Matti Louekoski: Työmarkkinoiden valkea hämärä

20.10.2019

Matti Louekoski
Matti Louekoski

Antti Rinteen hallituksen kohtalon kysymykseksi näyttää nousevan työllisyyden kehitys. Talouden näkymien heikkeneminen antaa odotuksille vaikean lähtökohdan. Työnantajien ja sijoittajien varovaisuus riskinotossa siirtää vastuuta hallitukselle. Työnantajapuolen asenteellisuus on merkittävä lisäeste työpaikkojen syntymiselle. Siitä ei juuri puhuta, mutta se näkyy markkinoilla.

Muutama päivä sitten kuulin radiohaastattelun, jossa itseään aktiiviseksi yrittäjäksi kutsunut haastateltava kertoi yrityksensä suuresta tarpeesta rekrytoida lisää työvoimaa. Sitä hän ei sanonut voivansa tehdä, “kun irtisanominen Suomessa on niin hankalaa”. Äänilaji oli kiivas ja syyttävä. Ei sanaakaan mahdollisuudesta palkata uutta väkeä vaikkapa määräaikaiseen työsuhteeseen. Siten saisi tarvitsemansa työvoiman ja työttömät töitä. Yrittäjältä on jäänyt huomaamatta, kuinka helppoa ja halpaa meillä irtisanominen on verrattuna esim. Saksan käytäntöihin.

Työnantajien jatkuvalta vaatimukselta lisätä ns. paikallista sopimista ei voi välttyä. Paikallisen sopimisen menettely on jo nykyisellään laajasti käytössä. Pienten ja keskisuurten yritysten piirissä ei juuri muita työehtojen sopimisen muotoja tunnetakaan kuin vapaamuotoinen paikallinen sopiminen. Varsinaisesti paikallisen sopimuskäytännön lisäämisen vaatimuksen taustalla lieneekin pääasiassa työnantajan määräysvallan, isäntävallan lisäämispyrkimys. Sitä tulisi saada vahvistetuksi. Samalla vähennettäisiin ay-liikkeen asiantuntijoiden mahdollisuutta olla mukana tukemassa työntekijöiden edunvalvontaa.

Suomen työmarkkinoilla on yli 50-vuotiaiden erittäin vaikeaa työllistyä olkoonpa aikaisempi työura kuinka ansiokas tahansa. Näytöt edellisten työpaikkojen menestyksestä eivät kovin paljon paina, kun keski-ikäinen joutuu kilpailuun nuorempien paikan hakijoiden kanssa. Minullakin on lähipiiristäni mielenkiintoinen kokemus ikäsyrjinnästä. Juuri 55 vuotta täyttänyt hakija oli työhaastattelussa ja hakuasiakirjojen perusteella todettu työnantajan henkilöstöpäällikön toimesta koko hakijakaartin ylivoimaisesti parhaaksi ja täytettävään toimeen sipivimmaksi. Kun sitten yksityiskohtia myöten sovitun työsopimuksen allekirjoittamisen tuli tapahtua, työnantajan ylempi toimihenkilö tarkisti hakijan iän, 55 v., keskustelut päättyivät siihen. Työnantajalle kelpasi vaatimattomampikin hakija. Säästyihän siinä myös palkkarahoja.

Julkisuudessa käynnissä olevasta keskustelusta päätellen tämä on yleinen käytäntö. Se myös poikkeaa selvästi muiden pohjoismaiden tilanteesta. Esim. Ruotsissa työnantajat pitävät kiinni kokeneesta työvoimasta ja ikääntymisen myötä järjestelevät työoloja työntekijälleen paremmin sopiviksi. Edellä mainitsemani henkilön myöhemmässä, ruotsalaisen työnantajan toimessa oli korkean esimiehen asemassa lähes 70-vuotias osa-aikainen johtaja, jolle oli räätälöity hänen olosuhteisiinsa sopivat työehdot. Suomen väestörakenteen kehitys pakottanee ennen pitkää meidät samoille linjoille.

Joskus meillä törmää myös poliittisesti jyrkkiin asenteisiin rekrytoinnin yhteydessä. Taannoin eräs hankolainen keskisuuren yrityksen toimitusjohtaja kertoi pitävänsä tarkan huolen siitä, ettei hänen yhtiössään “punikit” miehitä yhtään toimihenkilön paikkaa. Se sentään taitaa olla aika harvinaista nykyään, mutta sitäkin löytyy.

Sisällissodan jälkeisessä Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla rakenneltiin kansalaissopua varsin hyvällä menestyksellä. Taustalla oli kuitenkin vahvoja voimia, jotka pitivät huolta epäluulojen ylläpidosta, vaikka eivät sitä suureen ääneen joka puolella kuuluttaneetkaan. Muutamat historioitsijat ovat kutsuneet tätä aikaa ja ilmiötä “valkoisen hämärän” ajaksi. Nykyisten työmarkkinoiden rasituksena on yhteistyön ja avoimuuden puute, eräänlainen hämärä, joka peittää ongelmia ja estää niiden ratkaisemista avoimessa yhteistyössä. Vastakkainasettelun aika ei ole vieläkään ohi.