Aulikki Kananoja: Uudistuksia ja uudistuksia

27.10.2019

Aulikki Kananoja
Aulikki Kananoja

Vanhuus tekee mahdolliseksi seurata yhteiskunnallisia uudistuksia pitkällä perspektiivillä. Siinä on etunsa ja haittansa. Taaksepäin katsominen voi pahimmillaan muodostua muutosten jarruksi ja parhaimmillaan antaa nuoremmille kokemuksen tuomia aineksia tulevan toiminnan kivijalaksi.

Itse olen ehtinyt nähdä usean yhteiskunnallisen uudistuksen elinkaaren: tavoitteiden nousun, toteutumisen ja vakiintumisen taikka alkuperäisen tarkoituksen vähittäisen rapautumisen. Jotkut lainsäätäjän tavoitteet ovat jääneet lakitekstien yleviksi lauseiksi ja toiset taas  toteuttaneet tehtävänsä lähes täydellisesti. Muutamia esimerkkejä tulee mieleen.

Tulin sosiaalialan töihin 1960-luvun poliittisesti edistykselliseen ja sosiaalipoliittisesti kriittiseen ilmapiiriin. Marraskuun liike nosti näkyviin ihmisoikeuksien kannalta kyseenalaista toimintatapaa sosiaalihuollossa, mm. vakavia puutteita lastensuojelun käytännöissä. Kritiikki käynnisti  sosiaalihuollon periaatteita uudistavan komiteatyön, jonka tulokset – myös lastensuojelun uudistaminen - vietiin jo 1980-luvulla lainsäädäntöön.

Missä olemme tänään? Lastensuojelun entiset ongelmat ovat viime vuosina toistuneet sekä valvontaviranomaisten raporteissa että median kirjoituksissa. Kuntien käytännöt ovat kirjavia, monet avuksi tarkoitetut laitokset aiheuttavat lapsille ja nuorille lisää vaurioita. Lainsäädäntö ei ole ollut riittävä väline hyvän lapsuuden turvaamiseen. Yhteiskunnallisten uudistusten välttämätön linkki tavoitteista käytäntöön on jäänyt rakentamatta tai tehty heikoin eväin. Työn vaikutusten seuranta puuttuu.

Toisenlainen esimerkki on Helsingissä 1980-luvulla toteutettu sosiaali- ja terveydenhuollon organisointi aluepohjalle. Tarkoituksena oli räätälöidä sosiaalipalvelut alueiden väestöllisen ja sosiaalisen profiilin mukaan sekä vahvistaa ehkäisevää työtä, pohjoismaisia suuntauksia seuraten. Malli eli noin 20 vuotta, kunnes alueellisen eriytymisen koettiin menneen liian pitkälle ja 1990-luvun lama teki mahdottomaksi ehkäisevän työn toivotut säästöt. Aluetyön pitkäjänteisiä vaikutuksia kaupunginosien erilaistumiseen ei päästy kunnolla arvioimaan, kun viraston työ painottui uuden elämänkaariorganisaation rakentamiseen.

Onnistuneitakin esimerkkejä on. Peruskoulu-uudistus on mittava yhteiskunnallinen reformi, joka on toteutettu suunnitelmallisesti ja vaiheittain. Suomalaisen koulun nouseminen kansainväliseen menestykseen osoittaa, että uudistus vietiin tavoiteltuun maaliin likipitäen täydellisellä tavalla. Toimintaympäristön muutokset, tiedon ja kokemuksen lisääntyminen toki edellyttävät jatkuvaa kehittämistä ja arviointia. Reformin keskeiset periaatteet ovat kuitenkin kestäviä ja toiminnan sisältöä suuntaavia.

Sotella on nyt näytön paikka. Riittävätkö tavoitteiden toteutumiseen  lainsäädäntö ja rakenteet? Miten varmistetaan käytäntöjen uudistuminen tavoitteita vastaavalla tavalla?  Mitä voidaan oppia peruskoulu-uudistuksesta? Syntyykö sotesta hyvä vai huono esimerkki?