Aulikki Kananoja: UKAASIEN VAI VERTAISUUDEN VOIMAA

13.4.2019

Aulikki Kananoja
Aulikki Kananoja

Kolumnin määräaika meni umpeen ennen vaaleja, joten tätä kirjoitettaessa jännitys on vielä päällä ja nousee päivä päivältä. Poliittinen kartta näyttää harvinaisen vaikeasti ennakoitavalta:  mitähän tässä vielä nähdään?

Vaalien aluskuukausia ovat leimanneet monenlaiset sosiaalipalveluihin liittyvät huonot uutiset. Mediassa kuvatut esimerkit vanhojen ihmisten hoivasta ovat raadollista luettavaa eivätkä ne valitettavasti tulleet yllätyksenä. Eeva Donnerin tosikertomus Allusta aikaisemmin tällä palstalla on karu kertomus markkinoiden vaikutuksesta vanhan ihmisen elämään. Tätäkö me vanhat ihmiset haluamme? 

Ei ole epäilystäkään siitä, että monin tavoin hauraiden ja toimintakyvyltään heikkojen ihmisten auttamiseen tarvitaan riittävästi hyviä ammattilaisia. Sen sijaan olen ”toisinajattelija” sen suhteen, tarvitaanko tällainen mitoitus lakitason säädöksiin. Kentän työntekijät ja valvontaviranomaiset perustelevat lakipohjaa siksi, että ”muuten kunnat eivät lisää henkilöstöä hyvän hoivan tasolle”. Kunnat puolestaan tuskailevat tiukan talouden rajoissa ja monien kilpailevien resurssivaatimusten ristitulessa. 

Epäkohtia koskeva keskustelu on nostanut näkyviin runsaasti esimerkkejä myös hyvästä, yksilöllisestä ja myötätuntoisesta auttamisesta.  Mutta miksi hyvät käytännöt eivät leviä ilman lainsäätäjän tai valvojan ukaaseja? Yksityisten yritysten kilpailu palvelumarkkinoilla luonnollisesti  estää hyvien käytäntöjen levittämisen kilpailevien palveluntuottajien käyttöön. Onneksi vanhuspalveluissa  on edelleen myös kunnallista ja kolmannen sektorin toimintaa, joita ei ohjaa voiton tavoittelu. Mutta hyvät käytännöt eivät aina leviä myöskään kuntien sisällä. Luulisi kaikkien kuntien ja niiden palveluyksiköiden olevan kiinnostuneita, miten julkisin varoin rahoitettu palvelu voi toimia inhimillisesti, sekä vanhoja ihmisiä kunnioittaen että henkilöstöä arvostaen. 

Onko syytä kierrättää hyvän hoidon kriteerejä lainsäätäjän ja valvontaviranomaisten kautta, kun kuntarajan takana – jopa saman kunnan sisällä – voi olla hyvin toimiva palveluyksikkö. Tarvitsemmeko todella kehittämiseen viranomaisten ukaaseja – jopa silloin kun toiminnalla on sama rahoittaja? Voisiko vertaisista saada uudistumisen voimaa?

Kunnallinen itsehallinto on tärkeä demokraattisen yhteiskunnan kivijalka. Meidän on kuitenkin rohjettava katsoa myös sen riskejä ja haittoja. Näitähän sote-uudistuksella alun pitäen pyrittiin poistamaan. Nykyistä suuremmat väestöpohjat ja  taloudeltaan vahvemmat palvelujen järjestäjät ovat tarpeen myös vanhojen ihmisten palveluissa. Mutta pelkkä rakenne ei ratkaise. Tarvitsemme selkeämmän toimintamallin myös työn sisällön ja osaamisen parantamiseksi. Eikö muutamista kunnallisista mallikelpoista vanhusten hoivaa antavista yksiköistä voisi muodostaa opetus- ja kehittämisyksiköitä, joissa muiden kuntien johtajat, suunnittelijat ja ammattilaiset voisivat perehtyä hyviin käytäntöihin. Samaa perehdytystä tarvitsevat myös  opiskelijat ja ammattilaisten opettajat.