikäihmisten ja erityistä hoitoa vaativien palvelut, kilpailutuksen ulkopuolelle, suoraostoina toteuttaviksi. Se ei onnistunut. Samaa yritettiin noin vuosi sitten uudistetun hankintalain yhteydessä, mutta Sipilän hallitus ei sitäkään hyväksynyt. Kansalaisaloite ”Ei myytävänä” tähtää tähän samaan asiaan. Suomalainen hankintalainsäädäntö tulkitsee kilpailun sote palveluissa muita EU maita tiukemmin.

Ikäihmisten ja vammaisten tarvitsemien hoivapalvelujen kilpailutus ei ole mitenkään helppo asia. Laatutekijöiden määrittely paljon henkilökohtaista räätälöintiä edellyttävissä palveluissa ei aina onnistu. Usein eurot voittavat laadun ja lopputulos näkyy ajankohtaisessa keskustelussa. Hoivapalvelujen hankinta tarkoittaa sote budjeteissa muutamaa miljardia, joten ei ole ihme, että kansainväliset pääomasijoittajat ovat kiinnostuneita taatusta tulovirrasta.

Hankintalain edellyttämässä kilpailutuksessa useat pienet kolmannen sektorin palvelujen tuottajat eivät kyenneet tai osanneet kilpailutusta. Isot hoivajätit Mehiläinen, Attendo ja Esperi etunenässä hyökkäsivät niiden kimppuun. Alkoi iso osto- ja myyntirumba, mikä jatkuu edelleen ja seuraukset näkyvät. 

Mutta muutos voisi olla mahdollista. Se edellyttäisi hankintalain muutosta niin, että tiettyjen erityispalveluiden suoraostot olisivat mahdollisia ilman kilpailutusta. Se todennäköisesti elvyttäisi pienet, kotimaiset hoivapalveluyritykset ja toisi tarjolle enemmän räätälöityjä palveluja. Samanaikaisesti kuitenkin kilpailuttamisosaamista pitää lisätä, kunnan ja valtion roolia palveluiden valvonnassa täsmentää ja tehostaa. Palveluiden laatua määrittäviä tekijöitä - henkilöstö, hoitoympäristö, lääkitys, ravitsemus ym., pitäisi säätää laki tai asetustasoisesti. Mutta ei riitä, että keskitytään vain vanhusten ympärivuorokautiseen pitkäaikaishoitoon tai tehostettuun palveluasumiseen, tarvitaan kaikkien palvelujen – kotihoito, palveluasumisen eri muodot ja muut palvelut pohdiskelua. Ihmisarvoinen hoito ja hoiva on eettinen vastuumme.