Pekka Myllyniemi: SISÄLLISSODAN YHTEISEN MUISTOMERKIN PUUTTUMINEN

26.5.2019

Pekka Myllyniemi
Pekka Myllyniemi

Sisällissota oli Suomen historian suurin kipukohta. Oikeata vastausta sisällissodan syntyyn ei synny, ellei nähdä, että syyt olivat koko yhteiskunnassa. Sisällissota oli niin ikään Suomen historian todellinen käännekohta - nimenomaan sen lopputulos. Sodan seurauksena vallan painopiste siirtyi keskiviivan oikealle puolelle, missä sijaitsivat vallan materiaaliset kannattimet, armeija ja suojeluskunta sekä myös poliisi. Sisällissodan päättyminen valkoisen Suomen voittoon näkyi vuosikymmeniä kahtiajakautuneena kansakuntana.

Kansallismielinen radikalismi sai Suomessa alkunsa sisällissodan jälkeen 1920-luvulla. Perustana oli äärivalkoinen tulkinta maan tilasta. Yhteiskunta oli epäyhtenäinen, riitaisa ja levoton. Kansanvaltainen yhteiskunta oli heikko sekä sisäisten että ulkoisten uhkien edessä. Syntyi radikaali järjestökenttä, jonka toimintatavat vähitellen muotoutuivat ja suomalainen fasismi suoritti esiinmarssinsa. 

Se näkyi ennen kaikkea niin kutsuttuna Lapuan liikkeenä. Nopeassa tahdissa kehitys vei liikkeen väkivallan ja kumouksen tielle. Kesällä 1930 autot kulkivat, miehiä kaapattiin, nöyryytettiin ja hakattiin. Kolme kyyditettävää murhattiin. Kansanedustajia siepattiin. Kyydityksiä tapahtui vuoden 1930 vuoden aikana kaksi ja puoli sataa. Kyösti Kallion hallitus joutui eroamaan, jolloin lapualaiset olivat saavuttaneet terrorillaan ensimmäisen tavoitteensa. Lapuan liike ajoi helmikuun lopussa vuonna 1932 Mäntsälän kapinassa valtiovallan seinää vasten.

Sisällissotaa on monin tavoin pyritty ymmärtämään erityisesti sotien jälkeen. Yhteisen ymmärryksen julkinen tunnustaminen kuitenkin puuttuu.

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö kyllä osoitti keskiviikkona 4.4.2018 luennossaan Tampereen yliopistossa valtiojohdon taholta esimerkillistä ja uudenlaista suhtautumista sisällissodan muistoon, Verisestä Tampereen taistelusta oli tuona päivänä kulunut sata vuotta. Presidentti korosti luennossaan Sodasta sovintoon, miten Suomi on onnistunut eheytymisessä ja yhtenäisyydessä. Merkittävää on niin ikään, että emeritus arkkipiispa Kari Mäkinen on vedonnut yhteisen muistomerkin puolesta. 

Esimerkkinä yhteisen muistomerkin aikaansaamisen merkityksestä on Helsingin Sanomien mielipidesivulla 28.1.2018 kahden Helsingin yliopiston historian opiskelijan Tuomas Suihkosen ja Markus Myllyniemen esitys, että moderni sisällissodan muistomerkki sitoisi yhteen vuoden 1918 traagiset tapahtumat. Muistomerkki käsittäisi vankileirit, punaisten ja valkoisten harjoittaman terrorin ja taisteluissa kaatuneet siviilit ja sotilaat. Samalla se kuvaisi sodan aiheuttamaa molempien osapuolten kokemaa kärsimystä ja olisi kansakunnan yhtenäisyyden tunnustus. Olisi paikallaan, että valtiovalta ottaisi vaarin julki tulleista aloitteista.

Juha Sipilän hallitus ei ole halunnut syystä tai toisesta asiaan ryhtyä.  Taustalla voivat olla hallituksen sisäiset erimielisyydet. Joka tapauksessa tiedetään, että hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö on vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassaan myötäillyt Lapuan liikettä ja hypännyt pois puolueettoman tutkijan roolista esittäessään jonkinlaisen kokonaisarvion Lapuan liikkeestä: ”Se oli suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä” Kuten edellä kirjoituksessani kuvasin Lapuan liike kyyditsi satoja ihmisiä, kolme ihmistä sai surmansa ja niin edelleen.

Aktiivinen päätös valtakunnallisesta muistomerkistä siis kuitenkin puuttuu. Suomen Wanhojen Tovereiden hallituksen piirissä asiaa on edellä mainitun aloitteen pohjalta käsitelty. Viime kokouksessaan 12.5. hallitus ottikin tavoitteekseen viedä asiaa eteenpäin ja saada aikaan esitys valtioneuvostolle. jotta kun uusi hallitus on saatu muodostettua, se ryhtyisi asiassa aktiiviseksi eli asiasta tulisi valtioneuvoston nimissä lähtevä hanke.

 Mallina uudelle hallitukselle on ymmärtää: Seppo Hentilän kirjassaan Pitkä varjot esittämä yhteenveto: ”Kansakunnan sivistyneisyys punnitaan sillä, kuinka se pystyy käsittelemään omaa historiaansa.”