Ulf Sundqvist: Kokemuksen äänet

6.10.2019

Ulf Sundqvist
Ulf Sundqvist

Keskustan auktoriteetit Seppo Kääriäinen, Pekka Perttula ja Ossi Martikainen kirjoittivat Kanava-lehteen (5/2019) huomionarvoisen kirjoituksen keskustan tilanteesta. He kysyvät, onko keskusta kadottanut identiteettinsä? Onko keskusta ollut viime vuosina omissa vaatteissaan vai lainatakissa? Vaalitulos osoittaa kirjoittajien mielestä, että identiteetti on ollut kadoksissa. 

Keskustan osallistuminen Rinteen hallitukseen ei kirjoittajien mielestä sellaisenaan ratkaise keskustan laaja-alaisia ongelmia, mutta se voi antaa mahdollisuuksia ”identiteetin ja poliittisen profiilin selkeyttämiseen”.

Vanha ystäväni ministeri Jaakko Numminen kirjoitti Kanava-lehden seuraavaan numeroon (6/2019) purevan kommentin, jossa hän ilmoitti kannattavansa kaikilta osin edellä mainittujen kirjoittajien johtopäätöksiä, mutta hän halusi vielä lisätä muutamia käytännön syitä keskustan ”katastrofaaliseen vaalitappioon”.  Hän viittaa väestö- ja aluekehitykseen, joka on toiminut keskustapuoluetta vastaan. Mutta sen ohella on olemassa useita poliittisia ratkaisuja, joissa keskusta on ollut mukana, vieläpä kärjessä. 

”Osoituksena ovat monet aluepoliittiset kannanotot, vain pienenä esimerkkinä lähes symboliarvoon kohonnut Sipoon kunnan vähäisen nurkan liittäminen Helsinkiin. Suomalaisen omaisuuden holtiton myyminen ulkomaille on ärsyttänyt monia perinteellisen keskustan kannattajia. Käsittämätön pyrkimys yksityistämiseen (esimerkkinä posti) on jo ehtinyt heikentää kansalaisten palvelua. Vimmattu halu kaiken kilpailuttamiseen on tuottanut onnettomia ratkaisuja. Esimerkiksi suorastaan järjenvastainen taksiuudistus on koskettanut lähes kaikkia kansalaisia. Monet ovat tunteneet turvallisuutensa tunteen heikentyneen muun muassa oikeusistuinten keskittämiseen ja poliisien poistumisen myötä”, ministeri Numminen (90 v) kirjoittaa.

Asiallista tekstiä.

Keskustan johdon olisi kannattanut kuunnella vähän tarkemmin kokemuksen ääniä. 

SDP:n seniorijoukkoa pian lähestyvä Erkki Tuomioja kirjoitti tuoreeltaan mielenkiintoisen kolumnin Hufvudstadsbladetiin (2.10.2019) otsikolla ”Luokkayhteiskunta vailla luokkatietoisuutta”.  Hän viittaa ajankohtaisiin esimerkkeihin luokkayhteiskunnan paluusta. Tuloerot kasvavat, marginalisoitujen määrä kasvaa, omaisuus keskittyy yhä harvempiin käsiin, sosiaalinen liikkuvuus hidastuu, yhä useammat jäävät samaan sosiaaliseen asemaan, mihin he syntyivät.

Mutta tänä päivänä ei enää ole yhtenäistä työväenluokkaa eikä myöskään työväenliikettä, mihin työläiset voisivat tai haluaisivat samaistua, kirjoittaa Tuomioja. ”Tänään identiteetti määräytyy kasvavassa määrin alakulttuureissa, joka yhdistää ihmisiä henkilökohtaisten ominaisuuksien, elämäntyylin ja maailman-katsomuksen perusteella”.

”Toisin kuin maamme historian köyhimmät ennen vanhaan, tämän päivän syrjäytyneiltä ei ole vain viety aiempaa tunnetta työväenluokkaan kuulumisesta vaan myös työväenliikkeen luoma usko paremmasta tulevaisuudesta”, toteaa Tuomioja. Hän jatkaa, että tämä suosii toisaalta perussuomalaista populismia ja toisaalta vihreiden agendaa.

Vasemmisto ei voi palata vanhaan luokkayhteiskunnan retoriikkaan. Siihen on välttämättä liitettävä globalisaation ja kestävän kehityksen sanoma. Pohjoismaisen mallin ydinperiaatteet antavat meille parhaat mahdollisuudet vaikuttaa ihmiskunnan tulevaisuuteen. ”Tämä on suuri ja oikeastaan koko olemassaolon kannalta keskeinen tehtävä pohjoismaiselle työväenliikkeelle”, Erkki Tuomioja toteaa.

Hän on oikeassa.

Paljon on voitettavissa, jos Pohjolassa paremmin kuin tähän saakka otettaisiin oppia lähinaapurien  kokemuksista, hyvistä tuloksista ja virheistä.

Ei ollut täällä tarvetta myydä valtiojohtoisen Fortumin sähköverkkoja maailmalle. Ei ollut tarvetta matkia Ruotsin kaaosmaista taksijärjestelmää. Ei ole mieltä väen väkisin kilpailuttaa rautatieliikennettä. Ei ole tarvetta luoda maakuntia Suomeen kun muut jo pyrkivät niistä eroon.

Ei ole tarvetta eriyttää ja yksityistää koululaitosta yhtään pidemmälle. Ruotsin esimerkki varoittaa.

Ja lopuksi ajankohtainen asia. Kun haluamme luoda laajoja jalankulku- ja kevytliikennealueita Helsingin keskustaan, kannattaa tietenkin ensin mennä pohjoismaisiin pääkaupunkeihin – ja sitten Tampereelle - katsomaan mihin autot – myös sähköautot - viedään. Maan alle.

Kokemuksen ääniä kannattaa kuunnella.